William Babell - nuorena hukkunut 2

Blogin kirjoittamisen hienoja asioita on, kun luulee löytäneensä niin vähäpätöisen asian, että siitä ei kannata kirjoittaa, niin käykin, että hyödytöntä pikkuasiaa taustoittaessaan löytää muita asioita, jotka liittyvät yhteen merkillisellä tavalla. Kuten tämä raikuli-Babellkin. Meidän on liian helppo unohtaa hänet ihan laiskuuttamme ja tietämättömyyttämme, mutta se vähä, mitä hänestä tiedetään, onkin varsin kiinnostavaa.

Ensinnäkin, hän toimi kanttorina All Hallows-kirkossa Bread Streetillä, Lontoossa. St. Paulin katedraalin itäpuolella sijaitsevan kadun nimi tulee leipätorista, kirkko purettiin 1800-luvun lopulla, sen estämättä, että siinä oli Hawksmoorin suunnittelema torni. Kirkko oli vieläkin vanhempaa perua ja se uusittiin Lontoon palon 1666 jälkeen. Babell haudattiin kirkkoon. Minusta Hawksmoorin arkkitehtuuri tekee kauhistuttavan vaikutelman: rakennukset ovat synkähkön elottomia ja matemaattisen kylmähköjä. Silti ne ovat pelkistetyssä tyylissään varsin omaperäisiä.

Babell on jättänyt jälkimaailmalle muusikontaidoistaan sävellysten lisäksi todella arvokkaan dokumentin. Kun Händel säesti livenä omia aarioitaan ja improvisoi kuvioita, Babell painoi konsertissa ne tarkasti mieleensä ja teki niistä sovitukset cembalolle (s. 63 alkaen) Lopputulos antaa eloisan kuvan Händelin koristeellisesta tyylistä, joka on välillä motorisen vakuuttavaa, välillä ilmiömäisen rehevän mielikuvituksellista. Edward Smith on levyttänyt nämä erinomaisesti ja joku ystävällinen sielu on antanut LP-levyiltä siirretyt tiedostot käyttöömme. Varsinkin Va' far guerra-aaria Rinaldosta on pakko kokea, se alkaa linkin kohdassa 7:47. Kyseessä ei ole enempää eikä vähempää kuin suora elämysaikamatka konserttiin Lontooseen 1700-luvulle, jossa tähtisopraanoa säestää jammaillen itse Georg Friedrich Händel - Mr Haendel lontoolaisille.

***

Alkuperäisellä Petrin levyllä oli myös John Bastonin kuunneltavaksi kelpo konsertto, joka sopii kokonaisuuteen hyvin, hänestä tiedot ovat vielä Babelliakin heikommat. Hän kuitenkin tuotti kuuden konserton sarjan nokkahuiluintoilijoiden tarpeisiin 1729.

Joka innostui nokkahuilun viehkeästä, perienglantilaisesta tunnelmoinnista, tekee hyvin hankkiessaan  saksalaisen säveltämän, tanskalaisen Petrin ja amerikkalaisen Jarrettin esittämän nautittavan valikoiman sonaatteja. Kiitos Michala Petri kun pidit William Babellin asiaa esillä ja kiitos myös tästä hienosta levystä, jota kuuntelee niin sisällä kuin puutarhassakin. You tubesta yhden näytteen, varsinaisen Korvamatojen Kuninkaan, löytää täältä. Levy on yksinkertaisesti vastustamaton: mörkkikin alkaa pian vihellellä näitä melodioita. Ei Babellin oma konserttokaan huono ole. Olen elämäni varrella kuullut sen eräänkin kerran. Se kestää kuuntelua ja virkistää kuin englantilainen pastoraalimaisema.

***

William Babell has served us not only with compositions, but he also heard how Handel accompanied Arias from his opera Rinaldo. Babell memorised these improvisatory creations and wrote them carefully down for harpsichord - thanks to that we can enjoy a concrete and authentic example of Handel's florid and robust skills at the keyboard. The published sheets are available from Petrucci, the link in above to the original text and a real Tour de Force, Va' far guerra -aria, as Babell wrote it, is in another link, by an excellent harpsichordist Edward Smith. But the real ear-catcher tune by Handel, played by Ms Petri and Mr Jarrett, is here https://youtu.be/doZKB_f6H3A

William Babell - nuorena hukkunut 1

Hamlet arveli Tanskanmaassa olevan jotain mätää - sieltä on kuitenkin tullut paljon hyvää. Yksi esimerkki hyviksistä on Michala Petri, joka levytti kuvani levyn, jolle myöhemmässä laitoksessa on annettu osuvampi nimi The English Recorder Concertos. Sillä nämä neljä konserttoa ovat englantilaisia, myös Händelin konsertto.

