Ruoka & Brexit

Kun olen viime kuukaudet ärvötellyt korona-kineksessä eli Saarivaltakuntaan ei ole ollut asiaa, muistin syövereistä tulee välillä kummallisia kaipuun kohteita. Kuten vierailut Iceland-myymälässä. 

Iceland on halparuokakauppa. Se on varsinaisesti erikoistunut myymään pakastettuja valmisannoksia. Ennen kuin lukija tuhahtaa, pakastemyymälät ovat kova juttu myös kulinaristisessa Ranskassa - Suomeen ne eivät ole vielä rantautuneet. Hypermarkettien pakasterivistöt tietysti ovat, mutta pakastemyymälän konsepti on erilainen. Kannattaa huomioida myös kotiinkuljetuksen mahdollisuus.

Icelandissa on pakasteiden lisäksi suppeat ja kapeat valikoimat ja lajitelmat muitakin tuotteita. Niistä on yleensä tarjous, joka pysäyttää. Ostan perinteiset joulusammiot (tub) Quality Street-konvehteja juuri Icelandista. Viimeksi mukaan tarttui myös piparjuurikastiketta ja valtava loota Yorkshire-teetä, jota olen kotosalla uuttanut ahkerasti. Sitä on vieläkin jäljellä, eipä ihme, sillä pakkaus lupasi, että siinä on 30 % enemmän. Tarjousten bongailu on yllättävän terapeuttista - kun halvalla saa ja vielä laadukastakin, niin eihän siinä itkukaan ole kaukana - kun kotipuolessa ei aina asiat ole näin hyvin!

Valikoimiin ja tarjouksiin voi tutustua täällä https://www.iceland.co.uk/

Icelandin hyllyjen välissä olen useasti huokaillut hintojen edullisuutta, varsinkin intialaisten valmisannosten helppohintaisuus hämmästyttää - laadussakaan ei ole ollut moittimista. Mieleen on tullut, että ainakaan ruoan hinnan korkeus ei ole ollut syy hankkiutua eroon EU:sta. Hinnoilla on mielestäni paremminkin paineita nousta eron seurauksena - tuontitavaraa, etelän tomaatteja, viinejä, oliivivalmisteita, juustoja ja pitkään kypsytettyjä leikkeleitä on tarjolla paljon. 

Ruoan hinnan noususta EU-eron myötä huolestuneita artikkeleita löytyy helposti. Jaan tähän yhden mielenkiintoisimmista. Siinä on erittäin kiinnostavaa tilastoa myös omavaraisuudesta viime vuosina. 

https://briefingsforbritain.co.uk/busting-the-food-price-myth-in-a-no-deal-brexit/

Kun sanomalehdistä syntyy kuva, että britit ovat kädet ristissä odottaneet erosopimuksen valmistumista, niin kotimaiset tuottajat ovat artikkelin tilastojen mukaan selvästi pyrkineet neuvotteluaikana lisäämään ruoan kotimaisuusastetta. Näinhän pystytään paremmin kontrolloimaan luomutuotantoa ja vastaamaan ympäristökysymysten haasteisiin ihan oikeasti. Jos hinnat nousevatkin eron myötä, se hyödyttää kuitenkin kotimaata työpaikkoina ja korkeiden eettisten periaatteiden kautta. Näin tietenkin, jos eletään Parhaiden Brittiperinteiden mukaisesti - kaikenmaailman fuusiokeittiöt ja niiden kotkotukset ovat useammin tuontivetoisia. Näiden tuotteiden kunnian päivät lienevät luetut. Kuluttajat varmasti nykyistä enemmän miettivät, mihin sijoittavat marketissa puntansa. Kotimaiselle tuotannolle se on voinut jo nyt olla hyvä asia.

***

One of my travel delights is wandering between the aisles of food markets. Iceland is a type of small supermarket we do not have yet in Finland - very much concentrated on frozen ready meals. I love their bargains - Quality Street Tubs and Yorkshire Tea Boxes (giant, +30% more!). Prices are very good compared to Finland. What will happen after Brexit? One thing is that the English producers have increased their share of market - that is a very good strategic thing as well in the long run. It is likely that products of the Southern Europa are destined to increase. Yet, there is still some time left for customers to adapt to that very likely scenario.

