Hifistelystä ja markkinaraoista

Olen kirjoittanut Schweppesin vesistä kolmiosaisen sarjan. 

https://paxengland.blogspot.com/2018/09/schweppes-1-vesihistoriaa.html 

Luulin, että tuotemerkki on niin ikoninen, ettei sen asemaa mikään horjuta. Viikonloppuna kuitenkin sain lukea Timesistä, että baarit tarjoilevat nykyisin lantrinkeina Fever-Treen tuotteita - firman markkina-arvo on muutamassa vuodessa kivunnut yli kolmen miljardin punnan. 

https://www.thetimes.co.uk/article/will-speedy-grocery-change-the-world-i-think-not-but-don-t-take-my-word-for-it-j993svxxf

Kirjoittaja on ennustanut ennenkin maailmaa väärin, ei ole uskonut soft drink- vaihtoehtoihin, ei iPadeihin, eikä nyt usko, että kotiinkuljetus mullistaa ruoan nettikauppaa.

Minun oli pakko suunnata lähikauppaan ja täytin korini näillä markkinat mullistavilla juomilla. Jäähdyttelin ne huolellisesti ja aloin otsa kurtussa testaamaan niitä. Tonic Water osoittautui epämiellyttäväksi yllätykseksi. Siinä ei ollut Schweppeksen raskasta sokerisuutta ja kitkeryyttä. Fever-Treen tekele olisi mennyt minulle täydestä koivunmahlajuomana, niin epätonicmainen se oli. Kiniinisestä malariantappajasta oli tehty jotain aivan muuta: kuin bitteristä olisi viety nimikkopiirre tai kahvista hapokkuus. 

Sen sijaan Ginger Beer oli menestys. Se oli juuri oikealla tavalla tulinen, fiery - se tuntui kitalaessa miellyttävästi. Pilvinen koostumus oli myös oikea, hieno. Myös rouva kehui tämän tuotteen loistavaksi. Schweppes ei omalla Ginger Alellaan pärjää tälle, se jää jotenkin laimeaksi. 

Ginger Beeriä pitäisi saada Suomesta enemmänkin. Waitrosen oma Ginger Beer oli loistavaa ja halpaa. Jamaica-merkin versiota saa meiltä joistakin paikoista - on kummallista, että suomalainen maku ei ole tätä ”tulivettä” ottanut omakseen.

Kolmas Fever Tree pullo oli kesäinen vadelma- ja raparperijuoma. Helppoa juotavaa sellaisenaan vaikka lastenkutsuille, mutta ei kuitenkaan mitenkään erityisen aromaattinen. Ja halpaahan tämä ei ole.

Fever Tree juomat ovat ginihifistelijöiden juomia, ne tinkivät perinteistä ja lupaavat aromien rikkautta. Jos niihin uskoo, varmaan saavuttaakin jotain. Siitä huolimatta loppuvaikutelmaksi jää, että on uudistettu jotain uudistamisen vuoksi, kuluttajien kasvavaan erikoisuudentavoitteluun onnistuneesti vedoten.

***

Fever Tree label has challenged my dear Schweppes company and shaken its dominance on the mixer market. I tested their products, I carefully chilled the bottles, but my response is lukewarm. I cannot find the richness of aromas promised - their tonic is not bitter anymore. However, their Ginger Beer is as fiery as it should be!

Näkökulmaa Lontooseen

En ole blogissani juurikaan käsitellyt Lontoota, osittain siitä syystä, että liian isosta aiheesta on hankala saada otetta. Mutta nyt on tullut uutuuksia, jotka auttavat jäsentämään imperiumin sykkivää keskusta: puhun tietysti Blue Crow Median kaupunkikartoista.

https://bluecrowmedia.com/ 

Idea on yksinkertaisesti nerokas. Tehdään monotemaattinen kartta normaalin kirjavan hässäkän sijasta. Kun keskiverto kaupunkilomailija pyörryttää itsensä suurkaupungin rikkauksissa päämäärättömästi ja päähänpistojen armoilla kulkien, näiden oppaiden käyttäjä ottaa valitsemansa jyrkän ja selkeän näkökulman, pystyen hahmottamaan kokonaisuuden tehokkaasti. Tarjolla on useampi teema, kaikki kiinnostavia: Art Deco-rakennukset, Hawksmoorin arkkitehtuuriluomukset, maanalaisen (subway) arkkitehtuuri ja design, puut ja sokerina pohjalla betonibrutalismi. 

