Viisikko pelastaa salaisuuden

Politiikalla ei ole tämän kirjoituksen kanssa mitään tekemistä. Oikea Enid Blytonin luoma Viisikko oli sukupuolijaoltaan tasaisempi - kaksi tyttöä ja poikaa, yksi koira. Georgina tosin halusi olla mieluummin George, suomennoksessa Paula halusi olla Pauli. 

***

Äitini osti minulle ensimmäisen Viisikko-kirjani kun olin sairaana ehkä kolmannella luokalla ala-asteella. Muistan lukeneeni kirjan jotenkin vaivalloisesti, ilman suurempia muistijälkiä. Kirjat palautuivat mieleeni, kun törmäsin tv-sarjaan you tubessa.

https://youtu.be/0i7Xb5mwFlM

Niitä kertaillessani huomasin, että juonet nousivat muistin syövereistä: olin kuitenkin jossain vaiheessa lukenut kirjoista useamman. Pahkasika-lehden parodia-Viisikossa syötiin tietysti koko ajan. Kyllä ruoka kirjoissa korostuikin, ne oli tehty sodan jälkeiseen niukkaan aikaan. Monet eväät olivat outoja inkiväärioluineen ja skonsseineen, huhtikuussa oltiin menossa uimaan, mikä tuntui omituiselta suomalaisittain. Viisikot olivat kuitenkin minulle tärkeä ensikosketus englantilaiseen kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Poikatyttö Paulista pidin aika tavalla, hän oli sähäkkyydessään suosikkihahmoni.

Tv-sarja tavoittaa jotain olennaista 1970-luvun lopun maailmasta. Vallitsee miedon kesän huolettomuus, autot näyttävät autoilta, joka paikkaan pyöräillään, aikuiset pukeutuvat nukkavierusti, pulisongit ja viikset rehottavat, mutta ennenkaikkea vanhemmat ovat outoja ja autoritäärisiä. Lapset suljetaan luontevasti omalle seikkailualueelleen, josta he koiran avulla rientävät pelastamaan länsimaista maailmaa teknisine kojeineen yleensä jotenkin itä-eurooppalaisten oloisten tai muuten eksentristen hyypiöiden kynsistä. Konnat ovat turvallisen tollomaisia ja salakäytävät auttavat heidän hassuttamisessaan. Kirjat tuntuvat tursuavan salaisia kulkuteitä mitä omituisimmissa paikoissa. Seikkailun lopussa tärkeät aikuiset jakavat Viisikolle säästeliään hyväntahtoisesti tunnustusta. Viimeistään seuraavan seikkailun alkuun mennessä autoritäärinen perusasetus on kuitenkin taas kunniassaan.

Pottereihin verrattuna Enid Blytonin luomukset ovat kesyjä, mutta Viisikkojen leppoisuudessa ei ole sellaista pinnistämistä, mikä tekee Rowlingin luomuksista takakireitä: ei ole tarvetta ylittää edellisen kirjan saavutuksia.

Huomasin, että Kirjahullun päiväkirja-blogissa on juuri tästä teoksesta ihan kelpo kuvaus:

http://kirjahullunpaivakirja.blogspot.com/2013/07/enid-blyton-viisikko-pelastaa.html

***

Enid Blyton’s The Famous Five - Five on Kirrin Island Again was my first introduction to English literature. The tv-series from the end of 1970’s caught the era very well: tasty cars, bicycles, careless summers, authorative adults and stupid crooks. It was my first taste of Ginger beer and scones and I liked Georgina (George) so much - in Finnish translation she was Paula (Pauli). She was my absolute favorite of the Five!

English rules? Englannin kielen asemasta

Janne Saarikivi on useammankin kerran vakavasti tarkastellut englannin kielen asemaa. Suomalaiset mielellään samaistuvat juuri sille kielialueelle ja omat kansalliskielemme ovat tässä suhteessa haavoittuvia. Suomeksi sanottuna, pienet ja rikkaat kielemme uhkaavat köyhtyä ylikansallisen englannin alle. Lontoonmurre siis rulettaa.

