Schweppes 1: Vesihistoriaa

Saavutin 200 tekstin rajapyykin jo joitakin juttuja sitten, enkä ole ehtinyt asiaa hehkutella. Jonkinlainen juhlapäivitys alkaa kuitenkin nyt kolmiosaisella sarjalla, jonka jäsentäminen oli tavanomaista hankalampaa. Sarjan aiheena ovat vedet, kuplivat tai tyynet, etupäässä makeutetut.

Schweppes on ikoninen brändi, jonka alkuperä on Sveitsissä. Vaikka blogini aiheiden rajaus on tiukahko, merkin tuotteet hulahtavat silti vaivattomasti Englantiyhteyteen. Schweppeksen logossa on tyylitelty suihkulähde nykyäänkin ja kunnianarvoisa perustamisvuosi 1783. Sveitsiläiset yritykset ja osaajat hakivat 1800-luvulla innokkaasti laajempia markkinoita, esimerkiksi Mannerheimin luottokenraali Oeschin isä oli asettunut Tohmajärvelle juustomestariksi. Englantiin Schweppeksen logoineen liittää vuosi 1851 ja suuri maailmannäyttely Hyde Parkiin pystytetyssä Crystal Palacessa. Maailman suurimman lasirakennuksen keskeisellä paikalla oli Malvernin vettä suihkuttava monikerroksinen luomus, joka ihastuttaa edelleen jopa kaiverruskuvista. Mykistävä suihkulähde oli Schweppesin hankkima ja ilman muuta sen piti päätyä merkin logoon. Korkean tekeleen on täytynyt olla melkoinen katseenvangitsija, hopeisina kiiltävine putkineen, puhtaan veden suihkutessa valoissa välkkyen. Lähde ei kuitenkaan ollut mikään keijukainen, vaan se painoi useita tonneja.

Paxtonin nerokkaasti näyttäväksi ja keveäksi suunnitteleman Crystal Palacen tarina jatkui näyttelyn loputtua Sydenham Hillissä, jonne se koottiin uudelleen ja jossa se ja suihkulähde tuhoituivat tulipalossa 1936. En sano, että tämä ennakoi myös imperiumin luhistumista pian tämän jälkeen, mutta sanon, että mm. Boris Johnson on ollut aktiivinen palatsin uudelleenrakentamishankkeessa. Kiinalaisiakin kiinnostanut hanke on sittemmin Lontoon valtuustossa hyllytetty, vaikka taustajoukoissa on muitakin komeita nimiä.

Schweppeksen lähtökohdat olivat terveyttä edistävien vesien sisäisen käytön edistämisessä. Niitä, mineraalivesiä, nappailtiin kylpylöissä ulkoisten vesien tehdessä hyvää ruumiille. Malvernin kylpyläkaupungin vedestä Schweppesin pullottamana tuli hittituote kuningar Victorian toimiessa tyytyväisenä asiakkaana ja esimerkkinä vähäisemmille kuluttajille. Tehdas kehitteli myös juomia eri tarkoituksiin, Ginger Ale, Tonic Water ja Bitter Lemon ovat malliston vanhimpiin vieläkin kuuluvia luomuksia. Niiden terveyttä edistävän vaikutuksen voi kyseenlaistaa: nehän ovat alkoholin kanssa nautittavia lantrinkeja. Tonicissa kuitenkin oli kiniiniä, joka alensi kuumetta malarian vaivaamilla imperiumin alueilla liikuttaessa. Tietysti myös ginillä oli oma vaikutuksensa. Australialainen Damian Kelly Design on tehnyt hienot pakkaukset klassisista juomista ja mukana on myös Lemonade, jota en muista saaneeni Suomesta koskaan: juoma on erinomaista. Kellyn Desing huokuu 1920-luvun häpeämätöntä nostalgiaa Christiemäisine Jazz-tyttöineen. Näin tyylikkäät kuvat myivät varmasti kuplajuomia kummankin sukupuolen keskuudessa.

***

I have written over 200 texts, and start now three part text of Schweppes, a Swiss company, deeply rooted in England. In the 1851 Great Exhibition, in the Crystal Palace, Schweppes provided a fountain sprinkling Malvern water to thirsty visitors. This was royal indeed, Queen Victoria was one of the friends of this particular brand. The Crystal Palace burned in 1936 and even the efforts by Boris Johnson have not yet got it returned. But Schweppes has produced many lines of mixers, even for those drinks that are not so healthy than original still, pure water. But boy how tempting these fabulous Damian Kelly Desings are, 20's style jazzgirls straight from the pages of Dame Agatha! The three classics are there: Tonic Water, Ginger Ale and Soda Water - and the marvellous Lemonade!