Varsinkin viimemainittu on kiinnostava. Varmaan lukijoista moni muukin minun tavoin on havahtunut Lontoossa jääneensä tuijottamaan jotain modernia tekelettä, josta ei varsinaisesti edes pidä. Niissä on jotain kiehtovaa ja kammottavaa, ne ovat moderneja ja sieluttomia versioita Elefanttimiehestä. Rakennettu herättämään meissä pelkoa ja sääliä.

Kuuluisat puut on tietysti lähes haavikkomainen näkökulma kaupunkiin. Hänhän totesi, että on monta viisasta miestä, mutta ei kuitenkaan yhtään hullua puuta. Puiden historia tahtoo jäädä aika lyhyeksi. Pariisissa muistan eräiden seetrien olleen paikallaan vallankumousta edeltävältä ajalta, mutta Lontoossa on yli tuhatvuotias marjakuusi. 

https://www.mylondon.news/news/north-london-news/londons-most-ancient-tree-can-16636531 

Jos se osaisi puhua, se voisi Brexit-tunnelmiin peilata vaikutelmiaan Hastingsin taistelun jälkeisestä ajasta. 

https://bluecrowmedia.com/collections/architecture-guides/products/london-maps-set

Sanoisin, että setti on niin houkutteleva, että kannattaa tarttua tilaisuuteen. Tällaisessa erikoismateriaalissa on aina vaara, että se loppuu kesken!

***

Blue Crow Media has published some monothematic maps and guides to London. What a wonderful, clever and clear idea to guide us to the otherwise chaotic urban jungle! These publications are so welcome! 

Teetä ja kahvia

Välillä tuntuu, että blogissani on käsitelty melkein kaikki Englannin asiat, kunnes sitten äkkiä havahtuu, että perusasioitakaan ei ole käyty läpi. Kuten tämä kuppiasia.

Suomalaiset rakastavat muumimukeja. Itsellänikin on niitä työmukeina, lahjoina saatuja, Mörkö-muki ja yksi niin arvokas, että se piti arkistoida. En pidä mallista, se on jotenkin liian leveä ja matala. Samaa vikaa oli 1970-luvun Kaj Franckin mukeissa, joista join Ukkini luona, kun teetä meni asetille, kuppi vaelsi tasaisella lautasella. 

En pidä myöskään toimistokahvimukeista, joissa on joku teema tai typerä vitsi. Minulla ei oikein ole mielikuvaa, minkälaisistä kupeista englantilaiset juovat kahvia - koska ilmiö on suhteellisen uusi, luulen, että take-away mukeista. Kotona aloitan päiväni yleensä kahvikupillisella ja silloin käytän ranskalaisia Le Creusetin keskikokoisia mukeja. Niissä juoma pysyy kuumana, eikä kuppi ole liian tilava. Sen suhteet ovat hyvät, muumimukia täydellisempiä. Jos joku sanoo, että kuppi on liian pieni, annan ilmaisen vinkin. Keitä vahvempaa kahvia. Typerät vitsit ja mauttomat koristelut olen korvannut sillä, että mukeja on erivärisiä, saatan valita kiiltävänmustan tai kirsikanpunaisen, miltä sattuu tuntumaan. Lasitetut värit ovat kauniita.

George Orwell kirjoitti kuuluisassa tee-esseessään, että teemukin pitää olla sylinterinmuotoinen. Olen samaa mieltä. Sen tulee olla myös niin iso, että siinä pystyy hauduttamaan yhden teepussin huoletta, ettei tule liian vahvaa. Hauduttaessa kuppi pitää peittää jollain, minulla on keraamisia kansia, joita välillä etsin ympäri keittiötä. Hauduttaminen tuo aromit esiin, mustan teen aromit. En kaipaa mausteita. 

Ideaali teemuki on bone chinaa, ohutreunainen. Sellaisesta on miellyttävä juoda teetä. En tiedä miksi huuleni hyväksyvät kahvimukissa paksumman reunan, mutta teemukin tulee olla ohuempi. Siitä ei myöskään saa juoda kahvia, se on vain teekäyttöön. Jos posliini tummuu, palautan valkoisuuden soodalla. Tykkään siitä, että sisäpuolella on joku pikku koriste myös. Kuvani Magnolia-kupit ostin kerran alennuksesta lentokentältä, ne ovat olleet hyvä ostos, Worcesterin posliinia. Puutarhassani on myös magnolia ja toivon joka vuosi, että se kukkisi. Mutta kun otan suosikkikuppini, voin ajatella Englannin magnolioita.

***

It is imperative that there are separate mugs for coffee and tea. Like George Orwell said, the ideal tea mug is of cylinder shape, I should add it must be big enough for brewing and of thin-bodied bone china, my lips like it. 

Onnea Boris ja Carrie!

