Kuu on vaarallinen - Clotted Cream

Ensimmäistä kertaa tuntuu, että olen kirjoittamassa päivitystä, joka voidaan sensuroida. Olen löytänyt jotain vaarallista, kuolettavaa... todenäköiset sensorini ovat Pohjois-Karjala-projekti Pekka Puskan johdolla, Sydäntautiliiton säestyksellä. Olen kirjoittamassa jotain, joka ei ole vain hyvää ja kaunista... tästä voi joutua jopa vankilaan!

En ole löytänyt suomalaisesta lainsäädännöstä kohtaa, jossa Clotted Cream kiellettäisiin. Epäilen, että  kielto tulee sitä kautta, kun kunnille lisätään terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen vastuuta. Clotted Creamia ei ole tuotu Devonshirestä, mistä tämä herkku on peräisin, Suomeen. Juuri Devonin alueen lehmien maito on täydellistä Clotted Creamin raaka-aineeksi rasvaisuutensa ja maukkautensa vuoksi. Suomesta saa noin 30 % rasvapitoista kuohukermaa kaupoista. Kaupoista saa myös smetanaa, hyvin rasvaista, en puhu kevytversioista. Kunnon smetanan rasvapitoisuus voi olla vaikkapa 42 %. Se on hyvin korkea. Voin rasvapitoisuus lienee 100 %. Clotted Cream sijoittuu näiden väliin, sen rasvapitoisuus oli Rodda-merkin versiossa hieman yli 60 %. Se menee siis heittämällä ohi rasvaisimmista juustoista. Clotted Creamin pintaan muodostuu keltainen, voimainen kuori, kuu, joka sinetöi alla olevan silkkisen valkoisuuden. Kuori on varmasti lähes puhdasta rasvaa ja letaali. Sitä ei voi verrata smetanan pintakuoreen, tämä on vaarallisella tavalla rapsakka.

https://www.roddas.co.uk/things-we-make/cornish-clotted-cream/

Mitä Clotted Cream on? Suomennosta ei ole, mutta epäilen, että syömisellä mässäilevissä Enid Blytonin Viisikko-kirjoissa puhutaan "paksusta kermasta". Nimitys on joka tapauksessa hyvä. Rasvaisinta kermaa (double cream) eli kuohukermaa kuumennetaan uunissa pitkään, annetaan jäähtyä  huoneenlämmössä ja laitetaan jääkaappiin tekeytymään. Hitaassa prosessissa erottuu hera ja "paksu kerma". Heran voi käyttää leivonnassa ja purkkiin kaavittu päätuote on parhaimmillaan sellaisenaan tuoreiden sconesien ja hillon kanssa tai tuoreiden marjojen kanssa, varsinkin vadelmien. Oma ei-vaatimaton käännösesitykseni olisi "superkerma".

Vaikuttavan oloinen teko-ohje löytyy netistä:
https://m.youtube.com/watch?v=LDyyAb6lB48
(Asteet farenheit, ei celcius eli celciuksena 60-80 astetta. Huom: älkää noudattako videon hygieniakäsitystä!)

Clotted Creamin syömisessä kohtuullisuus tuntuu täysin väärältä sanalta. Se on täydellisen maukasta ja sen koostumus on käsittämättömän tanakan silkkinen. Vaaran tunne on vahva: tällä tuotteella voi syödä itsensä hengiltä.

***

Clotted Cream is wonderful with scones, jam and with berries, specially I like it with raspberries. It has a golden crust and below that, a silky and thick and smooth, supercreamy content. So enjoyable and so dangerous. In Finnish legislation, there is no section to declare Clotted Cream illegal. But my guess is that soon there will be! This stuff is for angels, not for heart-diseases prone people like Finns!

The true rose of England - Kathleen Ferrier 2

Gustav Mahlerin Maan laulun viimeinen laulu Jäähyväiset päättyy kahden ystävän kohtaamiseen. Toinen kertoo lähtevänsä ikiajoiksi, vuorille, etsimään kotimaataan. Onni ei ollut täällä myötä, yksinäinen sydän tarvitsee rauhan löytämistä. Vaikka lähtö on katkera, luonto lohduttaa: kevät koittaa ja kaikki vielä hohtaa vihreänä ja sinisenä, ikuisesti.

Mahlerin katkeransuloinen sävellys on jo sinänsä riipaisevaa musiikkia, yliladattua. Ferrierin tulkinta siitä on järkyttävä: lauluääni on kuin tehty näiden riipaisevien kuvien maalaamiseen. Tämä on levytys, jota voin kuunnella vain harvoin: joka kerta kuuntelen sitä epäuskoisena, typertyneenä, kyyneliä nieleskellen. Levytyksen kapellimestari Bruno Walter jakoi saman tunteen, Ferrier tavoittaa tulkinnassaan jotain harvinaista, joka vetää kokeneekin muusikon hiljaiseksi. Tulkitsijasta tulee musiikki, sen dramaattisuus ja vereslihalla tehty tilinteko perinteen ja uuden musiikin, menneen ja tulevan, riemun ja tuskan, elämän ja kuoleman välillä.