Brittivehkeiden lumovoimaa 2: Kuka ajaa punaista Jaguaria?

Photo: Maaseudun tulevaisuus 6.7.2019/Jaana Kankaanpää

”Ketterästi polkee faari, faarilla on Jaguaari” - mainostettu laite oli tietenkin polkupyörä. Kun itse vartuin ajokortti-ikään, suunnittelin itsekin käytetyn Jaguarin hankkimista. Krominkiiltävä haaveitteni kohde oli peribrittiläinen Jaguar XJ - 4.2 litraisella, kuusipyttyisellä koneella. Auto oli tullut markkinoille 1968 - erityisesti series 2, vuosina 1973-1979 valmistettu, on mielestäni autoksi täydellisen ideaali. 

Jaguar ei noina vuosina myynyt Suomessa kauheasti, koko 70-luvulla vain 131 kappaletta. Mersut ja Bemarit olivat arvostetumpia. Eksentrikolle tämä oli tietenkin hyvä asia: kansahan on tyyliasioissa usein väärässä. Jaguar myös pesi tuolloin kilpailijansa suorituskyvyssä ja ajomukavuudessa. 

Itse olin myyty auton linjakkaasta tyylikkyydestä, siinä oli brittiläistä pidättyväisyyttä, mutta myös lakonista ylemmyydentuntoa, viileää perinnettä. Vaikka en valinnut autoa itsetuntoni jatkeeksi (ja romuttanut talouttani), sydämessäni on jossain kolkka varattu punaiselle tai mustalle XJ:lle. Kaikki jotka vaivautuvat katsomaan kuvani auton ääriviivoja ja kromattuja ikkunanpieliä, ymmärtävät miksi. Auton yläosa on melkein pelkkää ikkunaa. Tuollaisesta autosta olisi hienoa nousta kadulle näennäisen huolettomasti tai hurauttaa pois ihastuksesta huokaavien kansanjoukkojen ulottuvilta.

Series 2 on helpoin tunnistaa keulagrillistä: se on edeltävää versiota pienempi ja pyöreät lamput ovat somasti siron puskurin yläpuolella. Tesla kuvitteli tehneensä autoihinsa tyylikkäät ovenkahvat, mutta kyllä Jaguarin aukaisimet ovat erittäin tyylikkäitä tässä mallisarjassa (tietysti ne pilattiin myöhemmissä versioissa). Kylkiä ja keulan yläosaa koristavat jännittyneet Jaguar-veistokset - ne antavat kokonaisuudelle viimeistellyn silauksen ja vihjeen, että konepeiton alla on tarvittaessa voimaa.

FBI:n G-mies Jerry Cotton ei ajanut tätä mallia, vaan E-tyyppiä. Komisario Morse taas ajoi vanhempaa Mark 2-mallia. Molemmat hienoja autoja, molemmat tyyppeinä eksetrikkoja - ja edustavat pätevästi keskimääräistä Jaguarin käyttäjäkuntaa: etäisiä, tunteet kätkeviä, mutta pohjimmiltaan pessimistis-sentimentaalisia tahoja.

Jaguarin kohtalonlangat oli tietenkin jo punottu vuonna 1968. Kun samana vuonna Nuffield-traktori ja sen konserni British Motor Corporation sulautui Leyland Motor Corporationiin, oli Jaguarin mentävä mukana. Leylandin jälkimaine on ollut huono: laatuongelmat ulottuivat lopulta Jaguariin saakka. Työntekijät lakkoilivat ahkerasti 70-luvun puolessa välissä ja tuotteiden viimeistely alkoi kärsiä. Brittiläinen autoteollisuus alkoi menettää otettaan kehityksen juoksussa ja toimialan perinteistä tulikin synonyymi huolimattomuudelle. Valtiovetoisuus tuli tiensä päähän 1984: Jaguarista tuli yksityinen yritys - Fordin kautta se päätyi Tata Motorsille. Kansanautofirman alaisuudesta raskaan bulkkirautakonglomeraatin omistukseen! Elämä on ironista.