Source:Daily Mail 30th May 2021

Blogini on viettänyt hiljaiselämää, kun tuntuu, että kaikki on epävarmuuden ja odottelun tilassa, mitään uutta ei ole juurikaan tapahtunut, mistä ei olisi jo moneen kertaan raportoitu. Englannin rauhanomaisuus on tietenkin näennäistä, monenlaista tapahtuu pinnan alla. Mutta on hyvä hengähtää ja nauttia kevään viimeisistä päivistä ja alkavasta kesästä.

Kaiken ikävän, perustuksia horjuttavan uutisoinnin ja loputtoman koronakriisin oikeuden ja vääryyden vatvomisen keskellä on hienoa, että pääministeri ja Carrie ovat virallistaneet liittonsa. Onnea sydämellisesti! He ehtivät jo johtaa lehdistöä harhaan, että häät tulisivat vasta ensi kesänä, siis 2022. Ehkä isommat juhlat ovatkin luvassa myöhemmin, kun rajoitukset hellittävät. Kuten kuvasta näkyy, pariskunta ei suinkaan harrasta turhanaikaista pönöttämistä.

Mutta onnea valtakunnan ykkösparille, ellei ykkösparina pidetä sitten Williamia ja Catherinea! Molemmat pariskunnat ovat kyllä niin lutuisia - demokratian luonne vain on siinä mielessä ikävä, että todennäköinen pitkän linjan ykköspari tulee olemaan tämä jälkimmäinen. Olen kyllä Catherine-fani, hän on taitava yhteistyön tekijä, salaovela. Mutta kyllä Carrien hymykuopat ovat ihastuttavia, kuin sulhon vallattomat hiuksetkin!

***

All the best happiness to Carrie and Boris! The first pair - or not - in the long that would be William and Catherine - those shadow sides of democracy...

Leivo nousee korkeuksiin

Leivo eli kiuru on hämmästyttävä lintu. Monien laululintujen tavoin se on vaatimattoman näköinen. Kun kävelee leivojen reviirialueilla pellolla, vaatimattomuus ei kuitenkaan ole linnun määräävin ominaisuus. Reviirit ovat tiukasti määriteltyjä ja niistä taistellaan ankarasti. Niiden pinta-ala on vaatimaton, mutta lintu käyttääkin sitä korkealle. Se lentää ensin matalasti kaartaen, etsii kohoavat virtaukset ja kohoaa niiden mukana korkeuksiin kuin haukka. Usein lintu on niin korkealla, ettei sitä kunnolla näe, mutta sen ääni kuuluu yläpuolelta jäljittelemättömänä.

Ralph Vaughan Williams on teoksessaan The Lark Ascending, Leivo nousee korkeuksiin, kuvannut juuri tätä nousulentoa. Itse laulun jäljittely ei ole ollut säveltäjälle pääasia ja reviiritaisteluunkin näkökulma on tunteikkaampi. Silti sävellys tavoittaa jotain pienen linnun voimasta, kokoaa ja keskittää huomiomme ilmiöön, joka jää monesti ymmärtämättä. Sen elementaarisuuden tavoittaa keväällä, kun pellot eivät vielä viheriöi, kun ne ovat vielä kuolleita talven jäljiltä, mutta kiurut jo nousevat siivilleen. Siinä on uskomaton määrä voimaa, niin paljon, että Vaughan Williamsin on pakko tietyllä tavalla sentimentalisoida ja siten laimentaa sitä - tuloksena on hovikelpoinen, pastoraalisen Englannin musiikkiperinteen hienostunut huipputeos.

Viulu on juuri oikea soitin kuvaamaan leivon laulua, teoksen hiljaisen tihentyvä loppuhuipennus ja -nousu on todella hieno. Kiireisen kuulijan kannattaa hiljentyä edes kahden viimeisen minuutin ajaksi. Niilläkin pääsee hyvin kiinni teoksen ytimeen - aika seisahtuu ja voimme hetken olla paikassa, joka pienelle siivekkäälle on mahdollinen ja meidän osamme on vain ihastella. Mutta käykääpä myös tarkastamassa pellot, kuuluuko kiuruja.

Hilary Hahnin videoitu esitys löytyy tästä.

https://youtu.be/IOWN5fQnzGk

Hugh Beanin ja Sir Adrian Boultin klassinen esitys on ehkä yksi hienoimpia tulkintoja.

https://youtu.be/h6PYDPspMG8

***

The Lark Ascending is a masterpiece in the English pastoral music tradition - a moving piece, and based on the fierce reality of lark’s life. The real performance in the fields of springtime is a sonic spectacle - in spite of often austere surroundings. Hilary Hahn with her violin and a classic reading by Hugh Bean are doing honor to the brave bird himself!