Ojankaivuuta ja onnistumisia - Kääntäjä Tero Valkosen haastattelu

MM: Tero Valkonen, olet kääntänyt englannista monta vaativaa teosta. Se ei kuitenkaan ole ainoa kielesi - aloitapa kertomalla kielisuhteestasi.

Tero: Englanti on kyllä ainoa kieli, josta tohtisin lähteä vaativia teoksia suomentamaan. Olen suomentanut ranskasta vähän, mutta paino on sanalla vähän. Kielen osaaminen on aika monisyinen juttu, mutta sanotaan nyt niin, että pystyn lukemaan korkealaatuista sanomalehteä viidellä kielellä, jotka ovat suomi, ruotsi, englanti, ranska ja espanja. Saksan ja kreikan taito eivät vielä siihen riitä, italia vielä vähemmän. Todella paneutunutta keskustelua pystyn käymään vain kahdella kielellä, suomeksi ja englanniksi. Ei tarvitse hakea sanoja, pystyn vastaamaan sanaleikkiin sanaleikillä ja kykenen ilmaisemaan itseni niin täsmällisesti kuin tahdon. Korona oli monella tapaa ikävä juttu, minäkin sain aika vakavan taudin josta toipuminen kesti kuukausia, mutta mietin heti maailman pysähdyttyä, että ylimääräisellä ajalla täytyy tehdä jotain järkevää. Aloin siis esimerkiksi opiskella kieliä: ennen koronaa en osannut espanjaa ja kreikkaa käytännössä yhtään. Portugalin opiskelua olen ajatellut 1990-luvulta lähtien, siis siitä asti kun löysin Fernando Pessoan tuotannon, mutta se on edelleen jonossa – syystä tai toisesta en ole tehnyt asialle mitään.

MM: Kääntäjän työssäsi kohtaat monia haasteita, varmasti päällimmäisenä suomen ja englannin erilaisuus. Millaista on kääntäjän perusaherrus kielellisen sorvin ääressä? Minkälaiset asiat tuntuvat suurimmilta onnistumisilta?

Tero: Perusaherrus, tai ojankaivuu, kuten itse sanon, on tässä vaiheessa jo aika tutuksi tullutta. Olenhan työskennellyt alalla reilut 25 vuotta ja suomentanut alun toistasataa kirjaa. Olen aina pitänyt työstäni, eikä minulle ole tähän mennessä tullut yhtään työpäivää, jolloin nimenomaan työ olisi tuntunut ikävältä. Esimerkiksi flunssa on kyllä voinut tuntua.

Perusaherrus on paljolti sitä, että mietitään, kuinka jokin asia ilmaistaan luontevalla suomen kielellä, ja tässä asiassa on ajan mittaan tietysti tullut opittua yhtä sun toista sekä englannin että suomen kielen ominaispiirteistä. Englannissa käytetään olla-verbiä paljon enemmän kuin suomessa, eikä englannissa ole kovin paljon keho- tai tunnetilaverbejä. Suomi taas on vahvasti yhdyssanakieli. Edellisen kahden virkkeen sisällön voi havainnollistaa sanomalla, että ”The man with the pistol in the backseat was frustrated” ei ole suomeksi ”Pistoolia kädessään pitävä mies takapenkillä oli turhautunut”, vaan se on ”Takapenkin pistoolimiestä turhautti”.

Suurimpia onnistumisia ovat esimerkiksi sanaleikkien kääntämisessä onnistuminen – mutta samalla ne ovat aika pieniä, koska sanaleikki on minusta aika köyhä huumorin muoto, niin vaikeita kuin sanaleikit ovatkin kääntää. Suuria onnistumisia ovat myös ne, kun katsoo tavoittaneensa samanaikaisesti alkutekstin sisällön, tunnelman ja rytmin. Yksi esimerkki voisi olla nelisäe Gene Wolfen romaanista Sovinnontekijän kynsi:

But strength still goes out from your thorns, 
And from your abysses the sound of music. 
Your shadows lie on my heart like roses 
And your nights are like strong wine. 

Suomensin sen seuraavasti ja mielestäni aika hyvin:

Vaan vielä uhkuu piikeistäsi voima

Ja syvyyksistäsi sointi musiikin.

Varjosi kuin ruusut ovat sydämelläni

Ja yösi kuin vahvaa viiniä.

MM: Englannin kieli on jäljellä imperiumista, miten asemoit Ison-Britannian ja USA:n kielellisen vaikutusvallan post-Brexit maailmassa?