With A Kind Permission By 

http://damiankellydesign.com/

Brexit without cause

Helena Petäistö, tuo Raution lahja EU-uutisoinnille, kirjoitti kiintoisan kirjan Ranska, Macron ja minä. Kirjan nimi lainaa Lasse Lehtisen teosta Thatcher ja minä. Lehtisen kytkös Thatcheriin oli ohuehko, Rautarouvan aikaan hän toimi ikkunanpesijänä. Petäistö sen sijaan tuntee Macroninsa paljon lähempää: vaalien ehdokasasettelun ja poliittisen kentän liikehdintöjen kuvaus on todellinen thrilleri ja pesee kiinnostavuudessaan hyvin murhamamma Christien löysät juonirakennelmat. Kirja on nopeasti kirjoitettu, hyvin ajankohtainen ja asiantunteva.

Kun Brexit-patti jatkaa ratkeamatonta olotilaansa, mielessäni on hahmottunut kaksi mallia. Trump-malli, jossa Mr Orangeksi nousee Boris Johnson tai Jeremy Corbyn. Kuten Henry Fielding sanoisi, en lähde kuvailemaan lukijan reaktioita skenaarioon.

Toisessa mallissa Englannissa tapahtuisi sellainen epätodennäköinen kehitys, jossa nousisi uusi karismaattinen toimija, joka keräisi uuden ryhmittymän vanhojen puolueiden kaadereista. Tämä ilmiö voisi olla nimeltään vaikka Monarchy On March, MOM. Se rakentaisi uuden, yhtenäisemmän Englannin ja poistaisi vastakkainasettelun, se pystyttäisi Uuden Jerusalemin vihreälle ja miellyttävälle maaperälle ja vakioisi transatlanttisen suhteen viimeistään Trumpin ajan väistämättä kerran päättyessä.

Jälkimmäisessä mallissa on paljon hienouksia, mutta yksi heikkous: näköpiirissä ei ole karismaattista aktanttia, joka voisi Cromwellin tavoin suistaa nyrjähtäneen ajan raiteilleen! Vai onko? Jacob Rees-Mogg? The Righteous Miliband Brothers? Kenties King Arthurin paluu tekisi sen, mikä demokratian keinoin ei näytä mahdolliselta.

***

England and Brexit is in crossroads: with two possibilities. Another is Trump-wise way lead by Boris Johnson or Jeremy Corbyn. The another, more unlikely solution, not suitable for British temperament, is the Macron way: Monarchy On March, MOM, a movement to reach political unity with the help of some charismatic leader. Who would that be? Rees-Mogg? The Righteous Miliband Brothers?  Or should we still wait for undemocratic solution - the return of King Arthur to solve it once and for all?

Tom Jones 6

https://www.whitelionupton.co.uk/home.htm

Sain luku-urakan päätökseen eilen. Juonen monenkirjavat säikeet saatiin nätisti nippuun. Fieldingin tapa kirjoittaa oli ajoittaisesta laveudestaan huolimatta kokonaistaloudellinen. Lukijalle ei näytetty kaikkea, vaan annettiin mahdollisuus ajatella itse, turhaa kuvailua karsimalla.

Fieldingistä tulee mieleen ranskalainen valistus ja ennenkaikkea Voltaire, jonka Candide ilmestyi kymmenkunta vuotta Tom Jonesin perässä. Fielding on pilkassaan Voltairea verhotumpi, mutta hänenkin näkökulmansa on ihmisluonteen tietty illuusioton kuvaaminen ja kritisoiva asenne vallanpitäjiin, Fielding kohdistaa Voltairen tavoin kirkon asemaan kritiikkiä. Valistuksen projekti tosin vaikuttaa aika toivottomalta Westernin isännän kohdalla, joka kaikessa maanläheisyydessään kääntää takkinsa nopeasti Tomin pikaista hirttämistä lämpimästi kannattavasta hänen suosijakseen. Ukko jää tuhisemaan onnesta lopussa yhtä mahdottomana kuin alussakin.

Onko Tom Jones kehitysromaani romanttisessa mielessä? Mielestäni ei, vaan se kuuluu Don Quijoten tavoin veijariromaanien aliarvostettuun ryhmään, jossa uudempia huippuja edustaa Kunnon sotamies Sveik. Tomin kehitys on ajan kulumista, nuori mies ajautuu tilanteisiin, eikä aina pysty täydellä tahdollaan vaikuttamaan vastaantulevaan, asiat selkiytyvät vaikeuksien kautta. Lukijan on helppo yhtyä herra Allworthyn arvioon salskean miehen hyvästä luonteesta, jota on ollut matkalla ilo seurata koko ajan.

