Brittivehkeiden lumovoimaa 1: Puhtia maatöihin

Upper photo: H.Annanpalo: Alakorkalon ja Niskanperän historia. 

My mom and granddad sitting on potato harvester, my godmother on left from tractor.

Lower photo: Poppy-colored Nuffield. Made in Britain. Source: Wikipedia.

James Herriotin eläinlääkärikirjat ovat sivujuoneltaan kertomus traktorista, joka syrjäyttää työhevoset muutamassa vuosikymmenessä. Isäni kertoi Ylikylän talosta, jossa traktori ajettiin talveksi pirttiin ja vedettiin köysillä kattoon, ”etteivät renkaat kulu”. Isäni kotitalossa traktori olisi pitänyt tuoda pirttiin osina, mutta periaatteessa se olisi kurkihirsien alle mahtunut, olihan uuninpankkokin punavuorelaisen yksiön kokoinen.

Äitini kotitilalla oli sodan jälkeen Valmetin 15-hevosvoimainen piikkilangankiristäjä. Tultaessa 1960-luvulle, tehoja tarvittiin lisää. Pian pihalla pulputti ilmeisesti kolmisylinterinen Nuffield, jonka tehot olivat kolminkertaiset. Nuoruuteni perunannostoissa Nuffi oli jo kauhtunut, mutta uskon, että alkuperäinen oranssi unikonväri on ollut kaunis.

Kansainyhteisön ulkopuolella Suomi oli Nuffieldien ykkösvientimaa. Alamäki alkoi kuitenkin pian, kunniakas merkki yhdistyi Leylandiin 1968 ja laajeneva metsätyökäyttö vaati vielä suurempia voimia. Eikä brittitraktoreita oltu suunniteltu yhdistelmäkäyttöön Suomen kumpuilevia peltoja ja laajoja metsiä ajatellen, vaan avarille pelloille.

Muistelen Nuffieldiä etäisyyden päästä: se tuntui jo lapsuudessani vanhentuneelta, menneen maailman työkoneelta. Kollektiivisessa alitajunnassani tiedostamattani se on kuitenkin ensimmäisiä kosketuksia saarivaltakunnan luomuksiin: sympaattisiin, hieman kömpelöihin ja museaalisiin. Siinä tuntui vahvasti maaseudun henki ja ulkoilmakulttuuri - turvahyttejä ei ollut, kuomu oli tukeva kuin sopu-teltta.

***

One of my first contacts to the British engineering was Nuffield tractor, poppy-orange, with 3 cylinders. It was an investment of 1960’s for better torque in my mother’s home farm. That decade was a golden one for Nuffield - the main export country outside the Commonwealth was Finland - however, the great label was dissolved into Leyland in 1968. Other tractor constructors better served Finnish special demands for working not only in fields, but in forests as well.

Gerald Finzi, säveltäjä - 3: Minne musiikki menee?

Source: https://finzifriends.org.uk/the-finzi-window/

Herefordin katedraalissa on omituinen ikkuna, joka on omistettu Thomas Trahernelle. Uskonnollisen, mystisen, yksilöllisen, 1674 kuolleen ajattelijan tekstit tulivat sattuman oikusta päivänvaloon ja ne julkaistiin 1900-luvun alkupuolella. Vaikka Finzi mainitaan agnostikoksi, hän innostui lapsen viattomuutta, maailman ihmeellisyyttä ja luontoyhteyttä käsittelevistä metafyysisistä kirjoituksista niin paljon, että puki ne laulusarjaksi Dies Natalis. Teos piti kantaesittää toisen maailmansodan kynnyksellä, mutta se siirtyi seuraavaan vuoteen. Ensimmäinen levytys valmistui 1947, sekin vähän onnettomissa merkeissä: säveltäjä ei ollut tyytyväinen laulajaan, eikä kapellimestariin. Veikkaan, että hän johti itse viimeisen osan Salutation, joka soi yleensä esityksissä komeasti.

Kuten Juha Seppälän tuoreessa romaanissa, Dies Natalis-sarjassa on äänessä lapsi, joka ihmettelee mistä hän on saanut alkunsa. Yhtä ihmeteltävää on Finzin ylevä sävelkieli: se välttää aiheen uskonnollista tunteellisuutta, mutta lähestyy syntymää kuitenkin lähes luonnontieteellisenä ihmeenä ja suunnitelmana. Säveltäjistä Parry oli Finzin edeltäjiä ja hänen musiikissaan, kuten Elgarilla, tunne on vahvasti päällimmäisenä läsnä. Finzi etääntyy, välttää helppoja ratkaisuja ja painaa tunteen syvemmälle. Hän lähtee sanoista ja löytää merkityksiä niiden takaa: kuten Pascal, hän etsii perimmäisiä asioita ja antaa musiikillaan niille ilmaisua. Elämän ihmeen tarkasteluun tämä strategia sopii täydellisesti: musiikissa on äärettömyyksien huimausta.

