Olisi heti pitänyt tietää mikä on homman juoni. Maahan pääseminen edellytti nyt ensimmäistä kertaa jo etukäteen maksamista viranomaisille, että sai viisumin maahantuloa varten. Prosessi kävi suhteellisen kivuttomasti, vaikka tunnistautumista oli paljon: viranomaissovelluskin piti ladata. Lupa maksoi 12 £ - oireellista oli, että jos oli nopea, kaiken sai halvemmalla. Maksun jälkeen parin tunnin odottelun jälkeen vuoden voimassa oleva lupa kolahti sähköpostiin. Olimme vapaita lähtemään.
Muodollisuudet rajalla menivät kivuttomasti. Passin siru oli jo napannut tiedon, että kelpoisuudet olivat hoidetut. Automaattiovi tunnisti dokumenttimme ja yhdisti meidät kasvokuviimme. Se olisi voinut olla loukkaavaa, kun näytimme kuvissa niin säikähtäneiltä. Yksi laukku jäi tulematta, se tiesi selvittelyjä ja harmia pariksi päiväksi. Silti meillä oli kyllin laukkuja joita kuljetella. Laukkukärryt olivat telineessä. Ohi kulkeva paikallinen tokaisi ”Kaikki maksaa täällä nykyisin.” Hän oli oikeassa, kärry olisi lähtenyt mukaan kolikolla, joita meillä ei ollut. Selvisimme laukkuinemme silti autovuokraamoon. Auto oli tilava ja ehjä, selvisimme oikealle tielle ilman ketunlenkkejä.
Majoituksen tuttu portti ja parkkipaikka kuuluivat kauppaan. Näin jälkeenpäin pysäköin mallikkaasti, vaikka käteni oli kipeä, olkapään murtuma vasta paranemisensa alussa. Laskin ratin alas ja istun sitä lähellä, näin minimoin käsien ylösnostamiset. Ensimmäisen päivän ajot olivat vaihtaessa ajoittain kipua ja siitä johtuvaa jännitystä, sitten alkoi helpottaa. Ajaminen maistui taas.
Tiesimme, että sakot olivat tulossa, kun näytös Stratford-Upon-Avonissa venyi. Olimme puoli tuntia yliajalla ja arvasimme oikein, että automaattiparkissa perästä kuuluu. Pysäköimme huolettomasti Morrisoniin alakaupungissa, teimme edullisia ostoksia. Koko matkan aikana ne eivät maksaneet paljon. Söimme ravintoloissa, joimme, kovin edullista kaikki tuo. Anupamin lampaankare masalakastikkeessa oli parasta antia Thaali-lajitelmassa, muutkin osat maistuivat hyvin. Automme oli parkissa keskustassa Waitrosessa, yliajalla. Myöhemmin huomasimme kolmen tunnin rajoituksen. Supermarketin sijainti oli erinomainen, pysäköimme toisenkin kerran - huolettomasti, taas kolme tuntia paukkuen.
Yritin aina ajaa kovaa kuten paikallisetkin. Mailit tuovat omat haasteensa. Poliisista varoiteltiin siellä täällä, mutta heistä en ole kuullut. Worcesterissa ehdimme Evensongiin. Parkkipaikka löytyi läheltä katedraalia. Löytyi maksuautomaattikin, se ei toiminut. Toinen oli lähellä, pudotin sinne punnan kolikon, toisenkin. Tällä kertaa kolikot olivat uusia, edellisellä Worcesterin reissulla olin yrittänyt maksaa parkkeerausta vanhentuneilla punnan kolikoilla - menestys oli huono. Nyt kolikkoni tipahtivat laitteen syövereihin avoimeen luukkuun, joka kuhisi sähköjohtoja. Tajusin, ettei tämäkään laite toiminut. Haroin hetken laitteen sisuksia saadakseni vaivalla hankitut lanttini takaisin, mutta luovuin yrityksestä, kun minulla ei ollut pihtejä mukana, enkä välittänyt ottaa sähköiskua parin kolikon vuoksi. Olin silmänurkastani näkevinäni, että joku laitapuolen kulkija oli noteerannut tuhertamiseni ja odotti vuoroaan päästä nappaamaan arvometallit parempaan talteen kaupungin laitteesta. Tämän soin hänelle mielelläni.