Unelmieni autokaunotar on matkan varrella kärsinyt hirvittäviä imagotappioita. En ole toipunut diesel-koneiden käyttöönotosta tai siitä, että Jaguaria saa farmariversiona. Se ei yksinkertaisesti sovi!

Vuoden 1974 mallista unelmaa olisi kirjoitushetkellä tarjolla Pöytyällä. Hauskasti ja ennenkaikkea uskottavasti 123 456 km ajetun Punaisen Unelman saisi alleen vaivaisella 6700 eurolla. Siitä vaan muuttamaan haaveita realiteeteiksi!

***

Once upon a time, my dream was to buy an used Jaguar XJ 4.2, from series 2. There is not much difference whether it should be a black or a red one - it is a design classic. I never realised my dream and later development under State-owned Leyland corporation, or privatised ownership after that, has not always done good for the glorious reputation of Jaguar. Enter diesel engines and estate models - and you can ask, what happened to our dreams? But what a car it was in its heydays from year 1968 to 1974! 

Brittivehkeiden lumovoimaa 1: Puhtia maatöihin

Upper photo: H.Annanpalo: Alakorkalon ja Niskanperän historia. 

My mom and granddad sitting on potato harvester, my godmother on left from tractor.

Lower photo: Poppy-colored Nuffield. Made in Britain. Source: Wikipedia.

James Herriotin eläinlääkärikirjat ovat sivujuoneltaan kertomus traktorista, joka syrjäyttää työhevoset muutamassa vuosikymmenessä. Isäni kertoi Ylikylän talosta, jossa traktori ajettiin talveksi pirttiin ja vedettiin köysillä kattoon, ”etteivät renkaat kulu”. Isäni kotitalossa traktori olisi pitänyt tuoda pirttiin osina, mutta periaatteessa se olisi kurkihirsien alle mahtunut, olihan uuninpankkokin punavuorelaisen yksiön kokoinen.

Äitini kotitilalla oli sodan jälkeen Valmetin 15-hevosvoimainen piikkilangankiristäjä. Tultaessa 1960-luvulle, tehoja tarvittiin lisää. Pian pihalla pulputti ilmeisesti kolmisylinterinen Nuffield, jonka tehot olivat kolminkertaiset. Nuoruuteni perunannostoissa Nuffi oli jo kauhtunut, mutta uskon, että alkuperäinen oranssi unikonväri on ollut kaunis.

Kansainyhteisön ulkopuolella Suomi oli Nuffieldien ykkösvientimaa. Alamäki alkoi kuitenkin pian, kunniakas merkki yhdistyi Leylandiin 1968 ja laajeneva metsätyökäyttö vaati vielä suurempia voimia. Eikä brittitraktoreita oltu suunniteltu yhdistelmäkäyttöön Suomen kumpuilevia peltoja ja laajoja metsiä ajatellen, vaan avarille pelloille.

Muistelen Nuffieldiä etäisyyden päästä: se tuntui jo lapsuudessani vanhentuneelta, menneen maailman työkoneelta. Kollektiivisessa alitajunnassani tiedostamattani se on kuitenkin ensimmäisiä kosketuksia saarivaltakunnan luomuksiin: sympaattisiin, hieman kömpelöihin ja museaalisiin. Siinä tuntui vahvasti maaseudun henki ja ulkoilmakulttuuri - turvahyttejä ei ollut, kuomu oli tukeva kuin sopu-teltta.

***

One of my first contacts to the British engineering was Nuffield tractor, poppy-orange, with 3 cylinders. It was an investment of 1960’s for better torque in my mother’s home farm. That decade was a golden one for Nuffield - the main export country outside the Commonwealth was Finland - however, the great label was dissolved into Leyland in 1968. Other tractor constructors better served Finnish special demands for working not only in fields, but in forests as well.

