Mitä kirjallisuus on? Osa 3: Todellisuus

Kaikki sulautuu yhteen -

hyvä pahaan, jalomielisyys

oikeudenmukaisuuteen,

uskonto politiikkaan…

                Thomas Hardy (Mottoteksti Graham Greenen Kunniakonsulin alkulehdellä)

Kaunokirjallisuuden tyypillinen kritiikki on, ettei sillä ole juurikaan kosketuspintaa todellisuuteen. Usein sanoja on henkilö, joka väittää lukevansa vain ns. tietokirjallisuutta. Voi kuitenkin kysyä, mitä tuo todellisuus on ja onko se lopulta kovin irti romaanin todellisuudesta. Kun itse vakavasti kiinnostuin kirjallisuudesta, ajattelin - James Joycen ja Thomas Mannin johdattamana - että kirjallisuuden tulee sisällyttää itseensä kaikki, että se jollakin tavalla umpioi ja säilöö kokonaisuuteensa rakenteellisesti koko sekavan maailmamme tarjoten sille kestävän jäsennyksen. Näin varmasti onkin - uskollisimmat Joycen ja Tolkienin lukijat jaksavat loputtomiin ihastella luodun kirjallisen maailman kaleidoskooppimaista rikkautta. He antavat kirjailijan vietellä itsensä kerta toisensa jälkeen, eivätkä huomaa, ettei huoneita ole viime vuosina juuri tuuletettu: kellarimainen homeen haju pistää terävänä heti satunnaisen kriittisen lukijan nenään.

Jossain vaiheessa tajusin, että romaanin todellisuus on itse sanoissa: kirjoitetuissa ja luetuissa. Kirjailija, joka on ehkä eniten vaikuttanut käsitykseeni kirjoittamisesta on ollut Graham Greene. Hän nousi aamulla ylös sängystään, kirjoitti määräosansa sanoja aamupäivänä, lähti lounaalle ja eli loppupäivän (usein huonoa) elämää, palatakseen taas seuraavana aamuna enemmän tai vähemmän kunnossa kirjoituskoneen ääreen, ilman mitään kirjailijan lukkoja ja tyhjän paperin kammoa. Kun Greene kävi lyhyen matkan Meksikossa, rajatusta aineistosta hän synnytti äärimmäisen tehokkaasti koettua hyödyntävän romaanin Voima ja kunnia, joka kertoo pakenemisesta. Todellisuudessa esiintyy pakenemista eri muodoissa. Se on ihan riittävä romaanin teemaksi. Hiljainen amerikkalainen ammentaa rakenteeseensa kolmiodraaman, on kaksi miestä ja yksi nainen. Lähes sama asetelma, vain Vietnamin poliittisesta tilanteesta Argentiinaan siirrettynä, on käytössä romaanissa Kunniakonsuli. 

Greenen tekstin todellisuuden topografia vaikuttaa helposti yksinkertaiselta, kuin väljästi rakennetulta pienehköltä kaupungilta. Kirjailija luo kuitenkin paikallisuuden vaikutelman varmakätisesti valikoiduilla yksityiskohdilla sommitellen: maut, hajut, lämpötila, paikalliset toimintojen ja menettelyjen rytmit, sanomalehtien uutisten kommentoinnit, paikallisten kirjailijoiden mieltymykset - Borgesin kiinnittyminen Coynan Doyleen, Stevensoniin ja Chestertoniin. Illuusion uskottavuuden viimeistelee henkilögalleria, niukka, mutta todelliselta vaikuttava, mielipiteineen, asenteineen ja asemineen, keskinäisine jännitteineen.

Kirjailija itse vie luomaltaan todellisuuspohjaa mainitsemalla heti kirjan alussa, ettei henkilöille ole vastineita elävässä elämässä ja että tapahtumapaikat on jätetty tarkoituksella epämääräiseksi. Sellaista ei oikeastaan tarvita: Greenen teksti on ilman niitäkin todellisuuden tunnun kyllästämä - kuten hänen aloitusnovellinsa (Puutarhan alla, suom) kokoelmasta Nollapiste (A Sense of Reality). Siitä olen kirjoittanut aiemmin täällä https://paxengland.blogspot.com/2021/08/puutarhan-alla-under-garden.html.

