Angloskeptikon tunnustuksia

Lähes 500 blogipäivityksen jälkeen on tehtävä oikaisu: angloskeptikko olen, en anglofiili. Rakastan Englannissa monia asioita, mutta koko kirjoittamiseni taustalla ei ole ihailu, vaan halu ymmärtää maata, joka usein onnistuu herättämään niin kielteisiä tuntoja: ristiriitoja suorastaan. Itselleni anglofiiliyden kieltäminen on tietenkin luontevaa: en vain ole muotoillut sitä koskaan ulkopuolelle erityisen selvästi. Käsite on myös petollinen kuuluisan englantilaisen charmin tavoin: palvomiseen sisältyy Englannin kohdalla sisäänrakennettuna myös joidenkin kansallisten piirteiden samanaikaista inhoamista. 

Todellinen anglofiili tuskin olisi toivonut Englannin jalkapallojoukkueen putoamista jo alkusarjassa. Kun naisten Euroopan mestaruusottelu päättyi leijonattarien juhliin, suljin lähetyksen samantien ja menin ahdistuneena nukkumaan. Peli ei ollut kaunista. Suhtaudun pääosin epäillen myös englantilaiseen kirjallisuuteen, musiikkiin, kuningashuoneeseen, vaalijärjestelmään, vaateparsiin, suuriin kaupunkeihin... 

Rakastan englantilaista maisemaa, kivirakennelmia, aluskasvillisuutta, kansan sitkeää jääräpäisyyttä (tiettyyn rajaan), huumoria, pastoraalista musiikkia, teekulttuuria, juustoja, Chesterfield-sohvia…

Olen varsinaisesti frankofiili. Ensimmäinen Ranskan-matkani vuonna 1986 oli minulle elämys, josta en ole edelleenkään toipunut - maa oli niin erilainen Suomeeni verrattuna. Kun seuraavana vuonna kävin Englannissa, tunnelmat olivat heti ristiriitaiset. En päässyt vielä maaseudun makuun, isot kaupungit kiinnostivat, Lontoo oli upea. Sittemmin sen hohto on karissut ja maaseutu noussut suosikiksi. Junamatkailu on vaihtunut autoiluun ja olen päässyt tunkeutumaan syrjäisiin, viheliäisiinkin alhoihin. Äitini on vaatinut minua lopettamaan Englannista kirjoittamisen ja keskittymään Ranskaan. En löydä sitä järkeväksi. Pidän Ranskassa lähes kaikesta täysin kritiikittömästi. Se ei anna kirjoittamiselle hedelmällistä pohjaa kuten epäilyni Englannin suhteen. Minun Englantini kohtalona on olla menneisyytensä vanki ja oman persoonansa kahlehtima John Bull-hahmo. Sympatiseeraan hänen jännitteitään Walesin, Irlannin ja Skotlannin kanssa, pelkään hänen menettävän vahvan punavalkoisen ominaisvärinsä - varsinkin Yorkshiressa. Cotswoldshan on jo menetetty Lontooseen kyllästyneiden julkkisten invaasiossa, joka samalla pelastaa että häiritsee paikallisia oloja. Minun Englannilleni oli tyypillistä tehdä tunteella Brexit-ratkaisu ja koettaa sitten kärvistellä valintansa kanssa: löydettyään ja kadotettuaan itsensä. Tätä olen yrittänyt ymmärtää useamman kirjoituksen ajan, aina yhtä huonolla menestyksellä. Ehkä he eivät todellakaan kuulu Eurooppaan: aiempia virheitä on pyritty paikkailemaan uusilla.

Blogini tekstien luokittelussa erottuu yksi henkilö omana luokkanaan: Alec Clifton-Taylor. Hän oli väsymätön, tinkimätön, kivi-, puu- tai tiilirakennusten tutkija - joka lempeällä purevuudellaan ja armottomalla paikallisuuteen paneutumisellaan onnistui tekemään marginaalista kiinnostavan. Hänessä henkilöityy englantilaisen asenne, jossa sydän tuntuu yhä olevan imperiumin keskiössä, vaikka tutkitaan kattotiilten muotoja ja materiaalia menneestä, kadotetusta, nukkavierusta edwardiaanisesta maailmasta - luotto siihen, että joku kuuntelee on vahva, koska asia on niin tärkeä: aina muutama eksentrikko löytyy yleisöksi ja se riittää. Vaikka sitten Suomesta. 