Gerald Finzi, säveltäjä - 3: Minne musiikki menee?

Source: https://finzifriends.org.uk/the-finzi-window/

Herefordin katedraalissa on omituinen ikkuna, joka on omistettu Thomas Trahernelle. Uskonnollisen, mystisen, yksilöllisen, 1674 kuolleen ajattelijan tekstit tulivat sattuman oikusta päivänvaloon ja ne julkaistiin 1900-luvun alkupuolella. Vaikka Finzi mainitaan agnostikoksi, hän innostui lapsen viattomuutta, maailman ihmeellisyyttä ja luontoyhteyttä käsittelevistä metafyysisistä kirjoituksista niin paljon, että puki ne laulusarjaksi Dies Natalis. Teos piti kantaesittää toisen maailmansodan kynnyksellä, mutta se siirtyi seuraavaan vuoteen. Ensimmäinen levytys valmistui 1947, sekin vähän onnettomissa merkeissä: säveltäjä ei ollut tyytyväinen laulajaan, eikä kapellimestariin. Veikkaan, että hän johti itse viimeisen osan Salutation, joka soi yleensä esityksissä komeasti.

Kuten Juha Seppälän tuoreessa romaanissa, Dies Natalis-sarjassa on äänessä lapsi, joka ihmettelee mistä hän on saanut alkunsa. Yhtä ihmeteltävää on Finzin ylevä sävelkieli: se välttää aiheen uskonnollista tunteellisuutta, mutta lähestyy syntymää kuitenkin lähes luonnontieteellisenä ihmeenä ja suunnitelmana. Säveltäjistä Parry oli Finzin edeltäjiä ja hänen musiikissaan, kuten Elgarilla, tunne on vahvasti päällimmäisenä läsnä. Finzi etääntyy, välttää helppoja ratkaisuja ja painaa tunteen syvemmälle. Hän lähtee sanoista ja löytää merkityksiä niiden takaa: kuten Pascal, hän etsii perimmäisiä asioita ja antaa musiikillaan niille ilmaisua. Elämän ihmeen tarkasteluun tämä strategia sopii täydellisesti: musiikissa on äärettömyyksien huimausta.

Finzin kohtalo oli jäädä sodan jälkeen toisen pasifistin, Benjamin Brittenin varjoon: kiharapäässä oli enemmän yleisöön vetoavaa nuoren miehen kikkailua. Finzille näkemys rauhan merkityksestä oli syvällisempi: se heijastuu myös Farewell to Arms teoksen nimeen saakka. Kuoleman ja menetyksen tunnot liikkuvat koko tuotannon liepeillä ja luovat usein viileyttä, etäisyyttä, pelottavaakin avaruudellisuutta.

Let Us Garlands Bring-sarja on tehty Shakespearen teksteihin. Se osuu ilmaisun keveydessäänkin varsin syviin tuntoihin. Finzi on säveltäjänä oman tiensä kulkija. Hänellä on visio, miten hän halusi maailmansa kuvata, ei romanttisen rönsyilevästi, eikä modernistisesti uhoten, vaan omalla tekstilähtöisellä, hiljaisella tavallaan, usein hämmästyttävän tunnistettavasti. Finzin musiikissa on jokin vaikeasti määritettävä piirre, idiomi, joka tekee siitä nimenomaan Finziä. Hän pyrkii ilmaisemaan jotain omaperäistä, osittain onnistuen ja osittain ei - eli hän on tiukasti englantilaisessa perinteessä, kuten säveltäjän muistolle tehty lasikaiverrus, puu juurineen ja oksineen, osuvasti kertoo. https://finzifriends.org.uk/the-finzi-window/

