Paul is Paul

Sain viikolla tiedon pitkäaikaisen työkaverini Paul Rowsellin äkillisestä kuolemasta. Levelling Up osaston demokratia-yksikön päällikkö Paul teki pitkän uran Euroopan neuvostossa, jossa hän intohimoisesti ajoi kunnallishallinnon kehittämistä, hyvän hallinnon periaatteita ja demokratian laajentamista. 

Paul oli John Bullin ruumiillistuma, hänellä oli härän sitkeys ja vahvuus viedä asioita eteenpäin, ylpeys saavutuksista, lojaalius hallitukselle myös silloin kun se oli erityisen hankalaa. 

Paul rakasti Strasbourgia, sen opettavaista historiaa ja rauhallista ilmapiiriä. Usein istuimme illallisella Alsace à Table ravintolassa. Juttelimme hallinnosta, kunnista ja yhteisistä tutuista, hallinnon persoonallisuuksista ja historian kummallisuuksista.

Kun virkamies kuolee saappaat jalassa, kesken viran, kuten Paul, se pysäyttää. Mitä jäi antamatta? Tuntuu surulliselta menettää valtava määrä kokemusta, mutta se perintö myös inspiroi. Kun iso puu kaatuu, tulee myös paljon valoa ja uutta kasvua. Olisin suonut Paulille myös rauhallisemman loppuvirkauran, jäähdyttelyn ja entisestään syventämisen osaamisessa, hän olisi ansainnut rauhalliset eläkevuodet kunnallis- ja keskushallinnon tapahtumia aktiivisesti seuraten. Nyt hän painoi täysillä loppuun saakka. Viimeiset viestimme vaihdoimme pari viikkoa sitten ja suunnittelimme online-kokousta piakkoin.

Hallintovirkamiestä pidetään monesti kuivana, mutta Paulissa oli roppakaupalla huumoria, ilkikurisuutta, silmät tuikkivat usein herooisista hallinnon uudistuksista puhuttaessa - myös katastrofit ovat usein hyviä oppitunteja. Muistan Paulista hänen uteliaisuutensa muiden maiden hallintoa kohtaan ja ylpeyden oman maansa järjestelmästä sen loputtomine poikkeuksineen ja historiallisine erikoisuuksineen.

Isolla sydämellä töitä tehnyt virkamies ei unohdu. Paul is Paul. Kiitos Paul perinnöstäsi, lepää rauhassa. Me muut jatkamme nyt taistelua demokratian ja Ukrainan puolesta. Ja minä lupaan yhä rakastaa sinun maatasi kaikkine kummallisuuksineen.

Joulun maku

Brittikeittiön kulmakivet - fish and chips, Sunday roast, pies - ovat mauiltaan aika neutraalia tavaraa. Intialaisen keittiön perinne on synnyttänyt enemmän mausteiden ilotulitusta hieman pohjoisen makuun sordinoituna. Omiin Englannissa vietettyihin jouluihin liittyy intialainen ruoka yllättävän kiinteästi - vahvat maut lämmittävät mukavasti sydäntalven kosteassa kylmyydessä. Eksoottisten ja arvokkaiden makuaineiden juonne laajenee myös joulun perinteisiin jälkiruokiin, kakkuihin ja vanukkaisiin.

Suomessa tunnetaan ja yleisesti hyväksytään englantilaiset hedelmäkakut ja niiden huolellinen valmistelu viikkoja ennen joulua. Ainakin itselläni on usein marraskuussa vakaa aikomus aloittaa valmistelu, mutta yleensä havahdun joulukuun puolessavälissä toteamaan, että on liian myöhäistä aloittaa. Kun nyt on enää pari päivää jouluun, voin kuitenkin vielä valmistella pari perienglantilaista juttua, jotka eivät ole kovin suuressa määrin valloittaneet maatamme. Puhun tietysti englantilaisesta jouluvanukkaasta, mince pies-täytetyistä piiraista ja chutneystä. 