Emme tiedä William Babellista paljon. Hän oli monipuolinen musiikkimies, joka heitti henkensä jotenkin huonoa elämää vietellen, ilmeisesti juopottelun merkeissä. Tämä poismeno tapahtui 33-vuotiaana vuonna 1723. Hänen levyjään ei kauheasti liiku markkinoilla, itse törmäsin hänen konserttoonsa juuri ihastuttavan Petrin johdattamana. Konsertto kestää alle seitsemän minuuttia - siihen mahtuu reunoilla kaksi nopeaa, iloista osaa, jotka vilahtavat Petriltä kuin ajatus ja hurmaavan tunnelmoiva hidas osa siinä välissä. Tämän musiikin tahtiin kelpaa nauttia elokuun lämpimästä illasta. Netistä löytyi vain avausosa, mutta koko levy kannattaa laittaa samantien tilaukseen.

Joka pitää Vivaldista, ilman muuta arvaisi tämän konserton italialaiseksi. Se on melodinen ja kauniisti konsertoiva, siinä on englantilaista henkevyyttä ja terävää huumoria. Hitaassa osassa voi kuunnella pastoraalisia tunnelmia ja miettiä maiseman vihreyttä.

Samalla levyllä on Gordon Jacobin konsertto, se on uusklassista nykymusiikkia, jonka kuuntelee mielikseen. Jacob oli myös monipuolinen muusikko, joka tunsi puhaltimet hyvin ja teki orkestrointiyhteistyötä mm. Holstin ja Vaughan-Williamsin kanssa. Petri on muusikkona harvinainen: hän ei ole tyytynyt palauttamaan barokkiaikana suositun soittimensa arvostusta, vaan on pyrkinyt myös laajentamaan soittimensa repertuaaria, hänelle on omistettu paljon nykysävellyksiä. Hän on soittimensa vaivaton taituri ja nokkahuilun ääni on hänellä pelkkää hermoauvoa. Tässä on samaa luonnollisuutta kuin hyvinhoidetussa englantilaisessa puutarhassa.

***

Michala Petri has recorded fine selection of English Recorder Suites - one of the fine concerto by William Babell - he was a most talentent musician, but alas too soon a lost lad as well, in 33 years in 1723. The concerto has two quicksilver movements and in the center, there is an English melancholic, tender slow movement - such a fine music for a warm August evening. In the same cd, the Concerto by Gordon Jacob is modern, but no less enjoyable. His talents were considerable in orchestration and he knew the wind instruments so well. In the next update, something more about Mr Babell.

Kuningattaren ruumis, hassut lasit ja vierivien pallojen lumo

 

Source: Brulimar, Taylor spectacles

Biljardi, kuten jalkapallo, rugby ja kriketti ovat miehisiä lajeja. Niissä vetäydytään omiin porukoihin, sivuhuoneisiin ja pyhäköihin harrastamaan, rakkaudesta lajiin. Biljardi on keskittymistä: vihreän veran ääreen tullaan ja annetaan maailman hälyn jäädä sivuun. Peli määriteltynä kuulostaa juuri niin naurettavalta kuin pelit kuulostavat: keppien avulla pyritään saamaan pallot kulkemaan halutussa järjestyksessä ahtaiden porttien kautta pusseihin. Kun minulta pyydettiin päivitystä aiheesta, naurahdin, mutta vakavoiduin aiheen trivian ääressä. Charles Dickens ja Lewis Carroll kuuluvat blogissa mainituista biljardisteihin. Pelin vakavahenkisyys on synnyttänyt myös hienoja sävellyksiä: Mozartin Kegelstatt-trio k498 klarinetille, alttoviululle ja pianolle on syntynyt ilmeisesti biljardipöydän äärellä sivutuotteena pallojen kolahdellessa. Tai keilatessa, mutta ei anneta tarpeettomien yksityiskohtien pilata hyvää tarinaa - joka tapauksessa laatuaikaa on vietetty jätkien kesken.