Kunniakonsuli julkaistiin vuonna 1973. Seuraavan vuosikymmenen alkupuolella Greene julkaisi teoksen J’Accuse - The Dark Side of Nice. Kirja suomennettiin 1983 nimellä Nizzan pimeä puoli, komea Zolan pamflettiin todellisesta Dreyfus-juttuun viittaava Syytän-alkuosa oli jätetty pois. Teos sai hieman sekavan vastaanoton. Luin silloin paljon Greeneä ja mustamaalaukselta tuntuva kirja ei houkutellut minua, vaikka samalla tavalla yhteiskunnan epäkohtia käsitellyt Ahneiden pidot olikin miellyttänyt minua kovasti. Greene todellakin syytti Nizzan pormestaria korruptiosta ja rikollisten suojelusta omien havaintojensa pohjalta. Greene otti oman arvovaltansa peliin ja toi asioille näkyvyyttä, riskinä oli saada katkeran vanhan ukon leima. Kirja poiki kunnianloukkaussyytöksen pormestarilta. Greene hävisi jutun ja kirja kiellettiin Ranskassa. Muutaman vuoden päästä, vähän ennen Greenen kuolemaa, kyseinen pormestari kuitenkin tuomittiin oikeudessa juuri samoista asioista ja lähti maanpakoon. Prosessi oli tietenkin ollut Greenelle raskas. Hän muisteli kirjoittaneensa nuorena sonetin rauhallisesta vanhuudesta. Hän joutui toteamaan, että sonetti oli fiktiota.

Kunniakonsulin todellisuus alkaa rakentua kirjoituksesta välittömästi. Katsomme päähenkilön kanssa jokea, värejä ja savua sen yllä. Annamme hänen vaeltaa lapsuuteen, pian ihmettelemme, miten joku voi ajatella Lontoon edelleen olevan samanlainen kuin Oliver Twistin päivinä, vain kokemuksia vailla oleva voi niin olettaa lukemansa kirjan perusteella. Äiti- ja isäsuhde löytyvät nopeasti, lukija tajuaa viittaukset niukistakin kuvauksista: päähenkilö alkaa vaikuttaa hyvin tutulta. Greenen todellisuus on rakennettu pienistä havainnoista, jotka tuntuvat uskottavilta. Yöllinen soittaja ärisee, koska pelkää. Päähenkilön kohtaama yksinkertainen nainen, jolle hissit ovat uusi ja pelottava asia, alkaa kiehtoa syntymämerkkinsä kautta; naisesta tulee pakkomielle. Naisen mies kaapataan, häntä pidetään merkkihenkilönä, vaikka hän on pelkkä kunniakonsuli. Päähenkilö joutuu neuvotteluihin kaappareiden kanssa. Greene kuvaa rikollisen toiminnan sattumanvaraisuutta ja tilanteiden sekavuutta osuvasti. Pidin esimerkiksi päähenkilön tavasta pyrkiä olemaan rauhallinen ja sitten äkisti raivostua: se on jotenkin elävää elämää, todellista. Yksi kaappareista on pettynyt pappi. Keskustelut kulkevat uskonnon todellisuuskäsitykseen pelastuksesta messun kaavoihin, polittiseen todellisuuteen, yksilöiden draamaan, jossa keskiössä on naisen raskaus ja kysymys lapsen isästä, loppujen lopuksi halusta elää. 

”Sinä olet mustasukkainen, koska hän rakastaa.” 

Kirjallinen todellisuus voi olla häiritsevää ja jättää pysyvän muistijäljen. Todellisessa elämässä kokemamme ei useinkaan esiinny näin paljaana, tiivistettynä ja kiteytettynä. Greene itse piti Kunniakonsulista kirjana. Päähenkilöönsä hän lienee ottanut piirteitä varsin läheltä, sisältään. Vaikka teos liikkuu olemassaolomme peruskysymyksissä, sitä ei silti ole pidetty erityisen katolisena kirjana. Ehkä kirjassa on liikaa epäilyä ja todellisuutta. Yksi kaappareista paljastaa politiikan katkaisseen hänen runoilijauransa ja johtaneen lopulta rikoksen poluille. Runouden olemuksesta hänellä on selvä käsitys - aiheita on lopulta vain kaksi: rakkaus ja kuolema. Kaappari ei varmasti ollut kummoinen kirjailijana, mutta niin vain lukija joutuu omassa todellisuudessaan pohtimaan noita kahta aihetta lopetettuaan lukemisen. 

***

Aloitin sarjani Sartren sitaatista ja hänen vaatimuksestaan epäkohtien hakemiseen ja toimimiseen. Kirjallinen todellisuus lienee kuitenkin Sartren näkemyksiä monimutkaisempaa, ja ainakin Greenen tapauksessa myös selkeämpää. Greeneläinen lukija ärtyy Sartren teorian päsmäröivästä otteesta kuviteltuun todellisuuteen. Ristiriitoja voi tiedostaa, niiden kanssa on vain elettävä omassa todellisuudessaan, oli sitten apuna kauno- tai tietokirjallisuuden tarjoama näkemys realiteettien universaalista luonteesta.