Mince pies on jotain, mitä ei ole vaivauduttu edes suomentamaan. Kyse on pienistä, kuppimaisista, kannellisista leivoksista: murotaikinaa sekä mausteista kuivattujen ja hillottujen hedelmien ja rusinoiden seosta, jossa on mukana vaikka lampaan munuaisrasvaa (suet) - alunperin mukana oli myös lihaa - täyteseoksen nimitys on yhä mincemeat. Täytettä saa myös valmiina kaupasta - murotaikinasta pienten piiraiden näpertelyssä on siinäkin ihan riittävästi iltapuhdetta. Lopputulos muistuttaa hieman kotoisia joulutorttujamme, mutta on makujen puolesta vivahteikkaampi, eikä niin raskas kuin meidän voitaikinaleivonnaisemme. Mince pies maistelu on takuuvarma ohjelmanumero kirkkojen joulunajan konserttien ja jumalanpalvelusten jälkeisillä teesessioilla. Itse tehdyissä leivonnaisissa on jotain uskomattoman kodikasta ja samalla ikiaikaista - juuret ovat vähintäänkin keskiajalla.

Jouluvanukkaan makumaailma on sukua mincemeatille, mutta se on jotenkin vielä tiiviimpi ja intensiivisempi. Suomalaiselle makumaailmalle vanukas on jäänyt vieraaksi: niitä ei juuri näe täkäläisissä kaupoissa. Tein ohjeen mukaan tällaista vanukasta varhain. Minulla ei ollut oikein käsitystä, miltä valmiin tuotteen olisi pitänyt maistua. Vaikka munuaisrasvaa ei ollut, pääsin kuitenkin suhteellisen lähelle myöhempiä, autenttisempia elämyksiä. Vanukas on hyvin kiinteää, tiheää ja sen makuvivahteet ovat erikoisia, vertaantumattomia ja rikkaita - pienikin annos vanukasta voi olla hankalaa syötävää tottumattomalle - eikä paksu, voihin ja sokeriin nojaava kastike juuri kevennä elämystä. Vanukkaan tummanpuhuva ulkomuoto jo sinänsä vakuuttaa monet. Se tuntuu tuovan sanomaa jostain hyvin kaukaa: siinä on auktoriteettiä, joka monelta uudemmalta kulinarismin tuotteelta puuttuu. Vanukkaassa on jotain arkaaista, atavismia hipovaa ikiaikaisuutta, vanhan hyvän ajan joulun kummallista, hieman ummehtunutta ja salaperäistä aromia.

Chutneyt sopisivat suomalaiseen joulupöytään mainosti laajemminkin. Ikuiset laatikkomme ja kinkkumme hyötyisivät suuresti makean-tulisesta maustepotkaisusta perinteisen sinapin rinnalla. On vahinko, että kaupoistamme saa näitä rikkauksia vain rajoitetusti, oikeastaan vain makea mangochutney on vakiinnuttanut paikkaansa ruokakauppojen maustehyllyillä - kaipaan hieman tulisempia versioita. Sain vasta Lontoon-kävijän tuliaisena erinomaista Geeta’s Chutneytä - niitä olisi hyvä saada myös Suomesta. https://www.geetasfoods.com/collections/chutneys

Suomen nopeasti kasvanut intialainen yhteisö saisi tehdä uraauurtavaa valistus-ja vaikutustyötä näissä kysymyksissä joulupöytäämme rikastuttavasti - ehkä chutneyt ja intialaisen ruoan yleistyminen myös joulupöydissämme voisi myös lopulta nostaa englantilaisen jouluvanukkaan suosiota meillä.

***

I try my best here to propagate spicy Christmas aromas for Finnish traditional Season servings - mince pies, Christmas pudding, Indian food with wonderful, strong chutneys could very well have their place at the table, with rich effect - of both culinary and the long traditions stemming from medieval times.

Robert Whiten uusin levy?

 

The Man in the Moon, stained glass from St Mary’s, Burnham Deepdale, Norfolk - and David Wulstan, the pioneer for Robert White’s music.

Robert White on nimi, joka varmasti herättää useampiakin mahdollisuuksia erehtyä henkilöstä, oma Robertini on Tudorien ajan säveltäjä, joka syntyi Lontoon Holbornissa noin 1538, kuoli ja tuli haudatuksi Westminsterin St Margaretiin 1574. Mozartin ikäinen säveltäjämestari kuoli kulkutautiin perheensä kanssa, säveltäjän liikuttava viimeinen toive oli tulla haudatuksi lastensa rinnalle. 

