Maisemia ratin takaa 3: kentällä

Kun paikalle on päästy ja auto on alla, hyvätkin suunnitelmat kannattaa joskus heittää sivuun ja lähteä seuraamaan jotain horisonttiin ilmaantuvaa, kiinnostavaa kohdetta. Vaikka kartat olisivat hyvät, se ei takaa perillepääsyä. Yritin Yorkshiressa päästä Mount Graceen yläkautta koukaten. Liekkö sotilaskoulutuksella osansa, että ylipäänsä lähdin toivottomaan yritykseen. Päädyin tielle, joka kapeni. Uskoin, että sen tuleekin kaveta, koska se pian alkaa kaartua jyrkästi alaspäin ja vie minut suoraa perille. Tie kaventui lisää. Se nousi lisäksi ylöspäin. Se oli nyt sorapohjainen ja sen keskellä oli ruohorantu joka pyyhki autoni pohjaa. Tie kapeni niin etten voinut kääntyä ja mikä ikävämpää, en myöskään väistää mahdollista vastaantulijaa. Tie kapeni yhä ja loppui äkkiä. Olin pellolla. Ajattelin, etten Suomessa olisi koskaan ajanut tällaiseen paikkaan autolla. Mietin, pääsenkö takaisin. Ipadin ruutu näytti että sijaintiani kuvaava sininen kupla on jonkin harmaan keskellä. Kohteeni oli kaukana ja päätin niellä ylpeyteni ja kääntyä ns. paikallistuntemuksen puoleen.

Kynnys tähän oli suuri, koska mielestäni tiesin paikallisista asioista enemmän kun paikalliset. Olinhan marinoinut itseni talven pitkinä iltoina imemällä oppaista hiljaista tietoa. Olin monta kertaa hävennyt paikallisten puolesta heidän tietämättömyyttään ja kiinnostuksen puutetta heitä itseään koskevia asioita kohtaan.

Analysoin, että olin saapunut maatilalle jotain takakautta. Varmistin, että autoni jäi näkyvään paikkaan, ettei paikallinen, mahdollista harmaakaihia poteva taho ajaisi sitä lyttyyn traktorillaan. Mietin vakuutukseni kattavuutta ja kuvittelin itseni väittelemässä käsitteen yleinen tieverkko kattavuudesta vuokrafirman kanssa. Huolestuneena lähdin astelemaan taloa kohti neuvoa kysymään.

Kävelin sisälle latoon, jossa kuvittelin olevan käynnissä AIV-rehun valmistusprosessi kriittisessä hetkessä tai ainakin keritseminen. Se oli tyhjä. Kävelin viereiseen rakennukseen, sielläkään ei ketään. Huhuilin pihalla huudellen "Hello!" Kyllästyin tähän pian ja häpesin. Mitä oikein olin tekemässä? Kävelin autolle, käynnistin sen ja sen kummemmin asiaa miettimättä käänsin sen pellolla, tosin varoen, etten suistunut johonkin ojaan. Palasin nyt leventyvää tietä pitkin sinne mistä olin tullutkin. Alussa tosin pelkäsin, että hälytyksen saanut hurjistunut moukka ajaa minut liiskaksi traktorillaan hänen viheliäisellä kärrypolullaan. Tätä ei tietenkään tapahtunut, vaan löysin moottoritien, joka johti minut Mount Graceen. Perillä huomasin, että yläreitti oli sittenkin olemassa. Se olisi kulkenut synkän metsän poikki ja lopussa olisin laskeutunut rotkoon kuin paraskin vuorikiipeilijä. Auto olisi saatu yläkautta paikalle helposti helikopterilla.

***

Behind my steering-wheel: in the field. I tried to find the secret alternative route to Mount Grace. I ended up in some field after some adventures in narrow lanes, I never dare visit such routes in Finland with the vehicle I had hired from York. I lost my location, in vain searched for local help, frustrated and turned the car and drove back to my original destination without further fuss. Not an idle trip, though, let's call it an adventure, or practise after much theory from all kind of guidebooks, Shell or AA. But I was lucky not been overrun by the tractor of the local peasant!

