Hyvinvointialue National Health Servicen mallilla

Suomen Terveyden ja Hyvinvoinnin Laitos THL julkaisi kesäkuun 2025 lopulla ajatuspaperin, jossa vertaillaan neljän maan - Iso-Britannian, Espanjan, Hollannin ja Australian malleja julkisten terveyspalveluiden organisoinnissa Suomen malliin. 

https://thl.fi/-/muiden-maiden-sote-jarjestelmat-eivat-tarjoa-pikaratkaisuja-suomen-sote-mallin-kehittamiseen-tyo-vaatii-parlamentaarista-yhteistyota

Julkaisuaika oli pahamaineinen juhannuksen jälkeinen aika ja siksi harva on julkaisuun tutustunut tarkemmin, itsekin katsoin sitä huolellisemmin vasta nyt. Päätin tehdä asiasta tänne blogiini nostot juuri Ison-Britannian mallin näkökulmasta. Selvitys on kiinnostava, koska järjestelmissämme on samoja piirteitä - keskusjohtoisuus ja monimutkainen rahoitusjärjestelmä. Britanniassa on puhuttu myös palvelujen kriisistä varsinkin Brexitin taustatyössä. Brexitin piti mahdollistaa suurempi rahoitus NHS:lle. Palvelut ja rahoitus ovat myös meidän hyvinvointialuekeskustelussamme olleet vahvasti esillä - ja kuluvana vuonna on tarkasteltu myös omalääkärijärjestelmän mahdollisuutta meillä. Järjestelmissämme on myös eroja: ennen uudistusta kuntahallintomme oli paljon Britannian hallinnon kuntajärjestelmää autonomisempi ja kantoi vastuun sosiaali- ja terveyspalveluista. Nyt ne siirtyivät alueille lähes kokonaan - ja alueilla on vaaleilla valitut valtuustot, tosin kuin Englannissa. Englannissa ei myöskään ole sosiaalipalvelujen ja terveydenhuollon integraatiota - kunnat vastaavat sosiaalitoimesta ja NHS terveydenhuollosta.

Raportti on ottanut lähtökohdakseen UK mallin soveltamisen vaihtoehtoksi nykyisen mallimme integroidun kokonaisuuden, jossa ovat sosiaali- ja terveyspalvelut mukana. Toinen vaihtoehto olisi ollut tarkastella mallia siten, että sosiaalipalvelut järjestettäisiinkin taas paikallistasolla Englannin mallilla. Koska Suomen reformi näki paljon vaivaa juuri palvelujen integroinnin tärkeyden korostamisessa, otettu näkökulma on ymmärrettävä. Silti on paikallaan todeta Suomen kuntalain voimassa olevan 1§ korostavan sosiaalista kestävyyttä. Suomalaiset kuntien tehtävät painottuvat nyt aiempaa vahvemmin kouluympäristöön. Tarkasteltavaksi voi tulla pykälän säilyessä samanlaisena myös ikääntyvien kuntien väestön sosiaaliset kysymykset ja yhteys alueelliseen palveluverkkoon. Myös kansalaisjärjestöjen rooli on mielenkiintoinen eroavaisuus. Brittiläinen ja suomalainen järjestöautonomia, sekä niiden rahoitusmallit eroavat paljon toisistaan. Jos Suomessa järjestökenttä muuttuu keskushallinnon rahoitusleikkausten myötä, voiko se autonomisemmalla rahoitusmallilla ja lähempänä kansalaisia toimimalla alkaa vaatia pontevammin osuutta ja suurempaa roolia sosiaali-ja terveyspalvelujen tuottajana?

Jos hyvinvointialuevaltuustot lakkautettaisiin, miten eduskunta ottaisi raportin mukaisesti vastuun sosiaali-ja terveyspalvelujen demokratiasta? Aluevaltuustot ovat tehneet aika konkreettista työtä ohjauksen ja paikallisten sekä alueellisten palvelutarpeiden ristipaineessa, ja koettaneet tasapainottaa taloutta vanhenevan väestön palvelutarpeen kasvun, rahoitusjärjestelmän monimutkaisuuden ja tasapainoa hakevien erikoismenettelyjen ristipaineessa. 