En ole mikään kummoinen englanninkielen osaaja, käytän kyllä kieltä työssäni ja vapaa-ajalla paljon. Englannin kieli saa työympyröissä monesti yhteisen nimittäjän roolin, se valikoituu ikään kuin demokraattisesti enemmistön kieleksi. Englanti on monesti matalin kohta aitaa, josta on mukavinta mennä yli. Sanavarastossa ja ilmaisussa tapahtuu tinkimistä, että kaikki saadaan samalle tasolle. Joudun itse tekemään töitä oman ääntämykseni ja nuotittamisen kanssa, että olisin kuulijoille mahdollisimman ymmärrettävä. Samaa työtä joudun tekemään myös muiden esiintyjien suhteen, että pystyisin erikoisuuksista huolimatta keskittymään heidän viestiinsä. Myös syntyperäisten brittien valmiudet ymmärrettävään viestintään vaihtelevat. Brittiläinen ironia on usein syvälle haudattua ja vaatii uskomattoman laajaa, lähes kohtuuttomalta vaikuttavaa kulttuurituntemusta. 

Kun opiskelin kieltä nuorena, otin luettavakseni vaativia kirjoja ja luin niitä sanakirjan kanssa. Jokaisen uuden sanan katsoin kirjasta. Olen työpiireissä välillä harrastanut samaa tunnollisuutta. Nostan kokouspaperista yksittäisen sanan ja totean, että minun piti katsoa se sanakirjasta. Usein nostoni saa nyökyttelyä ja oudosti helpottuneita ilmeitä. Välillä joku suorapuheinen britti on todennut, että tunnistaa kyllä jotenkin kyseisen sanan, mutta ei koskaan käyttäisi sitä itse.

Englannin kielen sanamäärä on pyörryttävä, mutta arkipäivässä pärjää aika pienellä sanastollakin, joka ei varsinkaan viihteen mukavuusalueen parissa laajene. Helposti myös vetäydymme harrastuksen tai työn erikoisalueen sanastoon ja pelaamme kielipelejä sen sisällä. Rakastumme tutuksi tulleisiin käsitteisiin niin, että niitä ei välttämättä koskaan suomenneta. Esimerkkinä vaikkapa ”whistleblowers” - nuo tahot, jotka demokratiassa nostavat metelin, kun jossain on epäkohta. Kunnollista suomennosta ei ole korviini vielä tullut. Yllättäen myös ”value for money” on niin naseva käsite, että suomennosta näkee harvoin. 

Olen yhdeltä ystävältäni tilannut tänne poleemisen kirjoituksen englannin kielestä kirjallisuuden alisuorittajana. Päätän tämän juttuni yksinkertaiseen testiin, sinulle rakas lukijani. Lue kaksi valitsemaani tekstiä ja katso ymmärrätkö kaiken sisällön, merkityksen ja sanojen tasolla. Sen jälkeen voit arvioida, minkälainen mielikuva käytetystä kielestä ja sen laadusta sinulle välittyi. Oudot sanat voit kirjoittaa lapulle ja katsoa sanakirjasta merkitykset niille myöhemmin. Lappu kannattaa tehdä sellaiseksi, että sen voi säilyttää ja palata siihen myöhemmin, muistin virkistykseksi. Oppiminen on hidasta ja toistaminen helpottaa.

Ensimmäisen näytteen on kirjoittanut John Betjeman, Poet Laureate of the United Kingdom - teksti on katkelma nuoruudenmuistelusta runon muodossa. Toinen näyte on kirjallisuuden Nobel-palkitun Bob Dylanin teksti Things have changed, jonka hän myös sävelsi.

Mestari Betjeman:

https://austenreveries.wordpress.com/2013/02/10/poetry-for-sunday-john-betjemans-summoned-by-bells/

Mestari Dylan:

https://www.bobdylan.com/songs/things-have-changed/

***

There has been quite active discussion in Finland lately about the position of English language in our society. We have two National Languages, Finnish and Swedish, using English sometimes makes smaller languages suffer. However, using English by those with lesser  knowlegde of language and culture, like myself, also affects English and its use. In my youth, I read difficult English texts with a dictionary at hand - using it for every single word that was unknown to me. I enclose two texts for Finnish readers to test their English skills - one by Poet Laureate John Betjeman, another by Nobel-prized Bob Dylan.

