torstai 5. heinäkuuta 2018

J.S.Bach: The English Suites

Bach ja Händel olivat maanmiehiä tilkkutäkissä, jonka tänään tunnemme nimellä Saksa. Tilkkutäkki oli liian pieni kahdelle musiikilliselle jättiläiselle: Händel lähti etsimään suurta rahaa ja menestystä Englannista, sen ooppera- ja oratoriotarjontaan vaikuttaen.

Bachin tie ei kulkenut Englantiin, hän menestyi kohtalaisesti pikkuruhtinaiden ja kirkon hommissa, elinolot olivat siedettävät. Nettiä ei ollut mutta jonkinlainen tuntemus ulkomaailman asioista oli. Kuusi ranskalaista sarjaa kosketinsoittimelle ovat Bachin näkemys galantin henkevästä ja koristeellisesta tyylistä, Couperin ja muu ranskalainen säveltäjäkaarti oli tuttu ainakin nuoteista - Bachin sarjat ovat nuottikuvaltaan helppoja, mutta ne aiheuttavat päänsärkyä niitä hiovalle.

Bachin kuusi Englantilaista sarjaa on järkälemäisempi kokonaisuus. Olen pitkään ihmetellyt, mikä näistä tekee erityisen englantilaisia. Nimi tulee ehkä säveltäjä Dieupartista, Lontoossa asuneesta ranskalaisesta, jonka musiikin aiheita Bach on teokseensa hyödyntänyt. Mutta englantilaisuus ei Bachille merkinnyt tämän enempää - sarjojen nimi on jälkimaailman keksimä, eikä Bach itse saanut näistä edes tekijänpalkkioita.

Musiikkina sarjoissa suurin ero on, että Englantilaisissa sarjoissa on monumentaaliset alkupreludit. Sarabandeissa ja couranteissa on myös tuplauksia, jotka tekevät niistä Ranskalaisten sarjojen sisarteoksia monumentaalisempia. Tanssiosat ovat suorempia, voimakkaammin aksentoivia: hienovireisyys ja sulokkuus eivät ole kovin suuressa roolissa: Englantilaiset sarjat ovat fyysisempiä ja motorisempia - vähän kuin englantilainen käsitys jalkapalloilusta. Pelottavilta vaikuttavat preludit paljastavat läheisessä tarkastelussa, että ne ovat Bachille harvinaista show-musiikkia: tekniset vaikeudet eivät ole niin suuria kuin kuulemalla luulisi. Nämä ovat teoksia, joita on kiva soittaa. Varsinkin 3. sarjan alku on hienosti kirjoitettu soittajaa ajatellen. Yksittäisistä esityksistä Pogorelichin No 2 on minusta riittävän vakuuttava.

Kansallisuustunne ei Saksassa ollut Bachin sarjoja väsätessä vielä noussut korkeuksiin: mutta kumpaakin sarjaa olisi voinut nimittää perustellusti myös Saksalaisiksi sarjoiksi. Kahden sarjan läpi kulkee saksalainen juonne: 2x6 allemandea, saksalaista maltillista tanssia. Ne ovat monesti bachilaisen filosofisen ajattelun ytimessä. Ranskalaisten sarjojen hienostuneisuus määrittyy juuri sillä, että Allemandet avaavat nämä sarjat himmeän mietiskelevinä. Englantilaisissa sarjoissa Allemandet rauhoittavat tunnelmaa suurten preludien jälkeen.

***

The English Suites by Bach - actually Bach never knew works by their established name. The link has been made through French composer Dieupart, living in London at time Bach used some motifs from his copositions in these suites, particularly No 1. Otherwise these suites are characterised by their large Preludes and doubled or extended Courantes and Sarabandes. Handel made some money in London, but Bach never got much of these works. Yet, they are fun to play, not so tricky as usual Bach's texture - or the French Suites - the English Suites are muscular, showy works, one could say they illustrate some difference between the nations. However, they can be said to be the German Suites as well - in each French and English Suites there is a reflective, moderate, philosophic Allemande - a German dance.

tiistai 3. heinäkuuta 2018

Alan Brooke - Churchillin vastavoima

Sodankäyntiin liittyy loputtomasti myyttejä, sankaritarinat voivat jäädä vaatimattomuuden tai kaunojen alle. Suomessa ehkä tulee mieleen eversti Valo Nihtilä, joka palveli Mannerheimiä hyvin, montaa kenraalia paremmin. Nihtilän strateginen kyky loisti jo talvisodan ensimmäisinä vaikeina päivinä.