White oli lyhyen elämänsä aikana käynyt kuitenkin merkittävän kierroksen myös pääkaupungin ulkopuolella, erityisesti hänet yhdistetään Cambridgeen, jossa hän sai kuoro-oppinsa. Pian hän siirtyi Elyyn, Christopher Tyen - hänkin säveltäjä - seuraajaksi kuoromestarina. Robert meni naimisiin Tyen tyttären kanssa 27-vuotiaana. Pian sen jälkeen hän siirtyi Chesterin katedraaliin ja sieltä muutaman vuoden päästä urkuriksi ja kuoromestariksi peräti Westminster Abbeyn palvelukseen. Lontoon poika oli palannut kotiin - omaisuuttakin oli kertynyt, testamentissa hän huolehti Sussexin omistuksistaan.

Emme tiedä Robertin kasvoja, emme tiedä Lontoon pojan ja kanttorin tytön tarinaa, mutta sävellyksiin voimme tutustua. Sekään tarina ei ole itsestäänselvä. David Wulstan levytti Whiteä 1977 Clerkes of Oxenford-ryhmänsä kanssa. Wulstan oli myöhemmän The Tallis Scholars-ryhmän Peter Phillipsin oppi-isä. Juuri hänen levytyksensä Whiten klassikoista Gimell-levymerkille pyörii nyt levylautasellani. Norfolkin Salle-kirkossa äänitettyä ohjelmaa kelpaa kuunnella.

White teki sävellyksensä kahden maailman ja kahden kuningattaren välissä, Maryn ja Elizabethin, katolisen ja protestanttisen. Itse musiikissa jännite heijastuu jossain määrissä teosten aiheisiin, ehkä se tuo myös sävellyksiin oman lisäsyvyytensä. Taas kerran englantilainen säveltäjä herkistyy illan tuntojen äärelle iltahymniin Christe qui lux es et dies (Kristus, joka on valo ja päivä) peräti neljänä versiona. Whiten mukana vaellamme Jeremiaan valituslaulujen ja psalmien äärellä. Phillipsin levyn avaa suuremmoinen Magnificat, jossa sopraanot maalaavat ylä-äänet omiin korkeuksiinsa. Whiten musiikin pitkät linjat ja melodinen taju ovat sävähdyttäviä. The Tallis Scholarsien levyä voi suositella johdannoksi säveltäjän tuotantoon - oppi-isä Wulstanin levyt ovat hankalammin saatavissa ja ainakaan CD-formaatissa eivät muodosta yhtä tiivistä kokonaisuutta.

https://youtube.com/playlist?list=OLAK5uy_mAp-2PnmQSAc2zl3ajbctbIeFBRt_N_cs&si=axin0NHX6fkX1R1o

Robert Whiten nimi olisi ilman Wulstania ja Phillipsiä pölyttynyt arkistoihin. Levyä kuunnellessa on selvää, että musiikki on kaikessa traditio-tietoisuudessaan mitä suurimmassa määrin elävää, koskettavaa ja persoonallista, tekijän murheellisesta kuolemasta huolimatta.

***

Robert White - there are so many persons named that, but only one Tudor composer of his stature. A short and successful life, great compositions - Peter Phillips’s The Tallis Scholars and their interpretation of White’s Magnificat is a good starter to this great master. We do not know his face, but Phillip’s teacher David Wulstan had a face that could be used here. He had some personality.

Edeltäjiä ja johdannaisia - Horsemanin kirja Rowlingin menestysteosten laukaisualustana

Sain jostain Harry Potter-sarjan syntyhistoriaa käsittelevästä artikkelista vinkin, että J.K.Rowling oli nuorena lukenut kirjan, jonka vaikutteet näkyvät sarjassa selkeästi. Kyseessä on Elaine Horseman ja hänen kirjansa Hubble's Bubble. Kirja ilmestyi 1964 ja se suomennettiin pian nimellä Kuplii kuplii. En ollut itse nuoruudessani kuullutkaan teoksesta, pari kaveria muisti sen lukeneensa - ja pitäneensä kovasti sen perienglantilaisesta tuomiokirkkokaupungin tunnelmasta.