Tero: Se on tietysti suuri. Ja käytetyn kielen tasoon nähden se on ilman muuta liian suuri. Tarkoitan tällä sitä, että kun suomalaiset firmat, yliopistot ja vastaavat näköjään haluavat käyttää yhä enemmän nimenomaan englantia, niin näin englannin kielen ammattilaisena huomio kiinnittyy siihen, etten ole vielä nähnyt firman, yliopiston tai vastaavan käyttävän englantia luovasti tai mielenkiintoisesti. Kyse on nimenomaan keskinkertaisesta kielestä, usein suoranaisista latteuksista. Se puolestaan tympäisee, koska asiat voisi sanoa myös hyvin. Tässä palataan siihen purevaan huomioon, jonka Neil Hardwick esitti jo viimeistään 1990-, mahdollisesti jo 1980-luvulla: suomalaiset arvostavat jotakin enemmän, jos se on ilmaistu englanniksi. Ikävä kyllä hän näyttää olevan oikeassa, ainakin kiusallisen monen suomalaisen osalta. Eikä haittaa, jos se englanti on tosi heikkoa.

MM: Olen härnännyt anglofiilejä sanomalla, että Shakespearen jälkeen Englannin kirjallisuus on ollut alisuorittamista. Miten Bardin perintö sinulle näyttäytyy?

Tero: Sanomasi on tavallaan totta. Mutta se on myös epäreilusti sanottu, sillä Shakespeare hyppäsi niin korkean riman yli, ettei vastaavaa ole mielekästä odottaa oikeastaan keneltäkään. Shakespearen jälkeen on siis tullut vaikka kuinka monta todella hyvää kirjailijaa, mutta ei toista Shakespearea. Minusta on mielekkäämpää arvostaa näitä todella hyviä kirjailijoita kuin harmitella sitä, etteivät he ole Shakespeareja. Shakespearen perintö taas elää kaiken aikaa englannin kielessä, ja Shakespearen sanoin puhutaan usein, todennäköisesti niin että tekijät itse eivät sitä huomaa.

MM: Olet viime aikoina käyttänyt aikaa Byronin ja Keatsin seurassa. Onko romantikoilla vielä annettavaa 2020-luvun suomalaiselle?

Tero: No ainakin minulle on! Olisi itse asiassa tavattoman mielenkiintoista tietää, kuinka moni heitä vielä lukee, millä tavoin ja missä – siis missä päin maailmaa. Byron, Keats, Coleridge ja (minusta) vähemmässä määrin Wordsworth kirjoittivat kyllä kuolematonta lyriikkaa. Nimenomaan Byronia ja Keatsia pidän vahvimpina, Coleridge on vähän kuin hittipoppari, jonka huippusaavutukset (Kubla Khan, The Ancient Mariner) ovat mahtavia mutta jonka koko tuotanto ei kestä lähempää tarkastelua. Pitää kyllä huomauttaa, etten tunne näiden runoilijoiden tuotantoja perinpohjaisesti, joten näkemyksissäni voi olla korjattavaa.

MM: Kiinnostavaa on myös Dumas’n tuotannon lähilukusi. Ovatko nykyajan tolkienit ja potterit itse asiassa Dickensin, tunteellisen viktoriaanin ja laajasti, jatkokertomuksinakin lehdistä luetun myyntitykin suoria perillisiä?

Tero: Tietyllä muodon tasolla Potterit varmaan ovat, Tolkienista en sanoisi niin. Toisaalta täytyy myös todeta, että Pottereista minulle riitti ensimmäinen kirja ja viisikymmentä sivua sitä toista, sen jälkeen totesin että tämä ei ehkä ole minua varten. Nostaisin Dickensin ja Dumas’n perillisten joukkoon myös Stephen Kingin, ja varmaan heitä on muitakin. Tarkoitan siis tietynlaista laajan muodon epiikkaa, jossa asioiden monisanainen kuvaaminen on keskeinen osa koko tarinan pointtia, tarkoitus nimenomaan on saada lukija uppoutumaan kirjan maailmaan. Ankara kustannustoimittaja voisi siivota tämän lajin kertomuksista helposti kolmanneksen ja isommalla vaivalla jopa puolet pois niin että sama tarina tulisi edelleen kerrotuksi, mutta samalla menetettäisiin draaman kaaresta ja tehosta jotakin todella olennaista. Aivan kuten sinfonian loppunousu on vaikuttava suurelta osin siksi, että sitä ennen on ehtinyt tapahtua riittävästi asioita, joita ilman mikään ei olisi entisellään: loppunousu on vaikuttava juuri kaikkea aiemmin tullutta vasten, ei yksinään.

MM: Miksi Hemingway on yhä ajankohtainen?

Tero: Hemingway on aina ajankohtainen ja nimenomaan siksi, että hän tarjoaa yhden vastakohdan edellisessä vastauksessa kuvatulle kertomisen tavalle. Hemingway, kuten Raymond Carverkin, puristaa tarinasta pois kaiken, mikä voidaan jättää kertomatta. Se on ihan teknisessä mielessä tavattoman mielenkiintoista ja jokaiselle kirjoittajalle ja lukijalle tutustumisen arvoista. Hemingwayn tuotannossa on kyllä hölmöjä asenteita ja paljon tarpeetonta poseeraamista, mutta ei se kokonaisuutta pilaa.