***

My last dimension to literature is reality. Graham Greene with his A Sense of Reality, love triangle in The Quiet American and pursuit theme of The Power and the Glory combines those in his masterly written The Honorary Consul. A lot of tangible and convincing details, life-size characters and a torrent of events wrapping it all up - into two themes, essential for a bad poet as well as to life in general - love and death.

Mitä kirjallisuus on? Osa 2: Unohtaminen

 

”Kuka päättää, ketkä saa onnistua?”

                          -Mira ja Paula

Emme tule yleensä ajatelleeksi, että unohdamme asioita koko ajan. Borges on tuotannossaan käsitellyt kaiken muistamisen kirousta. Unohdamme päivän lehdet nopeasti, eilen käsittelimme ihailemamme Tolstoin Sota ja rauha-teoksen viimeistä osaa, josta mielikuvamme ovat hatarat. Tarvitaanko sitä osaa? Oliko siinä oikeasti niin, että ranskalaisjoukot olisivat hyökänneet Venäjälle myös ilman Napoleonia? Voimme tarkastaa asian ja palata suosikkiteoksemme pariin. Samassa keskustelussa ystäväni totesi, että venäläisistä runoilijaklassikoista on hankala keskustella, kun kukaan ei tunne heitä. He ovat unohtuneet, ehkäpä ilman omaa syytään.

Myös Percy Bysshe Shelley on pitkälti unohtunut. Jos luemme hänen elämästään ja teoksistaan edes wikipediasta, kauhistumme laiminlyöntiämme. Olemme käyttäneet aikaamme joutavaan, lukeneet viihderomaaneja, jotka unohdamme samantien, emmekä ole pysähtyneet romantiikan suuren pojan tuotantoon ja kokemaan sitä järkytystä, mitä aikalaiset muutamassa harvassa rivissä sanoja kokivat. Emme rehellisesti sanottuna tiedä paljon ensimmäisestä todellisesta julkisuuden henkilöstä Lordi Byronista, emmekä nuorena nukkuneesta Keatsista, jonka runokokoelma löytyi hukkuneen Shelleyn taskusta. Olemme tulleet tietämään Shelleyn rouva Shelleyn - Maryn - Frankensteinin hirviön luojan - kautta. Tuo kirjallinen piiri oli niin omituinen, että on kummallista, että viihdeteollisuus ei ole laajemmin huomioinut sitä tuotteistamisessa herrojen osalta: dramatiikkaa uhkuva epähistoriallinen kuvituskuvani - Fournier’n maalaus Shelleyn hautajaisista - kertoo tuosta potentiaalista, mutta kovin kauhukirjallisuuden keinoin. Byron, toistaiseksi elossa, on nostanut dandyn-katseensa kohti synkkiä taivaita. Näemme eleen, mutta emme hänen mietteitään.

https://en.wikipedia.org/wiki/Percy_Bysshe_Shelley

Tässä blogissa on ansiokkaasti kieltäydytty viettämästä Shelleyn hautajaisia: on osoitettu, miten hänen kirjoittamansa elää - ja vieläpä monipuolisesti, yllättävissä yhteyksissä.

https://perttueemeli.blogspot.com/2021/09/percy-bysshe-shelley-1792-1822-runoja.html

Englantilainen vanha runous on käännöksinä Suomessakin olemassa, mutta löytyy vaivalloisesti. Aale Tynnin kokoelmassa Tuhat laulujen vuotta on pelastettu kaksi Shelleyn runoa - Oodi länsituulelle ja Ozymandias. Jälkimmäinen runo jo sinänsä käsittelee unohdusta ja mahtavimpien sortumista. Sen eleginen sävy soi lavennettuna Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisessä. Se taas vuorostaan käsittelee unohduksiin jäänyttä jaksoa muinaisen Egyptin historiassa.