Horsemanin kirja on jäänyt varsin pienille painosmäärille, Englannista sitä on lähes yhtä hankala löytää kuin Suomesta. Saksalaisia ja ranskalaisia käännöksiä sen sijaan on myynnissä. Etsin omaa suomennettua kappalettani pari vuotta, kunnes löysin kohtuullisen ehjän kappaleen kierrätyshyllystä. Aloitusosan jälkeen ilmestyi vielä pari jatko-osaa, jotka nekään eivät osoittautuneet varsinaisiksi menestysteoksiksi: suomeksikaan ne eivät ole kääntyneet.

Kuplii kuplii lähtee vähän verkkaisesti liikkeelle. Lapset päätyvät kesää viettämään vieraaseen kaupunkiin sukulaistädin luokse äidin sairastaessa. Tädin hoivissa on myös omaleimainen sisaruskaksikko, johon tutustutaan jännitteisissä merkeissä. Vasta puolessa välissä kirjaa päästään varsinaisiin velhohommiin kiinni ja loppu meneekin omalla painollaan. Pikkukaupungin Cathedral Close on hyvin kuvattu salakäytävineen - se tuo mieleen vastaavan kokonaisuuden vaikka Wellsistä.

Pottereiden mielikuvitukselliseen menoon tottuneille kirja varmasti vaikuttaa tylsältä. Kuplii kuplii pitää juurensa todellisuudessa - ainakin pääosin - noitakeinoja tärkeämmäksi nousee lopulta asioihin vihkiytyneiden välille kehittyvä yhteishenki. Huomasin hykerteleväni kohdissa, joissa lapset vanhanaikaisesti lopulta jännitteiden jälkeen saavuttavat sovun ja yhteisymmärryksen. Potterit ovat kyllä kirjoja kaveriyhteisöistä, mutta myös sovittamattomista vastakkainasetteluista. Horsemanin kirja on siis sympaattisella tavalla perinteinen, eikä tarvitse monimutkaista teknistä apparaattia tuekseen - velhontaidotkin opitaan yksinkertaisesti alan kirjaa tulkitsemalla ja ahkerasti kasvitiedettä harjoittamalla ja tietoa jakamalla. Ja koettamalla parhaansa mukaan pärjätä tulosten kanssa. Aikuisetkaan eivät aina ole niin jästejä kuin aluksi vaikuttaa, jopa yhteistyö on mahdollista. Myös pienimmät lapset ovat mukana juonenkuljetuksessa, mikä on poikkeuksellista - varhaisteinit suhteuttavat toimintaansa paitsi aikuisiin, myös itseään nuorempiin.

Rowling on selvästi käyttänyt Horsemanin kirjaa ideoittensa ja henkilötyyppiensä kasvatusalustana. On merkillistä, että Pottereiden suosion jälkeen sen edeltäjästä ei ole vaivauduttu ottamaan uutta painosta. Ehkä sen vaatimattomuudessa ja inhimillisessä mittakaavassa ei ole nähty menneessä eikä nykyisessä ajassamme suurta kaupallista potentiaalia. Se on sääli, eikä paljon lohduta, että myös tunnetumpi perinteinen englantilainen lastenkirjallisuus Ihmemaan Liisoineen, Nalle Puheineen ja Vesirottineen on kärsinyt disneysaatiosta - lähteitä ei enää niin yleisesti tunneta, vaan helpommin niiden johdannaiset - usein ylikypsiksi keitettyinä.

Kuvituksella voi olla myös merkityksensä, että Horsemanin kirja ei noussut lentoon sankareidensa tavoin. Piirrokset ovat kiinnostavia, pääosin henkilökuvia ja pyrkivät aikuismaisesti tuomaan hahmojen persoonallisuutta esille muutamalla vedolla. Lasta ehkä kiehtoisi enemmän graafisempi, selkeämpi ja konkreettisempi lähestymistapa yksityiskohtien kautta. Mutta tässäkin on Horsemanin kirjan vahvuus - Rowlingia enemmän hän luottaa lapsen kykyyn tuottaa tarvitut yksityiskohdat itse omassa mielessään, eikä rautalangasta väännettynä. Potter-kirjat ovat yksityiskohtiensa kuvauksissa kuin elokuviksi syntyneitä - ja nykyaikaisesti tarjoavat autenttisena kokemuksena teoksiin tutustumista juuri elokuvan kautta. Jos se estää kirjaan tarttumisen kokonaan, onhan se vahinko. Rengistä, elokuvasta, on tullut isäntä: alkuperäisen lähteen, kirjan, tappioksi.