Omassa työssäni olen seurannut erilaisten vaikuttamistoimielimien toimivuutta alueilla - niitähän on vanhuksille, nuorille ja vammaisille, sekä kunnissa että alueilla. Toimivuus vaihtelee, monessa paikassa työhön voisi hakea konkretiaa ja uusia aktiivisia ihmisiä esimerkiksi kansalaisraateja hyödyntämällä. Raportti vihjaa, että demokratiaa voisi täydentää juuri näin. Olen samaa mieltä, pitäisi keskittyä enemmän havaittuihin ongelmiin ja niiden nopeampien ratkaisujen etsimiseen. Suomea ja Britanniaa yhdistää, ettemme ole näissä asioissa mitään mallimaita, kuten vaikkapa Irlanti - opittavaa on meillä paljon.

Raportti nostaa esiin omalääkärijärjestelmän Britannian mallin portinvartijaroolin suhteessa erikoissairaanhoitoon pääsyyn. Portinvartijan enigmaattinen, lähes shakespearemainen toimijuus on mielenkiintoinen asia. Suomalaisen vanhan mallin kritiikki kohdistui juuri kuntien edustajien muuttumiseksi sairaanhoitopiirissä isomman pöydän ymmärtäjäksi paikallisuuden kustannuksella. Ei ole helppoa tietä varmistaa yksilön edun mukaista ohjaus- ja valvontatasoa - hallinto puhuu helposti hallinnon kieltä ja monimutkaisesti, usein itseään ruokkivasti.

THL:n raportti on mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä raapaisu maita yhdistäviin ongelmiin. Sekä Suomi että Britannia ovat syrjässä ja järjestelmiltään omaleimaisia. Molemmissa maissa on isoja terveyden- ja sosiaalihuollon ongelmia, molemmissa maissa puhutaan huolestuneesti rahasta. Omana havaintona olen pitkään miettinyt, että britit ovat suomalaisia estottomampia puhumaan veronmaksajan rahojen käytön vastuullisuudesta, taxpayer’s money. Se näkökulma on meilläkin korostunut talouden ohjauksen enenevässä kokonaistarkastelussa.

Kiinteistöpuolella meitä yhdistää kurja ilmasto ja heikko rakentamisen laatu, jotka omalta osaltaan lisäävät talouden paineita. Britannian kanssa on varmasti myös hedelmällistä käydä vuoropuhelua, muodostaako maahanmuuttajaväestö haasteen palveluille vai onko se työntekijäpulan ratkaisu hoiva-alalla. Molemmissa maissa tämä vaikuttaa olevan tuskallisen vaikeasti käsiteltävä krooninen poliittinen aihe.

***

Finnish Institute for Health and Welfare published in the end of June 2025 a working paper on comparing Finnish Social and Health system to those in the United Kingdom, the Netherlands, Spain and Australia. The NHS system is quite same with its service and finance challenges - the main difference is the responsibility of social services at local level in the UK. The abstract in English is provided in the report - link in the text above.  

Goathland

En tunne erityistä valkean paperin kammoa, kirjoittamisen aloittamisen tuskaa. Tätä kirjoitusta mietin muutaman päivän - tunsin kasvavaa halua pukea kokemus kirjoitettuun muotoon. Yksi osa halua on uteliaisuus siitä, minkä muodon ja sisällön ajatukset saavat. Prosessi on osittain mysteerillinen ja näitä rivejä olen miettinyt jo valveunen läpi suodatettuina. 

Yksin tehdyllä matkalla katsoin iltaisin karttoja, koetin lietsoa itseäni rikkomaan jo asetetut kulkumallit ja päästämään matkustamisen henki etenemään tuntemattomille aloille. Silloin nimi Goathland sattui kartasta silmiin - villien alueiden laidalta, kaukana kaikesta. Nimen soinnissa on jotain ikiaikaista, arkaaista, hämärää. Matkani loppupuolella, viimeisen päivän iltana suuntasin noille seuduille - todennäköisemmin tein laajan kierroksen ja ohitin paikan kaukaa - vain suunnatakseni vielä villeimmille seuduille, kuten myöhemmin osoittautui.

