Me taistelemme pubeissa ja kahviloissa

Timesin nuoren polven kolumnisti jakoi tilastoja Britannian sisäisestä vastakkainasettelusta: kahvilat ovat lukumääräisesti pian ohittamassa pubit. Kolmea perustettavaa kahvilaa kohti kuolee kolme pubia ja korona on jyrkentänyt kehitystä.

https://www.thetimes.co.uk/article/we-ve-become-the-ultimate-caf-society-ls32mcwt3

Kolumnisti analysoi kahviloiden viehätystä: ne edustavat globaalia samuutta ja yksilökeskeisyyttä, pubit taas lokaaliutta, paikallista yhteisöä. Havainto on mielestäni oikea: olen jotenkin vaistomaisesti inhonnut High Streetien ketjukahviloita ja rakastanut perinteisiä teehuoneita.

Pubin juurevuus on matkailijan peruskokemuksia: vaikka alkoholi ei maistuisikaan, kannattaa ilmapiiriä käydä haistelemassa vaikka lounaan merkeissä. Lapsille on yleensä omat ruokalistat ja koiratkin ovat usein tervetulleita. Meluisat juottolat tunnistaa nopeasti. Parhaimmissa pubeissa, kuten Nag’s Head Malvernissa, löytyy mukavia, rauhallisia juttelusoppeja ja paikallista tuotetarjontaa. Moni pub on nostanut ruoan tasoa gastrotasolle, välillä vähän liioitellenkin. Pubissa saa olla rauhassa, mutta myös paikallisten kanssa tulee luontevasti juteltua. Tyyppien kirjo on suuri: siinä on hyvät ja huonot puolensa, mutta on arvokasta, että koko yhteisöllä on yhteinen kohtaamispaikka.

Myös kahviloissa olen antautunut keskusteluihin hörhöjen ja selkeiden kylätapausten kanssa. Ne ovat parhaimmillaan mieleenjääviä tapaamisia, yllättävien tietojen ja varmojen mielipiteiden tarjoamista. Ketjukahviloiden tuotetarjonta on tasalaatuisuuteen pyrkivää, usein yllätyksetöntä ja rustiikkeja aromeja kaihtavaa: paikallisväri on saanut väistyä globaalin krominkiillon tieltä.

Klubit pyrkivät karistamaan pubeista tunkkaisuuden posh-loistolla: raha ja loistokkuus puhuvat. Vanhanaikaiset teehuoneet ovat mummomaisia, parhaimmillaan niissä pääsee makumatkalle aitojen paikallisten aromien äärelle. Klubit ja teehuoneet liudentavat rintamalinjaa kahviloiden ja pubien välillä.

Kahviloiden nousu on eräänlainen viides kolonna Britannian sisällä. Vaikka Brexitissä kansakunta käänsi selkänsä Euroopalle, yhtenäistävä kehitys kahvilakulttuuriin on jo tapahtunut. Orwellilainen pub on ollut henkitoreissaan pitkään: ketjupubi Wetherspoonin tarina on ollut menestys. Omistaja on osannut lukea pub-väsymyksen ja kahviloiden nousun yhdistämällä ne jonkinlaiseksi maanlaajuiseksi kompromissiksi, jossa kumpikaan osapuoli ei häviä. Kahvilaihmisille on nettinsä ja pub-ihmisille avotulensa ja bitterinsä.

Näen pubien muutoksessa myös laajempaa vaihdosta. Lad-kulttuurista, jätkäkeskeisyydestä, ollaan menossa kohti suurempaa tasa-arvoa. Klubit ja kahvilat ovat myös nuorten naisten paikkoja: niiden imago on teehuonetta vapaamielisempi. Kirjoa tulee aina olemaan örvellyspaikoista yläluokkaisempiin, connoisseur-tyyppisiin paikkoihin. Kolumnistin havainto eriytymisestä, globaalista yksilöllistymisestä paikallisen yhteisöllisyyden kustannuksella on varmasti tosi. En ole varma, miksi elämä sen kanssa tulee osoittautumaan. Luulen, tai kuten englantilainen sanoisi, pelkään, että vanhoja hyviä aikoja tulee vielä ikävä.

