Salisbury 1: Old Sarum - Englannin kuivin paikka

• John Constable: Old Sarum, 1834, watercolor.

• Copyright: © Victoria and Albert Museum, London 2017. All Rights Reserved.

• 
  

Istuin bussissa ja kuuntelin edessä istuvan nuoren naisen ja miehen keskustelua. Naisen mielestä "Tatuoinnit ovat iso osa hänen elämäänsä." Olin puuttumassa keskusteluun epäkohteliaasti, että pitäisikö elämän tasapainoa muuttaa jotenkin, kun hän puhuikin tiikeritatuoinnista, kynsien jäljillä. Olin myyty. Ne kieltämättä pukisivat häntä, mutta tarpeettomia olisivat, koska oli ilman tiikeriäkin luonnonkaunis. Myös komea mies oli hyvin kiinnostunut tatskoista ja näytti itselleen suunnittelemia malleja puhelimestaan. Ne eivät sykähdyttäneet borgesilaisen tiikerin tavoin, jonka osasin liiankin hyvin kuvitella. Oma Englanti-hommani ei tuntunut enää friikkimäiseltä. Eli siis, karkoitusten kunniaksi kolmeosainen Salisbury-sarja.

***

Salisburyn kaupungin edeltäjä on Old Sarum. Paikka on kaupungin ulkopuolella, jossa näkyy vallihaudan pohja, laajennetun kirkon pohja ja linnoituksen perusta. Paikan hyödyntäminen pohjaa kauas menneisyyteen ja esimerkiksi kuningas Alfred piti sitä osana tukiverkostoaan, tietysti tanskalaisia vastaan. Vuosina 1000-1200 Old Sarum oli vilkas paikka. Yllättäen suomalainen wikiartikkeli on sekava ja englantilainen versio on muutenkin kattavampi. Kaupunki näyttää ennallistuskuvissa kuin jonkun Carcassonne-pelin yltiöahtaalta versiolta. Asumistiheys on ollut kova ja kaupunki on ollut helppo puolustaa. Kaupungista ja kirkkojen rakennusprojektista saa mainion, elävän kuvan Ken Follettin teoksesta Taivaan pilarit. Wikipedian mukaan kaupunki hylättiin kirkon ja Wiltshiren sheriffin kiistan vuoksi. Sheriffi ei ole mikään pikkutekijä, kuninkaallisen kilvenkantaja ja jatkumoa virassa todellakin on! Taustalla on varmasti myös moninaisempia syitä, ahtaus, ehkä olojen rauhoittuminen, mutta ennen kaikkea vesipula. Vaikka paikka oli ollut runsasvetinen, vedenpinta laski ja kaivot syvenivät kulutuksen myötä. Lopulta vettä sai helpommin kaupunkiin kuljetettuna kuin kaivosta vinttaamalla.

Katedraali valmistui 1092, mutta myrsky vaurioitti sitä pian pahasti. Paikka on varmasti ollut tuulelle hyvin altis, mutta entistä laajempi kirkkotyömaa alkoi saman tien. Sekään rakennus ei ollut pitkäikäinen, vuoteen 1226 mennessä katedraaliprojekti lopetti tällä paikalla ja piispanistuin siirtyi New Sarumiin, nykyiseen Salisburyyn. Loppu oli lisääntyvää hiljaisuutta.

John Constable, vaimonsa menetystä poteva taiteilija teki kuvan Old Sarumista vuonna 1834. Se kuvaa paikan entisestään eristynyttä ja autioitunutta tilaa - myös poliittisesti. Old Sarum oli yksi "Rotten Borough" - paikka josta historiallisista syistä oli valittu edustajainhuoneeseen jäsen, vaikka paikalla asui vain muutama sielu tai ei edes asunut, vaan omisti maata. Whig William Pitt vanhempi, 1766-8 pääministeri, oli yksi heistä. Vuoden 1832 uudistuslaki lakkautti nämä edustukselliset epäkohdat ja Old Sarumin merkitys on nykyisin olla suurenmoinen osa English Heritagen kokoelmaa. Sivusto on mahtava katsaus kuivan paikan historiaan. Mutta katsokaapa vielä noita Constablen vesivärityön pilviä - mestarin kädenjälki!

***

Before Salisbury, there was Old Sarum, with its motte, castle, cathedral - the unlucky one - a story very much told by Ken Follet in Pillars of Heaven - a very entertaining book. Old Sarum was one of the notorious rotten boroughs, their special priviledge to elect persons to the House of Commons, was ripped off in the 1832 Reform Act. Why was Old Sarum abandoned? A quarrel between church and the Sheriff of Wiltshire, growth, lack of space, lack of water... is that enough? I will devote two more updates to once again the highly political subject - Salisbury.

Fey 3: Coming of age

Sananselityksen kaksi aiempaa päivitystä edustivat ns. toinen kivaa ja toinen vähemmän kivaa puolta.  Tämän kolmannen päivityksen on tarkoitus viedä nämä kaksi yhteen ja säilyttää selityksen epämääräisyys. Otsikko Coming of age tarkoittaa aikuistumista, sekin epämääräinen käsite, joka ei aina elinkaaressa toteudu korkeassa iässäkään.

Periaatteessa New Agen maailmasta henkisyyteen vetäytyminen tai kirkon auktoriteetin tai tieteellisen maailmankuvan taakse meneminen ja oman vastuun välttäminen ovat kaikki infantiileja toimia. Toisen osapuolen tai edes oman roolin ymmärtäminen ei aina ole helppoa. Ilmestyskirja Nyt-elokuvassa, Conradin Pimeyden sydämessä, Kurtzin luona, on pieni hyllyllinen kirjoja. Yksi niistä on James Frazerin The Golden Bough, lyhennelmänä. Frazerin teos on kokonaismuodossaan antropologinen, mammuttinen ensyklopedia, joka pyrki listaamaan maailman myytit ja objektiivisesti selvittämään niiden taustat. Teos pyrkii myös osoittamaan uskontoja yhdistäviä tekijöitä, maailman syntyä kuvaavia taruja, mutta myös tapoja, kunnioituksen kohteita, suhdetta arkielämän vaiheisiin, kuten vaikka aikuistumiseen liittyviin tapoihin. Frazerin alkuperäinen laitos on valtava, suppeammassakin laitoksessa on sulattelemista. Frazer on teoksellaan vaikuttanut Coppolan lisäksi ainakin Freudin teorioihin. Kulttuurien tutkijat joutuvat yhä selvittelemään, pitävätkö teosta varteenotettavana lähteenä vai ottavatko siihen kriittisen kannan. Valtavan tietomääränsä Frazier hankki aika rajoitetusti matkustamalla - hän käytti imperiumin verkkoa tiedonhankintaansa. Paikan päällä olijat taltioivat ja raportoivat toimeksiantajalleen kaukaisia ja eksoottisia paikallisia tapoja ja uskomuksia kuin Paulaharju Lapin-retkillään.

“Both the fanatical believers and the fixed attitude people are loud in their scorn of what they call “woolly minds.”… [But it] is the woolly mind that combines scepticism about everything with credulity about everything. Being woolly it has no hard edges. It is easy, pliant, yet it has its own toughness. Because it bends, it does not break. … The woolly mind realizes that we live in an unimaginable gigantic, complicated, mysterious universe. To try to stuff the vast bewildering creation into a few neat pigeon-holes is absurd. We don’t know enough, and to pretend we do is mere intellectual conceit. … The best we can do is keep looking out for clues, for anything that will light us a step or two in the dark.” 
― J.B. Priestley, Over the Long High Wall

Priestley on kiinnostava kirjoittaja, jokseenkin unohdettu ja meillä suhteellisesti vielä huonommin tunnettu pohtija. Häntä askarrutti ajan ongelma, myös suhteellisuusteorian näkökulmasta. Teemasta ilmestyi useita näytelmiä ja lopulta myös kirja Man and Time. Priestlyn käsittelytapa on holistinen, tietämyksemme perusta haastetaan popperilaisesta poikkeavalla tavalla, myös tuntemattoman, henkisen tai parapsykologian ulottuvuus on rinnalla mukana. Toisen maailmansodan kokemus synnytti ennennäkemättömän kirjallisuustulvan menneisyyden selvittämiseen - ymmärtämisen tarve muihin ja lopulta itsessä paljastuneeseen outouteen oli suurta. Tässä ei ollut oikeastaan uutta, myös valistuksen aika oli suhtautunut kiinnostuneen uteliaasti muihin kulttuureihin ja niiden tapoihin. Ikuinen paluu, siis.
 
Kulttuureissa on paljon hiljaista tietoa, sijaitsevat ne sitten Midlandsissa tai Samoalla. Ehkä Shirley MacLainen höpsöltä tuntuvat ajatukset sielunvaelluksesta ovat jollain tasolla totta: aika meissä ei ole niin lineaarista kuin luulemme - siitä huolimatta ylioppilaskokelaiden on syytä olla kokeessa paikalla ns. ajoissa - onnea vaan heille. Asiat kaareutuvat, häipyvät ja palaavat, jäävät taakse ja ovat taas edessä. Pidän kovasti tämän päivityksen kuvasta - Constablen toisesta Stonehenge-maalauksesta. Vaunut ovat lähteneet merkityltä asentopaikalta, ne kulkevat muinaisraunion ohi kohti uutta päivää ja uusia mahdollisuuksia. Tiedämme suunnilleen, missä nyt olemme (vaikka voimme erehtyä) ja tuleva aika on joka tapauksessa merkillinen. Se kanssa on elettävä ja kasvettava sen myötä.

***

Epilogi

Kaksi feyn lisämäärettä:
Kate Moss: Modern nomads
Kate Bush: Night Scented Stock from Never for Ever.

***

This third attempt to define word 'fey' aims to be better than two hopeless ones before. For obligatory name-dropping, I have this time J.B. Priestly - with his fascination of time and the limits or limiless of its interpretation, and James Frazier with his heroic attempt to take grasp of all myth and believings out there. His The Golden Bough is worth looking at, at least in abridged edition. In the end, there is nothing new under the sun. Like Constable's waggons in today's picture, we are going on routes taken before us, heading to unknown. Let us hope it is going to be OK, after all. But strange or fey it will be. Please check the epilogue from above - some feyish extra illumination.

Fey 2: Old Age

New Agen fey oli hyväntahtoista, harmitonta harmoniaa. Liikettä on kirkollisissa piireissä syytelty pohjan viemiseltä uskonnon alta, siis kristinuskon. Taistelu pimeyden valtoja vastaan onkin kirkon perustyötä ja tämä päivitykseni jollain tasolla kuvaa tätä vastakkainasettelua.

Vanhoilla ajoilla kristinusko taisteli pakanuutta ja sen ilmentymiä vastaan. Drudien muinaisusko väistyi vähitellen Britanniasta. Luonnonusko leimattiin paholaisen palvonnaksi ja hänen avullaan todettiin selittämättömien rakennelmien, kuten Stonehengen, syntyneen. Jättimäiset kivet autiolla tasangolla ovat kaikesta tutkimuksesta huolimatta yhä osittain selittämätön, pelottava ja inspiroiva näky. On helppo ymmärtää, miksi ne voitiin nähdä pahantahtoisten, salaperäisten ja yliluonnollisten voimien aikaansaannoksiksi. Tämä näkyy edelleen taipuksena selittää paikka jonkinlaiseksi ihmisuhrinäyttämöksi, jossa koskaan näyttäytymättömiä pahoja henkiä lepyteltiin hirvittävissä menoissa, jonkinlaisessa Brittitoisinnossa Gogolin Maahisten valtiattaresta (Viy).

