"...
varmoina, sattuman sohaisusta,
runot itkien syntyvät."
- Boris Pasternak
Olen miettinyt paikkojen kiinnostavuutta, mikä niissä luo uteliaisuutta ja halua palata uudelleen. En ole kovin paljon kirjoittanut eri paikoista, koska kirjoittamisessa olennaisen tavoittaminen genius locista on hankalaa, lukijoita ei juuri kiinnosta hapuilevuus (niin oletan katsojamäärien perusteella). Kun olen kirjoittanut suosikkipaikoistani, se on ollut selkeämpää ja varmempaa. Totuus on silti, että niidenkin perimmäinen viehätys on hämärän peitossa. Epävarmuudella on taipumus kasvaa, kun on pääsemässä lähelle jotain, syy lienee jossain likinäköisyyden tapaisessa suhteellisuudentajun vääristymässä.
Englannin säilyvyys on merkillistä, Rooma-kirjan jälkivaikutus on ollut melkoinen: olen palannut maailmanmahdin sirpaleisiin Englannissa mielessäni eräänkin kerran. British Camp on niistä näkyvimpiä, keinotekoinen maavallimuodostelma osana luonnollista, vanhempaa kukkulaketjua. Se rakennettiin talvehtivien legioonalaisten leiripaikaksi. Minkälainen suhde partioivilla miehillä oli ympäristöön? Kokivatko he sen vihamielisenä, runollisena vai kaipasivatko he jonnekin kotiin, intensiivisesti. Pelkäsivätkö he ympäröiviä metsiä vai luottivatko partioretkillä aseisiinsa? Pakkautuiko lumi heidän viittojensa harteille? Miltä yö tuoksui ja miltä sen äänet heistä kuulostivat? Jotain vastaan he kuitenkin halusivat linnoittautua, eikä ainoastaan Kenraali Talvea vastaan. Nyt paikalle ajetaan autolla parkkiin ja lähdetään kävellen tutustamaan paikkaan, maailmanvallan muistot jalkojen alla, lähellä ja tavoittamattomissa.
Lähempänäkin on historiaa ja sen muuttumattomuutta. Ihminen vanhenee, luonne korostuu ja kaikki menettää joustavuuttaan ja uusiutumiskykyään, kokemus painaa kehoa allaan, asiasta on kuitenkin yksi poikkeus - Christy Turlington. Hän oli yksi suurista 1980-1990-luvun supermalleista, iätön jenkki, johon voi yhä törmätä tavaratalon mainoksessa, vanhentumattomana. Turlington on vaikuttanut luonnottoman ja läpeensä pahan alan luonnonlapselta, joka on kulkenut esimerkillistä polkua. Kasvojen luut näyttävät täydellisiltä, ne säilyvät vanhetessaankin sellaisina. Asiat siis pohjimmiltaan säilyvät ja muuttumattomuudessa on jotain syvästi lohdullista - kuten Christyn hymyssä.
Nähtävyydet, tai kauniit kasvot ovat tekosyitä, niiden takana on jotain, mitä ei ole helppoa selvittää, mutta lupaan siihen palata.
***
Nothing ever changes. Looking into my methods of writing, to write everything on some carefully narrowed subject (save the poor reader of boring details), I try also to expand my methodology into the fields of knowing not to know and even not knowing that I do not know. Some things are there to stay, unchanged: the Roman period, ruins of the artifical hill of the British Camp, and the eternal, youthful smile of Christy Turlington and her perfect jaw-bones. Wonderful sights or beautiful faces are excuses, I promise to dig deeper for the reasons why stars move and why some places are so dear.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti