Gerald Finzi, säveltäjä - 2: Elegian maisemissa

Kuva: Antikvariaatti Teeman luvalla. Hieno teos heiltä saatavana!

Suomalainen romaani Elmo, tekijänä Juhani Peltonen, kertoo pikkupaikkakunnan melankolisesta kasvatista, josta kehkeytyy ylivoimainen urheilija, joka kentillä ja radoilla rikkoo leikiten ennätyksiä. Piiputteleva sankari lukee, mielikirjanaan Lehtosen Omenanviljely. Luin Elmoa ja huomasin, että samainen teos löytyi isäni kirjahyllystä.

***

Vaikka Gerald Finzi ei rikkonut ennätyksiä, hänkin poltteli piippua mielellään ja harrasti omenanviljelyä. Finzin omenanviljely oli niin omistautunutta, että hänen sanotaan pelastaneen alkuperäisiä englantilaisia omenalajikkeita. Aldbournessa, Wiltshiressa he viljelivät omenoita vaimonsa Joyn kanssa. Tuotanto jatkui myös Ashmansworthissa, lähellä Newburya. Molemmat paikat olivat suhteellisen syrjäisiä, maaseudun laajat näkymät olivat säveltäjän perusmaisemia.

En itse ymmärrä omenanviljelyksestä ja säveltämisestä paljoakaan, sen tiedän, että ne vaativat pitkäjänteisyyttä ja taitoa. Herää tietenkin kysymys, oliko viljelyllä hidastava vaikutus toisella kulttuurin kentällä, vai oliko vaikutus täydentävä. Ainakin alat ovat niin erillään toisistaan, että tarkempia arvioita Finzin menestyksistä omenantuotannon saralla ei ole juuri tehty. 

Finzin teoksista minulle konkreettisin on Eclogue, koskaan valmistumattoman pianokonserton hidas osa. Olen soittanut sitä itsekseni kahden pianon sovituksen pohjalta. Musiikkina teos on eräänlainen kaksoisvalotus Bachia ja Brahmsia. Se ei ole mitenkään helppo soitettava. Siinä on mielenkiintoista konsertoivaa rakennetta solistin ja orkesterin välillä. Osa alkaa rauhallisissa, pastoraalisissa tunnoissa, voi helposti kuvitella sumuisia aamumaisemia siivilöityvässä auringonvalossa. Rauhallisuus ei säily, teos etenee voimakkaiksi huippukohdiksi: tekstikontrastit ovat dramaattisia ja tuntuvat kumpuavan syvältä.

Ecloguesta on useita hyviä esityksiä, pidän kovasti you tuben kuvitetuista versioista, ne sopivat tähän teokseen hyvin. https://youtu.be/EkQbzZgwfl0

Musiikin ja maiseman rinnastaminen on analysoijan apurattaat, samoja elementtejä on tosiasiassa vaikea osoittaa. Maisema ei ole tunnetta, vaan sitä on suhteemme siihen. Kuitenkin maisema syntyy kontrasteista, kuten sävellystekstikin: vastakkainasettelu jäsentää havaintoja ja rakenteita. Tunnistan Finzissa tuttuja pianotekstin rakenteita ja liitän ne mielessäni johonkin kokemaani. Kun soitan Ecloguea, tietty kokonaisnäkemys teoksesta on taustalla ja ohjaa esitystäni. Pidän teosta jotenkin tragiikkaan kääntyvänä ja lopetusta synkähkönä. Toinen tulkitsija taas katsoi teoksen päättyvän valoisiin tunnelmiin. Tämä on tyypillinen temperamenttikysymys. Itse painotan lopussa esiintyviä uhkaavia sointukeskittymiä, mutta yhtä perusteltua on sanoa teoksen loppuvan valoisaan duurisointuun. Rakastan teoksessa juuri sen nimenmukaista peltomaisemallisuutta, joka juontaa juurensa kauas, aina Vergiliukseen saakka. Se valaa teokseen kauneutta - ja myös toivoa.

On traditio nähdä englantilaista musiikkia jotenkin maisemallisesti, pastoraaliteeman kautta ulkoilmaihmisten luomuksina. Jousiorkesteripohjalta, laveista melodioista on syntynyt paljon musiikkia, joilla tuntuu olevan yhteinen nimittäjä: Elgar, Parry, Warlock, Vaughan Williams, Holst, Bridge... Finzi liittyy vaivattomasti tähän perinteeseen. Avantgarde ei kuulu pelimerkkeihin, vaan paikallinen osaaminen ja harrastus. Finzi rakensi omaa orkesteria Newbury String Players ja teoksien esittäminen tapahtui myös paikallisissa maisemissa Kolmen Kuoron Festivaaleilla - paikkoina Worcester, Hereford ja Gloucester tuomiokirkkoineen. 

Maisemalla ei ole juonta, tai sen juoni on liian pitkä ihmisen seurattavaksi. Finzin musiikin maisemallista tai miniatyyriluonnetta on sekin, ettei suurteoksia ole: ei sinfonioita, eikä herooisia sonaatteja. On kuitenkin Klarinettikonsertto ja Sellokonsertto. Viimeksimainitun finaali on yllättävän valoisa. Sen selloteema on lähes viihdyttävä ja osan soinnissa on rapsakkaa hapokkuutta, kuten syksyn omenoissa.

Sellon maailmantähti Yo-Yo Ma levytti Finzin konserton varhain urallaan. Edelleen hän ihmettelee, ettei teos ole sen tunnetumpi. Kannattaa kokeilla ja aloittaa finaalista. https://youtu.be/oOZzzxaYKic

***

Gerald Finzi - he was not only a composer, but a real cultivator of apples. Very little is known of this side of him. That interests me quite much, my dad has studied this trade and had above book in his library. My closest contact with Finzi’s musical output is with his Eclogue. This work has a deep root in pastoral tradition, linked both to Virgil and English composers and the English strong string orchestra tradition. Finzi knew his rural scenes - he lived in quite remote areas and it is interesting to think how much of those landscapes had influence to his music. At least, a beautiful scenery has contrasts and structure, like best works of Finzi. I tend to see Finzi as a melancholic man, but those who like to see more positive view of him, could try the finale of his Cello concerto. It seems that concerto was for him quite natural form, he was very skillful giving different roles to soloist and orchestra.

Gerald Finzi, säveltäjä - 1: Sotien viemää

Olipa kerran pieni, herkkä poika. Hän menetti isänsä 7-vuotiaana. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän menetti kolme veljeään. Säveltäminen oli yksi henkireikä nuorelle miehelle. Sota vei kuitenkin myös hänen sävellyksenopettajansa. Menetysten ketju vahvisti hänen melankolista näkemystään maailmasta. Hän eteni säveltämisessä ja sai julkaistua laulusarjoja. Onnellisesta avioliitosta syntyi kaksi poikaa. Yhden suuren laulusarjan kantaesityksen esti toisen maailmansodan puhkeaminen. Se hidasti myös läpimurtoa säveltäjänä. Sodan jälkeen elämä normalisoitui ja verkkaan työskentelevä mietiskelijä kirjoitti uusia töitä nopeammassa tahdissa ja sai niitä esitettäväksi. Idyllin lopetti tieto sairastumisesta, johon hän muutaman vuoden päästä menehtyi.

***

Gerald Finzillä oli italialaisia juuria. Isätön, veljetön poika on varmasti tuntenut juurettomuutta Englannissa ja Lontoon piireissä. Pohjois-Englannin aika Harrogatessa ja Yorkissa oli marinoinut häneen riippumattomuutta ja sitkeyttä. Hän ei etsinyt vanhemmista säveltäjistä isähahmoja, vaan oli oman tiensä riippumaton kulkija. Hänestä tuli paremminkin muiden kannustaja ja unohdettujen Tudor-ajan säveltäjien valoon tuoja. Lohtua toivat syvimmällä tasolla sanat. Finzi rakasti runoutta: melankoliset, fatalistiset säkeet olivat sydäntä lähellä. Sieltä löytyi myös isähahmo. Rakkaus vanhan pessimistin, Thomas Hardyn, tuotantoon välittyi myös sävellyksiin. Pelkästään Hardyn runoihin sävellettyjä lauluja on kahden cd-levyn verran. Minulla ei ole tietoa, tapasiko säveltäjä koskaan Dorsetin bardia - kirjallinen kosketus oli riittävä sekin.