Ajatus on ajan saatossa kulkenut niin, että pimeän ja paholaisenpelosta on tultu siihen, että ihmisen vihollinen kulkee aina ihmisen mukana - hyvä ja paha käyvät taistelua ihmisen sisällä. Hirvittävimmät, luonnollisen ihmisen rajat ylittävät tyypit hautaavat lapsensa pation alle ja uhkailevat naureskellen jälkeenjääneitä samalla kohtalolla, kuten Gloucesterin kauhujen talon isäntä. Todelliset rikostarinat ovat sittenkin järkyttävämpiä kuin kertomukset aarrettaan vartioivista louhikäärmeistä tai pahantahtoisista maahisten joukoista, jotka pyrkivät tuhoamaan ihmispolot tai saamaan ne pahantahtoisen lumouksensa alaisiksi. Tai puhumattakaan siitä kristinuskon nurinkääntämisprojektista, jota Aleister Crowley, suuri peto, harjoitti, ja joka on inspiroinut sittemmin useita muusikkoja Led Zeppelinistä David Bowieen. Hemingway kuvaa Nuoruuteni Pariisi-kirjassa kohtaamistaan suuren pedon kanssa - tilanne oli jokseenkin triviaali ja naurettava, samantapainen kuin Hitlerin, tuon suuren vegetaristin, kohtaaminen olisi ollut.

On jotenkin hyvin ristiriitaista, että luonnon, ihmisen ja olentojen peruuttamatonta jakautumista hyvään ja pahaan, kuolettavaan ja elävöittävään, on kuvannut parhaiten juuri Tolkien. Syvästi uskonnollinen kirjoittaja ei antanut kirjoissaan juuri olutta ja piippukessua syvempää toivoa. Osamme on kuolema, elleivät hyvät haltijat meitä pelasta venhosissaan Kuolemattomille Maille.

***

My first part of fey was more positive. This one is about the confrontation between good and evil. Early christianity had to fight its position in heathen world and it quite often explained the unexplained, like Stonehenge, to be made in close co-operation with the personal evil, the devil. Later this fear of supernatural monsters (Here be dragons!) has diminished and transformed into more realistic fear of ourself and the possibility of evil inside us. It is quite strange that Tolkien, deeply religious, does not provide us much hope and comfort in his books, other than pipe topacco and beer. His view of his world is in two colors only - good and bad, and we will die if not saved to supernatural dwellings by the elves.

In picture Stonehenge by John Constable. A wild view with many stones in uncorrected positions.

Fey 1: New Age

fey  

British

(feɪ) adjective

1.  interested in or believing in the supernatural

2.  attuned to the supernatural; clairvoyant; visionary

3.  mainly Scottish: fated to die; doomed

4. mainly Scottish: in a state of high spirits or unusual excitement, formerly believed to presage death

Derived forms

feyness (ˈfeyness)

  noun

Word origin of 'fey'

Old English fæge marked out for death; related to Old Norse feigr doomed, Old High German feigi

Collins English Dictionary. Copyright © HarperCollins Publishers

Suomen 2018 ylioppilaskirjoitusten pitkän englannin kokeesta nousi myrsky, kun englantilaisetkaan eivät tietäneet mitä sana 'fey' merkitsi. Sananselitys Collinsin sanakirjasta vie vain hämärämmäksi. Se kattaa muutamien kirjoitusteni aihepiiriä ja kirjoitan nyt kolme kirjoitusta ilman yksityiskohtaista kuvaa mitä olen kirjoittamassa.

Törmäsin New Ageen 1980-90 lukujen taitteessa. Liike oli silloin paljon esillä ja en saanut siitä minkäänlaista tolkkua. Englannin matkoillani kiinnitin huomiota, että sillä oli kuitenkin paikoin tukevahko jalansija. Miten liikkeen kokonaisuus näyttäytyi? Periaatteessa rajankäyntiä saattoi tehdä muutamalla suunnalla: kiinnostuksella henkisyyteen hengellisyyden kustannuksella, ulkoisiin tekijöihin: hörhömäiseen vaateparteen, erilaisten eksoottisten tilpehöörien suosimiseen sisustamisessa, suitsukkeisiin ja huvittaviin, erikoisiin rihkamaesineisiin. Näitä täydensi jonkinlainen sosiaalisen marginaalissaolon ja sosiaalisuuden kombinaatio sekä ehkä yleinen epämääräisyys ja jonkinlainen aavistus, että jotain merkittävää oli tapahtumassa, eikä se enää välttämättä ollut ufosieppaus.