Tunnistan englantilaisuudessa joitakin hirvittäviä piirteitä: omituisten tapojen ja instituutioiden loputtoman kärsivällisen sietämisen - kuningashuone on siitä oiva esimerkki - murhan nostaminen taidelajiksi dekkareissa toinen - siitä huolimatta en tunnustaudu anglofoobikoksi, pelkuriksi. Tai viime matkalla päätään nostanut boredom - kyllästyminen - paahtoleipää ei voi syödä määräänsä enempää, eikä maisemaan pysty juurtumaan, vaikka kuinka yrittäisi. Verbalistiikkakin väsyttää jossain vaiheessa, eikä jälki-imperialistinen yhteiskunta tunnu yrittävän tosissaan, politiikan seuraaminen on tuskallista ja innovointi ei enää muuta maailman perusteita, vaan synnyttää korkeintaan viihdepalvelua. Vanhat korppuuntuvat ja implantoituvat julkkikset pinnistelevät juorupalstoilla vuodesta toiseen loputtoman pitkään hallinneista kuningattarista mallia ammentaen karmeissa silmälaseissaan ja kulahtaneissa bikineissään.

Olen rakentanut Englannista mieleiseni tilkkutäkin ja viihdyn illuusiossani kuin parhaassakin linnassa. Tiedostan kipeästi, että tavoitan joitakin piirteitä vain karkeasti ja yksityiskohtia tuskin lainkaan ymmärtämättä. Olen jumittunut West Midlandsiin kuin Tolkien loputtomien vivahteidensa Keski-Maahan: sen haiseviin menninkäisiin, tunkkaisiin oluttupiin ja loputtomissa neuvonpidoissa harjoitettuihin moralisointeihin. Yritän löytää perussyytä, miksi tästä kaikesta on pitänyt edes yrittää päästä perille. Ehkä minun pitää yrittää sanoa jotain järkevää taidemaalari Samuel Palmerista ja hänen oudoista kuvistaan…kirja, se on täällä jossain…pastoraalisuuden paratiisillisuus…vai olisiko järkevintä ryömiä lopullisesti piikkipaatsamien alle? Anglomaanisuus on alituisena vaarana, jos ei pidä varaansa.

Ehkä Englannin asioiden seuranta on kuin loputonta laivastoon liittymistä, maailman herruuden illuusion tavoittelua, laivakorppujen nakertelua ja henkisen keripukin sietämistä. Ilkeämieliset ranskalaiset sanoivat, että Englannin laivasto kasvoi kahdesta syystä: Englannin keittiön ja naisten vuoksi. Törkeästi sanottu, omat havaintoni näistä kokonaisuuksista ovat myönteiset. Silti roskalehdistö ja voileipätahnat voivat ajaa kenet tahansa epätoivoon ja merille…muttei Eurooppaan, enää koskaan! Ei enää yhtään uutta voittamalla hävittyä sotaa!

***

At this point of blogging, it is fair to note, that I am not an Anglophile, but an Anglosceptic. Admiring some features, dispising some - a hopeless case of explaining the Famous Charm, not always lucky.

Autioituneella saarella

Source: Roy Plomley/BBC et al.

Se lähti yleisradion ”Näistä levyistä en luovu”-ohjelman sen kertaisesta valikoimasta. Vieraana oli kapellimestari Pietari Inkinen, joka oli valinnut levyikseen:

Johann Strauss: Alkusoitto operetista Lepakko. Wienin filharmonikot, joht. Carlos Kleiber. Jean Sibelius: Andante festivo. Radio-orkesteri, joht. Jean Sibelius. 

Richard Wagner: Isolden Lemmenkuolo oopperasta Tristan ja Isolde. Jessye Norman, sopraano, ja Wienin filharmonikot, joht. Herbert von Karajan.

Sting: Fields of Gold. 

Led Zeppelin: Stairway to Heaven. 

Queen: Bohemian Rhapsody.