Hardyn tekstiin on tehty yksi Finzin suosikkisävellyksistäni, sarja Earth and Air and Rain. Nimi tulee viimeisestä laulusta Proud Songsters. 

The thrushes sing as the sun is going,

And the finches whistle in ones and pairs,

And as it gets dark loud nightingales
   In bushes
Pipe, as they can when April wears,
   As if all Time were theirs.

These are brand-new birds of twelve-months' growing,
Which a year ago, or less than twain,
No finches were, nor nightingales,
   Nor thrushes,
But only particles of grain,
   And earth, and air, and rain.

Tulkitsen runoa niin, että sen keskiössä on elämän kummallinen kiertokulku. Vuosi sitten ei ollut tietoakaan niistä linnuista, jotka nyt laulavat täysin rinnoin. Lintujen ihmeenomainen laulava olemus on syntynyt yksinkertaisista alkeiselementeistä. Voidaan lukea tämä ihmettely myös toisin päin: nämä luomukset katoavat yhtä nopeasti ja peruuttamattomasti. Laulu on hyvä johdatus Finzin musiikkiin: se on olennaisen äärellä. Finzin melankolia on kivuliasta, mutta eleetöntä ja kirkasta. Pushkinin toteamus ”Suruni on säteilevää” on lähellä näitä tuntoja: jollain kummallisella tavalla myös syvä ilo on läsnä. Musiikki on pienessä muodossaankin monumentaalista, selkeää ja hitaasti avautuvaa: omaperäistä ja kummallisella tavalla analyyttistä. Siinä on heijastus runon kauhistuttavasta luonnontieteellisestä otteesta. Tihentyvässä pianosäestyksessä voi kuulla lintuparvien pyrähtelyn viileässä illan ilmassa.

https://youtu.be/vNBFJ0qI6so

Finziläinen melodia on kipeistä tunnoista huolimatta rauhallista, levollista, se piirtää yleensä loivan, kauniin kaaren hieman resignoituneena. Erityisen kauniisti soi Romanssi, op. 11.

https://youtu.be/7kjvB1lzZyk

Säveltäjänä Finzi on merkillinen sotienvälisen ja -jälkeisen ajan introvertti. Menetykset, niukkuus ja olevaisen pohdiskelu ovat jatkuvasti läsnä. Tämä on niin vahvasti sukupolvikysymys, että tunnelmat voivat helposti tuntua vierailta. Myös Finzin oma sukupolvi valitsi kevyempiä strategioita, kepeämmän sävelkielen parista. Elämän ja kuoleman ympärille kääriytynyt ajattelu on kuitenkin tuonut musiikkiin erikoista ajattomuuden tuntoa, joka on mielestäni Finzin musiikin leimallisia piirteitä.

***

I start here my three-part writings about Gerald Finzi - a composer who suffered much the losses of the Great War and also the Second World War. He was an introvert, slowly following his own path of music. He was much consoled by poetry, like that by Thomas Hardy, who was a sort of father figure sharing Finzi’s view of world. I tip here for a fine elementary song Proud Songsters - Text by Hardy and for a marvellously pensive Romance op 11.