Kathleen Ferrierin fotogeneettisen ja iloisen välittömyyden pinnan alla oli syvää tragiikkaa. Avioliitto oli katastrofi, laulu-ura ei ollut itsestäänselvyys: maalaistyttö joutui itse tekemään lähes kaiken, ottamaan asioista selvää, yrittämään ja erehtymään itse, työtä oli paljon. Konserttimatkoissa sodanjälkeisessä puutteen maailmassa oli glamour kaukana. Ääni sopi täydellisesti surullisiin kappaleisiin, Bachin ja Händelin aarioihin kärsimyksestä, unesta ja kuolemasta, Pergolesin tekstiin kärsivästä äidistä, Mahlerin Kuolleitten lasten lauluihin ja Brahmsin Alttorapsodiaan. Gluckin Orfeuksesta tuli Ferrierin Alter Ego: Mitä on elämä? Kysyy hän kuuluisassa aariassaan. Se oli yhteistä kieltä, jota sodan kärsimykset nähnyt sukupolvi ymmärsi. Ferrierin laulu oli täynnä lohdutusta, jota tarvittiin kaikkialla.

Ferrier sairastui syöpään ja taisteli muutaman vuoden, konsertoiden niin pitkälle kuin jaksoi. Sairaus salattiin yleisöltä ja kuolema vuonna 1953 tuli järkytyksenä, josta ei olla vieläkään toivuttu. On kauheaa katsoa dokumenttifilmiä, josta tajuaa lopun terminaalivaiheen yksinäisyyden. Mitään ei ollut tehtävissä, lohtua on vähän. Ainutlaatuisen äänen ura jäi lyhyeksi, mutta levytykset ovat klassisen musiikin suuria klassikkoja. Niiden soittamisen kautta Kathleen Ferrier elää. Ystäväni Ralph totesi, että Ferrier edusti englantilaisten alttojen perinnettä ja huipensi sen. Vaatimattomista, pohjoisista oloista noussut ura innoitti jatkajia, kuten Janet Bakeria.

Kathleen Ferrierin suurenmoinen, rikas, syvä ääni tulee kohoamaan korkealle niin kauan kuin klassista musiikkia täällä kuunnellaan.

https://youtu.be/__n9zAvqe-U

***

The story of Kathleen Ferrier ended in tears. Her life was taken away by illness in the midst of blossom of her career. Words fail me. What is left us, is her life, the recorded legacy of her art - they will remain the true classics of gramophone. As my friend Ralph has said, Kathleen Ferrier was a pinnacle in the tradition of English contraltos, and her career encouraged another northern lass to take her path on song: Janet Baker.

The true rose of England - Kathleen Ferrier 1

Hänen levytyksissään on jotain omituista. Levytykset ovat 1940- ja 1950-luvulta, eivätkä ne ole moitteettomia, vanhoihin levytyksiin tottumattomille varsinkaan. Äänityslaatu on sivuseikka. Kun kappale alkaa soida, laulajattaren läsnäolo on välitön. Hän laulaa sinulle, kuulostaa kuin hän olisi tässä tilassa. Äänessä on miellyttävä luonnollinen sointi, se ohjaa keskittymään kappaleeseen, sen sävyihin ja sävellyksen kauneuteen, musiikin ihmeellisyyteen. Tuntuu kuin musiikki olisi herännyt eloon, tuntuu kuin kukaan ei olisi koskaan esittänyt sitä näin, tuntuu kuin se pitäisi aina esittää juuri näin. Kun kuuntelin näitä levytyksiä vasta, päässäni takoi ajatus, miksi kaikki eivät laula juuri näin.

Kathleen Ferrier oli elämässään onnellisin laulaessaan, se kuuluu hänen levytyksistään. Hänessä oli maalaismaista välittömyyttä, herkkyyttä, luonnonlapseutta ja jätkämäisyyttä. Hän oli epävarma taidoistaan. Laulaminen oli hänelle sivuasia, jota hän teki ilokseen. Hän oli voittanut paikallisia pianokilpailuja ja lyötyään vetoa miehensä kanssa osallistui myös laulukilpailuun - hän voitti sekä pianokilpailun että laulukilpailun. Hän pääsi esiintymään ensin paikallisesti Manchesterissa ja vähitellen avautuivat areenat myös Lontoossa. Blackburnissa, Lancasterissa varttunut, 1912 syntynyt maalaisneitonen jätti työnsä puhelunvälittäjänä ja aloitti poikkeuksellisen uransa kohti tähtiä. Lontoossa hän tarvitsi mielestään lisää koulutusta poikkeukselliselle äänelleen ja hioi taitojaan. Sodan loppuun mennessä hänestä oli hioutumassa jo kuuluisuus.