Anglosaksien rakennuksia 3: retkien suunnittelua

Source: Wikipedia, Chapel of St Peter-on-the-Wall

Paavo Haavikon kirja Lasi Claudius Civiliksen salaliittolaisten pöydällä on hienosti nimetty Rembrandtin maalauksen mukaan. Elämä vilahtaa ohi, suuret tapahtumat jättävät pienet tapahtumat sivuun ja yksilöt varjoonsa. Lasista jää jotain sirpaleita, joita arkeologit kaivavat esiin. Nuo sirpaleet saattavat olla ainoita todistajia unohduksien ja epämääräisyyksien pitkässä ketjussa.

***

Ensimmäiset kristittyjen tekemät rakenteet eivät olleet kirkkoja, vaan maisemaan pystytettyjä ristejä. Ne olivat merkittyjä paikkoja, joihin pienet ryhmät kerääntyvät rukoilemaan, jumalanpalvelukseen. Joissakin säilyneissä risteissä on rinnan kaiverrettuja muinaisuskon ja kristillisyyden tunnuksia. Ennen pitkää rakennettiin myös vaatimattomia kirkkorakennuksia, usein juuri näille paikoille.

Muutama kirkkorakennus on jäänyt jäljelle, usein syrjäisiin paikkoihin. Essexistä, paikkakunnalta Bradwell-on-Sea, syrjäiseltä meren rannalta, löytyy yksi kohde. 

https://en.wikipedia.org/wiki/Chapel_of_St_Peter-on-the-Wall

Kappeli on toiminut myöhemmin latona ja on nykyisin taas vihitty alkuperäiskäyttöön. Kohde ei vaikuta arkkitehtonisesti kovin monimutkaiselta. Tällaiseen paikkaan ei jouduta sattumalta, vaan vierailu on pakostakin osoitus rakkaudesta lajiin. Tietysti rinnakkaistekosyy on meren näkeminen, sehän on aina vaikuttavaa. Voi miettiä, seisoiko joku yksilö sydän läpättäen idän horisonttia katsellen, peläten viikinkilaivan purjeen tulemista näkyviin. Samalle matkalle voisi yhdistää helposti myös vierailun Constable-countryyn - taidemaalarin jalanjäljille. Sekin reissu on vielä minulta käymättä.

Varsinainen saksilaisten pyhättöjen keskittymä löytyy kuitenkin pohjoisesta. Johnsonin Dominic-avustajan vanhempien kotipaikkana viime päivinä tunnetuksi tullut Durham on voittoisan normannilaisen rakennustaiteen keskuspaikka - katedraali on hieno ja sen holvaukset enteilevät jo gotiikkaa. Se on suppeassakin brittiläisen taidehistorian kertomuksessa päätähtenä. Olen Durhamissa käynyt ja haluan sinne palata - mutta ennen kaikkea nähdä lähistön Bedelandin kolme kohdetta Jarrowin, Monkwearmouthin ja Escombin kirkot.

Bede, jonka etuliite on Venerable - kunnioitettu, on Englannin historiankirjoituksen isä ja samalla kirkkohistorian isä, koska ne ovat enemmän tai vähemmän sama asia. Beden kirjoitukset ovat hyvin säilyneet useana kopiona. Hän oli munkki, sirpaleet hänen elämänpiiristään voimme nähdä noissa vaatimattomissa kirkoissa, niiden vanhimmissa katkelmissa, mustuneissa torneissa. Vähemmän eläytymiskykyisille on rakennettu tietysti Bede-keskus, jossa rakennuksia on pystytetty uudelleen parhaan tietämyksen pohjalta. Elämyskohteeksi päätyminen on myös osaltaan merkki siitä, että Beden historiankirjoitus on ollut voittajien historiaa.