Olen osittain hukannut kulkemani reitit. Kuvien perusteella voin määrittää kiintopisteitä. Ne vahvistavat mielikuviani. Varmuudella kuljin Rosedale Abbeyn kautta, illansuun kylä oli hiljainen. Miten sinne olin päätynyt, en muista, jossain alueella oli laajoja mäntymetsiä, selvää talousmetsää ja metsäkoneita. Goathland ei olisi vastannut nimen mielikuvaa jostain pelottavasta: kylä on Heartbeat TV-sarjan kuvauspaikka - sarjassa imaginäärinen Aidensfield. Goathlandin rautatieasema on taas Harry Potter-elokuvassa. Itse nimen etymologia on Good Land, hyvää maata. 

Myöhemmin yhdistin Goathlandin Yorkshire Moors Murders-tapaukseen. Mielikuva oli väärä, syrjäinen uhrien kätköpaikka oli Saddleworthin nummi Manchesterin liepeillä.

Rosedale jäi taakseni: ajoin kohti etelää ja Hutton-le-Holea, jossa olin poikennut matkani ensimmäisenä päivänä päämääränäni ikiaikainen Lastingham, joka oli ohjelmani keskeisiä paikkakuntia, nummen reunalla. Sama nummi levittäytyi nyt ympärilleni ylängöllä. Pysäytin auton kapean tien sivuun. Tie kiilsi vielä sateen jäljiltä. Kanervat hehkuivat heinäkuun viimeistä päivää. Siellä täällä oli kulotettuja, sitkeitä kanervakasvustoja luurankomaisina, mustuneina rankoina. Kulottaminen on vaativaa, tarkasti ammatillisesti vartioitua, alueet kytevät pitkään, tupruttaen savua maisemaan helposti päiväkausia. Kanerva peittää kaiken ja uusiutumisen vuoksi polttaminen säännöllisesti on välttämättömyys, se palauttaa vähät ravinteet kiertokulkuun ja lampaiden laidunnettavaksi.

Sillä paikalla, millä kuvan otin, ei ole nimeä. On vain ylängön autius, hiljaisuus ja äärettömyys. Ei mitään asutusta: vain laidoista lohkeileva tie yhteyksien merkkinä. Senkin alla voisi kulkea ikivanha roomalaistie. Nappasin muutaman kuvan, joista tässä jakamani on paras. Muistan hyvin tunnelman. Olin tullut pitkän matkan nähdäkseni äärimmäisen yksinkertaisen ympäristön. Maisemassa merkittävintä oli sen laajuus ja hiljaisuus ja kanervien tumma, lähes tuskallinen loistokkuus. Oliko tämä todellinen Goathland -vastapainona kaikelle viihteen ja turismin keksitylle krääsälle? Matkustaminen on usein yksinäistä, ryhmässäkin yhteyden, olevaisen etsimistä. Goathlandissa olin yksin, katselin maisemaa hetken, palasin auton luo ja ajoin pois, miettien, palaanko tänne uudestaan.

Olen yhä tuossa maisemassa. Etsin reittini kartalta ja vertaan kuvia ottamiini. Kirjailija Bruce Chatwin, Patagonian-kävijä, on kysynyt matkailijan peruskysymyksen ”Mitä teen täällä?”: se on haastava vastattava. Koska olin nähnyt Yorkshiren loiston ja vaikuttavat maisemat, minun oli nähtävä myös sen pinta ja kammottavan paljas, karu olennaisuus. Ilmassa ei ollut edes haukan kirkaisua huutomerkkinä, vain sateen jälkituotantovaihe. Muistin Haworthin kanervanummen kuumuuden ja kuivuuden. Kosteus sytytti täällä pienten kukkien värin ja himmensi horisointtiviivan. Tuonne näkymättömiin jäävät dalet, laaksot jylhyydessään. Joka paikassa horisontin tuntumassa oli vilkkaasti liikennöityjä teitä ja tiheää asutusta, kulttuurin verkkoja, yhteyksiä, tihentymiä, sekatavarakauppoja, virastoja, viihdekomplekseja. Minun oli lähdettävä niitä kohti. 