Eppu Normaali osui ehkä oikeaan riimissään "Hippiaate valjuuntui/mieheni kaljuuntui". New Age ehkä lähti jonkinlaisena vastavoimana sen vuoksi, että hippeily oli jäänyt taakse, eikä juppeilu tuntunut riittävän syvälliseltä. Jenkki Shirley MacLaine julisti jostain systemaattisemmasta kokemuksesta elämästään. Mitä se oli, sitä oli äkkiseltään vaikea saada kiinni, mutta jotenkin siihen liittyi se, ettei täällä oltu ensi kertaa, vaan tänne oltiin taas kerran jälleensynnytty. Henkisten vaihtoehtojen etsimisen tarve on varmasti aitoa, mutta tulokset eivät aina ole kovin konkreettisia tai vakuuttavia. Ne muistuttavat liiaksi kuvassani olevaa liikkeen näyteikkunaa - valikoimalle on vaikea löytää yhteistä nimittäjää. Yksi kuitenkin mielestäni löytyy: tietynlainen mukavuuden ja miellyttävyyden halu, joka samalla kääntää maailmalle selkänsä. Tiettyyn rajaan asti tällainen on jopa sympaattista ja ilmeisesti lähtökohdaltaan hyväntahtoista. Seinät olivat leveällä ja katto korkealla: mukaan mahtuivat Dalai-Lama, varhaiset ekotuotteet, käsityökorut, kuin muoviset yksisarvisetkin.

Blogini alkoi Kate Bushin tuotannon mietiskelystä. Se kuvaa itseasiassa edeltä-rientävästi monia piirteitä New Agessa. Itseensä viittaavuutta, rauhan, rakkauden, vaistonvaraisen ja intuitiivisen merkitystä - ja omituista maailmassa olemista ja vieraantumista samalla kertaa. Musiikillisesti varsinaisen New Age liikkeen anti on mielestäni vähäinen, eikä se pääsääntöisesti pyrkinyt yhteiskunnallisesti muuttamaan mitään, tässä mielessä liike erosi hippien touhuista - he olivat rentoudessaan lopulta monessa mukana. New Agen henkilökohtainen introspektio lähtökohtana yhdistyneenä etsijän epävarmuuteen tuottaa harvoin uutta ja mullistavaa. Siitä huolimatta joku Body Shopin Anita Roddick kuitenkin omalla tavallaan jatkoi Vesimiehen ajan lupauksia myös kuluttajaliikkeessä, vaikuttavasti.

***

This tripartite series is about word 'fey' - in this year's Finnish student exam this word was used, many students finding it difficult to understand. Therefore here in Fey 1 I write some thoughts about New Age. I see it as a continuation of hippie movement, but this movement is more shy to take any resolute real action to make a change to the society. The New Age is a personal spiritual journey yearning for the better, by safe means. The results are not very concrete, like the photo of window suggests. Perhaps the great entertaining introvert, Kate Bush, is the best to illustrate the dilemma, lusting for something strange, safe and indescribable. One cannot underestimate the rise of consumerism and the mainstream yuppie culture as a opposite pole to the New Age souls looking for more happier and more peaceful realms of spirit. These were strong opponents and it was an easy solution to remain in margin - with the company of Unicorns. 

Solomonin viisaus

Kummisetäni laittoi levylautaselle LP-levyn: Beethovenin Kuutamosonaatti alkoi erittäin hitaana ja tihentyneesti laulavana esityksenä. Vasen käsi säesti hiljaa ja oikea käsi loihti esiin klassiset melodiat koruttoman kauniisti. Esityksessä oli jotain ilmiömäisen vakavaa ja lopullista.