Maisemia ratin takaa 2: nuotit tien päälle

Kun autoilu aloitti voittokulkunsa menopelien hinnoittelun tultua sellaiseksi, että ns. laajat kansanjoukot pääsivät liikkumisen makuun, juuri tuota makua kuului kehittää. Hämmästyttävän varhain asialle tulivat Shell-yhtiö ja AA eli The Automobile Association. Ne alkoivat julkaista oppaita, jotka johdattelivat moottoroituja pienyksiköitä löytämään maaseudun parhaat palat ja helmet, kulttuuriset aarteet. Runoruhtinas Betjeman aloitti 1930-luvulla Cornwall-oppaalla, jonka Shell tilasi. Sama opas päivitettiin 1960-luvulla samaisen herran toimesta. Betjeman teki myös useita kirkko-oppaita, myös Shellille.

AA on lopettanut oppaiden teon aivan viime vuosina. Monet oppaista tuovat mieleen Valitut Palat-tyyliset opaskirjat, ja niitä saa nykyisin pilkkahintaan kierrätyskeskuksista ja Oxfameista ja tietenkin parilla pennyllä Amazonista. Itse suosittelen kuvan AA oppaita lämmöllä, niissä on loistava, vanhahtava värikuvitus ja runsaasti tietoa. Koska näissä ei ole ruokavinkkejä, tieto ei ole vanhentunut. Ne toimivat edelleen turistille mainiosti, kertovat missä auton kanssa kannattaa poiketa, miten ruuhkat vältetään ja teos on yleensä suunniteltu mahtumaan hansikaslokeroon.

Shellin teossarja on erittäin kattava, lähestymistapa on ensyklopedinen. Kuvan England-opas on yli 800 sivuinen ja kattaa alueittain valtavan määrän paikkakuntia. Kylätasosta on sitten vielä kirja erikseen. Öljytuloilla on siis tehty mahtava voimanponnistus kulttuurikentän kartoittamisessa. Investointi maksoi itseään takaisin koko maan kattavan autoliikenteen laajentuessa, maan sisäisen kulttuuriturismin merkitystä ei voi väheksyä.

Paras tapa hyödyntää oppaita on lukea niitä pimeinä talvi-iltoina ja hakea inspiraatiota reissuille, listata kiinnostavia paikkoja, joihin poiketa - nykyisin viimeistely tapahtuu paikan päällä sitten navigaattorien ja ruoka- ja juomaoppaiden avulla. Näissä vanhahtavissa oppaissa on kuitenkin kestävää viehätystä, kirjaan tarttunut alkaa hetken selailtuaan kaivata tien päälle...

***

Scenery behind my steering-wheel: guides for the road. The AA and Shell guides are blasts from the past, but they are still valid steering us towards treasures of England. In best guides no less persons than Betjeman and John Piper illustrate places to us. What is best, you can buy these very cheaply and spend some happy time planning next tour of serious motoring, from the comfy chair. The Wye Valley page is from AA Illustrated guide to Britain, 1976.

Maisemia ratin takaa 1: autoista

Gustave Flaubert, ranskalainen, vastusti englantilaisten tuomaa kotkotusta, rautateitä. Peruste oli hyvä ja paikkaansa pitävä: sittenhän ihmiset voivat matkustaa joukolla johonkin olemaan typeriä. Tämähän on pätenyt sittemmin myös lentoliikenteeseen. Yllättäen autoilu kuitenkin olisi voinut saada Gustaven tapaisen Vanhan Mörön siunauksen - siinähän porukka on yleensä rajoitetumpi ja matkan voi tehdä myös helposti yksin, koko muuhun maailmaan pahastuneena.

Autoilusuhde alkaa tietysti jo pienenä auton takapenkiltä ja leluista. Opettelin ajamaan vanhan mallin Escortilla ja harmittelin, kun luovuimme kakkosautonamme olleesta porrasperäisestä Morriksesta, joka oli tyylikäs kuin mikä. Matchboxin leikkiautoissa oranssi Mini oli yliveto. Se voitti yleensä pikkuautojen mäkikilpailun.

