Harry and Meghan - Some Wishes Upon Stars

”Ilmaiset neuvot ovat hintansa arvoisia” - Perusinsinööri Veijo Miettinen

Viikonlopun Times oli yhä hieman murheellista luettavaa. Saarivaltakunnan jättäneen pariskunnan taistelu jatkuu. Olen miettinyt eräänkin kerran, että mielelläni lukisin lehdistä jotain tähdellisempääkin. Kriisi on ilmeisesti pitkittynyt, koska pariskunnan neuvonantajat eivät ole tehtäviensä tasalla ja pyrkivät turvaamaan palkkioitaan myös jatkossa. Haluaisin siksi antaa muutaman neuvon, mihin pariskunnan ei kannata puuttua, vaan jättää kokonaisuudet todellisille asiantuntijoille. Laitan myös vinkit, mihin oikeasti kannattaa vaikuttaa, jos haluaa hyvää tehdä maailmassa. Näillä ilmaisilla ohjeilla he varmasti saavuttavat sellaisen kunnioituksen asteen, että he voivat pitkällä tähtäimellä pyrkiä vaikka Aniston-Pitt parin verrokiksi. Heidän julkinen ilmeensä kirkastuisi myös valoisaksi, vaikka pysyisivätkin ankaran yksityisinä toiveittensa mukaisesti.

Itse toivon vain nöyrimmästi, että lehdistön palstat puhdistuvat. No, tietysti on niin, että onhan tuossa toivelistalla pari minunkin etujeni mukaista kokonaisuutta.

Vaikka mieli tekisi, älkää puuttuko näihin:

1. Lehdistönvapauteen, myös roskalehdistön (Lisätietoja: Juha Sipilä, Finland)
2. NHS:n työhön
3. Veteraanityöhön, ette olleet vielä paikalla heidän tiukimmissa paikoissansa
4. Brittipoppareiden ydinosaamiseen
5. Kuningashuoneen toimintatapoihin
6. Pubien ruoan terveellisyyteen
7. Kettujahtiin ja muuhun metsästykseen
8. Ilmastonmuutokseen
9. Ekosysteemeihin ylipäänsä
10. Ihmisten perusarkirutiineihin

Muutama vinkki, jos haluatte tehdä hyvää

1. Englannissa on iso kodittomuusongelma (Lisätietoja Minna Pye, Finland)
2. Tukekaa yksinhuoltajaäitejä kaikkein haavoittuvimmillaan
3. Markkinoikaa mainioita englantilaisia juustoja
4. Edistäkää englantilaisia viinejä
5. Tehkää englantilaisia omenalajikkeita ja Gerald Finzin musiikkia tunnetuksi
6. Pyrkikää Toffo-kääröjen palauttamiseen markkinoille
7. Kampanjoikaa kuntien vastuulla olevan sosiaalitoimen vahvistamiseksi
8. Edistäkää koulurauhaa ja kiinnittäkää erityistä huomiota syrjäytyneisiin nuoriin
9. Tukekaa vähävaraisten perheitten harrastusmahdollisuuksia
10. Ilmoittautukaa vapaaehtoiseksi avustusjärjestöihin, kuten Oxfamiin

***

Some free advice to Meghan and Harry - 10 list ”not to do” and 10 list ”to do”. The to do list highlights duties concerning helping most vulnerable single mothers, homeless people, promoting peace in schools, activiting poor families to hobbies - and returning MacIntosh Toffos to market. 

Englannin pinnan raapaisun 4. vuosi käyntiin

Arvoisat lukijat! Kiitos mukanaolosta, kun kolme vuotta blogia ja 337 tekstiä tuli täyteen. Matka jatkuu, sumuisena ja epämääräisenä, toisaalta selkeästi rajattuna ja tarkasti. 

***

Olen muutaman kerran laatinut blogini ulkopuolella kaunokirjallista esitystä matkallaolon kokemuksesta. Matkustamisesta pitävät tekevät sen jostain syystä, minkä kokevat jotenkin myönteiseksi. Tuon myönteisyyden vuoksi voidaan sitten sietää vaikka vähän ikävämpiä asioita. Karrikoiden Englannin maisemia rakastavat joutuvat sietämään englantilaisten tyhjänpäiväistä kohteliaisuutta ja kulahtaneita, salaovelia fraaseja. Englantilaisia ihmisiä rakastavat joutuvat sietämään paikalliset kehnot saniteettiolot ja latteat maisemat iänikuisine perinnetaloineen. Tai kuten Poirot, Christien Sad Cypress eli Teetä kolmelle tarinassa, joutuu sietämään inhottavia englantilaisia leipälevitteitä hintana oleskelustaan.

Olen huomannut viime vuosina kärsimättömyyden hiipivän luokseni nykyajan loputtomissa matkan siirtymäriiteissä: turvatarkastuksissa, lentokenttäjunissa ja -busseissa, terminaalien ja kaupunkien välisissä siirtymätaipaleissa. Olen kysynyt, milloin alkaa se Englanti, jonka vuoksi maahan matkustin? 