***

Goathland - there are two of them. The one village, linked with Heartbeat TV series, the another one my ur-experience of the last day of my first real Yorkshire trip. Somewhere between Rosedale Abbey and Hutton-le-Hole.

Angloskeptikon tunnustuksia

Lähes 500 blogipäivityksen jälkeen on tehtävä oikaisu: angloskeptikko olen, en anglofiili. Rakastan Englannissa monia asioita, mutta koko kirjoittamiseni taustalla ei ole ihailu, vaan halu ymmärtää maata, joka usein onnistuu herättämään niin kielteisiä tuntoja: ristiriitoja suorastaan. Itselleni anglofiiliyden kieltäminen on tietenkin luontevaa: en vain ole muotoillut sitä koskaan ulkopuolelle erityisen selvästi. Käsite on myös petollinen kuuluisan englantilaisen charmin tavoin: palvomiseen sisältyy Englannin kohdalla sisäänrakennettuna myös joidenkin kansallisten piirteiden samanaikaista inhoamista. 

Todellinen anglofiili tuskin olisi toivonut Englannin jalkapallojoukkueen putoamista jo alkusarjassa. Kun naisten Euroopan mestaruusottelu päättyi leijonattarien juhliin, suljin lähetyksen samantien ja menin ahdistuneena nukkumaan. Peli ei ollut kaunista. Suhtaudun pääosin epäillen myös englantilaiseen kirjallisuuteen, musiikkiin, kuningashuoneeseen, vaalijärjestelmään, vaateparsiin, suuriin kaupunkeihin... 

Rakastan englantilaista maisemaa, kivirakennelmia, aluskasvillisuutta, kansan sitkeää jääräpäisyyttä (tiettyyn rajaan), huumoria, pastoraalista musiikkia, teekulttuuria, juustoja, Chesterfield-sohvia…

Olen varsinaisesti frankofiili. Ensimmäinen Ranskan-matkani vuonna 1986 oli minulle elämys, josta en ole edelleenkään toipunut - maa oli niin erilainen Suomeeni verrattuna. Kun seuraavana vuonna kävin Englannissa, tunnelmat olivat heti ristiriitaiset. En päässyt vielä maaseudun makuun, isot kaupungit kiinnostivat, Lontoo oli upea. Sittemmin sen hohto on karissut ja maaseutu noussut suosikiksi. Junamatkailu on vaihtunut autoiluun ja olen päässyt tunkeutumaan syrjäisiin, viheliäisiinkin alhoihin. Äitini on vaatinut minua lopettamaan Englannista kirjoittamisen ja keskittymään Ranskaan. En löydä sitä järkeväksi. Pidän Ranskassa lähes kaikesta täysin kritiikittömästi. Se ei anna kirjoittamiselle hedelmällistä pohjaa kuten epäilyni Englannin suhteen. Minun Englantini kohtalona on olla menneisyytensä vanki ja oman persoonansa kahlehtima John Bull-hahmo. Sympatiseeraan hänen jännitteitään Walesin, Irlannin ja Skotlannin kanssa, pelkään hänen menettävän vahvan punavalkoisen ominaisvärinsä - varsinkin Yorkshiressa. Cotswoldshan on jo menetetty Lontooseen kyllästyneiden julkkisten invaasiossa, joka samalla pelastaa että häiritsee paikallisia oloja. Minun Englannilleni oli tyypillistä tehdä tunteella Brexit-ratkaisu ja koettaa sitten kärvistellä valintansa kanssa: löydettyään ja kadotettuaan itsensä. Tätä olen yrittänyt ymmärtää useamman kirjoituksen ajan, aina yhtä huonolla menestyksellä. Ehkä he eivät todellakaan kuulu Eurooppaan: aiempia virheitä on pyritty paikkailemaan uusilla.