***

Everybody knows J.K.Rowling, but who knows Elaine Horseman and her Hubble's Bubble? That quintessential story of friendship-building of young children added with a dash of witchcraft - this really was an interesting precursor for much later Potter-books, and an inspirational starting-point to J.K.Rowling. Horseman's books are rare - new editions should hit the market. 

Englanti vai Amerikka - kaunokirjallista vääntöä

Some earlier volumes of the Yellow Library from the 1950’s-1960’s.

Alfred Hayes:In Love, Graham Greene: The Comedians

Richard Hughes: In Hazard, L.P. Hartley: The Go-Between

Suomessa laatukirjallisuuden tunnetuin sarja on Keltainen Kirjasto. Se toi sodan jälkeen suomalaisen yleisön saataville valikoidusti laadukasta käännöskirjallisuutta eri maista, teoksia on massiivisessa sarjassa ilmestynyt yli 500.

Eräs sarjan perustajan, Jarl Hellemannin, taka-ajatuksista oli integroida maamme kulttuurista makua länteen. Tämä tarkoitti länsimaisen kirjallisuuden laajan ja edustavan esittelyn lisäksi myös kriittisen Itä-Eurooppalaisen kirjallisuuden esittelyä: Boris Pasternakin Tohtori Zivago esiteltiin suomalaisille lukijoille jo 1958. Äänensä sarjassa ovat saaneet myös Afrikan ja Aasian laatukirjailijat, Australiaa ja Etelä-Amerikkaa unohtamatta.

Sarjan yksi mielenkiintoisista sisäisistä väännöistä on Englannin ja USA:n proverbiaalinen painiottelu. Molskille päästettiin hyvin varhaisessa vaiheessa USA:n voimakirjailijat Hemingway, Steinbeck ja Faulkner. Sarjasta muodostui heidän teostensa takuuvarma suomennosalusta - esimerkiksi Vihan hedelmät on sarjassa ilmestynyt peräti kahtena käännöksenä - samoin myöhemmän suuruuden J.D.Salingerin slangistaan 1960-luvulla kohuttu Sieppari ruispellossa on käännetty uusiksi. Emämaan Englannin kirjailijoista sarjassa on laajimmin esitelty Graham Greene, jonka kirjoista peräti 10 on ilmestynyt suuressa Keltaisessa. Greenen kaksijakoisen kirjailijaroolin mukaisesti kaikkea ei kelpuutettu sarjaan, vaan teosten vakavin osa Voima ja kunnia - Kiveä kovempi (Brighton rock) akselilta - Greenen viihteellisempi puoli kuten Tädin kanssa maailmalla julkaistiin muualla, usein kuitenkin emäkustantamo Tammen lipun alla. 

Greenen asema käy kuitenkin painiottelussa nopeasti tukalaksi. Saarivaltakunnasta ei tule suuresti apuja USA:n vahvaa miesrintamaa vastaan. Seuraavaksi eniten sarjassa julkaistu britti on hieman yllättäen nimeltään Kazuo Ishiguro 8 teoksellaan. Laadullisesti Ishiguro on korkeatasoinen herkillä ja peribrittilaisilläkin aiheillaan, kuten Pitkän päivän ilta - unohtumaton hovimestarikuvaus tai keskiajan perusteellinen uudelleenherättäminen Haudattu jättiläinen-romaanissa. Mutta brittikaksikkomme ei mahda mitään Uuden Mantereen macho-miehille, joiden avuksi ilmaantuu myös painin suurmestari, Garpin maailman John Irving, jota on sarjassa julkaistu lähes loputtomasti. Britit ovat nopeasti sillassa ja lopulta selällään matossa. Sarjan nykypäätä tarkastellessa sama trendi jatkuu naisissa. Brittinaisia ilmestyy sarjaan varsin myöhään Sarah Watersin, A.S.Byattin ja Doris Lessingin hahmossa, mutta Amerikan naiskirjailijat peittoavat heidät ainakin lukumääräisesti, suvereenin Toni Morrisonin johdolla.