MM: Vielä kääntämiseen ja sen rytmiikkaan. Voidaan sanoa, että Englannin mahti näkyy vielä kahdessa asiassa - pop-musiikissa ja kuningashuoneessa. Kerro vähän rytmimusiikkiharrastuksesi ja englannin kielen suhteista.

Tero: Musiikkiharrastus on itse asiassa ollut yksi todella tärkeä englannin kielen harrastamisen väline. Olen aina ollut kiinnostunut sisällöistä, joten aloin jo kymmenvuotiaana kuunnella musiikkia ja lukea laulujen sanoituksia sanakirjan kanssa: katsoin sanakirjasta kaiken, mitä en ymmärtänyt, ja koska syystä tai toisesta opin laulujen sanat helposti ulkoa, sanavarastoni laajeni samalla nopeasti. Satuin vieläpä kuuntelemaan harvinaisen hyvin kirjoitettua rocklyriikkaa, joten opin laajan kirjon sanoja enkä ainoastaan baby-sanaa tuhanteen kertaan.

MM: Kirjallisuudessa unohdus valtaa alaa, kun tarjonta kasvaa. Mitkä ovat unohdettujen kirjojen lukuvinkkisi?

Tero: Arto Mellerin ainoa romaani Tuomiopäivän sävärit on osin hahmoton ja osin syvästi epätyydyttävä, mutta siinä on myös jotain sellaista, jota en ole muista suomalaisista romaaneista oikeastaan löytänyt. On komeaa verbitöntä kerrontaa, harvinaisen taitavia näkökulman- ja kertojanvaihdoksia, yleisesti upeaa kieltä ja niin edespäin. Sille soisin uusia lukijoita.

MM: Mitä käännöksiä on tulossa?

Tero: Juuri nyt suomennan erään kirurgin tutkimusmatkaa ihmisruumiiseen. Käännöksen äärellä on pitänyt miettiä moneen kertaan, mikä kaikki tulee suomentaa loppuun asti ja missä pitää käyttää ns. sivistyssanoja. On selvää, että tulee sanoa keuhkoputkentulehdus eikä bronkiitti, mutta lääketieteessä on paljon myös sellaista käsitteistöä, jonka äärellä tämä kysymys on paljon vaikeampi. Neil Hardwickin muistelmien suomennos on jo aika lailla valmis, kirja ilmestyy huhtikuussa. Ja pian taidan solmia sopimuksen erään erittäin kuuluisan ja arvostetun näyttelijän muistelmista.

MM: Ja lopuksi kielen ytimiin. Anna meille joku esimerkki englannin kielestä, joka on sinulle erityisen tärkeä.

Tero: Ensimmäiseksi mieleen tulee avaussäe Shakespearen sonetista numero 116: ”Let me not to the marriage of true minds.” Sitä en haluaisi joutua suomentamaan. Jos se olisi ”Let him not…” niin suomen kielestä löytyisi luonteva ”Älköön hän...”-rakenne. Mutta itseä koskeva kehotus ”Let me not…” onkin sitten paljon vaikeampi. Tällä en muuten tarkoita sanoa, että suomen kielen keinot olisivat jotenkin vajavaisemmat kuin englannin. En nimittäin haluaisi myöskään joutua sanomaan englanniksi, kuinka ”Välillämme kohosi seinän sijaan varsinainen muuri”.

Takaveden kirkot 2: Ely - Backwater Churches 2: Ely

Ensikosketukseni Elyn katedraaliin oli lapsuudessa John Hedgecoen Suuren valokuvauskirjan sivuilta. Normannityylinen kirkko näytti kuvissa salaperäisen ikivanhalta ja sen valtavista tammista rakennettu lanterni häikäisi loistokkudellaan. Matkustin varta vasten kirkkoa katsomaan loppuvuonna 1992. Jos liikkuu Fenlandissa, Cambridgen pohjoispuolta rautateitä pitkin, Ely sattuu sopivasti matkan varrelle. Muistan kirkon laivan viktoriaaniset kattomaalaukset hyvin, niiden värikkään koristeellisuuden ja kontrastin vanhempien aikojen askeettisiin kivirakenteisiin, Ainoan paikan päällä käyntini jälkeen olen kahdesti katsonut kirkon valtavaa, vakuuttavaa massaa ohimenevästä junasta. Olen katsonut sitä kuin suurta merellä liikkuvaa alusta.