Kohti tyytymättömyyden talvea

Katselin vanhoja matkakuvia. Varhaiskevään Yorkshire-matkasta välittyy paikoin synkkyyttä, joka yleensä liitetään syksyyn. Ihmismieli rakentaa kertomusta, vaikka jokaisella vuodenajalla on puolensa. Olisi kyllä hienoa olla näkemässä Englannin syksyä. Korona väistyy ja matkustaminen vielä vapautuu - se tulee tuntumaan ihmeelliseltä. Mutta tällä hetkellä siihen on vielä matkaa, paineita tulee talvella olemaan. Sekä hallitukselle, että yksilöille. Toivottavasti löytyy kykyä kestää epämukavuutta, tarvitaan vaikeasti kääntyvää common sensea, tervettä järkeä.

Ihmisiä pitää rauhoittaa keskittymään olennaiseen. Aikaamme leimaa liikaa levottomuus ja kärsimättömyys, myös viihteessä. Billie Holiday on parhaimmillaan kappaleissa, joista koristeellisuus on riisuttu pois, jäljellä on pelkkä ydin. Kevättä voi kaivata, mutta rauhallisesti ja päättäväisesti, se tulee kun sen aika on. 

https://youtu.be/LU03e25P78g

***

Englannin hallituksen päätökset alkavat tuottaa tulosta. Cumbriassa eli Lake Districtissä eli Järviseudulla rakentaminen on kasvussa, samoin Cotswoldsissa ja valtionvarainministerin pohjoisen Richmondissa. Asuntojen hinnat ovat olleet nousussa ja omissa verrokeissani tarjontaa on runsaasti. On mielenkiintoista nähdä, kuinka laajaksi Lontoon pendelöintialue tulee kasvamaan. Cotswolds hunajanvärisine kylineen on houkutellut ison rahan ihmisiä Madonnasta alkaen - tällaiset ostajat sotkevat markkinoita. Alue ei ole liian kaukana Lontoosta, mutta kuitenkin jo maaseudun rauhassa. Jännä nähdä, miten tasapaino muuttuu uuden rakentamisen myötä. Tärkeää olisi myös hintatason kohtuullistuminen muotipaikoillakin. Kyllähän Englannin maaseudulle, kuten Suomeenkin, mahtuu ihmisiä ja asumista. Normaali elämä, kaiken ekslusiivisen ja poshin rinnalla, on sittenkin olennaista ja kiinnostavaa.

Paikalliset tuotteet, ylpeys kotiseudusta ja kesän kukkien loisto - ne näkyvät myös tämän päivitykseni jälkikesäisessä kuvassa Helmsleystä. Turvallista syksyä, lukijani, muistakaa d-vitamiini taistelussa kaamosta ja koronaa vastaan!

***

It is going to be just another winter of our discontent. But, like Billie Holiday told us, spring must be somewhere - while waiting, we can enjoy the best of autumn and winter as well. It seems that the Government is causing some progress in building - new housing will be constructed in Cotswolds, Cumbria and Richmond of the North - Rishi Sunak’s home ground. Dear readers, please keep you safe, remembering vitamin D as well!

Reviewing Classical Music - Interviewing Mr Ralph Moore - Vox Humana in English Music

Mr Ralph Moore and interviewer at Sir Edward Elgar’s grave, Little Malvern.

Mr Moore, you are a very experienced classical music reviewer - you contribution to the industry is a real labor of love. What qualities in music have made you tick?

RM: A number of people have been credited with the aphorism, "Writing (or talking) about music is like dancing about architecture" but the reason I write about music is that I enjoy using words and sharing my accumulated knowledge and enthusiasm with like-minded people is a pleasure in itself. If I can inspire, direct or merely advise others about how and where to find the greatest music - music which moves me most - that is its own reward. I must also confess that the inadequacy of some modern reviewing and the demonstrative ignorance of some critics have convinced me that I could contribute to the field of music-reviewing. I model my writing on those who inspired me and whose opinions I learned to trust: critics like John Steane and Alan Blyth, whose books and contributions to fora like Gramophone, particularly in the field of my specialism, which is the human voice, were my models for critical appreciation. I have loved opera since a great friend first introduced me to it in my first year of university forty-seven years ago and I have felt especially motivated to produce surveys which aim to guide listeners towards acquiring the best recordings of operatic masterworks.