https://www.jarrowhall.org.uk/about/bede-museum/

Syrjässä rakennukset silti ovat. Jarrowin kirkko on telakka-alueen liepeillä ja nykyinen jälkiteollinen lähiympäristö ei välttämättä nostata yleviä tunteita - minua se ei haittaa, pidän tuollaisistakin ympäristöistä. Antaahan se perspektiiviä ja tavallaan oikean kuvan myös historiaa ajatellen: kelttiläisperäinen kirkko on jäänyt takamaalle normannien jalkoihin. Se mikä vanhaa on, on useaan kertaan restauroitu. Sijainniltaan miellyttävämmästä Escombin kirkosta ovat säilyneet hyvät vanhat kuvat, millainen seinäpinta oli ennen nykyistä siloittavaa kalkkikerrosta. 

https://escombsaxonchurch.co.uk/gallery/

Mainion kirkkoharrastajan perusteelliset sivut löytyvät täältä:

https://greatenglishchurches.co.uk/html/escomb.html

https://greatenglishchurches.co.uk/html/monkwearmouth.html

https://greatenglishchurches.co.uk/html/jarrow.html

Suomalaiselle katsojalle nämä vanhat kirkot ovat tutuhkoja: rakenteet löytyvät meidän vanhimmista kivikirkoistamme hyvin samanlaisina. 

***

On epilogin paikka. Meidän maailmamme on ruuhkaisempi, tieteellisempi ja turvallisempi kuin varhaisten noiden kolkkien asukkien. Kaikki oli elämässä epävarmaa ja pelkoa oli paljon. Vanha kelttiläinen rukous summaa nuo tunnot hyvin - siinä hienovaraisesti ilmaistu uskonnollisuus ja konkreettisempi läheinen luonnontunne ovat liittäneet kätensä yhteen. Lasin sirpaleet saavat siinä merkityksensä: voimme tekstistä aavistaa minkälaisia tuntoja tuntemattomalla kirjoittajalla oli luonnonvoimien edessä.

As the rain hides the stars,
As the Autumn mist hides the hills,
As the clouds veil the blue of the sky,
So the dark happenings of my lot
Hide the shining of thy face from me.
Yet, if I may hold thy hand in darkness,
It is enough,
Since I know, that though I may stumble in my going
Thou dost not fall”.

Kuin sade kätkee tähdet,

Kuin syyssumu peittää kukkulat,

Kuin pilvet verhoavat taivaan sinen,

Niin osani synkät ikävyydet 

Peittävät sinun kasvojesi kirkkauden minulta.

Jos silti saan pitää kädestäsi pimeydessä,

Se on tarpeeksi,

Koska tiedän, vaikka kulkuni horjahtaisi, 

Sinä et kaadu.

***

My final part of Anglo-Saxon architechture - I dream of visits to some of the oldest churches in England. They are today more backwater stuff, thanks to victorious Normans. Some fragments are left to take us to the times of Venerable Bede. Not much to be seen, but absolutely worth visiting, I think: for history, ecclesiastical or art history.

Source: Escomb Saxon Church. Photo most likely by Edwin Smith.

Saippuaa

Soup, Soap and Salvation on Pelastusarmeijan tunnus. George Orwell Puilla paljailla-teoksessaan totesi, että järjestön toimintalogiikka on mainio. Varsinaiseen hyvään sanomaan mennään vasta, kun perusedellytykset viestin vastaanottamiselle ovat olemassa. Huomionarvoista on, että saippua on prioriteeteissä toisena.

Kun olen hamsteriluonne, olen kiitellyt itseäni, että saippuaa on ollut eristysoloihin riittävästi. Kaiken lisäksi muodollista rahallista korvausta vastaan olen saanut saarivaltakunnasta toimituksen, jossa on ollut edustettuna yksi alan hienoimpia toimijoita - Pearsin perussaippua, jota saa alle punnan kappalehintaan. Saippua on varsin riittoisa, läpinäkyvä ja kauniin värinen, lähes meripihkamainen. Ovaali kappale on yhdistelmä aromaattisia ja kosteuttavia öljyjä, hajucocktail tuo miedosti mieleen Guerlainin Habit Rouge-tuoksuklassikon.