Kuuntelin ohjelman loppupuolen autossa ja haukoin henkeäni Bayreuth-kapellimestarin valinnoille. Huomasin, että odotan valinnoilta jonkinlaista pedagogista, kasvattavaa otetta, mutta valinnat menivät niin mukavuusalueelle, että ne olisi voinut tehdä periaatteessa kuka tahansa Inkisen ikätoveri. Mutta tuo ikätoveri ei olisi selvinnyt kuuluisan Wagner-pyhätön esitysteknisistä haasteista. Inkinen tuntui myös vahvistavan teesini, että englantilaisesta popista on tullut purukumi-klassista - enkä luonteeni mukaan ollut ollenkaan tyytyväinen äkkiarvaamatta eteen tulleeseen samanmielisyyteen.

Yleisradion ohjelma on kopio englantilaisesta mallista ”Desert Island Discs”, jonka keksi eräänä sota-ajan iltana Roy Plomley. BBC:llä ohjelma on jatkunut yhtäjaksoisesti ennätyksellisen pitkään. Kuvassani Plomley soittaa levyjä saarella, joka ei kerrankaan jää pelkästään proverbiaaliseksi.

https://en.wikipedia.org/wiki/Roy_Plomley

Ohjelma paljastaa musiikkimakua ja siinä sivussa jotain ihmisestä, joka näitä valintoja on tehnyt. Plomley on muistelmissaan maininnut, että joku hänen ihailemansa vieras Hollywoodista oli paljastunut haastattelussa täydeksi naudaksi ja yleisö tuohtui kun saksalaissopraano Elisabeth Schwarzkopf kehtasi valita omia levyjään. Se oli huono veto fair playn kotimaan ohjelmassa. 

Olen yrittänyt ilmiantaa kavereitani ohjelmaan huonolla menestyksellä. Kiinnostava olisi myös versio ”Näistä levyistä voin luopua”. Kielteisten tuntemusten erittely voisi olla hyvinkin pedagogista ja paljastavaa. En ole koskaan loppuun asti miettinyt, millä itse vastaisin levyhaasteeseen. Veikkaan, että mukana olisi joku Bachin Trio, englantilainen pastoraalinen miniatyyri ja Bartokilta joku rykäisy edustamassa unohtunutta avant garden henkeä. Muutama viikko sitten ihastuin Minna Lindgrenin Malcolm Arnold-radioesseeseen ja voi olla, että säveltäjän popin ja klassisen ristisiitoksista jokin katkelma voisi eksyä mukaan.

Aution saaren ajatus on kuitenkin hirvittävä. Kaikki kääntyy toisinpäin: läsnäolosta tulee poissaoloa. Joudumme luopumaan kaikesta ja katsomaan vain isoja kokonaisuuksia, olennaisuuksia. Lemmenkuolo, taivaaseen vievät portaat, kultaniityt ovat koko ajan uhkaavina sisällämme: kaipaamme vapautta niistä, unohdusta, jotain avaruutta. Muistot kyllä ovat sisällämme halusimme tai emme: niitä ei tarvitse erikseen vahvistaa. Bohemian Rhapsody kyllä virtaa takuuvarmasti sisällämme jo sanaparin muistamisella. Plomleyn kuvassa taustalla häämöttää Englannin satamanäkymä, jälkiteollinen yhteiskunta. Onko siitä mihinkään, onko jäljellä vain gramofonin pyöritys? Vähänkin asiaa miettimällä huomaa, että kaikki on muuttunut toiseksi. Ranskalainen historioitsija Fernand Braudel katsoi vuonna 1987 Plomleyn äänilevyn heiluttelua osana kokonaisuutta ja totesi:

”Lontoo oli Intian hypnotisoima niin, että se tuskin ymmärsi Eurooppaa: kääntyneenä maailmalle se jätti huomiotta mannermaan, josta se irrottautui. Kuitenkin: mihin se olisi kyennyt ilman tätä maanosaa? Lyhyesti sanottuna painopisteen siirtyminen Lontoosta New Yorkiin oli aivan normaalia. Niin maailma muuttuu. Mutta puhuaksemme kiertelemättä, Euroopalle oli parempi, että maailman keskus oli Lontoossa sen käsien ulottuvilla kuin New Yorkissa. Olimme lähempänä aurinkoa. Eivät yksin englantilaiset ole hävinneet. Lontoon satama-altaiden autioituminen on köyhdyttänyt myös meidät muut.”