Englanti ei kuitenkaan ollut käyttöautopuolella se kaikkein onnellisin horisontti 1970-luvulla. Sota oli voitettu, mutta nimi Leyland ja heidän Allegronsa ei oikein tuntunut voittajan valinnalta:
https://www.carthrottle.com/post/10-of-the-worst-british-cars-ever-made/

Autoteollisuus sinnitteli jotenkuten ja viimeistään 80-luvulla alkoi tehtaiden nurkkien valtaus. Kävin 1990-luvun puolessavälissä Oxfordin legendaarisilla Morris-tehtailla, linjoilla valmistui silloin BMW:n omistuksessa Rovereita, kun muualla maassa tehtiin uusissa tehtaissa Hondia ja Nissaneita. Huippukohta Cowleyn tehtaalla oli robotin avulla kiinnitettävän tuulilasin kohdalla katosta tipahtava practical joke hämähäkki, joka säikäytti robotiikkaan syventyneen seurueen.

Käyttöautojen ulkopuolinen maailma oli toista, Jaguarit, Rolls-Roycet, Roverit, MG:t, Lotukset, Bentleyt, Morganit ovat yhä osa kollektiivista autoiluun liittyvää piilotajuntaamme ja niiden ratissa olemme villeimmissä päiväunissamme, eikö niin? Autoilussa britannian luokkayhteiskunta näkyy selkeänä siinä missä marmeladin käytön tottumuksissa. Ja hyvän ja pahan maun välillä on myös selkeä ero. Täytyy sanoa, että autoelämäni vaikeimpia hetkiä oli se, kun tajusin että Jaguarilla on myös farmarimalli ja sen saa dieselkoneella. Sellaisella ei tunnu olevan mitään tekemistä E-Typen tuottaneen merkin kanssa, tuon mallin joka on ilmiömäisen kaunis, ruokaisa ja hirvittävä ajaa tehojensa ja ohjauksen puolesta.

Olen pitänyt Jeremy Clarksonin intohimoisesta suhteesta tekniikkaan ja hän osaa myös olla häpeilemättömän nostalginen. Autosuhde on aina sellainen, autot ovat nyt parempia kuin koskaan ja silti menneessä on jotain puoleensa vetävää, keinonahan tai aitojen puupanelien maailmassa. Joku Ford Capri onnistuu aina säväyttämään liikenteessä näyttäytyessään vaikka se olisi millaisessa kunnossa ja vaikka teknisesti sillä ajaminen on turvallisuusriskin lisäksi ympäristörikos. Ne ovat eläviä museoesineitä ja niiden arvo voi olla huomattava.
http://www.thisismoney.co.uk/money/cars/article-3706797/10-common-cars-70s-80s-extinct.html

Ajattelin jatkaa seuraavalla kerralla siitä, mihin autoteollisuutta ja siihen liittyviä yrityksiä ja yhdistyksiä ei yleensä yhdistetä, kulttuuriarvoista.

***

Scenery behind my steering-wheel. I concentrate this update to cars. In 1970's, the reputation of UK car industry was not the best. Still, there has always been a gap between ordinary cars and sporting cars. Racing green has kept its very lively color for England, in nostalgy, yes, but that has also helped some high end factories to keep their highly appreciated position in market. Not actually dominating, but what a niche it is! And if seeing Ford Capri today in traffic and you are not turning your head, there must be something wrong with your neck!

Oikea siirto - the right move

Tämänkertaisessa kuvassa ollaan erään vanhimman englantilaisen yksityistalon edessä. Talo on Lincolnin Steep Hillillä sijaitseva The Norman House, jonka alimmat osat ovat noin vuodelta 1190. Esimerkiksi Pariisin muutamat harvat säilyneet keskiaikaiset asuintalot ovat huomattavasti tätä Aaronin, rikkaan kauppiaan omistamaa taloa, nuorempia. Sivumennen sanoen, englantilainen tapa nimetä taloja talon nimillä osoitteen sijaan on monesti hämmentävä, huonoimmillaan raivostuttava! Tapaa voi puolustaa kuin entinen historianopettajani: "Ee... mut... pitää tietää!"