Vuonna 1947 alkoi Ferrierin yhteistyö Bruno Walterin kanssa. Laulajatar vakuutti Mahler-spesialistin ja hän kysyi edelleen epävarmana, menikö kaikki hyvin, kun hänen esityksensä oli jättänyt kapellimestarin ja orkesterin hiljaisiksi esityksen täydellisyyden edessä. Walter löysi Ferrierissä sielunkumppaninsa, jota rohkaisi eteenpäin, jonka musiikillisuus oli sitä luokkaa, että maestro itse istui pianon ääreen säestämään Ferrieriä Edinburghin musiikkifestivaaleilla. Kuuluisaa levytystä vuodelta 1949 on Ferrier itse pitänyt uransa huippuna.

Jos etsii Ferrierin taiteessa iloa, laulun helppoutta ja musiikillista kuplivuutta, parempaa suositusta ei ole kuin hänen Deccalle levyttämänsä kokoelma Blow the wind southerly. Jos ette usko, kokeilkaa kolmikkoa I know where I'm goin', The fidgety bairn ja I will walk with my love. Yksinkertaisuus, välitön koskettavuus ja yksityiskohtien luonteva hallinta on mestarillista, luonnonlapsesta on kasvanut taiturillinen laulajatar.

https://m.youtube.com/watch?v=x9IoM6cJCbc

***

Kathleen Ferrier, the singer of England. Her famous recording of British songs neatly summarises what is so positive in her art: natural musicality of her singing, simplicity and tender straightness - from old recordings it is easy to hear how much she enjoyed singing - she was never happier.

Cured ham - palvikinkkua Wiltshirestä

Wiltshire on Englannin possukreivikunta. Sikoja on sinne tuotu perinteisesti Irlannista. Wiltshiren luostareilla, kuten Malmesburyllä, olivat ruokahuollon lisäksi tiiviit hengelliset siteet Irlantiin. Swine on kantasanana myös Swindonin kaupungin nimessä. Varttuneempia possuja kävelytettiin Lontooseen kaupattavaksi ennen kuorma-autojen aikakautta. Keskiajalla siat olivat pienempiä - liha oli rasvaisempaa ja maukkaampaa, todennäköisesti. Onhan meidänkin lainsäädännössämme vielä pykäliä sikojen terhometsään laskemisesta, tammenterhoista tuli hyvää makua.

Malmesburyn kaupungissa huomioni kiinnittyi kiinnostavan luostarikirkon ja kaupungin laidan tunnelmallisten näkymien lisäksi oivallisiin possumakkaroihin aamiaispöydässä. Eläin oli kaupoissa esillä siihen malliin, että väkisinkin tuli miettineeksi, mitä suuhunsa laittaa. Wiltshiren kinkku on herkullista ja marketeissa se on selvästi kalliimpaa kuin rivikinkut ja pekonit. Huomasin myös paikallisen pekonin olevan erittäin lihaista ja maukasta. Wiltshireläinen palvausmetodi on märkämenetelmä, jossa liha käsitellään suolaliuoksessa ennen matalan lämmön palvausta. Suomalaisittain tämä tuo ikäviä muistoja suolavedellä käsitellyistä mauttomista ja vetisistä joulukinkuista. Wilshiren metodin lopputulos on kuitenkin mehevä, eikä vetinen tai kuivakka. Ostoskoriini valikoitui juuri Wiltshiren possua, vaikka kuivapalvattuakin olisi ollut tarjolla - siinä suola-sokeriseos hierotaan lihaan enemmän käsityömäisellä metodilla.
http://www.independent.co.uk/arts-entertainment/bringing-home-the-bacon-1610092.html

Artikkelin mukaan pekonin laatua on alettu Englannissa taas arvostaa ja palautettu ripaus rustiikkia charmia - tämä on tervetullut vastaveto teolliselle pekonitehtailulle ja sen yleispiirteisille, vetisille ja rustoisille tuotoksille. Pekoni ja muna ovat olleet teekannun kanssa perinteinen englantilainen ase aamujen haasteisiin, jopa siinä määrin, että kuulin reissussa Luftwaffen pommittaneen sodan aikana erään suuren wiltshireläisen pekonitehtaan. Tieto oli kiinnostava, mutta en ainakaan äkkiseltään löytänyt sille vahvistusta. Hitler suhtautui kuitenkin kasvissyöjänä vakavasti sianlihaan. Huomasin aamulla jonkun nuoren brittimuusikon viljelevän vastaavia negatiivisia tuntoja lihateollisuutta kohtaan. Jotenkin lempeästi suosittelisin kaikkiruokaisuutta. Jos kiinnittää lihan laatuun ja valmistukseen huomiota, sitä voi harvakseltaan nauttia ilman maailmantuskaa - näin aikoinaan myös luostareissa toisinaan tehtiin, vaikka nojattiinkin pääsääntöisesti kasvisruokavalioon. Kun supermarkettien tarjonta on kuitenkin kattavaa, yltäkylläisenä aikana ylensyönnin synti vaanii ovella - kohtuullisuus on ehkä sittenkin tärkeää ja vihaisia nuoria naisia kannattaa kuunnella, joskaan ei aina kaikessa uskoa.