Braudel näkee Brexitin siis edeltärientävästi itsemurhan jatkumona, joka vielä tapahtuu kauhistuneiden eurooppalaisten toimiessa passiivisena katsomona. Ei hän näe Yhdysvaltojen tilannetta erityisen suotuisana sitäkään: kaikelle on aikansa. Ajan hengen mukaisesti Braudel palauttaa eurooppalaisen identiteetin säilytys- ja rakennustyön merkityksen, siihen on uskottava. Itsekin näen, että myös Britannian on tämä löydettävä uudelleen ja laajennettava pop-musiikin pitkälti näennäinen omavaraisuus myös satama-altaiden kukoistukseen. En tarkoita tällä että Docklands, joka Braudelin kirjoittaessa kohtalon sanoja oli parhaillaan muutosprosessissa, olisi purettava ja palautettava satamatokiksi. 

Elämässä ja ympäristössämme vaivumme helposti itsestäänselvyyteen, josta havahdumme vasta menetyksen koettuamme. Montaignen sanoin: henkemme takertuu omiin verkkoihinsa - se voisi olla myös Shakespearea. Onnen sirpaleiden ja ikävyyksien säröjen keskeltä eurooppalaisuuden henki olisi tavoittaa harmoniaa, yhteisymmärrystä, Beethovenin ja Schillerin veljeyttä tai korrektimmin sanottuna yhteyttä. Erimielisyyksistä, odotuksista, muistoista huolimatta musiikki yhdistää ja lohduttaa. On tärkeää muistaa, että aution saaren kuva on vain kielellinen: näin ei tarvitse tapahtua. Siksi kiitos Pietari Inkinen.

***

Desert Island Discs is one of the longest standing institutions ever built on radio waves. The selections in music - or politics - can lead to new insights or desolate desperation - all up to you, dear reader.

Ploughman's lunch - Kyntömiehen kanssa lounaalla

Photo:Wikipedia

Oli kiire ja nälkä, kuppilan lista tehty enemmän kahvittelijoille. Ploughman's Lunch löytyi kuitenkin menusta ja sen tilasin. Kyntömiehen lounas oli käsitteenä hyvinkin tuttu, mutta en ollut koskaan syönyt sitä tietoisesti. Sehän on kylmä lounas, ellei sitten halua tilata lämmintä olutta sen kyytipojaksi.

Huomasin syödessäni, että olen vieroksunut annosta turhaan. Kahvilanpitäjä oli laittanut annokseen muutakin kuin peruselementit leipä, juusto ja sipulit. Nyt oli tarjolla tomaattia, voita, chutneytä, kurkkuja, coleslawia. Juusto ja leivät olivat laadukkaita. Nälkä lähti ja osa pöytäseurueesta poti jopa annoskateutta.

Epäilyksiä oli herättänyt myös ajastamme irti oleva nimi. Kyntäjät ovat harventuneet keskuudessamme ja itse ajattelen, että raavas työmies tarvitsisi jotain tuhdimpaa syötävää tauolleen, fyysisen urakan jälkeen, vaikka olisi tehty töitä traktorin kanssa. Kyntömies hevosineen ja lounaineen tuntui niin menneeltä propagandalta, etten suuresti yllättynyt, että mainosmies todellakin seisoi käsitteen takana. 

Peltomiehen kenttämurkinan raaka-aineet oli luetellut jo Walter Scott maaoloja kuvaavissa muistelmissaan. Kun Englannin juustojen menekkiä haluttiin 1950-luvulla nostaa, kyntäjän lounas keksittiin nyt markkinointikäsitteeksi. Juusto korvasi lihan oikeaoppisesti ja kaupunkiin muuttaneet saattoivat nostalgisoida leivän, juuston, sipulin, sekä oluen tai siiderin äärellä menetettyä elämäänsä maalaismaisemissa. Ikuisilta tuntuvat käsitteet ovat suhteellisen uusia, tässä ei tarvinnut mennä edes viktoriaaniselle ajalle. Kolmioleivän täytteenä kyntömiehen lounas on sujahtanut aikamme koululaisten reppuihin ja se huuhdotaan nyt alas kasvisuutejuomalla. Ehkä koululainen kaipaa mukaan maittavaa ketsuppia, mikä ei ravintoarvoja ainakaan huononna.