Englannissa Churchillin retorinen päättäväisyys kätki alleen kävelevän katastrofin - strategisen ja taktisen sekamelskan. Esikunnassa harva uskalsi sanoa vastaan karismaattiselle maan tosiasialliselle johtajalle. Kuten aina demokratiassa, perustellun mielipiteen kuitenkin tulisi saada sijansa. Tällainen vastaansanoja oli Alan Brooke, myöhempi varakreivi Alanbrooke. 

Alanbrooken muistelmat kertovat 1950-luvun versiona vastaäänen Churchillin sodan suurelle kertomukselle. Sitä ääntä vahvisti muistelmien julkaiseminen tällä vuosituhannella sensuroimattomana. Muistelmat kertoivat miehestä, joka joutui kantamaan hirvittävää painetta kaoottisen ja ailahtelevaisen esimiehensä alla ja nostamaan äänensä häntä vastaan ja runnomaan ratkaisuja, jotka toimisivat myös käytännössä eikä pilvilinnoissa. Oli Englannin etu, että nämä kaksi luonteiltaan täysin vastakkaista miestä sietivät toisiaan, vaikka todella vaikeita hetkiä oli Alanbrooken päiväkirjan mukaan.

On tietysti vaikeaa päästä rauhan oloihin ja huomata suuren kertomuksen kunnian valuvan muualle. Alanbrooke haki lohtua lintuharrastuksestaan. Siivekkäiden parissa hän rentoutti tärveltyneitä hermojaan. Miehen elämä on kiinnostava ja siinä on aineksia viihdyttäväksi tarinaksi, josta ei puutu jännittäviä ja traagisia käänteitä, elämän tuomia omituisia symmetrioita.

***

In the heroic war tales and their shining heroes, we tend to forget those grey men in the shadows of the cabinet. One of those forgotten heros was Alan Brooke, Churchill's shadow - he was a balancing power for a cigar-smoking, whisky-drinking John Bull. Later Lord Alanbrooke never hesitated to raise his voice and opinion against Churchill's - he was just the person England needed at the time. He would have deserved better and more fair treatment after - his voice is heard muted in the first version of diaries and more loud and clear in the uncensored version. I hope his retirement days were happy after all such extremely nerve-demanding, endless series of meetings, all of highest importance: his hobby, the love of birds must have been a great comforter to a tormented, noble and brave officer - the right man in the right place at the right time.

torstai 28. kesäkuuta 2018

The Finn in London

Prime Minister Harold MacMillian and Juuso Walden, Finland, August, 1963.
Sotaan joutuminen Englantia vastaan oli suomalaisille anglofiileille - heihin kuuluivat vaikkapa Mannerheim ja Ryti - kauhistus. Kun sotaan kuitenkin jouduttiin, pärjäiltiin sitten. Isä Rudolf Walden hääräsi sotahallituksen töissä ja hoiteli sivussa yritysbisneksiä minkä ehti. Rauhanteon jälkeen  businessyhteys piti luoda Neuvostoliiton lisäksi nopeasti taas myös länteen. Poika Juuso Walden muistelee elämäkerrassaan yhteyksiä saarivaltakuntaan.

Vaikka pohjoismaista hyvinvointivaltiota ei vielä ollut, patruunan muistelmista voi nähdä sen aihioita. Tehdas piti huolta omistaan. Kirkko rakennettiin, työtä tarjottiin yhteisössä ja perheen piti pysyä koossa. Jalkapallo oli tärkeää. Vähäisimmänkin toimen hoitajat tunsivat patruunansa ja arvostivat häntä.

Sodanjälkeinen Englanti oli karu, köyhtynyt maa, jonka elintaso oli uskomattoman matala nykyiseen verrattuna.

Patruuna majoittui mielellään samoihin nimihotelleihin - Ritz, Carlton, Lontoossa, ne olivat vähän kulahtaneita. Palvelusväki, portimot tulivat tutuiksi ja saivat patruunalta huomiota. He olivat taistelleet sodassa vastapuolella. He olivat sotaretkillään vammautuneet ja saaneet järjestetyn työpaikan hotelliin palvelutehtäviin. Rauhan aikana näihin miehiin kehittyi arvostus patruunaa kohtaan, he tunsivat ettei tämä ollut kuka tahansa, vaan vuorineuvos suhtautui heihin reilusti kuin oman tehtaansa poikiin, odottaen että he tekivät tehtävänsä.