Evensongin aloitti urkukappale. Se oli loistava, mutta en tunnistanut sitä. Kun palvelus oli ohi, kysyin papilta, mistä kanttorin tavoittaa. ”Hän on urkuparvella, mutta ottakaa huomioon, että päivä on ollut pitkä ja olemme kaikki väsyneitä, koska olemme olleet hautaamassa kollegaamme tänään.” Sellaista elämä on, ihmettelin hänen väsynyttä ja epäystävällistä sävyään, ja sitä suuremmin, kun hänen kollegansa muisteli seurueellemme haltioituneena Tampereen-matkaansa. Löysin urkurin parvelta. Mikä se ensimmäinen kappale oli? ”Tallisia ja Stanfordia.” Ei, ei, ne tiedän, vaan se aloituskappale, en tiedä mikä se on! ”Ai se, se oli minun improvisaationi.” Kiitin häntä kauniista kappaleesta ja olin ilmeisesti pelastanut hänen raskaan päivänsä.
Kävimme myös Pershoressa katsomassa luostarinkirkon. Parkkipaikalla oli kevät, miekkonen istui autossaan. Räpläsin taas parkkiautomaattia. Puodotin punnan sisään ja sain parkkiaikaa kuin jackpotissa yli viikonlopun. Miekkonen huusi parkkeeramisen olevan nyt vapaata. Kiitin neuvosta ja jätin sanomatta, että hän olisi voinut avata suunsa aikaisemmin. Punnalla sai aikaa nyt tarpeettoman hyvin, kohta lähdimme kirkon katsottuamme.
Lentoasemalla ajoimme pitkäksi porteista, meidän piti vielä maksaa itsemme ulos, että saimme ajaa autovuokraamoon. Auton luovutusmuodollisuudet sujuivat. Kaikki oli kunnossa. Meidän saapuessamme kotimaahan, noutajamme vähän myöhästyi, hän oli ajanut peurakolarin, mutta auto oli lommoja lukuunottamatta kunnossa.
Parkkisakko saapui aikanaan. Ja toinen. Ja kolmas. Englantilainen järjestelmä on kannustava, sakko on kova, 70 puntaa, mutta jos sen maksaa nopeasti saa sen 40 punnalla. Palvelu on erinomainen ja maksaminen helppoa. Ikävän puolelle kuitenkin meni vuokrausfirman 42 £ maksu parkkisakosta ilmoittamisesta - ”palvelu” oli hinnakas kolmesti maksettavaksi. Siitä ei ollut paljousalennuksia. Kun kolmannesta ilmoituksesta kului niin pitkä aika, etten saanutkaan enää nopean maksajan etua, vaikka yritin maksaa saman tien tiedon saatuani, edessä oli reklamoinnin tie. Kirjoitin suoraan vuokrafirmalle ja pysäköinnin järjestävälle yhtiölle. Suuntasin valitukseni suoraan yhtiöiden ylimmälle johdolle aitoon brittityyliin. Pysäköintiyhtiö ymmärsi yskän ja antoi minun maksaa sakon alennetulla taksalla. Näin tein. Vuokrafirma ei palauttanut maksuani ”palvelustaan”, siitä viimeisestä, joka oli aiheuttaa minulle korotetun sakon. He seisoivat maksunsa takana ja sanoivat sen olevan sopimuksen mukainen.
Pysäköintiyhtiön tulkinta oli toinen, he olivat minun kannassani. Vuokrayhtiölle lähti vastakirjeeni, jossa palautin heidän sopimustulkintansa heille takaisin ja nimesin heidän toimintansa juridis-uhkaavaan sävyyn ”sopimusrikkomukseksi”. Vastavetoni odottaa yhä heidän vastinettaan, mutta reissuun liittyvä rahaliikenteeni on nyt sulkeutunut, reilun kuukauden sen jälkeen kun olen poistunut saaren kamaralta. Seuraava matkani on kuitenkin viisumivapaa, jos teen sen lähimmän kymmenen kuukauden sisällä. Olen vapaa pääsemään taas kaikkien maksullisten laitteiden äärelle.
***
This is a story of paying in Britain. You pay to get in, you pay when you move, and when you stop. And you will pay all the fines and ”service fees” your renting company send to you, all these long after the trip. Was it worth it? Definitely maybe!