Leivän, juuston, sipulin, siiderin ja alen historia Englannissa on tuhansia vuosia. Niillä ja juureksilla on pääosin eletty. Liha ja kala, merenelävät ovat olleet lisää ruokavalioon. Caesar ilmetteli siiderinjuomista ja mainitsi sen erikseen Gallian sota-kirjassaan. Ehkä siinä on samaa perua kuin viikinkien simassa: hyödyntää kausiaineksia - omenaa - monipuolisesti.

Kyntäjän lounaalla on ollut myös ravintolakulttuuria rakentava vaikutus. Pub ei ole pelkkä juottola, asiakkaat kaipaavat myös syötävää. Kylmä lounas oli helppo kiireisessä paikassa järjestää yksinkertaisista aineksista. Myös keittotaidoltaan vaatimaton työntekijä pystyi sen järjestämään - riitti kun veitsi pysyi kädessä. Tämän vaatimattoman aterian pohjalta ovat ponnistaneet lämpimät ateriat makkara muusilla, kalaperunat ja myöhemmät, monimutkaiset gastropub-luomukset. 

Juuston markkinointikampanjana Ploughman's Lunch on ollut vain osittaismenestys. Se ei ole luonut manner-Eurooppaan kuvaa englantilaisten juustojen monista mahdollisuuksista, vaan pikemmin synnyttänyt mielikuvaa vaatimattomasta ja kunnianhimottomasta asenteesta ruokailuun. 

Itse ainakin ruokailukokemukseni jälkeen haluan tarkastaa asennettani. Juuston ja leivän murtamisen ympärille voi mieluisilla lisäkkeillä tehdä itselleen hyvän aterian ja rakentaa sen myös umpivegaanisista lähtökohdista. Englantilaisia juustoja on tietysti enemmän kuin pelkkää Cheddaria ja Wensleydalea, kukaan ei kiellä valitsemasta Stiltonia tai Shropshire Blueta lautaselle, itse ottaisin Cornish Yargia ja jotain vahvempaa Cheddaria tai jotain muuta hyvin kypsynyttä pienen juustolan tuotetta, suolaista ja maukasta.

https://en.wikipedia.org/wiki/Ploughman%27s_lunch#

***

Ploughman's Lunch is a good institution. Its ingredients - bread, cheese, onion, cider or ale have a history of thousands years - the concept itself was redesigned by the cheese promoters of the 1950's. The cold lunch is still nice and tasty with some personal fine-tuning - it can challenge some modern gastropub-items with its simple nostalgy.

Maksamisen aika

Olisi heti pitänyt tietää mikä on homman juoni. Maahan pääseminen edellytti nyt ensimmäistä kertaa jo etukäteen maksamista viranomaisille, että sai viisumin maahantuloa varten. Prosessi kävi suhteellisen kivuttomasti, vaikka tunnistautumista oli paljon: viranomaissovelluskin piti ladata. Lupa maksoi 12 £ - oireellista oli, että jos oli nopea, kaiken sai halvemmalla. Maksun jälkeen parin tunnin odottelun jälkeen vuoden voimassa oleva lupa kolahti sähköpostiin. Olimme vapaita lähtemään.

Muodollisuudet rajalla menivät kivuttomasti. Passin siru oli jo napannut tiedon, että kelpoisuudet olivat hoidetut. Automaattiovi tunnisti dokumenttimme ja yhdisti meidät kasvokuviimme. Se olisi voinut olla loukkaavaa, kun näytimme kuvissa niin säikähtäneiltä. Yksi laukku jäi tulematta, se tiesi selvittelyjä ja harmia pariksi päiväksi. Silti meillä oli kyllin laukkuja joita kuljetella. Laukkukärryt olivat telineessä. Ohi kulkeva paikallinen tokaisi ”Kaikki maksaa täällä nykyisin.” Hän oli oikeassa, kärry olisi lähtenyt mukaan kolikolla, joita meillä ei ollut. Selvisimme laukkuinemme silti autovuokraamoon. Auto oli tilava ja ehjä, selvisimme oikealle tielle ilman ketunlenkkejä.