I have heard some hopes that eventually classical music will kill coronavirus. When staying indoors, what are your tips for a beginner, to get a proper start with classical music?

RM: From my point of view, despite its many lamentable consequences, the recent coronavirus lockdown formed an opportunity to concentrate more on the enjoyment and sharing of great music via online listening sessions with friends and the provision of more time to devote to music.

One cannot speak of English music without Elgar. We Finns should be grateful to Britons - you have promoted Sibelius so well. Can you explain why they are so darling composers to the UK?

RM: I cannot claim to be able to explain the popularity of Elgar and Sibelius in England but despite their superficially phlegmatic nature, the English are a soulful nation and those are two deep, mystical and profoundly melancholy composers. I quote E. M. Forster's Notes on the "English Character" here: 

The trouble is that the English nature is not at all easy to understand. It has a great air of simplicity, it advertises itself as simple, but the more we consider it, the greater the problems we shall encounter. People talk of the mysterious East, but the West also is mysterious. It has depths that do not reveal themselves at the first gaze. We know what the sea looks like from a distance: it is of one color, and level, and obviously cannot contain such creatures as fish. But if we look into the sea over the edge of a boat, we see a dozen colors, and depth below depth, and fish swimming in them. That sea is the English character—apparently imperturbable and even. These depths and the colors are the English romanticism and the English sensitiveness—we do not expect to find such things, but they exist. And—to continue my metaphor—the fish are the English emotions, which are always trying to get up to the surface, but don’t quite know how. For the most part we see them moving far below, distorted and obscure. Now and then they succeed and we exclaim, “Why, the Englishman has emotions! He actually can feel!” And occasionally we see that beautiful creature the flying fish, which rises out of the water altogether into the air and the sunlight. English literature is a flying fish. It is a sample of the life that goes on day after day beneath the surface; it is a proof that beauty and emotion exist in the salt, inhospitable sea.

Furthermore, both composers enjoyed the advocacy of some very influential and charismatic conductors such as Beecham and Colin Davis, who tirelessly promoted their music, alongside the works of another of my great loves, Berlioz.

Your forte is vocal music. Britain has a very strong tradition of great singers - please tell us a little bit of your past favorites: Is there any hope in the younger generation of singers?

RM: Some have labelled Britain with the sarcastic epithet "Das Land ohne Musik" which is obviously a slander, as we have long welcomed artists from all over the world as well as nurturing our own, native talent. Apart from composers of the stature of Elgar and Vaughan Williams, there has been a succession of great singers headed by the likes of Dame Janet Baker, Alfred Piccaver, Dame Eva Turner, Sir Thomas Allen, Dame Margaret Price and many others. I do indeed fear for the next generation of singers, as they possess every advantage regarding training in languages, dramaturgy and musicality but have little grasp of correct technique based on pharyngeal resonance. The dearth of big-voiced singers able to cope with Wagner and Verdi provides ample evidence of the decline.

Many of your reviews appear on the MusicWeb - please tell us a little bit more of this site? What are its aims?

RM: Here is the background to the MusicWeb site, now the most widely read on the web:

http://www.musicweb-international.com/about_us.htm

I have reviewed for them for ten years and in the last few years have also regularly acted as an editor. It aims to be as comprehensive as possible, writing literate and well-informed reviews free of commercial pressure and influence.

You have done really massive reviewing effort and so-called ”mega-surveys” -  your personal views of the best recordings in the market - are extensive and very deeply informative documents. I have learnt a lot from them. For a beginner, they are a real chest of treasures, guiding with style and humour. They are the apex of your reviewing work and most easily to find here:

http://www.musicweb-international.com/classrev/Ralph_Moore.htm

Mr Moore, thank you very much for your time. Would you like to send special greetings to Finnish people who anxiously want to get back to normality and visiting all British cultural delights again?

RM: As a man married to an ethnic Finn, I send my greetings to a great and proud nation renowned for the resilience, humour and taciturnity of its people!