On normaali ilmiö, että kirjallisuutta tulee ja menee. Kirjapalkintojen saajat saavat lyhyessä ajassa valtavasti kiinnostusta, mutta hiljaisuus tulee myös nopeasti. Myydyt teokset päätyvät pian makulatuuriin, kun ne eivät kelpaakaan enää kenellekään (paitsi minulle, joka tartun kirjoihin hirvittävän hitaasti). Myös klassikot painuvat unohduksiin - kaupallisista syistä, tai aivan muista syistä. Harva lukee vaikka Fieldingin Tom Jonesia, vaikka se on myös viihdyttävä teos. Kaikki tuntuvat tietävän Shakespearen Hamletin, mutta onko niin, että näytelmän nauttima suuri arvostus onkin Coleridgen keksimää, hän nosti kirjoituksillaan sen nerokkuuden esiin ja viktoriaanit huolehtivat lopusta. Emme pääse Hamletista enää irti. Voimme silti väistää sen ja toistella loputtomiin muutamaa kuuluisinta riviä, kyllästymiseen saakka. Hankalampaa on sanoa, mistä siinä on pohjimmillaan kyse. 

Emme saa kirjallisuudelta lopullisia vastauksia. Näemme Richard III:n hirviönä, koska Shakespeare katsoi parhaaksi tehdä hänestä hirviön. Se myi paremmin kuin hyveellisenä esitetty Richard. Kirjailija sysäsi tuon puolen sivuun, ja me unohdamme sen mieluusti. Prinssit ovat hävinneet, kirjallisuus muistuttaa heistä, mutta heidän unohtunut paikkansa ei silti löydy. 

On olennainen piirre katsoa, mitä kirjailija näyttää meille, se antaa myös vihjeen, mitä hän jättää kertomatta. Ratkaisussa on ilmavuutta. Sinfonisteista Mahler ja kirjailijoista Joyce usein tukahduttaa vastaanottajansa materiaalin paljoudella, tuntuu, ettei mitään ole jätetty pois. Kyse on pitkälti siitä, luottaako tekijä kokijaan, lukijaan, kuulijaan - viime kädessä myös omaan materiaaliinsa. Lukijani, tartu siis tilaisuuteen ja lue unohdusta käsittelevä Shelleyn, tuon radikaalin, lyhyt, ilmava, mutta kauhistuttava runo. 

***

This text is about forgetting in literature. We can forget Shelley, the last part of Tolstoy’s great work, we can let writers suffocate us with their material or they can hide something from our eyes. We can forget daily papers, whole novels, even authors. But we still have few lines of Ozymandias - and we can see by their brilliance how we can forget everything.

Mitä kirjallisuus on? Osa 1: Muistaminen

”Kolmannessa luvussa analysoin Mitä kirjallisuus on? -teosta lähemmin. Pyrin tarkastelemaan sitoutuneen kirjailijan, sekä sitoutuneen lukijan tehtäviä ja määritelmiä. Lopuksi tarkastelen teoksen saamaa vastaanottoa, sekä sen herättämää keskustelua. Pyrin osoittamaan, että Sartren sitoutunut kirjallisuus on yhteiskunnallinen käsite, ei niinkään kirjallisuusteoria. Sartre ei sanonut miten ja mistä kirjailijan pitää kirjoittaa, ja kirjoituksen estetiikka nousee sen sitoutumisesta, ei muista ansioista. Sartren mukaan hyvä kirjallisuus on sellaista, joka tuo esiin maailman epäkohtia, herättää ajattelemaan, keskustelemaan ja toimimaan.”

Johanna Prokkola, 2019 https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/65661#

Sartren käsitteistä sitoutunut lukija, kirjailija ja kirjallisuus voidaan olla monta mieltä. Vaikka emme sitoutuisikaan Sartren kehikkoon, meidän on pakko myöntää, että kysymys on hyvä. 

Tartuin Joanne Harrisin Kesäviiniä (Blackberry wine) kirjaan vaivalloisesti. Näin sen kirjaston asiakkaiden kirjojen kierrätyshyllyssä, selasin sitä ja lähdin pois. Joku siinä sai minut palaamaan ja ottamaan sen mukaani. Epäröin, koska teos vaikutti minusta jotenkin kevytmieliseltä viihdekirjalta. Kirjastoni on liian iso ja minun täytyy harkita kaikkia hankintoja tarkasti. Teoksessa näyttivät vuorottelevan vuodet 1975 ja 1999. Vanhemmassa vuodessa näyttämönä on lapsuuden kolkko kaivoskaupunki Pohjois-Englannissa ja sen omaperäinen Joe, johon päähenkilö tutustuu. Vuodessa 1999 kirjailijaksi kasvanut päähenkilö päätyy ostamaan Etelä-Ranskan maaseudulta talon, johon asettautuu puutarhaa kunnostamaan ja kirjoittamaan uutta teosta. 