Tänne perustettiin luostarikirkko jo 600-luvulla. Alue oli hankalapääsyinen takamaa, saari vetisten soiden keskellä - hieman samanlaista maastoa, missä Alfred Suuri piileskeli tanskalaisia. Isle of Eels, ankeriaiden saari, oli tietenkin helppo saalis tanskalaisten laivoille, he hävittivät luostarin 800-luvulla. Se oli ensimmäinen hävitys, kirkko nousi uudelleen pian, sen muovasivat ja laajensivat normannivalloittajat vuodesta 1066 lukien. Ylpeät tornit nousivat vesijättömaiden keskeltä. Länsitorni on korkein kaikista, sen oikealla puolella on säilynyt matalampi tornipari, mutta vasemmalta puolelta sellainen on romahtanut. Länsifasadi kummastuttaa sen vuoksi epäsymmetrisyydellään: siksikin Hedgecoen kuvat vaivasivat mieltäni. Nyt niitä kuvia ei löydy netin syövereistä enää ja kirjaa minulla ei ole käsillä. Valokuvaukseen ja brittiläiseen arkkitehtuuriin innostaneen tekijän tuotanto on sirpaloitunut ja unohtumassa. Kuuluisa Lady Chapel rakennettiin liian lähelle päärungon perustuksia, pohja petti ja ristilaivan torni tuli alas. Siihen kohtaan rakennettiin kuuluisa lanterni, nerokas geometrinen luomus. Onnettomuus kääntyi voitoksi, kiitos tekijämiesten.

Etsin erilaisista esityksistä tarkkaa kuvausta näistä romahduksista. Elystä löytyy paljon videoita, mutta paikallisväri on niissä liian vahvaa. Englantilaisten on vaikea pysyä asiassa, esitykset rönsyävät helposti eksentrisille sivupoluille ja takakujille. Kun odotan, että esiteltäisiin kunnianarvoisan rakennuksen dokumentteja, tarina siirtyykin kellojensoittajien ammattikunnan tai kirkon kaupan mummojen käsitöiden esittelyyn ja heidän muistoihinsa rakennuksesta. He ovat siellä käyneet koko ikänsä, mikä on tietysti etuoikeus. Ely on myös kärsinyt kuvainraastajien tekosista - pyhimyskuvia ja lasimaalauksia on surutta hävitetty, ja onpa kirkko ollut kokonaan suljettunakin kaupungin suuren pojan Oliver Cromwellin toimesta. 

Ely on kostea paikka yhä, vaikka se ei ole enää niin saari kuin muinaisina aikoina. Paikalla käynyt Daniel Defoe sanoi, että jokaisessa majatalon huoneessa oli sammakko. Kaupungin laidalla on iso venesatama. Sortumilla on ehkä jotain tekemistä maaperän kosteuden kanssa. Paikalliset näyttävät olevan tästä tietämättömiä. Kun etsin Google Earthista edustavia kuvia katedraalista, löysin närkästykseni paikallisen koiranulkoiluttajan, vandaalin, joka antaa lemmikkinsä merkkailla reviiriään kunnianarvoisen jättirakennuksen perustaan. Englantilainen understatement voi joskus saavuttaa liiallisia ulottuvuuksia, suoranaista kunnioituksen puutetta.

Ely on kaksiosaisen joulukalenterisarjani päätösosa. Katedraali on ulkoapäin vaikuttava kokonaisuus, jossa on poikkeuksellisen tyydyttävää tutkia eri aikojen tyylillisiä elementtejä. Vanhimmista osista emme tiedä juuri mitään, mutta paikan päällä voi tuntea, ettei näkyvissä osissa ole koko tarina. Sisätiloissa ikonoklastien hävityksiä on paikkailtu myöhemmillä töillä ja jopa tunteikkailla käsitöiden näyttelyillä: marmoripyhimykset voidaan korvata huovutustöillä. Valtava tila kuitenkin on akustisesti yhä koskematon, se soi. Ensimmäinen joululevyni oli John Rutterin Elyssä äänittämä. Lady Chapelilla on oma akustiikkansa, mutta ristikeskuksen alla hahmottaa tilan suuruuden myös äänitteestä. Musiikki vie vuosisatojen taakse normanniaikoihin: takamailla on vietetty joulua satoja vuosia, omassa rauhassa.

https://youtu.be/1Tro4svSDhw?si=4EVbyAyJudUS91w0

***

Ely is not the biggest of towns, but its Cathedral is unforgettable, the ancient Isle of Eels is worth visiting also on a rainy, foggy day of December. The great building is blessed with wonderful, extraordinary exterior and interior. But that naughty man - what is he and his dog doing?

Takaveden kirkot 1: Hull - Backwater Churches 1: Hull

Takavesi ei ole yleisesti Suomessa käytetty käsite, takamaa on tutumpi. Käytän termiä tässä tarkoittamaan jotain hankalasti luokse päästävää, ehkäpä vanhentunutta ja jotenkin takapajuista kohdetta veden partaalla. 

Kahden jutun sarjani voi mieltää myös eräänlaisena suppeana joulukalenterina. Joulun sanomahan on myös takamaan, vähäisen paikkakunnan, merkityksen nostamista. Backwater on englannissa käsitteenä valmis ja selkeä. Esimerkkini ovat molemmat myös veden ääriltä, paikkojen merkitys on joskus ollut huomattavasti suurempi ja ne ovat kummitelleet ajatuksissani vuosia.