Blogini tekstien luokittelussa erottuu yksi henkilö omana luokkanaan: Alec Clifton-Taylor. Hän oli väsymätön, tinkimätön, kivi-, puu- tai tiilirakennusten tutkija - joka lempeällä purevuudellaan ja armottomalla paikallisuuteen paneutumisellaan onnistui tekemään marginaalista kiinnostavan. Hänessä henkilöityy englantilaisen asenne, jossa sydän tuntuu yhä olevan imperiumin keskiössä, vaikka tutkitaan kattotiilten muotoja ja materiaalia menneestä, kadotetusta, nukkavierusta edwardiaanisesta maailmasta - luotto siihen, että joku kuuntelee on vahva, koska asia on niin tärkeä: aina muutama eksentrikko löytyy yleisöksi ja se riittää. Vaikka sitten Suomesta. 

Tunnistan englantilaisuudessa joitakin hirvittäviä piirteitä: omituisten tapojen ja instituutioiden loputtoman kärsivällisen sietämisen - kuningashuone on siitä oiva esimerkki - murhan nostaminen taidelajiksi dekkareissa toinen - siitä huolimatta en tunnustaudu anglofoobikoksi, pelkuriksi. Tai viime matkalla päätään nostanut boredom - kyllästyminen - paahtoleipää ei voi syödä määräänsä enempää, eikä maisemaan pysty juurtumaan, vaikka kuinka yrittäisi. Verbalistiikkakin väsyttää jossain vaiheessa, eikä jälki-imperialistinen yhteiskunta tunnu yrittävän tosissaan, politiikan seuraaminen on tuskallista ja innovointi ei enää muuta maailman perusteita, vaan synnyttää korkeintaan viihdepalvelua. Vanhat korppuuntuvat ja implantoituvat julkkikset pinnistelevät juorupalstoilla vuodesta toiseen loputtoman pitkään hallinneista kuningattarista mallia ammentaen karmeissa silmälaseissaan ja kulahtaneissa bikineissään.

Olen rakentanut Englannista mieleiseni tilkkutäkin ja viihdyn illuusiossani kuin parhaassakin linnassa. Tiedostan kipeästi, että tavoitan joitakin piirteitä vain karkeasti ja yksityiskohtia tuskin lainkaan ymmärtämättä. Olen jumittunut West Midlandsiin kuin Tolkien loputtomien vivahteidensa Keski-Maahan: sen haiseviin menninkäisiin, tunkkaisiin oluttupiin ja loputtomissa neuvonpidoissa harjoitettuihin moralisointeihin. Yritän löytää perussyytä, miksi tästä kaikesta on pitänyt edes yrittää päästä perille. Ehkä minun pitää yrittää sanoa jotain järkevää taidemaalari Samuel Palmerista ja hänen oudoista kuvistaan…kirja, se on täällä jossain…pastoraalisuuden paratiisillisuus…vai olisiko järkevintä ryömiä lopullisesti piikkipaatsamien alle? Anglomaanisuus on alituisena vaarana, jos ei pidä varaansa.

Ehkä Englannin asioiden seuranta on kuin loputonta laivastoon liittymistä, maailman herruuden illuusion tavoittelua, laivakorppujen nakertelua ja henkisen keripukin sietämistä. Ilkeämieliset ranskalaiset sanoivat, että Englannin laivasto kasvoi kahdesta syystä: Englannin keittiön ja naisten vuoksi. Törkeästi sanottu, omat havaintoni näistä kokonaisuuksista ovat myönteiset. Silti roskalehdistö ja voileipätahnat voivat ajaa kenet tahansa epätoivoon ja merille…muttei Eurooppaan, enää koskaan! Ei enää yhtään uutta voittamalla hävittyä sotaa!

***

At this point of blogging, it is fair to note, that I am not an Anglophile, but an Anglosceptic. Admiring some features, dispising some - a hopeless case of explaining the Famous Charm, not always lucky.