Majoituksen tuttu portti ja parkkipaikka kuuluivat kauppaan. Näin jälkeenpäin pysäköin mallikkaasti, vaikka käteni oli kipeä, olkapään murtuma vasta paranemisensa alussa. Laskin ratin alas ja istun sitä lähellä, näin minimoin käsien ylösnostamiset. Ensimmäisen päivän ajot olivat vaihtaessa ajoittain kipua ja siitä johtuvaa jännitystä, sitten alkoi helpottaa. Ajaminen maistui taas.

Tiesimme, että sakot olivat tulossa, kun näytös Stratford-Upon-Avonissa venyi. Olimme puoli tuntia yliajalla ja arvasimme oikein, että automaattiparkissa perästä kuuluu. Pysäköimme huolettomasti Morrisoniin alakaupungissa, teimme edullisia ostoksia. Koko matkan aikana ne eivät maksaneet paljon. Söimme ravintoloissa, joimme, kovin edullista kaikki tuo. Anupamin lampaankare masalakastikkeessa oli parasta antia Thaali-lajitelmassa, muutkin osat maistuivat hyvin. Automme oli parkissa keskustassa Waitrosessa, yliajalla. Myöhemmin huomasimme kolmen tunnin rajoituksen. Supermarketin sijainti oli erinomainen, pysäköimme toisenkin kerran - huolettomasti, taas kolme tuntia paukkuen.

Yritin aina ajaa kovaa kuten paikallisetkin. Mailit tuovat omat haasteensa. Poliisista varoiteltiin siellä täällä, mutta heistä en ole kuullut. Worcesterissa ehdimme Evensongiin. Parkkipaikka löytyi läheltä katedraalia. Löytyi maksuautomaattikin, se ei toiminut. Toinen oli lähellä, pudotin sinne punnan kolikon, toisenkin. Tällä kertaa kolikot olivat uusia, edellisellä Worcesterin reissulla olin yrittänyt maksaa parkkeerausta vanhentuneilla punnan kolikoilla - menestys oli huono. Nyt kolikkoni tipahtivat laitteen syövereihin avoimeen luukkuun, joka kuhisi sähköjohtoja. Tajusin, ettei tämäkään laite toiminut. Haroin hetken laitteen sisuksia saadakseni vaivalla hankitut lanttini takaisin, mutta luovuin yrityksestä, kun minulla ei ollut pihtejä mukana, enkä välittänyt ottaa sähköiskua parin kolikon vuoksi. Olin silmänurkastani näkevinäni, että joku laitapuolen kulkija oli noteerannut tuhertamiseni ja odotti vuoroaan päästä nappaamaan arvometallit parempaan talteen kaupungin laitteesta. Tämän soin hänelle mielelläni.

Evensongin aloitti urkukappale. Se oli loistava, mutta en tunnistanut sitä. Kun palvelus oli ohi, kysyin papilta, mistä kanttorin tavoittaa. ”Hän on urkuparvella, mutta ottakaa huomioon, että päivä on ollut pitkä ja olemme kaikki väsyneitä, koska olemme olleet hautaamassa kollegaamme tänään.” Sellaista elämä on, ihmettelin hänen väsynyttä ja epäystävällistä sävyään, ja sitä suuremmin, kun hänen kollegansa muisteli seurueellemme haltioituneena Tampereen-matkaansa. Löysin urkurin parvelta. Mikä se ensimmäinen kappale oli? ”Tallisia ja Stanfordia.” Ei, ei, ne tiedän, vaan se aloituskappale, en tiedä mikä se on! ”Ai se, se oli minun improvisaationi.” Kiitin häntä kauniista kappaleesta ja olin ilmeisesti pelastanut hänen raskaan päivänsä.

Kävimme myös Pershoressa katsomassa luostarinkirkon. Parkkipaikalla oli kevät, miekkonen istui autossaan. Räpläsin taas parkkiautomaattia. Pudotin punnan sisään ja sain parkkiaikaa kuin jackpotissa yli viikonlopun. Miekkonen huusi parkkeeramisen olevan nyt vapaata. Kiitin neuvosta ja jätin sanomatta, että hän olisi voinut avata suunsa aikaisemmin. Punnalla sai aikaa nyt tarpeettoman hyvin, kohta lähdimme kirkon katsottuamme. 