Kävin Hullin suomalaisen merimieskirkon rakennuksella vuonna 2000. Kivijalasta löytyi graniittilaatta, joka kertoi, että piispa Gulin oli vihkinyt rakennuksen vuonna 1948.  Olin kuullut erään papin toimineen rakennuksessa ja etsin sen hänen vinkkinsä perusteella. Päättelin, että rakennuksen täytyi sijaita satama-alueella. Karttaa tutkiessani huomasin siellä Church Streetin, jolla epäilin kirkon olevan. Otaksuntani osui oikeaan - kookkaan rakennuksen seinässä oleva risti vielä sinetöi asian. Komea, edelleen nykyaikaisen oloinen punatiilirakennus toimi silloin kirjapainona ja sen työntekijät loivat minuun epäileviä katseita. 

Nykyisin rakennus on tyhjillään, aidattu ja siihen on haviteltu iäisyyshankkeena hotellia. En itse ottaisi huonetta tuolla sijainnilla. Hullissa kävin päiväseltään loistokkaammasta Beverleystä käsin. 

Suomalais-ruotsalaiset merimiehet olivat Hullissa kaukana kotoaan. Vuonna 1948 Englanti ja Suomi toipuvat vielä sodasta, mutta entisten vihollismaiden välillä kulki jo tavaraa, puuta, rautaa, tekniikkaa, tuskin mitään kovin ylellistä. Pohjoisen Hull ei ole attraktiivisinta Englantia, se on jopa muutaman kerran valittu maan rujoimmaksi paikaksi. Satama-alue vastasi mielikuvaani vaihettumisvyöhykkeenä olevasta teollisuusalueesta, turistia ei oltu ajateltu, vain työpaikkoja ja niidenkin loppumiseen oli varauduttu. Merimiehelle oli kuitenkin täällä tarjolla punkka yöpymiseen, mahdollisuus kuunnella pari ystävällistä sanaa, paikka palata lyhyen pub-käynnin jälkeen. Ehkä oli pöytä, jossa kirjoittaa postikortti ystävättärelle kaukana kotomaassa tai lukea kirkon kirjastosta lainattua kirjaa. Nuori pappi varmaan täällä mietti, miten parhaiten puhuttaa karkeita työmiehiä, jotka vain kulkivat tästä ohi.

Merimieskirkkojen verkosto on pienentynyt, vienti- ja tuontilaivat keskittyneet ja kasvaneet, Lontoon Rotherhythen merimieskirkko on jäänyt jäljelle ja kukoistaa. Historiaa on kuvattu hienosti vaikka tässä blogissa. https://merimieskirkko.fi/blogi/miksi-merimieskirkko-on-olemassa/ 

Hullissa voi vierailla Wilberforcen, orjuuden vastustajan, kotimuseossa. Yhteiskunnan muutos on ollut suuri, mutta orjuus on saanut uusia muotoja. Mittakaava on laajentunut globaalisti ja keskittynyt yhä enemmän Lontooseen. Pieni satamakaupunki on hiljentynyt, sen vauraus on mennyttä ja näkyy vain palasina. Church Street jatkuu Hedon Roadina. Hedon on Hullia vanhempi satama, Humberin sivujoen varressa. Kun joki umpeutui, Hull kasvoi. Hedonin kirkko on suuri ja nyt sisämaassa, se näyttää suhteettomalta, pelottavan mykältä, kuten kirkot joskus näyttävät. Kellotorni mittaa takamaan aikaa. 

Jos jatkan kohti rannikkoa, vastaan tulee vielä Patrington, takamaan takamaa ja sen korkeatorninen Queen of Holderness-kirkko.  Meri on lähellä ja tapansa mukaan valtava. Olen mielikuvissani usein katsellut tuota kirkkoa, seisoen hautausmaalla sen ympärillä. Se on niitä paikkoja, joissa matkoilla on vaan käytävä: ”Koska se oli siellä.” Tuollaiset kohteet ovat mieleenjääviä, autiossa ja tyhjässä tunteessa on silti jotain pysyvää, eikä poislähtö tee niin kipeää kuin jääminen.

***

This two-partite text is about churches in remote places, by the water, and how they have haunted my imagination for years. The first one is the old Seamen’s Mission building for Finnish and Swedish sailors, in Hull, the dock industrial area.

Mitä kirjallisuus on? Osa 3: Todellisuus

Kaikki sulautuu yhteen -

hyvä pahaan, jalomielisyys

oikeudenmukaisuuteen,

uskonto politiikkaan…

                Thomas Hardy (Mottoteksti Graham Greenen Kunniakonsulin alkulehdellä)

Kaunokirjallisuuden tyypillinen kritiikki on, ettei sillä ole juurikaan kosketuspintaa todellisuuteen. Usein sanoja on henkilö, joka väittää lukevansa vain ns. tietokirjallisuutta. Voi kuitenkin kysyä, mitä tuo todellisuus on ja onko se lopulta kovin irti romaanin todellisuudesta. Kun itse vakavasti kiinnostuin kirjallisuudesta, ajattelin - James Joycen ja Thomas Mannin johdattamana - että kirjallisuuden tulee sisällyttää itseensä kaikki, että se jollakin tavalla umpioi ja säilöö kokonaisuuteensa rakenteellisesti koko sekavan maailmamme tarjoten sille kestävän jäsennyksen. Näin varmasti onkin - uskollisimmat Joycen ja Tolkienin lukijat jaksavat loputtomiin ihastella luodun kirjallisen maailman kaleidoskooppimaista rikkautta. He antavat kirjailijan vietellä itsensä kerta toisensa jälkeen, eivätkä huomaa, ettei huoneita ole viime vuosina juuri tuuletettu: kellarimainen homeen haju pistää terävänä heti satunnaisen kriittisen lukijan nenään.