Joanna Harris on puoliksi Yorkshire lass ja puoliksi ranskalainen. Hän siis tietää mistä kirjoittaa. Kesäviiniä ei jostain syystä ole maailmankirjallisuutta, vaikka siinä mennyt palaa muistiin kuin Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä-romaanisarjan alussa (Remembrance of things past), ei tosin Madeleine-leivoksen ja teen maun kautta, vaan kotitekoisten marjaviinien erikoisten aromien välityksellä. 

Minulle menneen palauttamiseen riitti vuosiluku 1975. Lähdin silloin kouluun. Kirjaa lukiessani vaelsin mielessäni kotikaupunkini bunkkerinniemen rantaa ja pelkäsin jenginuorten ilmaantumista, ajattelin autioituvia teollisuuspaikkoja Yorkshiressä, mietin kesiä Pohjoisessa ja Ranskan kesän tuoksuja. 

Harris antaa teoksessaan puheenvuoron kellarin marjaviinipulloille, jotka ovat rahvaanomaisen suulaita perusviineihin verrattuna. Ratkaisu on minusta omituinen, mutta se luo kirjaan rentoa tunnelmaa ja luo jonkinlaisia odotuksia jostain merkillisemmästä. Kirjailija on hyvä poimimaan erilaisia tuoksujen ja makujen vivahteita, samoin hän pystyy taitavasti herättämään eloon kyläläisten keskenäistä jutustelua ja asiointia, tiedonhankintatapoja ja asenteiden eroja. Teksti on hyvin hiottua, kikkailematonta ja sujuvasti etenevää. 

Kirjailijan työ on aiheena romaanin keskiössä ja perheen sisäiset jännitteet. Luin pienenä Eric Malpassin teoksia, jotka sivuavat samoja aihepiirejä. Olen niistä kirjoittanut blogiini. https://paxengland.blogspot.com/2017/07/eric-malpass-suositumpi-saksassa-kuin.html Malpass on kirjailijana hyvin samanlainen kuin Harris. Hänen kirjansa ovat uurtaneet mieleeni myönteiset urat, joihin Joannan teos solahti lopulta helposti. Kirjoille on yhteistä tietty vaatimattomuus, mitään kovin kummallista ei tapahdu, kohdataan ihmisiä, tilanteita. Yhteinen nimittäjä on kiireettömyys, kirjan sisällä on oma aikansa, kesän hidastunut tunnelma. Malpassin tunteellisuuden Harris on nykyaikaisemmin vaihtanut jonkinlaiseen taikuuteen, jota jossain arvioissa innostuttiin hehkuttamaan maagiseksi realismiksi. Ehkä se toteutuukin kohdallani sitä kautta, että tapahtumaympäristön tunnistan ja pystyn tekemään maagisen siirtymän mielessäni menneiden vuosikymmenten taakse omaan elämääni. Monta kertaa lukiessani pysähdyin ja jäin miettimään omaa elämääni, mitä siitä muistin vuosikymmenien takaa. Mietin myös omia matkojani, joiden havainnot yhdistyivät kirjan elävöittämiin detaljeihin.

Kirjan huolettomuus ja leppoisuus sai minut suosittelemaan sitä tuttaville melko huolettomasti. Vuosi 1975 tuntui tässä mielessä melkoiselta valttikortilta - siitä on kohta viisikymmentä vuotta. Toisen maailmansodan päättymisestä oli sinä vuonna kulunut vaivaiset 30 vuotta. 

En tiedä mihin kirjailija Harris on sartrelaisittain sitoutunut, mutta ainakin minut hän sitoutti sympaattiseen kirjaansa sen 340 sivun verran, kiireettömänä ja paineettomana lukijana. Tällainen kokemus lukemisesta mielihyvänä on ideaalinen. Se kulki mukanani kuin satunnainen matkaseura, jonka kanssa ei ole paineita rakentaa pysyvämpää yhteyttä - joka siitä huolimatta tai juuri siksi jättää pysyvämmän, kevyen, myönteisen muistijäljen. 

***

Jean-Paul Sartre has written a demanding essay ”What is literature?” I start here threepartite series asking the same question, starting with memorising - using Joanna Harris and her soft, summery ”Blackberry Wine” as my vehicle, reminding me of Marcel Proust and lesser known Eric Malpass.

Kohtalon serkukset

Olen ajautunut arvoituksellisen Daphne du Maurierin vaikutuspiiriin. Hankin Cornwall-sarjan, josta aloitin aiemmin Rebeccaa - tunnetuinta teosta - ellei Hitchcockin ohjaamia Lintuja lasketa. Manderleyn kartanon synkkä paino laskeutui harteilleni jo ensi sivuilta. Viikonloppuna löysin myös Serkkuni Raakelin käännöksen ja lukaisin sen nopeasti läpi.

