Here be dragons

Otsikon fraasi tarkoittaa kartan epävarmaa, tutkimatonta osaa, siellä voi olla vaikka mitä, vaikka sitten lohikäärmeitä. Richard III:n löytyminen parkkipaikan alta oli käsittämätön löytö, lähteistä päättelemällä tehty ja hyvin todennettu. Digitaalitekniikan aika mahdollistaa nopeaa ristipölytystä eri tietopankkien välillä, minullekin sattui sellainen viikonloppuna.

Katselin rutiininomaisesti Rightmove.co.uk:n myyntiin tulleita kohteita ja hyvällä paikalla olevan teollisuuskiinteistön kohdalla tein poikkeuksen ja katsoin kohteen tiedot. Koska se oli hieman epämääräinen sijainniltaan, tietoihin oli lisätty kuvituksena oleva kartta. Kiinteistö on siihen tyydyttävästi määritelty, mutta karttapohjassa oli myös todella kiinnostava sivutieto: pääkadun t-risteyksessä on teksti St. Thomas Church (Site of). Näyttäisi että kadun kohdalla on joskus ollut kirkko, vastapäätä Great Malvern Priorya. Jos Malvern on silloin ollut vaatimaton paikka, tuo on ollut kyläläisten kirkko ja munkit ovat pitäneet majaansa isommassa ja komeammassa kirkossa, joka päätyi sitten yhteisön pääkirkoksi päättäväisen Thomas Cromwellin riisuessa luostareita rikkauksistaan.

Surffaillessa St Thomas tosiaan löytyi nopeasti. Historia oli kirkon kohdalla mennyt kuten ounastelinkin, ainoa vain, että kyläkirkon rappio oli alkanut jo ennen luostarin lakkauttamista, korjausponnistelut hylättiin kokonaan, kun Priorystä tehtiin kruunun kanssa kaupat ja komea rakennus saatiin koko kylän käyttöön. Pyhän Tuomas-marttyyrin kirkko purettiin ja sen kastemalja pelastettiin Newlandin kappeliin.

Seuraavaksi etsin tietysti Newlandin kappelin, joka on lähellä Beauchampia, joka siis on se paikka, jota Evelyn Waugh käytti Mennyt maailma-romaanin tapahtumien esikuvana, lähellä on myös uudempaa tekoa oleva ostokeskus, jossa muun muassa Morrisonin supermarketti. Newlandin kappeli on komea viktoriaaninen tekele, hyvin koristeltu sisältä, Betjeman uhraa sille suhteellisen runsaasti tilaa teoksessa Collins Guide to English Parish Churches. Betjemanin mukaan Beauchampin perheen 1864 rakennuttama kappeli pyrkii antamaan keskiaikaisen, autenttisen vaikutelman puhtaan viktoriaanisessa tekeleessä, on lasimaalausta, seinämaalausta, maalattuja pylväitä ja värikästä marmoria. Betjeman moittii viktoriaaneja kuitenkin liian ujosta värien käytöstä, tulos on hieman laimea, mutta antaa kuitenkin moneen aikakauden paljaampaan kirkkoon nähden rikkaan, vähintään suuntaa-antavan keskiaikaisen vaikutelman. Onko tässä Bridesheadin legendaarisen kappelin esikuva? Kappelin kuvissa näkyy selvästi St Thomasin kastemalja. Kysymys kuuluu kuitenkin, missä sitä säilytettiin 1500-luvulta vuoteen 1864 saakka? Ehkä paikalla oli aikaisempi kappeli tai sitten malja oli Prioryssä siihen asti. Kuva romaanisesta astiasta löytyy täältä, sivustossa väitetään sen tulleen Newlandiin jo 1541. Paikasta, missä se olisi ollut, ei ole mainintaa. Itse epäilen, että se on ollut Prioryssä vuoteen 1864 ja sen tilalle on silloin hankittu komeampi kastemalja.

Mutta suhteeni Malvernin turistitoimiston ja pääpostin (joka myy kortteja ja Thorntons konvehteja ja toffeita) väliseen tilaan muuttui: siinä on joskus ollut palvontapaikka. Kulman tunnelma on nytkin erikoinen. Jos en väärin muista, siinä oli myös Church Streetin puolella joskus veikeä Bottoms Up-liike kattavine juomavalikoimineen. Pienestä sivuvinkistä saa loppujen lopuksi aika paljon irti, nukkuvia lohikäärmeitäkin, jos vain on voimaa jatkaa kaivamista.