Fielding piirtää Englannin maaseudun ja kaupungin vastakkainasetteluna voimakkaimmin herra Westernin politiikka- ja lordi-inhona. Maaseudulla metsästetään, kun taas kaupungissa juonitellaan ja koketeerataan. Itse pidin kovasti Uptonin esiintymisestä romaanissa. Se on hieno historiallinen solmukohta parissakin Englannin historian vaiheessa, "Pepperpot" pippurimyllymäinen entinen kirkontorni, nykyinen paikallisperinnekeskus, profiilia halliten. Pieni jokivarsikaupunki majataloineen on varmasti käymisen arvoinen, sen kokoluokka ja ympäristö ovat muuttuneet hieman yli 275 vuodessa yllättävän vähän. Se on säilyttänyt autenttisena pienen palan Fieldingin ajan iloista Englantia.

***

My reading project with Tom Jones has ended. It is a completely enjoyable novel, relative to later Candide by Voltaire - with eye for comic details and mild critique towards institutions and human mind itself. Fielding wrote a thick book, but his prose is in the end quite economical and effective. I liked to find Upton, authentic piece of merry, old England from these pages. I very much enjoyed its strong characters, Mr Western with his stubborn rural mentality, against the vain Lords of the City and the good-natured Mr Allworthy with more consistent state of mind. In the end, I would place this fabulous novel in the company of the great comic adventures, Don Quijote by Cervantes and Svejk by Hasek - Tom Jones and his two relative heroes are born to this world as they are, ready for your love and there is only a limited need for their development - and they can learn us quite a lot from ourselves, while following their footsteps in the pages of those novels.

https://www.visitthemalverns.org/attraction/upton-tourist-information-heritage-centre/

Tom Jones 5

Romaani kantaa miehen nimeä, mutta sen ei pidä johtaa harhaan: naisten asema on Tom Jonesissa kuvattu vallankumouksellisesti. Naisilla ei ole äänioikeutta, eikä aina puheoikeutta, heidät leimataan luntuiksi, heitä lukitaan romaanissa huoneisiin isänsä toimesta: lukijalle ei jää epäselväksi, että kirjailija itse on närkästynyt omien miehisten luomustensa karkeasta menettelystä naisia kohtaan. Fieldingin sympatiat näkyvät myös siinä, että hänen kuvauksessaan naiset ovat miehiä sivistyneempiä, nokkelampia, heidän poliittinen tajunsa on kehittynyt - ja tietysti he ovat myös viehättäviä. Mutta eivät mitenkään yksitotisesti: romaanin sankaritar, Sophia Western, on hurmaava, älykäs, viehättävä, mutta hän osaa myös olla vahva, omapäinen, eikä pidä kynttiläänsä vakan alla, hän osaa myös juonitella, kaikesta ihanteellisuudestaan huolimatta. Hän osaa olla provosoitumatta myös silloin kun hänen isänsä huulten välistä soljuu törkeyksien paljous rakasta tyttöään kohti. Näitä kohtauksia romaanissa riittää. Fielding sanoo suoraan ihailevansa Sophiaa, omaa luomustaan.

Miehet improvisoivat romaanissa paniikissa naurettavasti vaikeuksien keskellä, tai he pitävät itsepäisesti päänsä, vaikka itsekin tiedostavat oman hölmöytensä. Naiset joutuvat alistumaan miesten päähänpinttymiin ja moukkamaisuuksiin. Kartanonherran sisko menettää toivonsa poliittisesti jääräpäisen veljensä vuoksi, mikään puhe ei auta: veljeä ei voi vastustaa virallisesti, hän voi toteuttaa oikkujaan lain turvin. Kun romaanissa naisten asema on kuvattu luonnottoman heikoksi heidän kykyihinsä nähden vastustamattomasti argumentoiden, tuntuu uskomattomalta, että teoksen ilmestymisen (1749) jälkeen meni lähes 200 vuotta, ennen kuin heikommille astioille myönnettiin Englannissa äänioikeus (1928).

Naiset ovat romaanissa miehisten halujen kohteena, saavuttamattomina tai saavutettuina, he ovat kauhistuttavan haavoittuvia, mutta osaavat myös dominoida. Yksi herkullisimpia kohtia romaanissa on Tomiin takiaisen tavoin mieltynyt vallasnainen. Tom saa hyvän neuvon laskuhumalaiselta kaveriltaan, miten naisesta pääsee eroon. Tom epäröi kyynisen vinkin toimivuutta, mutta keino, kosimakirjeen lähettäminen, toimii täydellisesti. Rikas mahtinainen haluaa vain nauttia Tomista, ei omistaa tätä, eikä varsinkaan jakaa omaisuuttaan salskean sankarimme kanssa - hän torjuu kosinnan kauhistuneena ja loukkaantuneena. Fielding on nähnyt selvästi elämässään monenlaista kauniimman sukupuolen edustajaa - hän osaa arvostaa heitä, nähdä tulevaisuuteen heidän asemansa kehityksen, mutta hän on silti vapaa illuusioista.