Luokkayhteiskunnassa suomalainen talonpoikainen välittömyys oli uutta. Kun Juuso 1960-luvulla saapui Ritziin, porukasta puuttui vanha hissinkuljettaja. Walden kysyi muilta, missä hän on. Sairaalassa, tuli vastaus. Patruuna kysyi missä. Ei tiedetty. Vastaus ei patruunalle kelvannut. Hän lähetti miehen selvittämään vahtimestarin sairasvuoteen paikan. Osoite tuotiin kohta Waldenille. Hän käski lähettämään vanhalle palvelijalleen pullon viskiä sairaalaan toipumista vauhdittamaan.

***

To Finland and its many anglophiles - including our Prime Minister Risto Ryti and Marshall Mannerheim - a war against Britain was a nightmare. But after the war we got back in business as usual. One of those businessmen was Juuso Walden, a son of Rudolf Walden, the left hand of Mannerheim. Juuso loved post-war London and its big hotels Ritz, Carlton - still famous, but shabby. He took their personnel his own, by his natural, generous Finnish leader of the peasant/industrial community charm and spirit. On these principles, the Nordic Welfare State model was established. In English class system his generosity was noted and appreciated. Once on visit in 60's, he noticed that old invalid elevator man was missing from the line. He asked for him, made them find out the hospital where he was placed. To that address he sent to his servant a bottle of whisky to help him to get well soon.

Source: Juuso Walden - viimeinen patruuna. Pertti Klemola 1970. S.37-38. Kuvaliite, 3.kuva.

keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Kate Bush 3: Hounds of Love

Katie is back! Blogia kirjoittaessa on hauska huomata, miten asiat lopulta liittyvät toisiinsa. Kate Bush on lupautunut runoprojektiin, jossa kunnioitetaan Emily Brontën syntymän 200-vuotismuistoa. Seuratkaamme tiedotusvälinettä asiassa.

***

Päätän kolmiosaisen Kate-sarjan hänen tuotantonsa kultaisen keskikauden pohdintaan. Siihen kuuluvat albumit The Dreaming, Hounds of Love, The Sensual World ja The Red Shoes. Levyjä yhdistää monimutkaisuus ja materiaalin rikkaus. Aivoituksiin ja merkityksiin ei ole helppo päästä kiinni ja fanisivuilla voi seurata teorioita, heittoja ja puhdasta läppää - ilman suurta varmuutta mistään.

Katie tuotti materiaalia hyvin omaehtoisesti, keskittyneesti, mahdollisimman suotuisissa oloissa, mutta myös kentälle lähtien, kuten intensiivisiin ja intuitiivisiin sessioihin bulgarialaisten kansanlaulunaisten kanssa. Bulgarialaiset oikukkaat rytmit ja yliluonnollisen oloiset sävelkulut olivat sensaatio, jonka vaikutus ulottui jopa Spice Girlsiin saakka. Monimutkaistenkin teosten lähtökohtana olivat usein Katien omat pohdinnat pianon ääressä. Lopputulokset ovat siitä kuitenkin varsin kaukana: Katien teokset eivät ole pianolla kovin helppoja esitettäviä. Katusoittajan on helpompi esittää Turkkilainen marssi kuin Wuthering Heights.

Jos itse tekee kaiken ja pyrkii kontrolloimaan myös kokeiluja, joiden tarkoitus on nimenomaan kokeilu, on riskinä metsän häviäminen puilta. Huonoimmillaan tämän kauden tuotanto on monimutkaisia raitoja, joissa oikein mihinkään ei voi keskittyä, kun jokainen lanka tuntuu olevan ladattu täyteen jotain tärkeää. Mieleen tulee dekkarintekijän tärkein ohje Kill your darlings: aivan kaikkea materiaalia ei olisi tarvinnut käyttää. Usein less is more. Katie on itsekin tiedostanut ongelmat ja palannut jälkeenpäin editoimaan tätä kautta uuteen, raikkaampaan kuosiin.

Hounds of Love muodostuu kahdesta puolikkaasta - taas sympaattista LP-ajattelua. On nimipuolikas, joka on komeaa, itsevarmaa poppia, vaikka tekijä nimeääkin itsensä pelkuriksi. Toinen puoli on monimutkaisempi kokonaisuus, Tennysonin Arthur-runoon viittaava The Ninth Wave. Ajatus aallosta kulkeutui myös Katien muutaman vuoden takaisessa paluukonserttiin, kertautuu hänen oudon sivustonsa sisäänpääsyssä tai miksei levy-yhtiön nimessäkin. Tässä blogissa asiaa on pohdittu enemmänkin. Olennaista on kuitenkin, että juuria etsitään perinteistä ja kansallisista myyteistä, joita myös Tennyson osaltaan välittää. Yleisestä ja hämärästä myytistä voidaan tulla myös yksityiseen ja kirkkaaseen: tämä on kokemusta rikastava prosessi. 