***

Cured ham and bacon is delicious, it is pricier to more industrial alternatives, but I recommend sticking to products from Wiltshire - there is plenty of taste and quality in this pork - a tradition of centuries. So famous that even Luftwaffe bombed those assets - I heard that unconfirmed story during my trip.

The sun is God - William Turner, valon maalari

Ylen Areenassa on vielä joitakin päiviä pitkä elokuva William Turnerista, englantilaisesta taidemaalarista, jota pari vuotta sitten ilmestyneessä filmissä näyttelee Timothy Spall. Hän on tietysti tunnettu Näkemiin vaan, muru sarjan Barry Taylorina. Tässäkin roolissa hän loistaa löysällä puhetyylillään ja omituisilla naissuhteillaan.

Filmi esittelee kiinnostavasti eksentrisen taiteilijan elämän ja tärkeimpiä töitä, matkoja niiden inspiraatiopaikoille ja varsinkin ajoitukselle - Turner maalasi mielellään näkymiä aamuhämyssä ja elementtien pauhatessa. Taiteilijan erikoisuutta on läheinen isäsuhde, naissuhteiden häikäilemätön asenne, joka kuitenkin voi taipua aidoksi lämmöksikin. Turner keskittyi selvästi taiteeseensa ja piti sitä arvossaan. Filmi ei hymistele ketään, Constablea tönäistään sen kummemmin motivoimatta kohtausta - kyseessähän on toinen taiteilija, joka avasi maalaustaiteeseen uusia näkymiä. Taidekriitikko John Ruskin-ironia on helpompi ymmärtää. Lopussa taiteilija katsoo tulevaan tai summaa sen, mitä tuotannollaan tavoitteli: "Aurinko on Jumala" olivat hänen viimeiset sanansa ja niissä tiivistyy oudolla tavalla hänen luonnontieteellinen ja romanttinen näkemyksensä maailmasta ja sen näkyväksi tekevästä valosta.

Jäin miettimään omaa suhdettani Turneriin. Hän tuntuu väreissään ja vimmassaan romanttiselta ja ilmaisuvoimaiselta. Katson töissä myös teollisen vallankumouksen merkkejä, höyryn, vauhdin ja kulkuvälineiden ihannointia. Hän matkusteli paljon, ja olisi kiintoisaa katsoa kaikki paikat, missä hän kierteli. Pelkästään Kentissä kohteita on monta.
http://www.telegraph.co.uk/travel/destinations/europe/united-kingdom/england/kent/articles/J-M-W-Turners-Kent/
Margaten rannoille hän palasi usein, ne hiekat esiintyvät myös T.S.Eliotilla. Norham Castle on yksi myöhäisistä töistä. Kuvaa katsomalla syntyy vaikutelma eteläisestä merenrannasta, vaikka paikka on Northumbriassa, lähellä Berwickiä, jokilaaksossa. Teos löytyi hänen jäämistöstään ja sen abstraktius vaati vuosikymmenien sulattelun, ennen kuin se laitettiin näytteille.

Constablen vähemmän vimmainen luonnontarkkailu tuntuu läheisemmältä ja nykyaikaisemmalta. Joskus vähemmän on sittenkin enemmän. Turner kuuluu kuitenkin niihin englantilaisiin, joilla oli jääräpäisyyttä pitää päänsä ja tavoitella omaa visioaan, rehellisesti. Jos en nähnyt sitä, en myöskään maalannut sitä, vaikka tiesin sen olevan siellä. Turnerin havainnoissa on parhaimmillaan puhtautta, pahimmillaan ne tekevät huonovointiseksi kuin liika-annos luumuvanukasta ja kermavaahtoa.

***

Timothy Spall starred as Mr Turner in the fine painter film made some years ago. A painter of observed visions, of light and steam and speed, J.M.W. Turner was one of the big English Eccentrics. It would be interesting to get a list of all places he visited and painted. Some of them are not well-known, like Norham Castle - the early morning light cast a southern sun to the landscape. What seems to be a seashore is in reality a ford of a river, with cattle pasturing.

J.M.W. Turner: Norham castle, sunrise, c.1845. 

Source: Tate Gallery.