Tuttavapiirini ei oikeastaan tunnustanut lukeneensa kirjailijaa. Hänet kyllä tunnistettiin ”gothic classic”- asemaan, eli aihepiiriltään synkkään genreen. Kirjastoissa teokset pitää tilata - ne on säilötty kellareiden hämärään. Parhaiten nämä kirjat löytääkin kierrätyspisteistä: Du Maurierin kirjallisten tuotosten kauppa on joskus käynyt kuin rajuilma. Puhumme siis bestsellereistä.

Olen itsekin tähän asti suhtautunut teoksiin vähätellen - voiko niin suosittu olla hyvää? Serkkuni Raakel lähtee koukuttavasti liikkeelle hirsipuun juurelta. Tapaamme kertojan, nuoren pojan ja hänen oivallisen serkkunsa Ambrosen, jonka hoiviin hän on joutunut. Vanhempi serkku pitää nuoremmasta Philipistä hyvää huolta kartanossaan, joka on varsin miehinen.

”Ja nyt, hyvät herrat, koska talossa ei ole yhtään naista, istutaan mukavasti, nostetaan jalat pöydälle ja syljetään matolle.”

Tietenkään tällainen idylli ei kestä. Serkku matkustaa Italiaan, Philip jää kartanon palvelusväen hoiviin - matka venähtää, hän tapaa salaperäisen serkku Raakelin, menee tämän kanssa yllättäen naimisiin ja kuolee. Kirjeissään sitä ennen hän on perilliselleen vihjannut, että kaikki ei ole kunnossa - Philip lähtee etsimään serkkuaan Italiasta, turhaan.

Edessä on paluu tiluksille Cornwalliin. Mutta myös salaperäinen leski tulee perässä katsomaan miesvainajansa taloa - vierailusta tulee pitkä. Hän tuntuu hurmaavan kaikki, palvelusväen, kyläläiset, lakimiehet ja tietysti kokemattoman Philipin, joka joutuu sysäämään sivuun miespuolisen serkkunsa muiston palvomisen ja tutustuu pian mustasukkaisuuden olemukseen.

Daphne du Maurierin teos alkaa kepeästi. Nuorukaisen ja palvelusväen mielenliikkeitä Italiasta saapuvan maailmannaisen edessä on ilo seurata - teoksessa on Wodehousen ironiaa ja herkullista sanailua. Joulunvieton perinteisen idyllisen kuvauksen jälkeen maailma alkaa synkistyä ja viilentyä olennaisesti. Pitkin matkaa ripotellaan lukijalle suoria ja epäsuoria vihjeitä, oikeita ja vääriä johtolankoja: maailma vääristyy omituisesti ja karmeasti. Romaanin polttopiste on kokematon Philip, jonka ailahtelut ovat tuskallista seurattavaa. 

Rebekan tavoin kartano ei nouse pääosaan teoksessa, se tarjoaa vain draaman puitteet: puutarha ja luonto näyttelevät suurempaa osaa, varsin suggestiivisesti:

”Siinä, missä polku haarautui seetripuuntielle ja uudelle pengermälle, kuulin puitten tiheiköstä kahinaa ja sieraimiini tuli (äkkiä) ilkeä naarasketun haju, joka tahrasi lehdetkin jalkojeni alla…”

”Rank vixen smell”!

https://www.theguardian.com/books/2017/jun/17/rereading-my-cousin-rachel-daphne-du-maurier

Ihailen ympyränmuotoisia teoksia: Serkkuni Raakel kuuluu niihin. Teos pitäisi aloittaa saman tien uudelleen lukemisen jälkeen, kulkien uudelleen tuskan ja mustasukkaisuuden kiertyviä polkuja.

Se on syvien varjojen briljantti, oivaltava, vanhentunut ja aikaansa edellä oleva hengentuote, selkeä serkku muutamaa vuotta aikaisemmin ilmestyneelle Evelyn Waugh’n Mennyt maailma - Brideshead revisited romaanille. Molemmissa teoksissa on jotain ylikypsältä haiskahtavaa. Du Maurier vaan on vielä häijympi kirjoittajana - kun Waugh saa snobin tavoin rauhassa vääntää asioita yleisölleen rautalangasta, Daphne johtaa pahaa-aavistamattoman lukijan suoraan keskelle tapahtumia, tuomitsemaan ja kiittämään - kuin osaksi loputtoman tirkistelynhaluisten kyläläisten joukkoa. Mikään salapoliisikirja teos ei ole - vaikka tekijät tiedetään, motiiveja, keinoja, välineitä ja tilaisuuksia on riittämiin. Missään Christien kirjassa ei vastaavalla tavalla kirjeiden ja testamenttien tekstien tulkinta kulje teoksen läpi punaisena lankana. Ja harvassa salapoliisitarinassa kyetään rakentamaan näin hienoja jännitteitä yhtä viileän älykkäästi.