***

Here be dragons: I found from Rightmove.co.uk a new listing in Malvern, attached with a map showing the site of St Thomas the Martyr Church. It was demolished after the village folk bought the Priory for their parish church after Cromwell drove the monastries down. The old church was gone, but its romanesque font is today in St Leonards, Newland, the chapel built by the Beauchamps. The Chapel is praised by Betjeman, blaiming only that the victorian color scheme should be more powerful, but it looks like really worth visiting.

Source © 2018 The Corpus of Romanesque Sculpture in Britain and Ireland

Mikään ei koskaan muutu

Kirjoittamisen metodini on ollut blogissa yksinkertainen: rajaan ja kirjoitan sen mitä aiheesta tiedän ja jonka arvioin noin ylimalkaan olevan mielenkiintoista satunnaiselle lukijalle. Metodi ei kuitenkaan päde niistä asioista kirjoittamiseen, joista en tiedä tietäväni tai en tiedä, etten tiedä. Motiivini kirjoittajana on kuitenkin penkoa tuota roinaa esiin, tavalla tai toisella

"...

varmoina, sattuman sohaisusta,

runot itkien syntyvät."

- Boris Pasternak

Olen miettinyt paikkojen kiinnostavuutta, mikä niissä luo uteliaisuutta ja halua palata uudelleen. En ole kovin paljon kirjoittanut eri paikoista, koska kirjoittamisessa olennaisen tavoittaminen genius locista on hankalaa, lukijoita ei juuri kiinnosta hapuilevuus (niin oletan katsojamäärien perusteella). Kun olen kirjoittanut suosikkipaikoistani, se on ollut selkeämpää ja varmempaa. Totuus on silti, että niidenkin perimmäinen viehätys on hämärän peitossa. Epävarmuudella on taipumus kasvaa, kun on pääsemässä lähelle jotain, syy lienee jossain likinäköisyyden tapaisessa suhteellisuudentajun vääristymässä.

Englannin säilyvyys on merkillistä, Rooma-kirjan jälkivaikutus on ollut melkoinen: olen palannut maailmanmahdin sirpaleisiin Englannissa mielessäni eräänkin kerran. British Camp on niistä näkyvimpiä, keinotekoinen maavallimuodostelma osana luonnollista, vanhempaa kukkulaketjua. Se rakennettiin talvehtivien legioonalaisten leiripaikaksi. Minkälainen suhde partioivilla miehillä oli ympäristöön? Kokivatko he sen vihamielisenä, runollisena vai kaipasivatko he jonnekin kotiin, intensiivisesti. Pelkäsivätkö he ympäröiviä metsiä vai luottivatko partioretkillä aseisiinsa? Pakkautuiko lumi heidän viittojensa harteille? Miltä yö tuoksui ja miltä sen äänet heistä kuulostivat? Jotain vastaan he kuitenkin halusivat linnoittautua, eikä ainoastaan Kenraali Talvea vastaan. Nyt paikalle ajetaan autolla parkkiin ja lähdetään kävellen tutustamaan paikkaan, maailmanvallan muistot jalkojen alla, lähellä ja tavoittamattomissa.

Lähempänäkin on historiaa ja sen muuttumattomuutta. Ihminen vanhenee, luonne korostuu ja kaikki menettää joustavuuttaan ja uusiutumiskykyään, kokemus painaa kehoa allaan, asiasta on kuitenkin yksi poikkeus - Christy Turlington. Hän oli yksi suurista 1980-1990-luvun supermalleista, iätön jenkki, johon voi yhä törmätä tavaratalon mainoksessa, vanhentumattomana. Turlington on vaikuttanut luonnottoman ja läpeensä pahan alan luonnonlapselta, joka on kulkenut esimerkillistä polkua. Kasvojen luut näyttävät täydellisiltä, ne säilyvät vanhetessaankin sellaisina. Asiat siis pohjimmiltaan säilyvät ja muuttumattomuudessa on jotain syvästi lohdullista - kuten Christyn hymyssä.

Nähtävyydet, tai kauniit kasvot ovat tekosyitä, niiden takana on jotain, mitä ei ole helppoa selvittää, mutta lupaan siihen palata.