Autioituneella saarella

Source: Roy Plomley/BBC et al.

Se lähti yleisradion ”Näistä levyistä en luovu”-ohjelman sen kertaisesta valikoimasta. Vieraana oli kapellimestari Pietari Inkinen, joka oli valinnut levyikseen:

Johann Strauss: Alkusoitto operetista Lepakko. Wienin filharmonikot, joht. Carlos Kleiber. Jean Sibelius: Andante festivo. Radio-orkesteri, joht. Jean Sibelius. 

Richard Wagner: Isolden Lemmenkuolo oopperasta Tristan ja Isolde. Jessye Norman, sopraano, ja Wienin filharmonikot, joht. Herbert von Karajan.

Sting: Fields of Gold. 

Led Zeppelin: Stairway to Heaven. 

Queen: Bohemian Rhapsody.

Kuuntelin ohjelman loppupuolen autossa ja haukoin henkeäni Bayreuth-kapellimestarin valinnoille. Huomasin, että odotan valinnoilta jonkinlaista pedagogista, kasvattavaa otetta, mutta valinnat menivät niin mukavuusalueelle, että ne olisi voinut tehdä periaatteessa kuka tahansa Inkisen ikätoveri. Mutta tuo ikätoveri ei olisi selvinnyt kuuluisan Wagner-pyhätön esitysteknisistä haasteista. Inkinen tuntui myös vahvistavan teesini, että englantilaisesta popista on tullut purukumi-klassista - enkä luonteeni mukaan ollut ollenkaan tyytyväinen äkkiarvaamatta eteen tulleeseen samanmielisyyteen.

Yleisradion ohjelma on kopio englantilaisesta mallista ”Desert Island Discs”, jonka keksi eräänä sota-ajan iltana Roy Plomley. BBC:llä ohjelma on jatkunut yhtäjaksoisesti ennätyksellisen pitkään. Kuvassani Plomley soittaa levyjä saarella, joka ei kerrankaan jää pelkästään proverbiaaliseksi.

https://en.wikipedia.org/wiki/Roy_Plomley

Ohjelma paljastaa musiikkimakua ja siinä sivussa jotain ihmisestä, joka näitä valintoja on tehnyt. Plomley on muistelmissaan maininnut, että joku hänen ihailemansa vieras Hollywoodista oli paljastunut haastattelussa täydeksi naudaksi ja yleisö tuohtui kun saksalaissopraano Elisabeth Schwarzkopf kehtasi valita omia levyjään. Se oli huono veto fair playn kotimaan ohjelmassa. 

Olen yrittänyt ilmiantaa kavereitani ohjelmaan huonolla menestyksellä. Kiinnostava olisi myös versio ”Näistä levyistä voin luopua”. Kielteisten tuntemusten erittely voisi olla hyvinkin pedagogista ja paljastavaa. En ole koskaan loppuun asti miettinyt, millä itse vastaisin levyhaasteeseen. Veikkaan, että mukana olisi joku Bachin Trio, englantilainen pastoraalinen miniatyyri ja Bartokilta joku rykäisy edustamassa unohtunutta avant garden henkeä. Muutama viikko sitten ihastuin Minna Lindgrenin Malcolm Arnold-radioesseeseen ja voi olla, että säveltäjän popin ja klassisen ristisiitoksista jokin katkelma voisi eksyä mukaan.

Aution saaren ajatus on kuitenkin hirvittävä. Kaikki kääntyy toisinpäin: läsnäolosta tulee poissaoloa. Joudumme luopumaan kaikesta ja katsomaan vain isoja kokonaisuuksia, olennaisuuksia. Lemmenkuolo, taivaaseen vievät portaat, kultaniityt ovat koko ajan uhkaavina sisällämme: kaipaamme vapautta niistä, unohdusta, jotain avaruutta. Muistot kyllä ovat sisällämme halusimme tai emme: niitä ei tarvitse erikseen vahvistaa. Bohemian Rhapsody kyllä virtaa takuuvarmasti sisällämme jo sanaparin muistamisella. Plomleyn kuvassa taustalla häämöttää Englannin satamanäkymä, jälkiteollinen yhteiskunta. Onko siitä mihinkään, onko jäljellä vain gramofonin pyöritys? Vähänkin asiaa miettimällä huomaa, että kaikki on muuttunut toiseksi. Ranskalainen historioitsija Fernand Braudel katsoi vuonna 1987 Plomleyn äänilevyn heiluttelua osana kokonaisuutta ja totesi:

”Lontoo oli Intian hypnotisoima niin, että se tuskin ymmärsi Eurooppaa: kääntyneenä maailmalle se jätti huomiotta mannermaan, josta se irrottautui. Kuitenkin: mihin se olisi kyennyt ilman tätä maanosaa? Lyhyesti sanottuna painopisteen siirtyminen Lontoosta New Yorkiin oli aivan normaalia. Niin maailma muuttuu. Mutta puhuaksemme kiertelemättä, Euroopalle oli parempi, että maailman keskus oli Lontoossa sen käsien ulottuvilla kuin New Yorkissa. Olimme lähempänä aurinkoa. Eivät yksin englantilaiset ole hävinneet. Lontoon satama-altaiden autioituminen on köyhdyttänyt myös meidät muut.”

Braudel näkee Brexitin siis edeltärientävästi itsemurhan jatkumona, joka vielä tapahtuu kauhistuneiden eurooppalaisten toimiessa passiivisena katsomona. Ei hän näe Yhdysvaltojen tilannetta erityisen suotuisana sitäkään: kaikelle on aikansa. Ajan hengen mukaisesti Braudel palauttaa eurooppalaisen identiteetin säilytys- ja rakennustyön merkityksen, siihen on uskottava. Itsekin näen, että myös Britannian on tämä löydettävä uudelleen ja laajennettava pop-musiikin pitkälti näennäinen omavaraisuus myös satama-altaiden kukoistukseen. En tarkoita tällä että Docklands, joka Braudelin kirjoittaessa kohtalon sanoja oli parhaillaan muutosprosessissa, olisi purettava ja palautettava satamatokiksi. 

Elämässä ja ympäristössämme vaivumme helposti itsestäänselvyyteen, josta havahdumme vasta menetyksen koettuamme. Montaignen sanoin: henkemme takertuu omiin verkkoihinsa - se voisi olla myös Shakespearea. Onnen sirpaleiden ja ikävyyksien säröjen keskeltä eurooppalaisuuden henki olisi tavoittaa harmoniaa, yhteisymmärrystä, Beethovenin ja Schillerin veljeyttä tai korrektimmin sanottuna yhteyttä. Erimielisyyksistä, odotuksista, muistoista huolimatta musiikki yhdistää ja lohduttaa. On tärkeää muistaa, että aution saaren kuva on vain kielellinen: näin ei tarvitse tapahtua. Siksi kiitos Pietari Inkinen.

***

Desert Island Discs is one of the longest standing institutions ever built on radio waves. The selections in music - or politics - can lead to new insights or desolate desperation - all up to you, dear reader.

Ploughman's lunch - Kyntömiehen kanssa lounaalla

Photo:Wikipedia

Oli kiire ja nälkä, kuppilan lista tehty enemmän kahvittelijoille. Ploughman's Lunch löytyi kuitenkin menusta ja sen tilasin. Kyntömiehen lounas oli käsitteenä hyvinkin tuttu, mutta en ollut koskaan syönyt sitä tietoisesti. Sehän on kylmä lounas, ellei sitten halua tilata lämmintä olutta sen kyytipojaksi.

Huomasin syödessäni, että olen vieroksunut annosta turhaan. Kahvilanpitäjä oli laittanut annokseen muutakin kuin peruselementit leipä, juusto ja sipulit. Nyt oli tarjolla tomaattia, voita, chutneytä, kurkkuja, coleslawia. Juusto ja leivät olivat laadukkaita. Nälkä lähti ja osa pöytäseurueesta poti jopa annoskateutta.