Cornwall  ja syvän maaseudun Englanti tarjoavat draamalle puitteet: niistä maisemista ei ole hyvä lähteä pois. Du Maurier paljastaa noiden näkymien olevan hyvin miesvaltaisia ja usein vailla kovin vakuuttavia perusteita. Teos on erinomainen, älykäs tutkielma naisen vaikutuksesta miehiin - sanoilla, teoilla, vihjeillä, salaperäisyydellä ja suoruudella - vahvuuksilla ja heikkouksilla.

***

Daphne du Maurier is no longer as big name she used to be. But make no mistake, her books are worth our notice. Even Taylor Swift loves them. I took Cousin Rachel and liked its emotional twists inside the main characters very much.

Daphne du Maurier in New York, 1947 Source: Observer/Getty

Nostalgian voima 2: Menneisyyden vankina

 

H.V.Mortonin In Search of England on nyt luettu. Etsiminen on kirjalle hyvä, iätön aihe - löytäminen on nopeammin hapantuvaa. Löytämiseen ohjaavat matkaoppaat tarvitsevat koko ajan päivittämistä, eikä niistä muutaman vuoden jälkeen ole oikein mihinkään. Huomasin kulkevani Mortonin matkassa hyvin samanmielisenä. Oma matkailuni on myös ollut näennäisen satunnaisia ihmisten kohtaamisia huolellisesti taustoitetuilla reiteillä. Nuori Morton poimii reitilleen oikein klassisia paikkakuntia, jotka ovat olleet omianikin valintoja: Winchester, Tintagel, Wells, Glastonbury, Bath, Bradford on Avon, kolme katedraalia Worcester-Gloucester-Hereford, Shrewsbury, Järviseutu, Durham, York, Lincoln, Ely. Hän kuvaa matkailijan intoa, taustoitustyötä, mutta myös väsymistä - kierros nopeutuu loppua kohti ja melankolia hiipii enemmän puseroon, joka ei Mortonin kohdalla ole kuosiltaan erityisen sporttinen tai muodikas, hän on jo nuorena menneisyyden merkitsemä kaveri, jonka muotoa synkentää Iloisen Vanhan Englannin kaipuu.

Tietenkään kirjailija ei ammenna kohteistaan kaikkea mahdollista, metodikaan ei ole systemaattinen kuten jollain Pevsnerillä tai Clifton-Taylorilla, mutta hän mahduttaa muutaman rivin kuvauksiinsa aina osuvasti paikallista väriä, eikä tarinointi koskaan pyri nousemaan elämää suuremmaksi. Ainakin omassa päässäni Mortonin maalailemat paikat ja ihmiset tuntuivat eläviltä. Hyvällä tuurilla samanlaisia natiiveja voi tavata nykyaikanakin.

Hieman yllättäen Mortonin matka Englantiin käy vuoropuhelua useassa kohtaa Lähi-Idän kanssa, eikä pelkästään perinteisessä vihreän ja miellyttävän maan rinnastamisessa Jerusalemiin. Vertailu lisää motoristi-vaelluksen myyttistä ulottuvuutta, kadonneet pyhimykset ja pyhäköt vilahtelevat kuin parhaallakin toivioretkeläisellä. Englannin etsimiskirjaa ei ole käännetty suomeksi, mutta Mortonin Mestarin jäljillä, Paavalin jäljillä, Pyhän maan kuva ja Matkalla Raamatun maissa ovat saatavilla: ennen toista maailmansotaa teoksia ilmeisesti myös myytiin meillä reilusti. Kirjoittaja on harjoittanut kaikkea eksoottista ja ainutlaatuista poimivaa silmäänsä kaukomailla saakka. Englanti-kirja hyötyy juuri tällaisesta etäisyyden ottamisesta - asioiden ja paikkojen suhteet säilyvät hienosti, mihinkään ei uppouduta siinä määrin, että lukiessa tulisi kiusallinen olo. Hän antaa monessa kohtaa vastuun lukijalle hankkia lisätietoa. Kirjan karttaan piirretty kulkureitti on tästä hyvä esimerkki: kaikista reitin varrelle tulleista paikoista ei ole tekstissä mainintaa: toisia tekstissä mainittuja pikkupaikkoja ei ole merkitty, joten lukijan täytyy kaivaa tarkempi Ordnance Survey Map esiin. Lukiessa oli helppo yhtyä Mortonin usein toistaman havainnon englantilaisen maiseman tiuhasta vaihtumisesta aivan erilaiseksi jo muutaman mailin matkalla.