Lentoasemalla ajoimme pitkäksi porteista, meidän piti vielä maksaa itsemme ulos, että saimme ajaa autovuokraamoon. Auton luovutusmuodollisuudet sujuivat. Kaikki oli kunnossa. Meidän saapuessamme kotimaahan, noutajamme vähän myöhästyi, hän oli ajanut peurakolarin, mutta auto oli lommoja lukuunottamatta kunnossa.

Parkkisakko saapui aikanaan. Ja toinen. Ja kolmas. Englantilainen järjestelmä on kannustava, sakko on kova, 70 puntaa, mutta jos sen maksaa nopeasti saa sen 40 punnalla. Palvelu on erinomainen ja maksaminen helppoa. Ikävän puolelle kuitenkin meni vuokrausfirman 42 £ maksu parkkisakosta ilmoittamisesta - ”palvelu” oli hinnakas kolmesti maksettavaksi. Siitä ei ollut paljousalennuksia. Kun kolmannesta ilmoituksesta kului niin pitkä aika, etten saanutkaan enää nopean maksajan etua, vaikka yritin maksaa saman tien tiedon saatuani, edessä oli reklamoinnin tie. Kirjoitin suoraan vuokrafirmalle ja pysäköinnin järjestävälle yhtiölle. Suuntasin valitukseni suoraan yhtiöiden ylimmälle johdolle aitoon brittityyliin. Pysäköintiyhtiö ymmärsi yskän ja antoi minun maksaa sakon alennetulla taksalla. Näin tein. Vuokrafirma ei palauttanut maksuani ”palvelustaan”, siitä viimeisestä, joka oli aiheuttaa minulle korotetun sakon. He seisoivat maksunsa takana ja sanoivat sen olevan sopimuksen mukainen. 

Pysäköintiyhtiön tulkinta oli toinen, he olivat minun kannassani. Vuokrayhtiölle lähti vastakirjeeni, jossa palautin heidän sopimustulkintansa heille takaisin ja nimesin heidän toimintansa juridis-uhkaavaan sävyyn ”sopimusrikkomukseksi”. Vastavetoni odottaa yhä heidän vastinettaan, mutta reissuun liittyvä rahaliikenteeni on nyt sulkeutunut, reilun kuukauden sen jälkeen kun olen poistunut saaren kamaralta. Seuraava matkani on kuitenkin viisumivapaa, jos teen sen lähimmän kymmenen kuukauden sisällä. Olen vapaa pääsemään taas kaikkien maksullisten laitteiden äärelle.

***

This is a story of paying in Britain. You pay to get in, you pay when you move, and when you stop. And you will pay all the fines and ”service fees” your renting company send to you, all these long after the trip. Was it worth it? Definitely maybe!

A Greener Shade of Pale - Kuin vihreä varjo vaan

Matkan jälkeen kuvien katselu syventää syntyneitä vaikutelmia. Valitsemme jotkut kuvat ja toiset jäävät sivuun, niihin ei oikein tunnu liittyvän mitään tai ne aukeavat huonosti. Luulin matkalla ottaneeni kuvan, jossa on pelkkää nurmikkoa - paikkana Worcesterin Spetchley Park Gardens. Jostain syystä kamera ei sitä kuvaa ottanutkaan - vaikka jopa luin kameran näytöltä, että se tunnisti kohteen nurmikoksi. Nyt kaipaan tuota kuvaa - se tuntuu järjettömältä, mutta Englannin nurmikkoa ei löydy Suomesta, ne ovat ihan eri asioita. Englantilaisen nurmikon hienojakoisuus ja tasalaatuinen laajuus on uskomatonta, ensimmäisen kerran näin tällaisen laajan kentän pelkkää vihreää Cambridgen laitakaupungin common greenillä. Aivoni nimesivät näyn ”terapeuttiseksi vihreäksi” - niin rauhoittava se on. Siinä voi kävellä tai sille voi istahtaa, ei harrastaa mitään kovin hurjaa. Vain olla.