On kehtovaa ajatella, että kevyesti vaahtoavalla saippualla voi rikkoa kevään uutisia hallinneen viruksen rakenteen. Miten prosessi tapahtuu molekyylitasolla, sitä en osaa yksityiskohtaisesti kertoa, mutta on käsienpesusta ollut hyötyä, kausiflunssia ei ole osakseni ollut. Pears on toiminut hyvin, se ei ole myöskään kuivannut käsiäni. Merkki on vanha, toimintaa on ollut jo vuodesta 1807. Mainonta ei ole aina ollut nykytermein poliittisesti korrektia. Nimitaiteilijoista John Everett Millais on maalauksellaan edistänyt tuotteen tunnettuutta. Faktaa löytyy Wikistä:

https://en.wikipedia.org/wiki/Pears_(soap)

Jos Pearsia haluaa nyt tilata Englannista, joutuu näkemään vaivaa. En ole Suomesta löytänyt jälleenmyyjää saippuoille - siinä olisi hyvä vinkki jollekin  yrittäjälle. Jos Pearsia ei löydy, ei pidä lannistua, kyllä kaupoista saippuaa löytyy. Siitä ei ole ollut pulaa kuten sota-aikana.

***

I have excellent reserves of my favorite soap, Pears - the amber-colored, transparent oval bar, with richly moisturising oil juices and pleasant Guerlain Habit Rougesque smell. Please still wash your hands to combat Coronavirus - its structure cannot resist these oils!

 

Anglosaksien rakennuksia 2: havaintoja kentältä

Source: Wiltshire Council 2011

Kiinnostavimmat saksien rakennusluomukset eivät sijaitse ihan turistireittien sykkeessä: paikan päälle pääsemiseksi joutuu näkemään vaivaa, yleensä ilman autoa perille on hankala päästä. Deerhurst oli juuri sellainen paikka, navigaattorillakin oli vaikeuksia. Paikan vanhuus näkyi jo lähestyttäessä, se oli saareke, jossa alkoi siirtymä toiseen aikakauteen. Olen Deerhurstin vierailusta kirjoittanut aiemmin:

https://paxengland.blogspot.com/2018/01/kumpujen-yosta.html

Deerhurstin kirkosta tulee mieleen normannivalloittajien tyly näkemys valloitettujen kulttuurista - Rudes et idiotas - karkeaa ja oppimatonta. Hehän pyrkivät mitätöimään vanhaa kieltä ja osaamista, pistämällä paremmaksi vaikkapa omien rakennustensa suuremmalla skaalalla. Vanhan rakennuksen osia saattaa armollisesti löytyä laajemman normanniluomuksen syövereistä. Kyllähän Deerhurstin kalanruotoinen muuraus on kieltämättä karkean oloista, mutta sen voi myös nähdä maalauksellisen eloisana pintana. Sisätilassa länsiseinässä on kolme erikoista kolmiomaista ikkuna-aukkoa: rakenne on yksinkertainen ja tehokas. Deerhurstin kuulut petoveistokset säväyttävät jopa enemmän kuin normannien tyylitellyt pylväänpäiden hirviögalleriat. Deerhurstin hirviöissä on atavistista voimaa, jota edes maalipinnan kariseminen ei kesytä, ne ovat kuin suoraan Beowulfin sivuilta.

Deerhurst: Beast head & West wall

Kalkitseminen (limewash) on seinäpinnoissa kauhistus, se poistaa pinnan omaperäisyyttä. Tämä ei ole pelkästään viktoriaanien helmasynti, vaikka opaskirjoissa he ovat suosikkiryhmä kirkkojen viimeaikaisen turmelemisen syyllisten etsinnässä. Vielä niinkin myöhään kuin 1960-luvulla saksilaisia seinäpintoja peitettiin kalkkimaalilla. Kyseessä on vähän samanlainen materiaalinen häpäisy kuin muuratun leivinuunin maalaaminen sievistelevän valkoiseksi meidän oloissamme.