***

There is a clear divide between cafés and pubs, in between are posh clubs and traditional tearooms. The emphasis has been placed on cafés - and even Brexit does not stop that trend. It is very much about community spirit and individualism as well - it is essential that this change will keep some better things of englishness and avoid unnecessary bitter taste.

https://www.thetimes.co.uk/article/we-ve-become-the-ultimate-caf-society-ls32mcwt3

Gentleman ja tekniikka

José Ortega y Gasset on ehkä nuoremmille polville jäänyt tuntemattomaksi. Konservatiivi-filosofi oli varsin kiinnostunut arkisista kysymyksistä ja kirjat ovat edelleen napakkaa luettavaa. Uusin suomennos Ajatuksia tekniikasta on vuodelta 2006 - alkuperäiset kirjoitukset ovat ilmestyneet 1939. Ortega asettaa esseensä keskivaiheilla vastakkain Gentlemanin ja Hidalgon: asetelma on yllättävä. Luulin, että aihe on mielessäni selkeä, mutta espanjalainen onnistui avaamaan uusia näkökulmia - ajattomasti, hyvän filosofin tavoin.

https://en.wikipedia.org/wiki/José_Ortega_y_Gasset

En tiedä mikä Ortegan suhde Englantiin oli, mutta hän on hyvin varma maalatessaan kuvan maasta, joka on vauras - jonka asukkaat ovat gentlemanneja laajasti ymmärrettynä, eri kansankerroksissa. Heille on tyypillistä itsehillintä, vakaa usko omiin saavutuksiin ja reiluun peliin. Myös vaikeuksiin suhtaudutaan leikkisästi. Tuotteita ei oikeastaan edes vaivauduta markkinoimaan asiakkaiden vaihtuvia oikkuja kosiskellen, vaan kärsivällisesti odotetaan, että kuluttajat sopeutuvat erinomaisiin imperiumin tuotteisiin. Niiden hinnoittelu on oikea, huomattava, mutta ei kohtuuton - korkea laatu huomioonottaen. Osoituksena reilusta pelistä, maa ei ole edes tarvinnut perustuslakia, eikä muutenkaan kuormita oikeuksista ja velvollisuuksistaan hyvin perillä olevia kansalaisiaan turhalla lainsäädännöllä.

Joltain osin tilanne tuntuu vanhentuneelta: kohta julkaisun jälkeen britit valittelivat, kun Rommelin joukot käyttivät Pohjois-Afrikassa tankkeja vastaan 88-millisiä ilmatorjuntatykkejä: peli ei ollut reilua. Kaikki britit eivät ole myöskään harjoittaneet sittemmin itsehillintää: esimerkiksi riittänee Gallagherin riitaantuneet veljekset. Näinä päivinä Topshopin saneerausongelmat kertovat, että myös markkinamuutoksiin olisi pitänyt reagoida ajoissa, eikä vain odottaa kuluttajien sopeutumista. Tekniikkakin on hieman vanhentunut, varsinkin autoteollisuudessa 1970-luvulla.

Perusnäkemys gentlemanista kuitenkin on tietynlainen ajaton, riippumaton rauhallisuus ja arvokkuus. Esseen päättää jonkinlainen haave herrasmiehen ja zeniläisen mietiskelijän yhdistymisestä. Sukkela ja nokkela pelimies, joka leikiten selvittää hankaluudet, kuulostaa hyvältä ideaalilta, mutta lyhytjänteisessä nykyajassa Ortegan kuvaama Gentleman on ajautunut syvähköön identiteettikriisiin. Asiat etenevät jotenkin hankalasti ja yksituumaisuuskin on ollut koetuksella. Ajatus idästä tulevan henkisyyden yhdistämisestä vapauden ja vaurauden ideaaliin kuulostaa sympaattiselta ja luo nykypäiväänkin näköaloja. Ehkä markkinointiakin voisi kokeilla, ainakin laadukkaiden englantilaisten juustojen kohdalla.

Ortegan tekstit ovat lyhyitä - voin suositella menemään suoraan niiden äärelle. Ajatuksia tekniikasta kannattaa napata mukaan, kun se vielä markkinoilla on. Kyllähän netistä arvioitakin löytyi, mutta itse kirja on niin tiivis ja ravitseva, että se kannattaa lukea ja ajatella itse, suoraan innoituksen lähteestä.