***

Tom Jones is a revolutionary novel: Fielding knew his female heroines and much appreciated them. Men has all legal rights, and they can act freely and stubbornly with much stupidity, with no political skills, react with panic, use foul language towards their daughters and sisters: reader is guided to form  sympathies towards females in general. It is strange that the general suffrage right for women realised only nearly 200 years after Tom Jones was published, actually it is an unbelievable long delay. However, Fielding's heroines are not always meek and mild, they have real temper and wit, even ideal Sophia Western can get angry and desperate. But she is not a man-eating female monster: there are other examples of this human character genre in this highly amusing novel.

Tom Jones 4

Uudelleenlöydetty matkani Tom Jonesin ja kelpo Partridgen kanssa on edennyt Lontooseen, joka tietysti osoittautuu Pahuuden Pesäksi, jossa palvelusväki tietää lopullisen totuuden herrasväen asioista. Matkan varrella ollaan menossa Coventryyn, joka torneineen vaikuttaa melkoiselta paikalta, tavataan lukutaidoton maankiertäjä, joka hinnoittelee palvelunsa väärin ja saa kiitollisuuden kääntymään suuttumukseksi. St Albansin vierailu ei juuri anna paikasta kuvaa, vaan kertoo sen, että siellä voidaan kohdata ammattiaan opetteleva maantierosvo, joka johdetaan takaisin hyveen tielle.

Fieldingin juonenkuljetus on perusteellista. Muutaman kerran tulee miettineeksi pakostakin, että lyhennetyssä laitoksessa on ansionsa. Jokainen kirja alkaa luvulla, jossa Fielding itse pohtii kirjailijan osaa ja ammattia. Monet Fieldingin ajatuksista ovat sittemmin olleet niin ahkerassa käytössä, että niitä on vaikea tunnistaa tuoreiksi: vaikkapa niin, että kirjailijan kannattaa kirjoittaa asioista, joista tietää jotain, kirjoitus on silloin parempaa.

Fieldingillä on tapana muistaa teoksessa lukemattomia ystäviään. Teos on lähtökohtaisesti omistettu hänen valtionvarainministeriössä työskentevälle virkamiesystävälleen, mutta myös teatterin tuttavapiiri on hyvin edustettuna myös Kasper-teatteria myöten: Punch and Judy on mukana, tosin jälkimmäinen jostain syystä nimellä Joan. Fielding itse varmasti tietäisi, onko kyse jostain poliittisesta metkusta tai muusta henkevyydestä: niitä teoksessa riittää. Nykylukijaa helpottaisi, jos tekstissä olisi hymiöitä, mutta niin ilmeinen asia tuhoaisi tekstin kuin väärä soinnutus Mozartin oopperan.

Graafikko ja maalari William Hogarth on Fieldingin ystävistä mainittu useaan otteeseen. "Hulttion tien", "Ginikujan" ja muiden viiltävän satiiristen teosten maailma jossain mielessä muistuttaa Fieldingin tekstiä. Temperamentiltaan herrat ovat kuitenkin erilaisia: Hogart tihkui huumorissaan moraalista sappea, kun taas Fieldingin huumori on pohjimmiltaan varsin hyväntahtoista, sen kohteidenkin on vaikea olla nauramatta Fieldingin inhimillistä komediaa. Hogarthin työt vilisevät ihmisiä ja kiihkeitä eleitä, sanoma hukkuu paljouteen. Fieldingin proosassa kaksikko kohtaa marrossa maisemassa yksinäisen kulkijan ja lukija saa rauhassa keskittyä siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu, tarinankerronnan myrioramalaisten lakien mukaisesti. Samoin kuin jännittää sitä, kuuleeko vallasnainen Jonesin sängyn alla (?) kaiken mitä huoneeseen yllättäen rynnännyt palvelusväen edustaja hänestä kertoo suodattamattomana.

***

My trip with Tom Jones and his trusted man-servant Partridge has continued to the City of London, so full of vices and only few virtues. The route there has curved from Coventry via St Albans, from discussion with the illiterate road beggar to the first attempt of the younger highwayman to practise his trade. The prosa of Fielding is well-tempered, he describes many his friends, from theatre or pubs to the painter Hogarth - his satiric pictures bite nastily compared to his literate friend. Fielding also takes care of the reader, to help him/her better concentrate on key issues, whether it is the reaction of the greedy beggar or the silence of the noble Lady beneath the bed of our hero, Jones. In any case, Fielding let servants speak their minds out, without unnecessary filters.