Keltaisessa kirjastossa on ollut poikkeuksellisen hyvä Nobelin kirjallisuuspalkinnon vainu: useat kirjailijat ovat saaneet teoksensa sarjassa julki jo ennen palkinnon myöntämistä. Greene ei tunnetusti koskaan saanut palkintoa, mutta läheltä sekin piti: Ishiguro taas sai tunnustuksensa muutama vuosi sitten. Osa sarjan briteistä on ”yhden kirjan ihmeitä” - heitä ovat L.P.Hartley, Alfred Hayes, Aldous Huxley, Andrew Miller, Andrew O’Hagan, A.S.Byatt ja Evie Wyld - Byattia ja Huxleytä lukuunottamatta he ovat jääneet suurelle yleisölle varsin tuntemattomiksi. Useamman kirjansa sarjaan saaneet Richard Hughes, Bruce Chatwin, Michael Frayn ja Jonathan Coe eivät hekään ole kaikkein näkyvimpiä - vaikka esimerkiksi vasta lukemani Frayn Vakoojat on sympaattinen kadotettua lapsuutta L.P.Hartleyn hengessä lähestyvä tutkielma, jossa kasvien tuoksuilla on mielenkiintoinen osansa. Kosmopoliitti Chatwinin tiivis Posliiniparoni on taas historiallinen sukellus rautaesiripun takaiseen Tsekkoslovakian kulttuurielämään.  

Ehkä mielenkiintoisimman kattauksen nykybrittikirjallisuutta tarjoaa kuitenkin Englantiin emigroituneiden ja siellä kirjallisen uran käyntiin saaneiden joukko, lista on komea: Wole Soyinka, Elias Canetti, Abdulrazak Gurnah - he ovat kaikki nobelisteja, sekä Jhumpa Lahiri, joka ainakaan vielä ei ole palkintoa saanut. Jos syntyperäisiä brittejä voi jossain määrin syyttää nykykirjallisuuden vähäverisyydestä, niin ainakin muualta tulleet ovat senkin edestä saaneet innoitusta saaren yleisesti korkeasta kirjallisesta tasosta - V.S.Naipaul Trinidadista saapuneena on kiinnostavasti kertonut kokemuksistaan kirjojensa muistelmajaksoissa. Korkeakulttuuri on innostanut tulijoita myös ylittämään perinteisen laatutason ja kiipeämään kohti uusia laadullisia huippuja. Tässä suhteessa Englannissa kirjoittaneet muualta tulleet rinnastuvat myös Amerikan vahvasti siirtolaistaustaisten ylpeään ja laadukkaaseen perinteeseen.

Maahan saapuneiden kirjallisten lahjakkuuksien rinnalla on myös päinvastainen juonne: ainakin Greene ja Chatwin poistuivat Englannista ja kiertelivät maailmaa Patagoniasta Kuubaan, Australiasta Haitille, kotimaa tuntui ainakin jossain määrin ahtaalta ja rajoittavalta: molemmat kuolivat Ranskassa. Molemmat kirjoittajat ovat kosmopoliittisuudestaan huolimatta selvästi englantilaisia, ironisia ja selkeitä, mutta vaikeasti avautuvia, salaisuuksia sisässään hellien. Siitä lähtökohdasta oli hyvä tarkastella myös muita maita, kuivasti ja terävästi havainnoiden.