Runouden ja musiikin kokeminen ovat henkilökohtaisia, syviä asioita, joiden merkityksen jakaminen ei ole helppoa. Oma suhteeni Finziin on kasvanut pikkuhiljaa, tunnistin aluksi tiettyjä melodisia piirteitä ja aikaa myöten kiinnostuin tästä mietiskelijästä ja kiinnyin häneen. Teosten parhaat esittäjät ymmärtävät säveltäjän sisäistyneen luonteen. Taas kerran Janet Baker tekee hienoa työtä Shakespeare-sarjassa. Alkulaulun tunnelma on hieno ja säestyksissä on laulajaa täydentävä oma ajatuksensa. Dies Natalis on astetta merkillisempi teos, eikä kovin helppo lähestyttävä. Sen viimeinen osa on minusta hienoin, hiljaisenhurmioitunut olemassaolon tutkistelu, jossa melodiat kaartuvat hyvin leimallisella tavalla. Finzi-sarja on hyvä lopettaa Lo, the Full Final Sacrifice teoksen lyhyeen ja intensiiviseen, hiljaiseen Amen-osaan. Sävelten vaiettua on hyvä jatkaa tutkimusmatkaa säveltäjän muiden teosten parissa.

Janet Baker: Let Us Garlands Bring https://youtu.be/vafgOwyUeZE

Dies Natalis: Part V (Finale) Salutation https://youtu.be/HvMTUfXuxGo

Lo the Full Final Sacrifice: Amen (the last movement) https://youtu.be/nm1rDZSijV8

***

Finzi’s relation to his texts was at the same time mystical and practical. He digested them very much in his own way and we can share his love to them through his quiet and eloquent music. He could give extra life and meaning as well to the little-known Traherne text or to the familiar poem by Shakespeare. And always there is  something calm and analytical, the essential element of Finzi, added there. Where does this music go? After its final Amen, this quiet agnostic still causes something growing in ones mind. He was a sort of Pascal of the English countryside.

Gerald Finzi, säveltäjä - 2: Elegian maisemissa

Kuva: Antikvariaatti Teeman luvalla. Hieno teos heiltä saatavana!

Suomalainen romaani Elmo, tekijänä Juhani Peltonen, kertoo pikkupaikkakunnan melankolisesta kasvatista, josta kehkeytyy ylivoimainen urheilija, joka kentillä ja radoilla rikkoo leikiten ennätyksiä. Piiputteleva sankari lukee, mielikirjanaan Lehtosen Omenanviljely. Luin Elmoa ja huomasin, että samainen teos löytyi isäni kirjahyllystä.

***

Vaikka Gerald Finzi ei rikkonut ennätyksiä, hänkin poltteli piippua mielellään ja harrasti omenanviljelyä. Finzin omenanviljely oli niin omistautunutta, että hänen sanotaan pelastaneen alkuperäisiä englantilaisia omenalajikkeita. Aldbournessa, Wiltshiressa he viljelivät omenoita vaimonsa Joyn kanssa. Tuotanto jatkui myös Ashmansworthissa, lähellä Newburya. Molemmat paikat olivat suhteellisen syrjäisiä, maaseudun laajat näkymät olivat säveltäjän perusmaisemia.

En itse ymmärrä omenanviljelyksestä ja säveltämisestä paljoakaan, sen tiedän, että ne vaativat pitkäjänteisyyttä ja taitoa. Herää tietenkin kysymys, oliko viljelyllä hidastava vaikutus toisella kulttuurin kentällä, vai oliko vaikutus täydentävä. Ainakin alat ovat niin erillään toisistaan, että tarkempia arvioita Finzin menestyksistä omenantuotannon saralla ei ole juuri tehty. 

Finzin teoksista minulle konkreettisin on Eclogue, koskaan valmistumattoman pianokonserton hidas osa. Olen soittanut sitä itsekseni kahden pianon sovituksen pohjalta. Musiikkina teos on eräänlainen kaksoisvalotus Bachia ja Brahmsia. Se ei ole mitenkään helppo soitettava. Siinä on mielenkiintoista konsertoivaa rakennetta solistin ja orkesterin välillä. Osa alkaa rauhallisissa, pastoraalisissa tunnoissa, voi helposti kuvitella sumuisia aamumaisemia siivilöityvässä auringonvalossa. Rauhallisuus ei säily, teos etenee voimakkaiksi huippukohdiksi: tekstikontrastit ovat dramaattisia ja tuntuvat kumpuavan syvältä.