Jossain vaiheessa tajusin, että romaanin todellisuus on itse sanoissa: kirjoitetuissa ja luetuissa. Kirjailija, joka on ehkä eniten vaikuttanut käsitykseeni kirjoittamisesta on ollut Graham Greene. Hän nousi aamulla ylös sängystään, kirjoitti määräosansa sanoja aamupäivänä, lähti lounaalle ja eli loppupäivän (usein huonoa) elämää, palatakseen taas seuraavana aamuna enemmän tai vähemmän kunnossa kirjoituskoneen ääreen, ilman mitään kirjailijan lukkoja ja tyhjän paperin kammoa. Kun Greene kävi lyhyen matkan Meksikossa, rajatusta aineistosta hän synnytti äärimmäisen tehokkaasti koettua hyödyntävän romaanin Voima ja kunnia, joka kertoo pakenemisesta. Todellisuudessa esiintyy pakenemista eri muodoissa. Se on ihan riittävä romaanin teemaksi. Hiljainen amerikkalainen ammentaa rakenteeseensa kolmiodraaman, on kaksi miestä ja yksi nainen. Lähes sama asetelma, vain Vietnamin poliittisesta tilanteesta Argentiinaan siirrettynä, on käytössä romaanissa Kunniakonsuli. 

Greenen tekstin todellisuuden topografia vaikuttaa helposti yksinkertaiselta, kuin väljästi rakennetulta pienehköltä kaupungilta. Kirjailija luo kuitenkin paikallisuuden vaikutelman varmakätisesti valikoiduilla yksityiskohdilla sommitellen: maut, hajut, lämpötila, paikalliset toimintojen ja menettelyjen rytmit, sanomalehtien uutisten kommentoinnit, paikallisten kirjailijoiden mieltymykset - Borgesin kiinnittyminen Coynan Doyleen, Stevensoniin ja Chestertoniin. Illuusion uskottavuuden viimeistelee henkilögalleria, niukka, mutta todelliselta vaikuttava, mielipiteineen, asenteineen ja asemineen, keskinäisine jännitteineen.

Kirjailija itse vie luomaltaan todellisuuspohjaa mainitsemalla heti kirjan alussa, ettei henkilöille ole vastineita elävässä elämässä ja että tapahtumapaikat on jätetty tarkoituksella epämääräiseksi. Sellaista ei oikeastaan tarvita: Greenen teksti on ilman niitäkin todellisuuden tunnun kyllästämä - kuten hänen aloitusnovellinsa (Puutarhan alla, suom) kokoelmasta Nollapiste (A Sense of Reality). Siitä olen kirjoittanut aiemmin täällä https://paxengland.blogspot.com/2021/08/puutarhan-alla-under-garden.html.

Kunniakonsuli julkaistiin vuonna 1973. Seuraavan vuosikymmenen alkupuolella Greene julkaisi teoksen J’Accuse - The Dark Side of Nice. Kirja suomennettiin 1983 nimellä Nizzan pimeä puoli, komea Zolan pamflettiin todellisesta Dreyfus-juttuun viittaava Syytän-alkuosa oli jätetty pois. Teos sai hieman sekavan vastaanoton. Luin silloin paljon Greeneä ja mustamaalaukselta tuntuva kirja ei houkutellut minua, vaikka samalla tavalla yhteiskunnan epäkohtia käsitellyt Ahneiden pidot olikin miellyttänyt minua kovasti. Greene todellakin syytti Nizzan pormestaria korruptiosta ja rikollisten suojelusta omien havaintojensa pohjalta. Greene otti oman arvovaltansa peliin ja toi asioille näkyvyyttä, riskinä oli saada katkeran vanhan ukon leima. Kirja poiki kunnianloukkaussyytöksen pormestarilta. Greene hävisi jutun ja kirja kiellettiin Ranskassa. Muutaman vuoden päästä, vähän ennen Greenen kuolemaa, kyseinen pormestari kuitenkin tuomittiin oikeudessa juuri samoista asioista ja lähti maanpakoon. Prosessi oli tietenkin ollut Greenelle raskas. Hän muisteli kirjoittaneensa nuorena sonetin rauhallisesta vanhuudesta. Hän joutui toteamaan, että sonetti oli fiktiota.