***

Nothing ever changes. Looking into my methods of writing, to write everything on some carefully narrowed subject (save the poor reader of boring details), I try also to expand my methodology into the fields of knowing not to know and even not knowing that I do not know. Some things are there to stay, unchanged: the Roman period, ruins of the artifical hill of the British Camp, and the eternal, youthful smile of Christy Turlington and her perfect jaw-bones. Wonderful sights or beautiful faces are excuses, I promise to dig deeper for the reasons why stars move and why some places are so dear.

Hathaway & Shakespeare

Englannissa alkanut otsikon mukainen uusi etsiväsarja on osoittautunut Midsomerin murhien tapaiseksi menestykseksi, valttina on Stratford-Upon-Avonin kauniit maisemat, vanhoine Shakespearen aikaisine ja jälkituotantovaiheen rakennuksineen. Kaupungissa käynnistä on jäänyt mieleen moderni Shakespeare-teatteri, valetudorilaiset talot ja valtava jättiläismagnolia Hall's Croftin julkisivussa. Kaupunki on turistirysän maineestaan huolimatta käymisen arvoinen ja tänään alkanut sarjakin ainakin viihdyttävä. Parivaljakon välillä tulee taatusti kipunoimaan. Kannattaa kokeilla!

***

Finnish Yle started today brand new series Hathaway & Shakespeare, it has been proved to be a success like Midsomer Murders, this being centered on detective office situated in stylish and decorative Stratford-Upon-Avon.

Endeavour

Kirjoitin rakkaista poliisisarjoista bloggauksen ensimmäisten kirjoitusten joukossa. Kirjoitus on mielestäni mainio, vähän liiankin tyhjentävä.

Marisin Morsen varhaisista vuosista kertovasta Endeavour-sarjasta. Edelleen minun on hankala nähdä että fundeeraavasta nuoresta älyköstä kasvaa vaaleatukkainen suolakurkku. Mutta sarjaa ei pidäkään katsoa jatkumona vaan isäsuhteen kuvauksena. Isän, Padren, rooli on Fred Thursdaylla. Hänen lyhytsanainen happamuutensa on kovaa poliisikoulua. "Come home." - tule kotiin, hän virkkaa hukassa olevalle tytölleen. Thursday on vanhan koulukunnan mies, tasaisen pinnan alla on sodan käyneen miehen valtava lähtönopeus ja iskevä raivo. Tämä mies olisi viihtynyt toisen sotakonkarin, George Gentlyn seurassa. Taustat ovat kunnossa, mutta Fredin empatiataidot on haudattu Georgea syvemmälle, kuitenkin talteen.

Sarjan ja sen alkuperäisen Morsen yksi tärkein rooli on Oxfordilla. Se on hiljainen näyttämö taustalla unelmoivine torneineen. Morse sivuaa työssään jatkuvasti piirejä, joihin hän ei poliisina oikeastaan kuulu, itseään parempana pitävää yliopistoväkeä. Se on tietysti pettävää porukkaa pintakuorensa alla, mutta näkymät kaupunkiin ovat hienot. Sarja on muutenkin hienosti kuvattu, nämä kaksi stillkuvaa ovat valokuvinakin ihan kelvollisia. Tällä viikolla alkaa Nuoren Morsen uusin kausi ennennäkemättömine jaksoineen. Miten haahuilevan nuoren miehen käy Joanin kanssa, se selviää rikosten ohella. Fred jakanee myös uransa ehtoopuolen oppeja Morselle lakonisella tavallaan. 

Oppipoika ja mestari ovat kummatkin sivullisia, omalla persoonallisella tavallaan, he kulkevat rikosten kyllästämän Oxfordin halki lopulta kohtalonomaisen tunnollisesti, eikä Morseen tartu tämän Susikoskimaisen viskiä lipittävän Vanhan Mörön kovaotteisuus, vaikka mörkkiys sittemmin periytyykin alenevaan polveen.

***

Inspector Morse - Endeavour - there is a strange discontinuity between two different series. How can such a brilliant boy develop to a white-headed salted cucumber late Morse was? But Endeavour is more a development story of father (Fred Thursday) and son (Morse) and Joan. Fred is quite a character, a cool surface and a violent, hard-fisted volcano under. He would have loved to have a whisky with George Gently, another man of war. 

Oxford is in big role in both series, with beautiful buildings and its rotten lot from the University, so ready to despise our modest heroes, filling their life with suspicion and bitterness.