Finzin kohtalo oli jäädä sodan jälkeen toisen pasifistin, Benjamin Brittenin varjoon: kiharapäässä oli enemmän yleisöön vetoavaa nuoren miehen kikkailua. Finzille näkemys rauhan merkityksestä oli syvällisempi: se heijastuu myös Farewell to Arms teoksen nimeen saakka. Kuoleman ja menetyksen tunnot liikkuvat koko tuotannon liepeillä ja luovat usein viileyttä, etäisyyttä, pelottavaakin avaruudellisuutta.

Let Us Garlands Bring-sarja on tehty Shakespearen teksteihin. Se osuu ilmaisun keveydessäänkin varsin syviin tuntoihin. Finzi on säveltäjänä oman tiensä kulkija. Hänellä on visio, miten hän halusi maailmansa kuvata, ei romanttisen rönsyilevästi, eikä modernistisesti uhoten, vaan omalla tekstilähtöisellä, hiljaisella tavallaan, usein hämmästyttävän tunnistettavasti. Finzin musiikissa on jokin vaikeasti määritettävä piirre, idiomi, joka tekee siitä nimenomaan Finziä. Hän pyrkii ilmaisemaan jotain omaperäistä, osittain onnistuen ja osittain ei - eli hän on tiukasti englantilaisessa perinteessä, kuten säveltäjän muistolle tehty lasikaiverrus, puu juurineen ja oksineen, osuvasti kertoo. https://finzifriends.org.uk/the-finzi-window/

Runouden ja musiikin kokeminen ovat henkilökohtaisia, syviä asioita, joiden merkityksen jakaminen ei ole helppoa. Oma suhteeni Finziin on kasvanut pikkuhiljaa, tunnistin aluksi tiettyjä melodisia piirteitä ja aikaa myöten kiinnostuin tästä mietiskelijästä ja kiinnyin häneen. Teosten parhaat esittäjät ymmärtävät säveltäjän sisäistyneen luonteen. Taas kerran Janet Baker tekee hienoa työtä Shakespeare-sarjassa. Alkulaulun tunnelma on hieno ja säestyksissä on laulajaa täydentävä oma ajatuksensa. Dies Natalis on astetta merkillisempi teos, eikä kovin helppo lähestyttävä. Sen viimeinen osa on minusta hienoin, hiljaisenhurmioitunut olemassaolon tutkistelu, jossa melodiat kaartuvat hyvin leimallisella tavalla. Finzi-sarja on hyvä lopettaa Lo, the Full Final Sacrifice teoksen lyhyeen ja intensiiviseen, hiljaiseen Amen-osaan. Sävelten vaiettua on hyvä jatkaa tutkimusmatkaa säveltäjän muiden teosten parissa.

Janet Baker: Let Us Garlands Bring https://youtu.be/vafgOwyUeZE

Dies Natalis: Part V (Finale) Salutation https://youtu.be/HvMTUfXuxGo

Lo the Full Final Sacrifice: Amen (the last movement) https://youtu.be/nm1rDZSijV8

***

Finzi’s relation to his texts was at the same time mystical and practical. He digested them very much in his own way and we can share his love to them through his quiet and eloquent music. He could give extra life and meaning as well to the little-known Traherne text or to the familiar poem by Shakespeare. And always there is  something calm and analytical, the essential element of Finzi, added there. Where does this music go? After its final Amen, this quiet agnostic still causes something growing in ones mind. He was a sort of Pascal of the English countryside.

Gerald Finzi, säveltäjä - 2: Elegian maisemissa

Kuva: Antikvariaatti Teeman luvalla. Hieno teos heiltä saatavana!

Suomalainen romaani Elmo, tekijänä Juhani Peltonen, kertoo pikkupaikkakunnan melankolisesta kasvatista, josta kehkeytyy ylivoimainen urheilija, joka kentillä ja radoilla rikkoo leikiten ennätyksiä. Piiputteleva sankari lukee, mielikirjanaan Lehtosen Omenanviljely. Luin Elmoa ja huomasin, että samainen teos löytyi isäni kirjahyllystä.