Kunniakonsulin todellisuus alkaa rakentua kirjoituksesta välittömästi. Katsomme päähenkilön kanssa jokea, värejä ja savua sen yllä. Annamme hänen vaeltaa lapsuuteen, pian ihmettelemme, miten joku voi ajatella Lontoon edelleen olevan samanlainen kuin Oliver Twistin päivinä, vain kokemuksia vailla oleva voi niin olettaa lukemansa kirjan perusteella. Äiti- ja isäsuhde löytyvät nopeasti, lukija tajuaa viittaukset niukistakin kuvauksista: päähenkilö alkaa vaikuttaa hyvin tutulta. Greenen todellisuus on rakennettu pienistä havainnoista, jotka tuntuvat uskottavilta. Yöllinen soittaja ärisee, koska pelkää. Päähenkilön kohtaama yksinkertainen nainen, jolle hissit ovat uusi ja pelottava asia, alkaa kiehtoa syntymämerkkinsä kautta; naisesta tulee pakkomielle. Naisen mies kaapataan, häntä pidetään merkkihenkilönä, vaikka hän on pelkkä kunniakonsuli. Päähenkilö joutuu neuvotteluihin kaappareiden kanssa. Greene kuvaa rikollisen toiminnan sattumanvaraisuutta ja tilanteiden sekavuutta osuvasti. Pidin esimerkiksi päähenkilön tavasta pyrkiä olemaan rauhallinen ja sitten äkisti raivostua: se on jotenkin elävää elämää, todellista. Yksi kaappareista on pettynyt pappi. Keskustelut kulkevat uskonnon todellisuuskäsitykseen pelastuksesta messun kaavoihin, polittiseen todellisuuteen, yksilöiden draamaan, jossa keskiössä on naisen raskaus ja kysymys lapsen isästä, loppujen lopuksi halusta elää. 

”Sinä olet mustasukkainen, koska hän rakastaa.” 

Kirjallinen todellisuus voi olla häiritsevää ja jättää pysyvän muistijäljen. Todellisessa elämässä kokemamme ei useinkaan esiinny näin paljaana, tiivistettynä ja kiteytettynä. Greene itse piti Kunniakonsulista kirjana. Päähenkilöönsä hän lienee ottanut piirteitä varsin läheltä, sisältään. Vaikka teos liikkuu olemassaolomme peruskysymyksissä, sitä ei silti ole pidetty erityisen katolisena kirjana. Ehkä kirjassa on liikaa epäilyä ja todellisuutta. Yksi kaappareista paljastaa politiikan katkaisseen hänen runoilijauransa ja johtaneen lopulta rikoksen poluille. Runouden olemuksesta hänellä on selvä käsitys - aiheita on lopulta vain kaksi: rakkaus ja kuolema. Kaappari ei varmasti ollut kummoinen kirjailijana, mutta niin vain lukija joutuu omassa todellisuudessaan pohtimaan noita kahta aihetta lopetettuaan lukemisen. 

***

Aloitin sarjani Sartren sitaatista ja hänen vaatimuksestaan epäkohtien hakemiseen ja toimimiseen. Kirjallinen todellisuus lienee kuitenkin Sartren näkemyksiä monimutkaisempaa, ja ainakin Greenen tapauksessa myös selkeämpää. Greeneläinen lukija ärtyy Sartren teorian päsmäröivästä otteesta kuviteltuun todellisuuteen. Ristiriitoja voi tiedostaa, niiden kanssa on vain elettävä omassa todellisuudessaan, oli sitten apuna kauno- tai tietokirjallisuuden tarjoama näkemys realiteettien universaalista luonteesta.

***

My last dimension to literature is reality. Graham Greene with his A Sense of Reality, love triangle in The Quiet American and pursuit theme of The Power and the Glory combines those in his masterly written The Honorary Consul. A lot of tangible and convincing details, life-size characters and a torrent of events wrapping it all up - into two themes, essential for a bad poet as well as to life in general - love and death.

Mitä kirjallisuus on? Osa 2: Unohtaminen

 

”Kuka päättää, ketkä saa onnistua?”

                          -Mira ja Paula

Emme tule yleensä ajatelleeksi, että unohdamme asioita koko ajan. Borges on tuotannossaan käsitellyt kaiken muistamisen kirousta. Unohdamme päivän lehdet nopeasti, eilen käsittelimme ihailemamme Tolstoin Sota ja rauha-teoksen viimeistä osaa, josta mielikuvamme ovat hatarat. Tarvitaanko sitä osaa? Oliko siinä oikeasti niin, että ranskalaisjoukot olisivat hyökänneet Venäjälle myös ilman Napoleonia? Voimme tarkastaa asian ja palata suosikkiteoksemme pariin. Samassa keskustelussa ystäväni totesi, että venäläisistä runoilijaklassikoista on hankala keskustella, kun kukaan ei tunne heitä. He ovat unohtuneet, ehkäpä ilman omaa syytään.