Kuvan talo tuskin on myynnissä, mutta kiinteistövälittäjäsivustolta löytyy vaikka mitä
http://www.rightmove.co.uk/
Paikkakunta sisään ja etsimään unelmien asuntoa parhailta kulmilta. Tarjontaa on hämmästyttävän paljon, joillakin paikkakunnilla tuntuu, että melkein koko asuntokanta on vuokrattavana tai myynnissä. Katuja kävellessä voi tehdä saman huomion. Nyt tarjontaa on kovasti ja hinnat suhteellisen edullisia (en puhu Lontoosta), Englannissa on ollut asuntokuplia ja hinnat ovat olleet huomattavan korkealla, kysyntä rajua ja ihmiset ovat ottaneet vapaaehtoisesti kovan mortgage taakan kannettavakseen. Kuten Suomessakin, sijainnilla ja paikalla on väliä, ollaanko muodikkaalla alueella vai syrjässä kaikesta kehityksestä, onko talo remontoitava pommi vai täysin laitettu uusiksi, onko se mahdollisesti suojelukohde (grade, eriasteisia) - kaikella on vaikutuksensa hintapyyntöihin. Niillä on myös taipumus olla epärealistisia, joka välillä myönnetään jopa mainostekstissä.

Rightmoven sivustot ovat minusta mukavan toimivat. Parhaassa tapauksessa talon saa näkyviin edustavina kuvina. Niistä voi edetä pohjakaavaan, joka on parhaassa tapauksessa selkeä ja ilmoittaa jopa kerrospinta-alan neliöjalkojen lisäksi myös neliömetreinä. Hienoa palvelua on sijaintikartan taipuminen katunäkymäksi, jossa voi käyskennellä mahdollista kotia mittaillen ja tutkailla etäisyyttä palveluihin.

Jos aikomus kehittyy astetta vakavammaksi, katsotaan jo yksityiskohtia - onko asunto omalla tontilla vastuineen (freehold) vai vuokratontilla (leasehold), jolloin on syytä katsoa sopimuksen pituus. Se voi olla voimassa kirkkaasti elinajan ja siten huoleton, jos vuokran taso on kohtuullinen. Veroluokalla on myös merkitystä ostopäätökseen ja myös talon energiataloudellisuusluokituksella. Brexit tietysti vaikuttaa suuresti siihen, onko haaveilussa ylipäänsä mitään järkeä...

Asuntoa haaveileva voi keskittyä tietylle alueelle  - on hyvä seurata aluetta pidemmän aikaa ja saada kuvaa millaista tarjonta on ja millä hinnoilla asuntoja menee oikeasti kaupaksi. Sivustolta pääsee seuraamaan jopa saman asunnon kauppahintojen historiaa - tiedot ovat ilahduttavasti julkisia, kun niihin vain huomaa päästä kiinni oman haun lisätiedoissa. Ehkä kiehtovimpia kohteita ovat suuret kartanomaiset maalaistalot, jotka ovat toivottomasti ylihinnoiteltuja tai oman budjetin yläpuolella...

***

Today's photo is one of the oldest private house in Britain - The Norman House in Lincoln. No, it is not available on Rightmove, but this real estate paradise page is a wonderful place to dream of house in England, to look for photos, floorplan, street view, past prices for this apartment etc...

An Englishman in Bay City

Robert Mitchum on Marlowe, ei Humphrey Bogart!