***

Spanish philosopher José Ortega y Gasset very interestingly defines an English Gentleman in his essay ”Mediation on the technique”. Self-control, fair play, good humour, reluctance towards marketing products, which are of high quality, are his emblems - in cold blood, he calmly waits for the market to adapt according to his innovations. Ortega paints a fair view, which is quite helpful to serve as an ideal in the turbulent modern, post-imperial times, suggesting some inspiration could be found and added from the Zen techniques of the East. 

Ruoka & Brexit

Kun olen viime kuukaudet ärvötellyt korona-kineksessä eli Saarivaltakuntaan ei ole ollut asiaa, muistin syövereistä tulee välillä kummallisia kaipuun kohteita. Kuten vierailut Iceland-myymälässä. 

Iceland on halparuokakauppa. Se on varsinaisesti erikoistunut myymään pakastettuja valmisannoksia. Ennen kuin lukija tuhahtaa, pakastemyymälät ovat kova juttu myös kulinaristisessa Ranskassa - Suomeen ne eivät ole vielä rantautuneet. Hypermarkettien pakasterivistöt tietysti ovat, mutta pakastemyymälän konsepti on erilainen. Kannattaa huomioida myös kotiinkuljetuksen mahdollisuus.

Icelandissa on pakasteiden lisäksi suppeat ja kapeat valikoimat ja lajitelmat muitakin tuotteita. Niistä on yleensä tarjous, joka pysäyttää. Ostan perinteiset joulusammiot (tub) Quality Street-konvehteja juuri Icelandista. Viimeksi mukaan tarttui myös piparjuurikastiketta ja valtava loota Yorkshire-teetä, jota olen kotosalla uuttanut ahkerasti. Sitä on vieläkin jäljellä, eipä ihme, sillä pakkaus lupasi, että siinä on 30 % enemmän. Tarjousten bongailu on yllättävän terapeuttista - kun halvalla saa ja vielä laadukastakin, niin eihän siinä itkukaan ole kaukana - kun kotipuolessa ei aina asiat ole näin hyvin!

Valikoimiin ja tarjouksiin voi tutustua täällä https://www.iceland.co.uk/

Icelandin hyllyjen välissä olen useasti huokaillut hintojen edullisuutta, varsinkin intialaisten valmisannosten helppohintaisuus hämmästyttää - laadussakaan ei ole ollut moittimista. Mieleen on tullut, että ainakaan ruoan hinnan korkeus ei ole ollut syy hankkiutua eroon EU:sta. Hinnoilla on mielestäni paremminkin paineita nousta eron seurauksena - tuontitavaraa, etelän tomaatteja, viinejä, oliivivalmisteita, juustoja ja pitkään kypsytettyjä leikkeleitä on tarjolla paljon. 

Ruoan hinnan noususta EU-eron myötä huolestuneita artikkeleita löytyy helposti. Jaan tähän yhden mielenkiintoisimmista. Siinä on erittäin kiinnostavaa tilastoa myös omavaraisuudesta viime vuosina. 

https://briefingsforbritain.co.uk/busting-the-food-price-myth-in-a-no-deal-brexit/

Kun sanomalehdistä syntyy kuva, että britit ovat kädet ristissä odottaneet erosopimuksen valmistumista, niin kotimaiset tuottajat ovat artikkelin tilastojen mukaan selvästi pyrkineet neuvotteluaikana lisäämään ruoan kotimaisuusastetta. Näinhän pystytään paremmin kontrolloimaan luomutuotantoa ja vastaamaan ympäristökysymysten haasteisiin ihan oikeasti. Jos hinnat nousevatkin eron myötä, se hyödyttää kuitenkin kotimaata työpaikkoina ja korkeiden eettisten periaatteiden kautta. Näin tietenkin, jos eletään Parhaiden Brittiperinteiden mukaisesti - kaikenmaailman fuusiokeittiöt ja niiden kotkotukset ovat useammin tuontivetoisia. Näiden tuotteiden kunnian päivät lienevät luetut. Kuluttajat varmasti nykyistä enemmän miettivät, mihin sijoittavat marketissa puntansa. Kotimaiselle tuotannolle se on voinut jo nyt olla hyvä asia.