Myös Percy Bysshe Shelley on pitkälti unohtunut. Jos luemme hänen elämästään ja teoksistaan edes wikipediasta, kauhistumme laiminlyöntiämme. Olemme käyttäneet aikaamme joutavaan, lukeneet viihderomaaneja, jotka unohdamme samantien, emmekä ole pysähtyneet romantiikan suuren pojan tuotantoon ja kokemaan sitä järkytystä, mitä aikalaiset muutamassa harvassa rivissä sanoja kokivat. Emme rehellisesti sanottuna tiedä paljon ensimmäisestä todellisesta julkisuuden henkilöstä Lordi Byronista, emmekä nuorena nukkuneesta Keatsista, jonka runokokoelma löytyi hukkuneen Shelleyn taskusta. Olemme tulleet tietämään Shelleyn rouva Shelleyn - Maryn - Frankensteinin hirviön luojan - kautta. Tuo kirjallinen piiri oli niin omituinen, että on kummallista, että viihdeteollisuus ei ole laajemmin huomioinut sitä tuotteistamisessa herrojen osalta: dramatiikkaa uhkuva epähistoriallinen kuvituskuvani - Fournier’n maalaus Shelleyn hautajaisista - kertoo tuosta potentiaalista, mutta kovin kauhukirjallisuuden keinoin. Byron, toistaiseksi elossa, on nostanut dandyn-katseensa kohti synkkiä taivaita. Näemme eleen, mutta emme hänen mietteitään.

https://en.wikipedia.org/wiki/Percy_Bysshe_Shelley

Tässä blogissa on ansiokkaasti kieltäydytty viettämästä Shelleyn hautajaisia: on osoitettu, miten hänen kirjoittamansa elää - ja vieläpä monipuolisesti, yllättävissä yhteyksissä.

https://perttueemeli.blogspot.com/2021/09/percy-bysshe-shelley-1792-1822-runoja.html

Englantilainen vanha runous on käännöksinä Suomessakin olemassa, mutta löytyy vaivalloisesti. Aale Tynnin kokoelmassa Tuhat laulujen vuotta on pelastettu kaksi Shelleyn runoa - Oodi länsituulelle ja Ozymandias. Jälkimmäinen runo jo sinänsä käsittelee unohdusta ja mahtavimpien sortumista. Sen eleginen sävy soi lavennettuna Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisessä. Se taas vuorostaan käsittelee unohduksiin jäänyttä jaksoa muinaisen Egyptin historiassa.

On normaali ilmiö, että kirjallisuutta tulee ja menee. Kirjapalkintojen saajat saavat lyhyessä ajassa valtavasti kiinnostusta, mutta hiljaisuus tulee myös nopeasti. Myydyt teokset päätyvät pian makulatuuriin, kun ne eivät kelpaakaan enää kenellekään (paitsi minulle, joka tartun kirjoihin hirvittävän hitaasti). Myös klassikot painuvat unohduksiin - kaupallisista syistä, tai aivan muista syistä. Harva lukee vaikka Fieldingin Tom Jonesia, vaikka se on myös viihdyttävä teos. Kaikki tuntuvat tietävän Shakespearen Hamletin, mutta onko niin, että näytelmän nauttima suuri arvostus onkin Coleridgen keksimää, hän nosti kirjoituksillaan sen nerokkuuden esiin ja viktoriaanit huolehtivat lopusta. Emme pääse Hamletista enää irti. Voimme silti väistää sen ja toistella loputtomiin muutamaa kuuluisinta riviä, kyllästymiseen saakka. Hankalampaa on sanoa, mistä siinä on pohjimmillaan kyse. 

Emme saa kirjallisuudelta lopullisia vastauksia. Näemme Richard III:n hirviönä, koska Shakespeare katsoi parhaaksi tehdä hänestä hirviön. Se myi paremmin kuin hyveellisenä esitetty Richard. Kirjailija sysäsi tuon puolen sivuun, ja me unohdamme sen mieluusti. Prinssit ovat hävinneet, kirjallisuus muistuttaa heistä, mutta heidän unohtunut paikkansa ei silti löydy. 

On olennainen piirre katsoa, mitä kirjailija näyttää meille, se antaa myös vihjeen, mitä hän jättää kertomatta. Ratkaisussa on ilmavuutta. Sinfonisteista Mahler ja kirjailijoista Joyce usein tukahduttaa vastaanottajansa materiaalin paljoudella, tuntuu, ettei mitään ole jätetty pois. Kyse on pitkälti siitä, luottaako tekijä kokijaan, lukijaan, kuulijaan - viime kädessä myös omaan materiaaliinsa. Lukijani, tartu siis tilaisuuteen ja lue unohdusta käsittelevä Shelleyn, tuon radikaalin, lyhyt, ilmava, mutta kauhistuttava runo. 

***

This text is about forgetting in literature. We can forget Shelley, the last part of Tolstoy’s great work, we can let writers suffocate us with their material or they can hide something from our eyes. We can forget daily papers, whole novels, even authors. But we still have few lines of Ozymandias - and we can see by their brilliance how we can forget everything.