Epäilyksiä oli herättänyt myös ajastamme irti oleva nimi. Kyntäjät ovat harventuneet keskuudessamme ja itse ajattelen, että raavas työmies tarvitsisi jotain tuhdimpaa syötävää tauolleen, fyysisen urakan jälkeen, vaikka olisi tehty töitä traktorin kanssa. Kyntömies hevosineen ja lounaineen tuntui niin menneeltä propagandalta, etten suuresti yllättynyt, että mainosmies todellakin seisoi käsitteen takana. 

Peltomiehen kenttämurkinan raaka-aineet oli luetellut jo Walter Scott maaoloja kuvaavissa muistelmissaan. Kun Englannin juustojen menekkiä haluttiin 1950-luvulla nostaa, kyntäjän lounas keksittiin nyt markkinointikäsitteeksi. Juusto korvasi lihan oikeaoppisesti ja kaupunkiin muuttaneet saattoivat nostalgisoida leivän, juuston, sipulin, sekä oluen tai siiderin äärellä menetettyä elämäänsä maalaismaisemissa. Ikuisilta tuntuvat käsitteet ovat suhteellisen uusia, tässä ei tarvinnut mennä edes viktoriaaniselle ajalle. Kolmioleivän täytteenä kyntömiehen lounas on sujahtanut aikamme koululaisten reppuihin ja se huuhdotaan nyt alas kasvisuutejuomalla. Ehkä koululainen kaipaa mukaan maittavaa ketsuppia, mikä ei ravintoarvoja ainakaan huononna.

Leivän, juuston, sipulin, siiderin ja alen historia Englannissa on tuhansia vuosia. Niillä ja juureksilla on pääosin eletty. Liha ja kala, merenelävät ovat olleet lisää ruokavalioon. Caesar ilmetteli siiderinjuomista ja mainitsi sen erikseen Gallian sota-kirjassaan. Ehkä siinä on samaa perua kuin viikinkien simassa: hyödyntää kausiaineksia - omenaa - monipuolisesti.

Kyntäjän lounaalla on ollut myös ravintolakulttuuria rakentava vaikutus. Pub ei ole pelkkä juottola, asiakkaat kaipaavat myös syötävää. Kylmä lounas oli helppo kiireisessä paikassa järjestää yksinkertaisista aineksista. Myös keittotaidoltaan vaatimaton työntekijä pystyi sen järjestämään - riitti kun veitsi pysyi kädessä. Tämän vaatimattoman aterian pohjalta ovat ponnistaneet lämpimät ateriat makkara muusilla, kalaperunat ja myöhemmät, monimutkaiset gastropub-luomukset. 

Juuston markkinointikampanjana Ploughman's Lunch on ollut vain osittaismenestys. Se ei ole luonut manner-Eurooppaan kuvaa englantilaisten juustojen monista mahdollisuuksista, vaan pikemmin synnyttänyt mielikuvaa vaatimattomasta ja kunnianhimottomasta asenteesta ruokailuun. 

Itse ainakin ruokailukokemukseni jälkeen haluan tarkastaa asennettani. Juuston ja leivän murtamisen ympärille voi mieluisilla lisäkkeillä tehdä itselleen hyvän aterian ja rakentaa sen myös umpivegaanisista lähtökohdista. Englantilaisia juustoja on tietysti enemmän kuin pelkkää Cheddaria ja Wensleydalea, kukaan ei kiellä valitsemasta Stiltonia tai Shropshire Blueta lautaselle, itse ottaisin Cornish Yargia ja jotain vahvempaa Cheddaria tai jotain muuta hyvin kypsynyttä pienen juustolan tuotetta, suolaista ja maukasta.

https://en.wikipedia.org/wiki/Ploughman%27s_lunch#

***

Ploughman's Lunch is a good institution. Its ingredients - bread, cheese, onion, cider or ale have a history of thousands years - the concept itself was redesigned by the cheese promoters of the 1950's. The cold lunch is still nice and tasty with some personal fine-tuning - it can challenge some modern gastropub-items with its simple nostalgy.