Lovejoyn jaksossa "The color of Mary" pelin varhainen historia on esitetty. Verka kuvaa nurmea, jolla pelataan vieläkin lähtökohtapeliä krokettia - pöydällä oli alunperin portteja, palloja ja mailoja, pussit ja niiden suut korvasivat portit ja mailat yksinkertaistuivat. Pöydän verka oli vanutettua hienoa villakangasta, joka oli luvanvaraista ja jolla vuorattiin myös neuvotteluhuoneiden pöytiä ja josta tehtiin virkapukuja.  Paras verka tehtiin Englannissa Worcesterissa, Welsh borderin lampaitten villasta. Kun Skotlannin kuningatar Maria Stuart mestattiin, hänen ruumiinsa käärittiin hänen biljardipöytänsä verkaan. Pelin ääressä hän on voinut miettiä siirtojaan, jotka osoittautuivat kohtalokkaiksi, eikä mahtavin vastapelaaja koskaan edes vaivautunut pöydän ääreen.

Lovejoyn jaksossa vilahtaa kärsivällisyyden ja englantilaisen huumorintajun ruumiillistuma Dennis Taylor, snookerin maailmanmestari. Myöhemmin hän on keskittynyt taitolyönteihin ja omaan hersyvään huumoriinsa - hänen yhden miehen show'nsa ovat suosittuja. Pääpaino tuntuu olevan vitsien kerronnassa ja pallotemput sivujuonne. Rakastan hänen legendaarisia silmälasejaan - tuollainen mies ei voi ottaa itseään turhan vakavasti. Elämähän on joka tapauksessa tragedia, joten synkistely on turhaa. Lasien taustalla on heikko näkö, jota piti korjata laseilla - rajoite ei estänyt häntä nousemasta käden ja silmän äärimmäisen hiottua yhteistyötä vaativan lajin huipulle. Denniksessa on jotain hyvin englantilaista, hän on yhtäaikaa kaikkien omaisuutta ja kaikkien kaveri, nostaa hymyn huulille ja samaan aikaan hän on aivan uskomattoman etäinen ja tavoittamaton, pelkkää savua ja peilejä. Pallojen kolina on lopulta vain past time, ajanvietettä, mutta kuluuhan se aika noinkin. Vihreän veran, jolla pallot vaimeasti vierivät, ääressä keskustelu on tarpeetonta, se on helposti pelkkää uhoa, mutta musiikin kuuntelu sopii siihen hyvin, oikein valittuna se tuskin haittaa keskittymistä peliin.

***

Billiard - body of Queen Mary of Scots wrapped in the best green cloth, the broadcloth of her biliard table - best made in Worcester from the Welsh border area materials, the incomparable Dennis Taylor with his legendary, magic, humorous pair of glasses - his jokes and tricks with balls - a very English person, relaxed, yet with loads of long-span concentration. The game itself, in its many variations is stupid by its surface, but it asks for patience - and hours of silent meditation at the green square, mostly in the company of some serious males.

Poundbury - köyhät älkööt vaivautuko

Hesari kirjoitti jutussaan Poundburyn kylästä. Kylä on tehty prinssi Charlesin arkkitehtuurivisioinnin pohjalta ja se on varmasti samanhenkisille ihmisille miellyttävä asuinpaikka siinä missä Cotswoldin miljonäärikylätkin. Asuntokanta on poikkeuksellista, tarjolla on lähinnä vain uudehkoja tai valmistumassa olevia - suhteellisen kohtuulliseen hintaankin asunnon saa, mutta tarjontaa on varsinkin yläpäässä hintahaitaria. Ensiostajiakin palvellaan varmasti, mutta se vaatii jonkinlaisia säästöjä tai vaikuttavia taustatahoja.

Todellisuus ei ole ihan niin autoton, kuin jutusta voisi päätellä. Google mapin selailu osoittaa, että kyllähän autoja löytyy katukuvasta, vaikka keskusaukion täydeltä. Miten sosiaaliluokkien sekoittuminen käytännössä toimii? - Legolandmaiset asumispuitteet eivät varmasti ole kaikkien maun mukaista, osa odottaa brittiläiseltä pikkukaupungilta juuri rouheutta ja myös tietty nukkavieruuskin kuuluu asiaan - he varmasti löytävät mieleistään asumista muualta. Mutta suurelle osalle yleisöä Poundbury on unelmaa, olkoot snobit siitä mitä mieltä hyvänsä. Suomessakin jotkut Kartanonkosken tapaiset uusvanhat alueet ovat hyvin suosittuja.