***

Vaikka Gerald Finzi ei rikkonut ennätyksiä, hänkin poltteli piippua mielellään ja harrasti omenanviljelyä. Finzin omenanviljely oli niin omistautunutta, että hänen sanotaan pelastaneen alkuperäisiä englantilaisia omenalajikkeita. Aldbournessa, Wiltshiressa he viljelivät omenoita vaimonsa Joyn kanssa. Tuotanto jatkui myös Ashmansworthissa, lähellä Newburya. Molemmat paikat olivat suhteellisen syrjäisiä, maaseudun laajat näkymät olivat säveltäjän perusmaisemia.

En itse ymmärrä omenanviljelyksestä ja säveltämisestä paljoakaan, sen tiedän, että ne vaativat pitkäjänteisyyttä ja taitoa. Herää tietenkin kysymys, oliko viljelyllä hidastava vaikutus toisella kulttuurin kentällä, vai oliko vaikutus täydentävä. Ainakin alat ovat niin erillään toisistaan, että tarkempia arvioita Finzin menestyksistä omenantuotannon saralla ei ole juuri tehty. 

Finzin teoksista minulle konkreettisin on Eclogue, koskaan valmistumattoman pianokonserton hidas osa. Olen soittanut sitä itsekseni kahden pianon sovituksen pohjalta. Musiikkina teos on eräänlainen kaksoisvalotus Bachia ja Brahmsia. Se ei ole mitenkään helppo soitettava. Siinä on mielenkiintoista konsertoivaa rakennetta solistin ja orkesterin välillä. Osa alkaa rauhallisissa, pastoraalisissa tunnoissa, voi helposti kuvitella sumuisia aamumaisemia siivilöityvässä auringonvalossa. Rauhallisuus ei säily, teos etenee voimakkaiksi huippukohdiksi: tekstikontrastit ovat dramaattisia ja tuntuvat kumpuavan syvältä.

Ecloguesta on useita hyviä esityksiä, pidän kovasti you tuben kuvitetuista versioista, ne sopivat tähän teokseen hyvin. https://youtu.be/EkQbzZgwfl0

Musiikin ja maiseman rinnastaminen on analysoijan apurattaat, samoja elementtejä on tosiasiassa vaikea osoittaa. Maisema ei ole tunnetta, vaan sitä on suhteemme siihen. Kuitenkin maisema syntyy kontrasteista, kuten sävellystekstikin: vastakkainasettelu jäsentää havaintoja ja rakenteita. Tunnistan Finzissa tuttuja pianotekstin rakenteita ja liitän ne mielessäni johonkin kokemaani. Kun soitan Ecloguea, tietty kokonaisnäkemys teoksesta on taustalla ja ohjaa esitystäni. Pidän teosta jotenkin tragiikkaan kääntyvänä ja lopetusta synkähkönä. Toinen tulkitsija taas katsoi teoksen päättyvän valoisiin tunnelmiin. Tämä on tyypillinen temperamenttikysymys. Itse painotan lopussa esiintyviä uhkaavia sointukeskittymiä, mutta yhtä perusteltua on sanoa teoksen loppuvan valoisaan duurisointuun. Rakastan teoksessa juuri sen nimenmukaista peltomaisemallisuutta, joka juontaa juurensa kauas, aina Vergiliukseen saakka. Se valaa teokseen kauneutta - ja myös toivoa.

On traditio nähdä englantilaista musiikkia jotenkin maisemallisesti, pastoraaliteeman kautta ulkoilmaihmisten luomuksina. Jousiorkesteripohjalta, laveista melodioista on syntynyt paljon musiikkia, joilla tuntuu olevan yhteinen nimittäjä: Elgar, Parry, Warlock, Vaughan Williams, Holst, Bridge... Finzi liittyy vaivattomasti tähän perinteeseen. Avantgarde ei kuulu pelimerkkeihin, vaan paikallinen osaaminen ja harrastus. Finzi rakensi omaa orkesteria Newbury String Players ja teoksien esittäminen tapahtui myös paikallisissa maisemissa Kolmen Kuoron Festivaaleilla - paikkoina Worcester, Hereford ja Gloucester tuomiokirkkoineen. 

Maisemalla ei ole juonta, tai sen juoni on liian pitkä ihmisen seurattavaksi. Finzin musiikin maisemallista tai miniatyyriluonnetta on sekin, ettei suurteoksia ole: ei sinfonioita, eikä herooisia sonaatteja. On kuitenkin Klarinettikonsertto ja Sellokonsertto. Viimeksimainitun finaali on yllättävän valoisa. Sen selloteema on lähes viihdyttävä ja osan soinnissa on rapsakkaa hapokkuutta, kuten syksyn omenoissa.