Otin pari kuvaa, joissa teemana oli jonkinlainen tunneli. Kuvan kaivanto on Kilpeckin kirkon ja linnan liepeiltä. Linnasta on jäljellä viheriöivän kummun päällä pari tulisijaa, pieni kirkko on hieman etäämmällä hautausmaan takana, sen toisella puolella kenttä, pelto, jonka keskellä kaarimainen muodostelma, joka on yhdistetty pakana-aikoihin saakka. Siinä kohdalla on nyt karjan suojakatos. Kuvani on toisesta suunnasta, lähempänä linnaa, ei tarvitse paljon mielikuvitusta, että kaivannon selittää vallihaudaksi. Aika on sitä pehmentänyt. Kuuluisa kuninkaallinen rajakaivanto Offa’s Dyke ei ole kaukana, sekin ajan hampaan pyöristämä - mutta massiivinen silti. Rauhallisuus antaa väärän vaikutelman, alue oli rajakahakoiden vuoksi linnoitettu, walesilaista vastaan Mercian puolesta. Me nousemme katsomaan kaivantoja ilmastoidun auton mukavuudesta ja jatkamme pian suurella nopeudella eteenpäin.

Matkan jälkeen Malvernin itäpuolella on pidetty myös District Councilin vaalit. Perinteisellä konservatiivialueella voittivat vihreät. Valituiksi tulivat myös konservatiivien, reformin, riippumattomien ja liberaalien ehdokkaita: yhtään työväenpuolueen ehdokasta ei mennyt läpi. Kaksipuoluejärjestelmä näyttää paikallisesti siis olevan murroksessa, siirtymän suuruus riippumattomille kertoo ehkä vihreiden kannatusta enemmän muutoksesta. Politiikkaan ollaan kyllästytty. Vihreiden asema alueella on poikkeuksellista: puolueen vanha puheenjohtaja vaikuttaa siellä yhä. Ja vanha konservatiivien ääniharava tipahti keskustan alueella juuri vihreiden arvojen vuoksi.

Reformi ei alueella tuntunut nousevan samalla tavoin kuin muualla maassa. Oma pelkoni on, että paikkaansa maailmassa yhä hakeva Englanti aloittaa jälleen uuden, tuskaisan kokeilun päästämällä reformin valtaan seuraavissa suurissa vaaleissa. Onnetonta on, että sinne on vielä pitkä matka - tyytymättömyys saa kasvaa rauhassa vaalivoitoksi, helpolla tavalla, joka ei kasvata valtiomiehiä, joista on muutenkin pula. Edessä on pitkä ja neuvoton uuden puolueen hallituskausi, jolla pitäisi löytää uusi suunta koko saarelle. Pelimerkkeinä ovat maahanmuuttokriittisyys ja EU-vastaisuus. Englantilaiset kestävät onnettomuudekseen olojen huonontumisen nurkumatta, ilman analyysejä ja peilejä - kapina kanavoituu vain uurnille. Vihreän ja Miellyttävän saaren etu olisi tilanteessa nopea erehdys ja päättäväiset, rakentavat suunnan korjausliikkeet yhteistyössä. Mutta siitä on vain houkan toivo.

Kummisetäni sanoi, että vanhana on hyvä käydä Roomassa: kaikki vanha on muuttunut ymmärrettävämmäksi. Mielikuvitus ja kokemus osaa täydentää rauniot ja kaivannot ponnistuksilla, jotka niiden takana ovat. Ei kaipaa suuria, rautalangasta väännettyjä elämyskeskuksia, lähes huomaamaton uurre maisemassa, yksittäinen vaatimaton muistotaulu ajaa asiansa ja hiljentää menneen äärelle. Joku voi kysyä, miten tästä eteenpäin? Vastaus on aika selvä. Ihmiset pakkautuvat keskuksiin, kuhisevat siellä. Vallihaudassa kulkija kulkee yksin koiransa perässä, taivaan alla, miettii sirpaleisesti omia asioitaan ja olettaa, että kaikki tulee jatkumaan kuten ennenkin. Ei hän kovin väärässäkään ole. Kevättä seuraa kesä, joka kääntyy syksyksi ja talveksi, jouluksi ja kevääksi politiikan tuulista välittämättä. 

***

Green is very therapeutical colour in lawns and much vaster minimalistic surfaces of common lands. In politics, it is more controversial colour of change and worrying about the situation we are in. But, by and large, England remains a green and pleasant land - so far.