***

One of my travel delights is wandering between the aisles of food markets. Iceland is a type of small supermarket we do not have yet in Finland - very much concentrated on frozen ready meals. I love their bargains - Quality Street Tubs and Yorkshire Tea Boxes (giant, +30% more!). Prices are very good compared to Finland. What will happen after Brexit? One thing is that the English producers have increased their share of market - that is a very good strategic thing as well in the long run. It is likely that products of the Southern Europa are destined to increase. Yet, there is still some time left for customers to adapt to that very likely scenario.

Brittivehkeiden lumovoimaa 2: Kuka ajaa punaista Jaguaria?

Photo: Maaseudun tulevaisuus 6.7.2019/Jaana Kankaanpää

”Ketterästi polkee faari, faarilla on Jaguaari” - mainostettu laite oli tietenkin polkupyörä. Kun itse vartuin ajokortti-ikään, suunnittelin itsekin käytetyn Jaguarin hankkimista. Krominkiiltävä haaveitteni kohde oli peribrittiläinen Jaguar XJ - 4.2 litraisella, kuusipyttyisellä koneella. Auto oli tullut markkinoille 1968 - erityisesti series 2, vuosina 1973-1979 valmistettu, on mielestäni autoksi täydellisen ideaali. 

Jaguar ei noina vuosina myynyt Suomessa kauheasti, koko 70-luvulla vain 131 kappaletta. Mersut ja Bemarit olivat arvostetumpia. Eksentrikolle tämä oli tietenkin hyvä asia: kansahan on tyyliasioissa usein väärässä. Jaguar myös pesi tuolloin kilpailijansa suorituskyvyssä ja ajomukavuudessa. 

Itse olin myyty auton linjakkaasta tyylikkyydestä, siinä oli brittiläistä pidättyväisyyttä, mutta myös lakonista ylemmyydentuntoa, viileää perinnettä. Vaikka en valinnut autoa itsetuntoni jatkeeksi (ja romuttanut talouttani), sydämessäni on jossain kolkka varattu punaiselle tai mustalle XJ:lle. Kaikki jotka vaivautuvat katsomaan kuvani auton ääriviivoja ja kromattuja ikkunanpieliä, ymmärtävät miksi. Auton yläosa on melkein pelkkää ikkunaa. Tuollaisesta autosta olisi hienoa nousta kadulle näennäisen huolettomasti tai hurauttaa pois ihastuksesta huokaavien kansanjoukkojen ulottuvilta.

Series 2 on helpoin tunnistaa keulagrillistä: se on edeltävää versiota pienempi ja pyöreät lamput ovat somasti siron puskurin yläpuolella. Tesla kuvitteli tehneensä autoihinsa tyylikkäät ovenkahvat, mutta kyllä Jaguarin aukaisimet ovat erittäin tyylikkäitä tässä mallisarjassa (tietysti ne pilattiin myöhemmissä versioissa). Kylkiä ja keulan yläosaa koristavat jännittyneet Jaguar-veistokset - ne antavat kokonaisuudelle viimeistellyn silauksen ja vihjeen, että konepeiton alla on tarvittaessa voimaa.

FBI:n G-mies Jerry Cotton ei ajanut tätä mallia, vaan E-tyyppiä. Komisario Morse taas ajoi vanhempaa Mark 2-mallia. Molemmat hienoja autoja, molemmat tyyppeinä eksetrikkoja - ja edustavat pätevästi keskimääräistä Jaguarin käyttäjäkuntaa: etäisiä, tunteet kätkeviä, mutta pohjimmiltaan pessimistis-sentimentaalisia tahoja.

Jaguarin kohtalonlangat oli tietenkin jo punottu vuonna 1968. Kun samana vuonna Nuffield-traktori ja sen konserni British Motor Corporation sulautui Leyland Motor Corporationiin, oli Jaguarin mentävä mukana. Leylandin jälkimaine on ollut huono: laatuongelmat ulottuivat lopulta Jaguariin saakka. Työntekijät lakkoilivat ahkerasti 70-luvun puolessa välissä ja tuotteiden viimeistely alkoi kärsiä. Brittiläinen autoteollisuus alkoi menettää otettaan kehityksen juoksussa ja toimialan perinteistä tulikin synonyymi huolimattomuudelle. Valtiovetoisuus tuli tiensä päähän 1984: Jaguarista tuli yksityinen yritys - Fordin kautta se päätyi Tata Motorsille. Kansanautofirman alaisuudesta raskaan bulkkirautakonglomeraatin omistukseen! Elämä on ironista.