Sellon maailmantähti Yo-Yo Ma levytti Finzin konserton varhain urallaan. Edelleen hän ihmettelee, ettei teos ole sen tunnetumpi. Kannattaa kokeilla ja aloittaa finaalista. https://youtu.be/oOZzzxaYKic

***

Gerald Finzi - he was not only a composer, but a real cultivator of apples. Very little is known of this side of him. That interests me quite much, my dad has studied this trade and had above book in his library. My closest contact with Finzi’s musical output is with his Eclogue. This work has a deep root in pastoral tradition, linked both to Virgil and English composers and the English strong string orchestra tradition. Finzi knew his rural scenes - he lived in quite remote areas and it is interesting to think how much of those landscapes had influence to his music. At least, a beautiful scenery has contrasts and structure, like best works of Finzi. I tend to see Finzi as a melancholic man, but those who like to see more positive view of him, could try the finale of his Cello concerto. It seems that concerto was for him quite natural form, he was very skillful giving different roles to soloist and orchestra.

Gerald Finzi, säveltäjä - 1: Sotien viemää

Olipa kerran pieni, herkkä poika. Hän menetti isänsä 7-vuotiaana. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän menetti kolme veljeään. Säveltäminen oli yksi henkireikä nuorelle miehelle. Sota vei kuitenkin myös hänen sävellyksenopettajansa. Menetysten ketju vahvisti hänen melankolista näkemystään maailmasta. Hän eteni säveltämisessä ja sai julkaistua laulusarjoja. Onnellisesta avioliitosta syntyi kaksi poikaa. Yhden suuren laulusarjan kantaesityksen esti toisen maailmansodan puhkeaminen. Se hidasti myös läpimurtoa säveltäjänä. Sodan jälkeen elämä normalisoitui ja verkkaan työskentelevä mietiskelijä kirjoitti uusia töitä nopeammassa tahdissa ja sai niitä esitettäväksi. Idyllin lopetti tieto sairastumisesta, johon hän muutaman vuoden päästä menehtyi.

***

Gerald Finzillä oli italialaisia juuria. Isätön, veljetön poika on varmasti tuntenut juurettomuutta Englannissa ja Lontoon piireissä. Pohjois-Englannin aika Harrogatessa ja Yorkissa oli marinoinut häneen riippumattomuutta ja sitkeyttä. Hän ei etsinyt vanhemmista säveltäjistä isähahmoja, vaan oli oman tiensä riippumaton kulkija. Hänestä tuli paremminkin muiden kannustaja ja unohdettujen Tudor-ajan säveltäjien valoon tuoja. Lohtua toivat syvimmällä tasolla sanat. Finzi rakasti runoutta: melankoliset, fatalistiset säkeet olivat sydäntä lähellä. Sieltä löytyi myös isähahmo. Rakkaus vanhan pessimistin, Thomas Hardyn, tuotantoon välittyi myös sävellyksiin. Pelkästään Hardyn runoihin sävellettyjä lauluja on kahden cd-levyn verran. Minulla ei ole tietoa, tapasiko säveltäjä koskaan Dorsetin bardia - kirjallinen kosketus oli riittävä sekin.

Hardyn tekstiin on tehty yksi Finzin suosikkisävellyksistäni, sarja Earth and Air and Rain. Nimi tulee viimeisestä laulusta Proud Songsters. 

The thrushes sing as the sun is going,

And the finches whistle in ones and pairs,

And as it gets dark loud nightingales
   In bushes
Pipe, as they can when April wears,
   As if all Time were theirs.

These are brand-new birds of twelve-months' growing,
Which a year ago, or less than twain,
No finches were, nor nightingales,
   Nor thrushes,
But only particles of grain,
   And earth, and air, and rain.

Tulkitsen runoa niin, että sen keskiössä on elämän kummallinen kiertokulku. Vuosi sitten ei ollut tietoakaan niistä linnuista, jotka nyt laulavat täysin rinnoin. Lintujen ihmeenomainen laulava olemus on syntynyt yksinkertaisista alkeiselementeistä. Voidaan lukea tämä ihmettely myös toisin päin: nämä luomukset katoavat yhtä nopeasti ja peruuttamattomasti. Laulu on hyvä johdatus Finzin musiikkiin: se on olennaisen äärellä. Finzin melankolia on kivuliasta, mutta eleetöntä ja kirkasta. Pushkinin toteamus ”Suruni on säteilevää” on lähellä näitä tuntoja: jollain kummallisella tavalla myös syvä ilo on läsnä. Musiikki on pienessä muodossaankin monumentaalista, selkeää ja hitaasti avautuvaa: omaperäistä ja kummallisella tavalla analyyttistä. Siinä on heijastus runon kauhistuttavasta luonnontieteellisestä otteesta. Tihentyvässä pianosäestyksessä voi kuulla lintuparvien pyrähtelyn viileässä illan ilmassa.