***

Olen pyörinyt tarkastelussani Suomessa toimitetun kirjasarjan ympärillä. En väitä, että osittain satunnaisestikin sarjaan valikoituneet teokset edustaisivat koko kuvaa Englannin kirjallisuudesta. Moni Englannin nykykirjallisuuden suuri nimi on päätynyt muiden suomalaisten kustantamoiden talleihin, kuten Lawrence Durrell, Martin Amis, Iris Murdoch tai vaikkapa Will Self. Painiotteluksi kuvaamani vastakkainasettelu Amerikan ja Englannin kirjallisuuden välillä ei ole kuitenkaan täysin mielikuvitustani, vaan myös Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajien listaus heijastaa sitä. Jostain syystä pohjoismainen raati on syystä tai toisesta välillä sorsinut englantilaisia. Ensimmäinen palkittu britti oli Kipling vuonna 1907: siitä seuraava oli John Galsworthy 1932. Ensimmäinen nobeloitu jenkki oli Sinclair Lewis 1930. USA tasoitti ja meni johtoon Eugene O’Neilin ja Pearl Buckin Nobeleilla. Sodanjälkeisistä palkitusta T.S.Eliot oli ikäänkuin uuden ja vanhan mantereen edustaja. Sitten tapahtuu kummallisuuksia: briteistä palkitaan filosofi Bernard Russell ja kahden kauden pääministeri Winston Churchill, molemmat kieltämättä kirjallisia henkilöitä, mutta… Sitten ottelussa tapahtuu ratkaisevan tuntoinen käänne: järjestyksessä William Faulkner, Ernest Hemingway ja John Steinbeck pokkaavat mitalinsa ja rahat Nobel-komitealta. Sen jälkeen olisi Greenen vuoro kaventaa, mutta mitään ei tapahdu. Komitea niittaa kirjallisen maaottelun 1970-luvulla: tunnustuksen saavat parin vuoden väleissä Saul Bellow, I.B.Singer ja Czeslaw Milosz. USA on karannut toivottoman tuntuiseen johtoon. Komitea itsekin hätääntyy ja löytää Elias Canettin, joka on pitkään vaikuttanut Englannin kulttuuripiireissä. Suomalainen yleisö oppii tuntemaan hänen värikkäät muistelmansa. Komitea antaa myös William Goldingin kaventaa tilannetta, Kärpästen herran kirjoittajan jälkeen kuitenkin palkitaan USA:an asettautunut Joseph Brodsky ja viimeinen niitti USA:n joukkueelle on mustan naiskirjailijan Toni Morrisonin kiistatta ansaittu tunnustus 1993. 

Nykytilanne menee monimutkaisemmaksi: Morrisonin jälkeen palkinnon ovat USA:sta saaneet Bob Dylan ja toinen runoilija Louise Glück. Englannissa vaikuttaneiden Wole Soyinkan vuoro 1986 on merkitty Nigeriaan, V.S.Naipaulin palkinto 2001 Trinidadiin ja vuoden 2021 valinta Abdulrazak Gurnah Tansaniaan. Komitea myöntää kuitenkin tasoitukset emämaa- Englannille: dramaturgi Harold Pinter saa Nobelinsa hieman yllättäen 2005, siitä kahden vuoden kuluttua on Doris Lessingin vuoro ja lopulta Ishiguron 2017. Nähtäväksi jää, onko komitea maantieteellisessä tasapainopyrkimyksessään päätymässä tänä vuonna taas USA:n kirjallisen kentän puoleen. Keltaisen kirjastoon valikoitujen teosten perusteella amerikkalainen naiskirjailija voisi olla hyvinkin todennäköinen. Painimaaottelun hengessä John Irving olisi valinta suuren yleisön mieleen, mutta hän voi olla arvovaltaiselle ja snobistiselle komitealle liian rahvaanomainen valinta - englantilaisten helpotukseksi.

***

Keltainen Kirjasto (The Yellow Library) has been a high-quality series which has introduced the Finnish literary audience to some best novels and short stories of modern world literature. My essay is a light-hearted wrestling competition between US and UK authors published in this series, by publisher Tammi (Oak). In the series, over 500 volumes has been published since 1954. In the early years, Ernest Hemingway, John Steinbeck and William Faulkner were the US stars in the series: from UK side Graham Greene has appeared in 10 volumes and Kazuo Ishiguro in 8. When compared with the Nobel Prize of literature, the same competion is apparent between the US and UK authors. USA has some edge there, and I think it will be most likely some US author will receive this prize in years to come - for the sake of keeping the balance. 

https://www.britannica.com/topic/Winners-of-the-Nobel-Prize-for-Literature-1856938