Rakennusten vanhoihin kryptiin olen päässyt laskeutumaan Riponissa ja syrjäisessä Lastinghamissa, molemmat Yorkshiressa. Varsinkin Lastinghamin krypta on hieno kokemus, varsinkin jos sinne laskeutuu lämpimänä päivänä aurinkoiselta nummelta. Mittasuhteiltaan rauhallinen, ihmisen kokoinen pieni tila pylväineen ja alttareineen on ajaton ja kunnioitusta herättävä.

Tolkienin pääteosta on tulkittu kuvaksi vanhan Englannin väistymisestä normannien vallan alle. Se on tietysti pitkälle vedetty johtopäätös. Ehkä konkreettisempi näkökulma löytyy Alec Clifton-Taylorilta, hänen The Pattern of English Building-käsikirjastaan. Ajattelemme Englannin useasti tiilirakentamisen maaksi. Tiilien valmistaminen kuitenkin unohdettiin Rooman vallan väistymisen ajaksi melkein tuhanneksi vuodeksi, omavaraisuus tiilien suhteen elpyi uudelleen vasta 1400-luvulla. Saksilaisissa rakennuksissa tiili oli silti käytössä, niissä käytettiin valmiina olevia roomalaisia tiiliä. Jos normannit hävittivät aiempaa perintöä, eivät anglosaksit olleet sen puhtaampia toimissaan: väistyneen vallan rakenteet otettiin omaan käyttöön. Roomalainen tiili näkyy saksilaisissa rakennuksissa helposti liuskeisen muotonsa vuoksi.

Jos haluaa kentälle näkemään saksilaisia rakennuksia ja niiden ohessa muuta kiinnostavaa, kannattaa suunnata Wiltshireen Bradford-on-Avoniin. Kudontateollisuuspaikka hiljeni 1900-luvun alkuvuosina. Vanhan teollisuuden rakennukset ovat vakuuttavia, Avonin ylittää keskiaikainen silta, jossa on kappeli, joka toimi myös sellinä. Rettelöijä saattoi päätyä veden ylle, kalan alle - tyrmän huipulla oli kala tuuliviirinä. Bradfordissa on myös erittäin komea kymmenyslato - tithe barn, muuratut seinät ja korkea katto niiden päällä komeiden tammisten kattotuolien varassa. Tarina Bradfordin saksilaisesta kirkosta on kuitenkin yliveto. Paikallinen pappismies luki 1800-luvulla vanhasta kronikasta, että Bradfordissa oli ollut saksilainen kirkko. Näkyvissä oli vain toistensa kyljissä kiinni kyyröttäviä koulurakennuksia, mutta niiden keskeltä löytyi kirkkotila ja verrattomat enkelikoristeet kapean laivan yläosasta, siitä oli tehty ullakkotila. Esiinraivattu kirkko on pienehköstä koostaan huolimatta vakuuttava paikka, kirkkosali on korkea ja hämärä. Enkelit ovat niin ylhäällä, että yksityiskohdat eivät erotu. Viktoriaaniset piirrokset ovat parhaat havainnollistajat näille omaperäisille ja monumentaalisille veistoksille. Hyvä esittely kirkosta löytyy täältä:

http://www.greatenglishchurches.co.uk/html/bradford-on-avon.html

Bradfordin kirkon ajoitus ei ole sekään mitenkään sataprosenttinen. Vanha se on, mutta epäillä sopii, että normannivalloittajat halusivat siihenkin painaa puumerkkinsä. Gotiikan myötä sen mittakaava oli väistämättä liian pieni, uusi kirkko tehtiin viereen ja vanha, karkeaksi koettu rakennus sai peittyä aikojen yöhön. Hyvä niin, koska näin on säilynyt saksilainen rakennus lähes sellaisenaan keskellä kaupunkistruktuuria.

***

I have visited some notable saxon churches, like Bradford-on-Avon and Deerhurst reviewed here. Bradford is specially interesting, sort of miraculous saving of the whole church without much later alternations. Normans were notorious to replace the work of Anglo-Saxons as ”Rudes et idiotas” - nor were saxons so clean, they used roman buildings as a source for ready materials, stone and roman tiles.

Deerhurst: Odda’s chapel