Yksi mielestäni kaikkein englantilaisimpia hahmoja on Raymond Chandlerin yksityisetsivä, dekkari Philip Marlowe. Keskellä Kaliforniaa liikkuva Marlowe tuntuu olevan juureton, yksinäinen soihdunkantaja rikollisessä pimeydessä ja viihtyvän kaikkialla yhtä huonosti. Hän yrittää tehdä työtä, uskoo siihen, vaikka ei enää paljonkaan usko yhteiskuntaan ympärillään. Poliisit eivät ole bobbyja, he voivat olla valettuja samasta unfair playn aineksesta kuin sliipatut konnat.

Tuo runollinen irrallisuus, tuo tapa heittää sukkeluus vaikka tietää ettei se tule koskaan ymmärretyksi sitä seuraavaa nyrkiniskua paremmin - siinä on jotain sivistynyttä, syvälle haudattua, joka ei suostu kuolemaan vaikka onkin kaukana emämaastaan, keskellä jotain uutta ja nousukasmaista, jota ei kestä kuin kahvin ja ruisviskin voimalla. Yhdessä kohtauksessa Marlowe uuttaa hartaudella kahvia ja tarjoilee sitä hämmästyneelle poliisimiehelle. Kohtaus olisi naurettava jos Phil aamutakkisillaan hauduttelisi teetä - ja silti kyse on samasta asiasta, lohdutuksesta.

Chandlerin Englanti-yhteys ei ole satua. Hän todella vietti nuoruuttaan Englannissa seitsemän vuoden herkästä iästä alkaen Dulwich Collegessa ja palasi 1912 Amerikkaan. Ensimmäisissä kertomuksissaan myöhemmällä iällä hän otti mittaa Englannin dekkariperinteestä. Marlowen nimi on viittaus Shakespearen aikaiseen näytelmäkirjailijaan, joka toi maailmaan ensimmäisen Tohtori Faustus näytelmän, ja kaimansa tavoin kerjäsi hankaluuksia, vielä huonommalla onnella, tullen ilmeisesti puukotetuksi kapakkatappelussa, naisen tai miehen vuoksi.

Chandlerin tuotanto on kiehtova, itse pidän Marlowen ohella kovasti Hirvi-Malloyn juurevasta hahmosta, joka lähtee liikkeelle tietysti naisen vuoksi. Chandlerin teokset ovat elegisiä, niissä on jotain hirvittävän alistunutta, massiivista menetystä, kiirastulimaista koettelemusta kaukana kadotetusta paratiisista ja sen järjestyksestä. Hänen suhteensa vaimoonsa Cissyyn on myös omituinen takertuminen vanhempaan äitihahmoon, kokeneeseen naiseen, jolla on historia. Oliko todellinen rakkaus jäänyt toiselle puolen Atlantin sisäoppilaitokseen?

Chandlerin kirjailijatuotokset ovat komeat, mutta ne eivät syntyneet helpolla. Vaiheet olivat monet ja episodi Hollywood-käsikirjoittajana paljastaa myös huvittavasti hänen englantilaisuuttaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan miten kaupallinen koneisto toimi, mutta kielen osaaminen ja vivahteiden taju tekivät hänen panoksestaan eksentrisyydessäänkin relevantin. Tuskin hän sen paremmin olisi viihtynyt Englannissakaan, lyhyet oleskelut olivat väkijuomilla kyllästetyt. Chandler, Marlowe toteuttivat itse itselleen määräämää tuomiota suorittamalla elämää eksentrikkona niin hyvin kuin pystyivät, pitämällä kiinni niistä kunnian rippeistä mitä oli, keskellä toivottomuutta - mutta huumorilla ja turhia tunteilematta. Ainakin Marlowen kohdalla se toimi.

***

Philip Marlowe - Raymond Chandler's shamus hero. Chandler did learn writing and reading in Dulwich college, his literal hero's name was borrowed from playwriter Christopher Marlowe and even some reckless habits for fist-fighting are of same source. I have enjoyed Chandler's books, specially that one with the old giant with lust for Velma. I like the meticulous, stubborn nature of Marlowe, his melancholy wandering in the purgatory of California, his brave stiff-upper-lipness and his sophisticated sense of humor - and a well-kept, inlocked, deeply buried longing to...England?