https://youtu.be/vNBFJ0qI6so

Finziläinen melodia on kipeistä tunnoista huolimatta rauhallista, levollista, se piirtää yleensä loivan, kauniin kaaren hieman resignoituneena. Erityisen kauniisti soi Romanssi, op. 11.

https://youtu.be/7kjvB1lzZyk

Säveltäjänä Finzi on merkillinen sotienvälisen ja -jälkeisen ajan introvertti. Menetykset, niukkuus ja olevaisen pohdiskelu ovat jatkuvasti läsnä. Tämä on niin vahvasti sukupolvikysymys, että tunnelmat voivat helposti tuntua vierailta. Myös Finzin oma sukupolvi valitsi kevyempiä strategioita, kepeämmän sävelkielen parista. Elämän ja kuoleman ympärille kääriytynyt ajattelu on kuitenkin tuonut musiikkiin erikoista ajattomuuden tuntoa, joka on mielestäni Finzin musiikin leimallisia piirteitä.

***

I start here my three-part writings about Gerald Finzi - a composer who suffered much the losses of the Great War and also the Second World War. He was an introvert, slowly following his own path of music. He was much consoled by poetry, like that by Thomas Hardy, who was a sort of father figure sharing Finzi’s view of world. I tip here for a fine elementary song Proud Songsters - Text by Hardy and for a marvellously pensive Romance op 11.

Kohti tyytymättömyyden talvea

Katselin vanhoja matkakuvia. Varhaiskevään Yorkshire-matkasta välittyy paikoin synkkyyttä, joka yleensä liitetään syksyyn. Ihmismieli rakentaa kertomusta, vaikka jokaisella vuodenajalla on puolensa. Olisi kyllä hienoa olla näkemässä Englannin syksyä. Korona väistyy ja matkustaminen vielä vapautuu - se tulee tuntumaan ihmeelliseltä. Mutta tällä hetkellä siihen on vielä matkaa, paineita tulee talvella olemaan. Sekä hallitukselle, että yksilöille. Toivottavasti löytyy kykyä kestää epämukavuutta, tarvitaan vaikeasti kääntyvää common sensea, tervettä järkeä.

Ihmisiä pitää rauhoittaa keskittymään olennaiseen. Aikaamme leimaa liikaa levottomuus ja kärsimättömyys, myös viihteessä. Billie Holiday on parhaimmillaan kappaleissa, joista koristeellisuus on riisuttu pois, jäljellä on pelkkä ydin. Kevättä voi kaivata, mutta rauhallisesti ja päättäväisesti, se tulee kun sen aika on. 

https://youtu.be/LU03e25P78g

***

Englannin hallituksen päätökset alkavat tuottaa tulosta. Cumbriassa eli Lake Districtissä eli Järviseudulla rakentaminen on kasvussa, samoin Cotswoldsissa ja valtionvarainministerin pohjoisen Richmondissa. Asuntojen hinnat ovat olleet nousussa ja omissa verrokeissani tarjontaa on runsaasti. On mielenkiintoista nähdä, kuinka laajaksi Lontoon pendelöintialue tulee kasvamaan. Cotswolds hunajanvärisine kylineen on houkutellut ison rahan ihmisiä Madonnasta alkaen - tällaiset ostajat sotkevat markkinoita. Alue ei ole liian kaukana Lontoosta, mutta kuitenkin jo maaseudun rauhassa. Jännä nähdä, miten tasapaino muuttuu uuden rakentamisen myötä. Tärkeää olisi myös hintatason kohtuullistuminen muotipaikoillakin. Kyllähän Englannin maaseudulle, kuten Suomeenkin, mahtuu ihmisiä ja asumista. Normaali elämä, kaiken ekslusiivisen ja poshin rinnalla, on sittenkin olennaista ja kiinnostavaa.

Paikalliset tuotteet, ylpeys kotiseudusta ja kesän kukkien loisto - ne näkyvät myös tämän päivitykseni jälkikesäisessä kuvassa Helmsleystä. Turvallista syksyä, lukijani, muistakaa d-vitamiini taistelussa kaamosta ja koronaa vastaan!

***

It is going to be just another winter of our discontent. But, like Billie Holiday told us, spring must be somewhere - while waiting, we can enjoy the best of autumn and winter as well. It seems that the Government is causing some progress in building - new housing will be constructed in Cotswolds, Cumbria and Richmond of the North - Rishi Sunak’s home ground. Dear readers, please keep you safe, remembering vitamin D as well!