Unelmieni autokaunotar on matkan varrella kärsinyt hirvittäviä imagotappioita. En ole toipunut diesel-koneiden käyttöönotosta tai siitä, että Jaguaria saa farmariversiona. Se ei yksinkertaisesti sovi!

Vuoden 1974 mallista unelmaa olisi kirjoitushetkellä tarjolla Pöytyällä. Hauskasti ja ennenkaikkea uskottavasti 123 456 km ajetun Punaisen Unelman saisi alleen vaivaisella 6700 eurolla. Siitä vaan muuttamaan haaveita realiteeteiksi!

***

Once upon a time, my dream was to buy an used Jaguar XJ 4.2, from series 2. There is not much difference whether it should be a black or a red one - it is a design classic. I never realised my dream and later development under State-owned Leyland corporation, or privatised ownership after that, has not always done good for the glorious reputation of Jaguar. Enter diesel engines and estate models - and you can ask, what happened to our dreams? But what a car it was in its heydays from year 1968 to 1974! 

Brittivehkeiden lumovoimaa 1: Puhtia maatöihin

Upper photo: H.Annanpalo: Alakorkalon ja Niskanperän historia. 

My mom and granddad sitting on potato harvester, my godmother on left from tractor.

Lower photo: Poppy-colored Nuffield. Made in Britain. Source: Wikipedia.

James Herriotin eläinlääkärikirjat ovat sivujuoneltaan kertomus traktorista, joka syrjäyttää työhevoset muutamassa vuosikymmenessä. Isäni kertoi Ylikylän talosta, jossa traktori ajettiin talveksi pirttiin ja vedettiin köysillä kattoon, ”etteivät renkaat kulu”. Isäni kotitalossa traktori olisi pitänyt tuoda pirttiin osina, mutta periaatteessa se olisi kurkihirsien alle mahtunut, olihan uuninpankkokin punavuorelaisen yksiön kokoinen.

Äitini kotitilalla oli sodan jälkeen Valmetin 15-hevosvoimainen piikkilangankiristäjä. Tultaessa 1960-luvulle, tehoja tarvittiin lisää. Pian pihalla pulputti ilmeisesti kolmisylinterinen Nuffield, jonka tehot olivat kolminkertaiset. Nuoruuteni perunannostoissa Nuffi oli jo kauhtunut, mutta uskon, että alkuperäinen oranssi unikonväri on ollut kaunis.

Kansainyhteisön ulkopuolella Suomi oli Nuffieldien ykkösvientimaa. Alamäki alkoi kuitenkin pian, kunniakas merkki yhdistyi Leylandiin 1968 ja laajeneva metsätyökäyttö vaati vielä suurempia voimia. Eikä brittitraktoreita oltu suunniteltu yhdistelmäkäyttöön Suomen kumpuilevia peltoja ja laajoja metsiä ajatellen, vaan avarille pelloille.

Muistelen Nuffieldiä etäisyyden päästä: se tuntui jo lapsuudessani vanhentuneelta, menneen maailman työkoneelta. Kollektiivisessa alitajunnassani tiedostamattani se on kuitenkin ensimmäisiä kosketuksia saarivaltakunnan luomuksiin: sympaattisiin, hieman kömpelöihin ja museaalisiin. Siinä tuntui vahvasti maaseudun henki ja ulkoilmakulttuuri - turvahyttejä ei ollut, kuomu oli tukeva kuin sopu-teltta.

***

One of my first contacts to the British engineering was Nuffield tractor, poppy-orange, with 3 cylinders. It was an investment of 1960’s for better torque in my mother’s home farm. That decade was a golden one for Nuffield - the main export country outside the Commonwealth was Finland - however, the great label was dissolved into Leyland in 1968. Other tractor constructors better served Finnish special demands for working not only in fields, but in forests as well.