Morton onnistuu pysäyttämään ajan: lähes satavuotias kirja tuntuu yllättävän tuoreelta, oikeastaan vain charabancit, varhaiset bussit, tuntuvat erikoisilta. Vaikka autoilu on varhaisvaiheessaan, autoja tuntuu silti olevan jo joka paikassa. Shakespeare vilahtaa kirjassa usein: häntä seuraavat myöhemmät Potterit ja Hobitit. Amerikkalaisturistit täyttävät paikat: heille mieto irvistely on Mortonin kestoteema. Sitä on myös kuolevaisuuden korostaminen: useasti liikutaan raunioilla ja kirkkomailla, kansantyypeissä monesti heimonsa viimeisen edustajan seurassa: kulkukauppiaita ja häviävän palveluskunnan esimerkkejä on riittämiin.

Tuntuu kummalliselta, että Englannista ja yhtälailla tarunhohtoisesta Lähi-Idästä inspiroitunut Morton päätyi loppuiäkseen Etelä-Afrikan asukkaaksi. Hänen perikuntansa antoi omituisesti luvan tehdä elämänkerta In Search of H.V.Morton. Mukavien matkakirjojen tekijä paljastuukin yksityiskirjeissään ehdaksi rasistiksi ja sarjapettäjäksi, joka löysi haikailemansa vanhan hyvän ajan kaukaa etelästä. Englanti-kirjastakin huokuu Mortonin kiinnostus viehätysvoimaisiin naisiin. Mortonin perintöä vaalivalta sivustolta kysyin, mikä ajoi menestyneen kirjailijan muuttamaan pois Englannista. Vastauksia tuli heti kiitettävästi. Ehkä kyse on Englannin muuttumisesta ikävämmällä tavalla uudenlaiseksi toisen maailmansodan päätyttyä ja Labourin aloitettua yhteiskunnan päivittämisen - myös itsenäistyvä Israel ympäristöineen joutui valinkauhaan ja etäämmälle Britanniasta - ja mortonilaisista perinteisistä ideaaleista. Ikuisen paluun myyttiä mukaillen tilanne on nyt pitkälti sama.

Joka tapauksessa In Search of England näyttäytyy kaikessa kadonneen ja katoavan haikailussa myös päteväksi opaskirjaksi tehdä Lontoon ulkopuoliseen, vielä kadottamattomaan Englantiin oma Grand Tour - nykyaikana se on helpoin tehdä juuri autoilemalla. Vaikka nostalgikko onkin, teksti ei silti anna kuvaa Mortonista läpikyllästettynä suru-viiksisenä pessimistinä. Orwellin synkkä Wigan-raportti julkaistiin 1937 - Morton vierailee Wiganissa hieman Orwellin odotuksin, mutta onkin yllättynyt löydettyään sieltä kauneutta ja kaupungistaan ylpeitä asukkaita. Ihan teollistumisen ja rakennemuutoksen ydinalueille hän ei silti retkellään uskaltaudu: tämä palvelee hyvin turistien valtavirtaa, joka haluaa nähdä vain mielestään hyvää ja kaunista. Mortonin valinnat ovat niin itsestäänselviä, että on helppo unohtaa, että lukemattomat myöhemmät, vähemmän verbaaliset opastajat ovat pääosin toistelleet päteviä valintoja. Stratford-Upon-Avonissa, Shakespearen kaupungissa, Morton suorittaa ovelan väistöliikkeen turistimassoista: hän menee metsään ja kohtaa siellä suuren Bardin muuttumattoman, mielikuvituksellisen todellisuuden linnunlauluineen kaikkineen - vinkki varmasti on nykyaikaisellekin matkailijallekin hyvä, joskin vierailun kiireessä harva sitä on tullut kokeilleeksi. En minäkään - ehkä ensi kerralla sitten.

***

I read H.V.Morton’s great In Search of England. Travel books outdate so easy, but this nearly 100 year old book is still fresh and valid. Hope we will get Finnish translation sooner or later!