Ecloguesta on useita hyviä esityksiä, pidän kovasti you tuben kuvitetuista versioista, ne sopivat tähän teokseen hyvin. https://youtu.be/EkQbzZgwfl0

Musiikin ja maiseman rinnastaminen on analysoijan apurattaat, samoja elementtejä on tosiasiassa vaikea osoittaa. Maisema ei ole tunnetta, vaan sitä on suhteemme siihen. Kuitenkin maisema syntyy kontrasteista, kuten sävellystekstikin: vastakkainasettelu jäsentää havaintoja ja rakenteita. Tunnistan Finzissa tuttuja pianotekstin rakenteita ja liitän ne mielessäni johonkin kokemaani. Kun soitan Ecloguea, tietty kokonaisnäkemys teoksesta on taustalla ja ohjaa esitystäni. Pidän teosta jotenkin tragiikkaan kääntyvänä ja lopetusta synkähkönä. Toinen tulkitsija taas katsoi teoksen päättyvän valoisiin tunnelmiin. Tämä on tyypillinen temperamenttikysymys. Itse painotan lopussa esiintyviä uhkaavia sointukeskittymiä, mutta yhtä perusteltua on sanoa teoksen loppuvan valoisaan duurisointuun. Rakastan teoksessa juuri sen nimenmukaista peltomaisemallisuutta, joka juontaa juurensa kauas, aina Vergiliukseen saakka. Se valaa teokseen kauneutta - ja myös toivoa.

On traditio nähdä englantilaista musiikkia jotenkin maisemallisesti, pastoraaliteeman kautta ulkoilmaihmisten luomuksina. Jousiorkesteripohjalta, laveista melodioista on syntynyt paljon musiikkia, joilla tuntuu olevan yhteinen nimittäjä: Elgar, Parry, Warlock, Vaughan Williams, Holst, Bridge... Finzi liittyy vaivattomasti tähän perinteeseen. Avantgarde ei kuulu pelimerkkeihin, vaan paikallinen osaaminen ja harrastus. Finzi rakensi omaa orkesteria Newbury String Players ja teoksien esittäminen tapahtui myös paikallisissa maisemissa Kolmen Kuoron Festivaaleilla - paikkoina Worcester, Hereford ja Gloucester tuomiokirkkoineen. 

Maisemalla ei ole juonta, tai sen juoni on liian pitkä ihmisen seurattavaksi. Finzin musiikin maisemallista tai miniatyyriluonnetta on sekin, ettei suurteoksia ole: ei sinfonioita, eikä herooisia sonaatteja. On kuitenkin Klarinettikonsertto ja Sellokonsertto. Viimeksimainitun finaali on yllättävän valoisa. Sen selloteema on lähes viihdyttävä ja osan soinnissa on rapsakkaa hapokkuutta, kuten syksyn omenoissa.

Sellon maailmantähti Yo-Yo Ma levytti Finzin konserton varhain urallaan. Edelleen hän ihmettelee, ettei teos ole sen tunnetumpi. Kannattaa kokeilla ja aloittaa finaalista. https://youtu.be/oOZzzxaYKic

***

Gerald Finzi - he was not only a composer, but a real cultivator of apples. Very little is known of this side of him. That interests me quite much, my dad has studied this trade and had above book in his library. My closest contact with Finzi’s musical output is with his Eclogue. This work has a deep root in pastoral tradition, linked both to Virgil and English composers and the English strong string orchestra tradition. Finzi knew his rural scenes - he lived in quite remote areas and it is interesting to think how much of those landscapes had influence to his music. At least, a beautiful scenery has contrasts and structure, like best works of Finzi. I tend to see Finzi as a melancholic man, but those who like to see more positive view of him, could try the finale of his Cello concerto. It seems that concerto was for him quite natural form, he was very skillful giving different roles to soloist and orchestra.