Itse löydän urputtamista lähinnä historiattomuudesta - pidän katukuvan kerrostumista, eikä postmodernistinen viittailu menneisiin tietoisena niistä ja kaiken latistaminen nykyhetkeen ole oikein minun juttuni. Minua myös harmittaa rakennusten epäfunktionaalinen luonne - hotellilta tai kaupungintalolta näyttävä rakennus paljastuu pelkäksi asuintaloksi. Mieleen hiipii myös kummitusmainen kuva Houellebeqcin Maasto ja kartta romaanista: käsityöläisten ja kylien Ranska on sortumassa verenvähyyteen, mutta kiinalaiset pelastavat vanhat taidot ja miljööt olemalla ranskalaisempia kuin Ranska itse. Ettei vain Englanti jakaudu monimutkaistuvan Brexitin myötä entistä syvemmin lokeroituviin osatodellisuuksiin. Digitalisaatio, palvelujen uusijako ja sijoittuminen voivat vielä tuottaa monta yllätystä myös asuntokauppojen kysyntään. Mutta veikkaan, että Poundburylaiset voivat nukkua yönsä rauhassa, sinne haudatut punnat ovat turvassa ja kysyntää tulee varmasti jatkossakin olemaan - jos kuningashuone kestää.

***

In today's Helsingin Sanomat, there is an article of Prince Charles' ideal town Poundbury. A fascinating scheme: cars are not kings, all social classes can entry, at least in principle. This is almost a new Jerusalem: just the sense of real history is missing, function of the buildings is a bit vague and some typical roughness and shabbiness of the English town is lacking. For those who underline just those things had better live somewhere else!

Kiviholvien viileydestä

Hellejakso on hieno asia, mutta viileyttäkin tarvitaan. Posti lähetti ystävällisesti tiedon, että apu on saapunut: 29 levyä Cambridgen King's Collegen kappelissa äänitettyä rauhallista musaa, sekä vanhaa, että vähän uudempaa kuoromusiikkia. Deccan paketilla on sisarlevy, jossa on St. Johnin Collegen kuoron esittämää, enemmän moderniin painottuvaa ohjelmistoa, mutta pidän juuri tästä kuninkaallisesta kappelista niin paljon.

Kappelin rakenne on suhteellisen yksinkertainen, sen suhteet ovat miellyttävät kuin kyljelleen käännetyn tiiliskiven. Seinät ovat hyvin koristeelliset, ikkunatilaa lasimaalauksineen on valtavasti. Akustiikka on hieno ja helposti levyillä tunnistettavissa. Yksinkertainen tila on jaettu valtavalla, seremoniallisella urkuportilla, jota koristavat ylinnä trumpetteihin puhaltavat valtavat enkelit. Miinusta rakennuksessa on varsin korkea pääsymaksu, mutta pihtari vierailija saapuu Evensong-tilaisuuteen illansuussa, istuu paikallaan rauhoittumassa muutaman virren ja tekstiluvun ajan ja tuhlaa rauhoittavan tuokion jälkeen säästetyn summan virvokkeisiin lähistöllä.

Levypakettia en oikein henno suositella vasta-alkajalle, kannattaa etsiä irtolevyistä Byrdin kolme messua ja aloittaa sillä. Se on hienoa musiikkia, joka laskee pulssia, kuivaa kainaloita ja alentaa huoneen lämpötilaa. Jos se miellyttää, voi jatkaa jollain toisella levyllä, jos miellyttää kovasti, sitten tuo koko paketti kannattaa tilata hopusti - samalla saa hankittua myös muutaman upean joululevyn hyvissä ajoin. Mitään nopeusennätyksiä ja katkottuja, nykiviä fraaseja ei harrasteta. Bachin motetti lauletaan englanniksi, Jesus, priceless treasure - se tuntuu kestävän rauhallisen ikuisuuden maltillisella voluumitasollaan. Kevyet kiviholvit kaiuttavat viileyttä kuin paraskin ilmastointikone.

***

There is no better calming effect than listening King's College Choir, Cambridge in a hot summer day's evening. The Chapel - with its wondrous acoustics and architechture - is incomparable and the Choir is magnificent with its hushed tones. Those who love three Masses by Byrd, sung by this very Choir, need not the recommendation of this box - they have it already, or most parts of it.