***

Haastattelin Mr Ralph Moorea, klassisen musiikin arvostelijaa. Mr Moore on tunnettu perusteellisista parhaiden klassisen musiikin esitysten arvioinneista, joita on koottu tekstissä mainituille MusicWebin sivuille. Ne ovat erinomaista luettavaa aloittelijoille ja pidemmälle edistyneille levyharrastajille. Varsinkin oopperoita koskevat arvioinnit ovat erittäin asiantuntevia ja myös taustoittavat teoksia. Haastattelussa Moore analysoi Elgaria ja Sibeliusta, jotka vetoavat englantilaisiin musiikkinsa melankoliallaan ja sielukkuudellaan. Suurena vokaalimusiikin ystävänä Moore antaa myös vinkkejä parhaisiin englantilaisiin laulajiin, kuten Dame Janet Bakeriin.

Cucumber sandwiches - Kurkkuleipien lumo

Kesä on jo mennyt, mutta se jää aikakirjoihin kesäksi, jolloin minulla tuli kurkkuvoileipiä ikävä. Ajatus kuulostaa helposti järjettömältä, mutta kurkkuleivät on brittiläinen instituutio. Ne ovat valkoisia kolmioleipiä, joiden välissä on täytteenä kurkunviipaleita, voita, ripaus suolaa ja valkopippuria. Kurkuista ja leivistä on leikattu kuoret pois. On koulukuntia, jotka vakavissaan pohtivat, josko kurkun siemenetkin pitäisi poistaa - ne voivat tuoda leipään liikaa kosteutta. 

Kyllähän kurkussa on oma makunsa, kun siihen keskittyy. Se ei ole veden maku, vaikka kurkut pääosin vettä ovatkin. Kuoren poistaminen entisestään ohjaa keskittymistä ytimeen.

Kurkkuleivät eivät ole tajunnanräjäyttäviä makuelämyksiä, ne pelaavat vienouden asteikolla. Omalla tavallaan yhdistelmä on hienostunut - ei ihme, onhan se varta vasten kehitetty iltapäiväteen tarpeisiin. Jotain pitää syödä, mutta ei liian raskasta, koska illallinenkin on edessä. Lämpimän kesäiltapäivän tunnelmiin teen ja leipien duetto sopii mainiosti. Sanonnassa Cool as a cucumber on vinha perä. Tilaisuuden puheetkin asettuvat helposti tälle sivistyneen kohteliaisuuden ja ystävällisyyden tasolle. Miten mukavaa ja huomaavaista, että olet tehnyt kurkkuleipiä!

Guardianin artikkelissa käydään läpi, miten tämän kokonaisuuden voi pilata. Siinä myös kerrotaan, mitä kuuluu tehdä, että asiat olisivat oikein.

https://www.theguardian.com/lifeandstyle/2013/jun/13/how-to-make-perfect-cucumber-sandwiches

Sanoisin, että valkoinen, pehmeä, mahdollisimman epäterveellinen ja neutraali leipä on perusoletus. Voin pitää olla tuoretta ja pehmentynyttä, että sen pystyy levittämään leivälle. Kurkut viileitä, raikkaita ja kurkkumaisen rapsakkaita. Jos niinsanotusti haluaa tuunata kokonaisuutta, se on varmin tehdä teelaatua säätämällä. Mietoaromiset laadut, Earl Grey-tyyppiset ratkaisut ovat varmasti perusteltuja.

Kurkkuleivän tapaisia instituutioita ei sovi väheksyä. Ne ovat pitäneet kansakunnan mentaalirakenteita kunnossa vaikeina aikoina, siinä missä vesikannun lämpiämään laittokin. Tällaisessa pienessä ja valjun tuntoisessa asiassa on paljon Englannin näennäisen vaatimatonta, mutta vankkumatonta ydintä.

***

Cucumber Sandwiches - of pure and simple ingredients. They are an institution itself, a very English one. For afternoon tea. Soft and moist, but strong as rock, calming Nation’s nerves for decades.