Imperiumin tuho

Source:https://www.1066.co.nz/Mosaic%20DVD/News/April%202018/apr4/apr4.htm

(Excellent photos from Colchester!)

Lukutottumukseni ovat vanhanaikaiset. En kiivaile Paul Austerista reaaliajassa, kohun laannuttua luen jotain ja totean hälyn ylimitoitetuksi. Reagoin hitaasti ja odotan sopivaa hetkeä. Mutta Ari, kiitos kärsivällisyydestä, Adrian Goldsworthyn Rooman valtakunnan tuho on nyt luettu. Vinkki oli erittäin suositeltava, kiitos siitä, teos on erittäin ajankohtainen kaukaisesta aiheestaan huolimatta.

Roomalaiset valtasivat Britannian ja perustivat sinne oman hallintonsa. Claudius, tuo Robert Gravesin romaanissaan sympaattisesti kuvaama hallitsija, vietti Britanniassa Caesaria pidemmän ajan. Hallinto yhtenäisti ja yhdisti hajanaisia heimoja, sekä Rooman puolelle että sitä vastaan. Naissoturi Boudican johtama kapina olisi voinut olla roomalaisille kohtalokas, se kuitenkin onnistuttiin tehokkaan armeijan avulla murskaamaan, vaikka miesylivoimaa ei Roomalla ollut. Skotit pitivät puoliaan ja Hadrianuksen linnoittama raja on osoitus kuinka haastavaa ja kallista oli pitää provinsseja valtansa alla.

Goldsworthyn kirjan suuri teesi on, ettei ole ihme, että imperiumi kaatui, vaan että se kesti niinkin kauan. Rooman viimeiset vuosisadat tuntuvat taukoamattomalta sisällissodalta, jossa välillä käydään palauttamassa reuna-alueita järjestykseen, jos voidaan. Hallitsijat voivat luottaa siihen, että heidän aikansa ei ole pitkä; henki kilpailutetaan jatkuvasti: parhaan tarjouksen armeijalle tehnyt saa jatkaa epävarmuutta, häviäjä lyödään hengiltä.

Goldsworthyn yleispiirteinen kuva Britanniasta on mielenkiintoinen: kyse ei ole ajan yöhön suistuvan loistavan yhtenäiskulttuurin kertakaikkisesta häipymisestä, vaan dialogisemmasta tavasta. Rooman suuntaan oli luotu yhteyksiä, jotka säilyivät myös pimeinä vuosisatoina, kristinuskon ottaessa osittain Rooman hallinnon yhtenäistäjäroolia. Rooman aika muuttuu suhteellisesti pimeämmäksi Goldsworthyn analyysissä, pimeä keskiaika on sen jatkoa - hidasta ja vaatimatonta uuden rakennustyötä. Vanha historia näkyi sirpaleissa, kuten Boudican kapinassa tuhoutuneesta Camulodunumista eli myöhemmästä Colchesterista löydetyssä arvoituksellisessa sfinksissä. Sen merkitys tuntuu hämärältä, mutta se edustaa kulttuuria, joka oli hyvin varma itsestään. Samassa kapinassa tuhoutui myös roomalaismielinen Lontoo tai Londonium, jonka puolustamista roomalaiset eivät pitäneet kovin tärkeänä. Naishahmoisen sfinksin perinteinen tulkinta liittyy kuoleman arvoitukseen.

Goldsworthyn loppusanat ovat hämmentävät, niissä otetaan kantaa Amerikan presidentinvaaleihin ja mietitään, löivätkö viktoriaanit saavutuksillaan Rooman. Johtopäätös on kuitenkin selkeä: kahtiajakautunut kansa jatkuvan sisällissodan partaalla ei pysty viemään valtakuntaa säilyttävää funktiota sellaisenaan eteenpäin kovin pitkälle.

***

How the imperiums have fallen? I read The fall of the West by Adrian Goldsworthy. It is an excellent book telling the declining story of Rome, suffering from constant internal fights and wars, not only those lead by Boudica in Britannia. The book gives a viewpoint that the dark centuries after the Fall of the West Rome were not so dark after all: the established contacts to the Continent worked and many tribes had their internal quarrels as usual. But reading this history one cannot help thinking the current status of United Kingdom and the United States. The answer to many questions is not replied by the enigmatic Sphinx from Colchester, its female figure and man's face. However, one interpretation of its message is simple: death.