Aalto on laaja kaari, joka kulkee vaihtuvien tunteiden ja kauhunkin kautta loppulauluun The Morning Fog, joka on Katelle tyypillisesti moniselitteinen. Onko laulun henkilö kuollut vai heräämässä eloon, jää epäselväksi ja kuulijan vastuulle. Joka tapauksessa laulu on rauhallinen, koskettava ja viiltävän kaunis. Ajatus paremmin rakastamisesta ja sen välittymisestä läheisille on täysin ymmärrettävä ja vastustamaton. Juuri tällainen jaetun inhimillisyyden rajapinta tekee Katiesta niin rakastetun.

Itselleni koko levy on ollut tärkeä. Lopun bachmaiseen, triosonaattimaiseen rakenteeseen, jossa kuoron rallallattelu ja puhallinsoittimen oudot sävyt säännöstelevät tunnepitoisuutta, on kuljettu pitkä matka. Kaikessa monimutkaisuudessaan ja eristäytyneisyydessään Kate Bush on hämmästyttävä artisti, taiteilija joka välittää myös syvempiä tuntoja kuin popin vakiohattaraa tai peruskoreografioita. Kaikessa outoudessaan hän pystyy vastaamaan mollybloomaisen myönteisesti olemassaololle suhisten, kuten seuraavan albuminsa avausraidalla. Tuotanto on elämän ja rakkauden iso tutkimusmatka korvansa auki pitävälle kuulijalle.

***

The third part of my Kate Bush dedication focuses on the final song of the Ninth Wave, The Morning Fog. This large arch of different songs is the second LP half of her Hounds of Love album. That is such a dear record to me: her middle period is time of complicated productions, but this song is so wonderful, human and touching. Her references are to big themes, love and life and to the Arthurian myth via Tennyson! Whether the heroine is alive or dead in the last song is somewhat unclear, but that does not matter. For a track telling about falling down, it is a very uplifting piece. It encourages us to love those dear persons near us: with a little help from our friend Katie, we could do it better.

For those who like to know more about the interesting Tennyson- connection, this blog Oh, By the Way By Jeff - is very nice. And please do not forget Katie's latest project linked with Emily Brontë. What a duo it is!

The Morning Fog
The light 
Begin to bleed 
Begin to breathe 
Begin to speak
D'you know what? 
I love you better now
I am falling 
Like a stone 
Like a storm 
Being born again 
Into the sweet morning fog
D'you know what? 
I love you better now
I'm falling 
And I'd love to hold you know
I'll kiss the ground
I'll tell my mother 
I'll tell my father 
I'll tell my loved one 
I'll tell my brothers 
How much I love them

maanantai 25. kesäkuuta 2018

Filatelia Brexitin palveluksessa

The Economist, June 16th, 2018
Onhan sitä tullut postimerkkejä kerättyä. Britannia taitaa siinä suhteessa olla klassikko: ensimmäisiä merkkejä, mustia pennejä koristi Viktorian hieno profiili. Klassinen perinne on säilynyt, itse muistan suuren 5 pennyn merkin, jossa kuningattaren kultainen profiili kunnioitti kovin mietteliään Sir Henry Raeburnin muotokuvaa.

Kuninkaallista postia on vaadittu tekemään jotain Brexit-asian ikuistamiseksi filatelian keinoin. Ratkaisu on mielestäni tyylikäs ja perienglantilaisittain pisteliäästi humoristinen. Samalla voi muistaa nukkavierua, Thetfordissa kuvattua sarjaa Dad's Army. Se ei koskaan saavuttanut meillä suurta suosiota. Hahmojen hyvät neuvot ovat tarpeen - ja mielestäni postilaitos antaa niitä poliittisen juoksuhaudan kummallekin puolelle. Tietysti myös defaitismi on ymmärrettävää. Koskahan Suomessa saadaan sote-uudistus postimerkkeihin? Säästömerkki, himmeleistä 18 organisaatioon -merkki sekä valinnanvapausmerkki 1 ja 2 luokassa.

***

England is a pioneer country for philatelism: the Royal Mail has been critizised of not taking note on Brexit issue. Now this has been amended: what is better than call the Dad's Army characters to have their say: Right or wrong, my country!