Pianisti oli englantilainen Solomon Cutner. Hän ei ollut ensi kertaa pappia kyydissä: Tämä Kuutamosonaatin hienompi, äärimmäinen tulkinta oli 1950-luvulta. Aiempi, perinteisempi levytys oli tehty pian sodan päätyttyä. Pianistia nimitettiin vain Solomoniksi, kuin jotain brasilialaista jalkapalloilijaa. Hän oli aloittanut uransa polvihousuisena ihmelapsena ja ponnisti vaikeasta lähtöasetelmasta vakavaksi taiteilijaksi Mozartin tavoin. Kesken Beethovenin sonaattien kokonaislevytyksen 1950-luvun lopulla hänen toinen puolensa halvaantui ja pianistin ura katkesi. Hänen uransa painui välillä unohduksiin, mutta asiantuntijoille hän oli yksi suurista englantilaista pianisteista. Hänen rinnallaan mainitaan Myra Hess (joka on tunnettu Bachin Jesus, joy of man's desiring-koraalin sovituksesta, jota Dame soitti sodan aikana The War Effort-tukikonserteissaan, ja jonka kappaleen Dinu Lipatti teki vieläkin tunnetummaksi) ja itsekriittinen Clifford Curzon - Hessin tavoin hänkin suurten saksalaisten pianoklassikkojen tulkitsija.

Solomonin soitossa klassisuus viettää riemujuhlaansa. Hänen tekniikkansa on vaivatonta. Mozartin 15.pianokonserton finaali (alkaa kohdassa 17:17) on tyypillinen esimerkki. Juoksutukset helmeilevät, niillä on selkeä rakenne ja suunta, soitto on täynnä energiaa rauhallisuudessaan, reservejä tuntuu olevan käytössä loputtomasti. Tulkinta on voimakas, siinä ei kuitenkaan ole rahtuakaan tunteellisuutta, vaan se on kuultavan klassistinen kaikissa vivahteissaan.

Matti Suurpää kuvaa Solomonia oivaltavasti Beethoven-esseessään kirjassa 14 mestaria. Solomonin Appassionata ja Hammerklavier-sonaatit ovat hienoja tulkintoja. Kappaleiden kimppuun käydään Prometheuksen hengessä suoraviivaisesti kreikkalais-roomalaisin ottein. Iso teos taipuu koskettimiston ohjaamana vääjäämättömästi ja paljastaa klassiset suhteensa voimallisen, mutta inhimillisen käskijän otteessa. Appassionatan ensimmäinen osa on surutonta, armotonta menoa. Hammerklavierin Adagio (alkaa yläpuolen linkissä kohdassa 12:38) on monumentaalinen teos, josta Solomonin esityksenä on vaikea olla liikuttumatta, vaikka esittäjä onkin tyyni ja väistämätön kuin Doverin kallio.

Mikä Solomonissa on niin englantilaista? Mielestäni tyyneys, vaatimattomuus ja haasteita pelkäämättömyys - turhat tunteilut sysätään sivuun ja voidaan silti käyttää sumeilematta vahvuuksia pelin hengessä ja nuottikuvan puitteissa.  

***

The Wisdom of Father Solomon - a Dedication to my friend Ralph

Solomon was one of the greatest pianists the green and pleasant country ever produced. He started as a child prodigy, but became a serious pianist like Dame Myra Hess and Sir Clifford Curzon. His career ended so sadly in a stroke, paralysed him down one side - the magnificent Beethoven cycle was left uncomplete. However, we have his dense, truly awesome, serious Moonlight Sonata - the first link above, his mighty Appassionata and his time-stopping Hammerklavier Adagio - all linked above. His art stays like the white cliffs of Dover, without sentimentality, with power and vision. With Solomon at keyboard, it was always a real fair play and a no-fear challenge to the complexes of the Beethovenian piano text. And for pure classical pleasure, try his Mozart 15.Concerto Finale from link above - and enjoy his peerless playing and endless pianistic reserves.