Ihailemani matkakirjailija Juha Tanttu kuvasi omaa suhdettaan Pariisiin hienosti. Hän sanoi, että kaupunkiin palattuaan pitää tarkistaa onko kaikki paikoillaan, istua tuttuun kuppilaan kadunvarteen, tilata kahvi, lukea lehti, sytyttää tupakka, olla osa Pariisia - tunnistan tuossa intiimissä ja tiukanlöysässä vaatimuksessa itseäni. Itsekin kysyn, onhan se paikka, minkä muistin, vielä olemassa? Onhan se tuttu sillä tavalla kuin tuttu ihminen on, jotenkin hankalasti kuvattavalla, mutta välittömästi tunnistettavalla tavalla. Tuohon sisältyy halu jollain tavalla liudentaa osa oman identiteetin rajapinnasta osaksi toista, avautua joltain osin ja asettua toiselle alttiiksi. 

Mielestäni tämä suhteellistaminen on tärkeää. Minä en ole englantilainen, mutta joltain osin minussa on jotain, mihin englantilaisuus vastaa: pidättyväisyys, mieltymys tiettyihin väreihin, maiseman, luonnon ja rakennusten piirteisiin, jonkinlainen kieron-humoristisen asenteen viljely. Mikään ei tietenkään luonnossa esiinny puhtaana. Tarvitsemme suhteellistamista myös muualle. Suomalaiset kuvittelevat usein olevansa jotenkin ainutlaatuisia suoraviivaisuudessaan ja torjuvat muualta tulevat vaikutteet. Mielellämme peilaamme itseämme suhteessa Englantiin tai USA:an. Tosiasiassa meitä selittää paljon suhteemme Ruotsiin, Venäjään ja Viroon - vaikka meillä on kiusaus torjua yhteydet. Samalla tavalla Wales, Skotlanti, Ranska ja Hollanti määrittävät monesti asioita, joita ei helposti englantilaisen pintakuoren alta löydä.

Oman elämänkokemukseni karttuessa olen löytänyt välillä jonkin häivähdyksen zeniläisyyttä itsessäni. Kun lähden matkalle Englantiin, olen jo perillä, vaikka pakkaisin vasta laukkuani adaptereineen, turvatarkastuksessa, koneessa, autovuokraamon tiskillä, moottoritiellä eksyneenä, majapaikassa tavaroita purkaen ja hiustenkuivaajaa etsien. Voin olla yhtä hyvin rauhallinen kärsimättömyyden sijaan ja etsiä tunkkaisissakin tilanteissa Englanti-kokemusta: kiireen keskellä nautittua teekuppia, hauskaa mainospätkää terminaalin seinässä, erikoista tyyppiä omituisessa päähineessään, pekoninkäryä, aseman hyörinää, kyllästyneellä äänellä vaihdettua kohteliaisuutta, roskalehtien räikeitä otsikoita, Starburst-pötkylöitä, ikkunan takana näkyvää maiseman pätkää, satunnaista tornia, Bootsin ikiaikaista logoa, vanhaa ukkelia Kelso capin kanssa, hopeahiuksista hymyilevää mummelia, lävistettyä skinijonnea, purkkaa jauhavaa teinityttöä, jonka nenä ja posket ovat lähes kuninkaalliset...aineksia perillä oloon on loputtomasti. 

Mutta oikeasti perillä ollaan vasta kun aamu koittaa ja saa paahtoleipää ja Tiptree marmeladia nokkansa alle!

***

This is the beginning of my 4th year with Oh my England!-blog. I think some Englishness is defined by neighbours, what is and what not by Dutch, Welsh, Scottish and French cultures - very much like Finland is much defined in relation to our good neighbours Sweden, Estonia, Norway and Russia. I like to find from England some issues, that strike chord in me: this can make me anxious waiting for my arrival to the country. When I have grown older, I have noted being more zen: when I have started my journey, I am already in England and can see it also in quite trivial things: in terminals, in transfer transport, in unknown people met in transition etc. But for real, I am at England when it is morning and I get some English toast with Tiptree marmelade under my very nose!

Stonehenge ja Avebury - Jännän äärellä

Photo: Super Ethused, You Tube

Stonehengen kävin katsomassa ensimmäisellä Englanninreissullani vuonna 1987. Muistaakseni ostimme bussimatkapaketin sinne Salisburystä. Kesäaikaan paikka oli ruuhkainen, varsinaisesti mystisempää tuntua ei tullut. Mutta olihan se vakuuttava paikka. Varmaan jossain vaiheessa pitäisi ehtiä tarkastamaan myös Aveburyn kivikehät - ja Silbury Hill, jonka myös Tori Amos mainitsee laulussaan 1000 Oceans. Avebury, Stonehenge, Salisbury ja Glastonbury ovat kaikkia aika lähekkäin, joten autoilua on taas luvassa. 

Olen usein tuntenut tietynlaista latteutta, kun saa odotetun kohteen näkyviinsä - usein latistuminen tapahtuu muiden ihmisten johdosta. Ruuhkaisessa hienossakin nähtävyydessä ei kovin intiimiä suhdetta kohteeseen pääse syntymään. Vanhojen, arvoituksellisten muistomerkkien kohdalla omakohtainen suhde paikkaan tuntuu erityisen tärkeältä. Stonehengeä on selitetty paljon eri teorioiden kautta, uhripaikaksi tai jonkinlaiseksi katetuksi juhlatilaksi. Paikan viehätys on kuitenkin siinä, että se on nykymittakaavassakin jotain todella monumentaalista ja että selityksiä ei ole puhtaaksi ammennettu, mielikuvitukselle ja arvoitukselliselle jää sijaa - ollaan siis jännän äärellä.

Teorioiden ja vastaavasti hurahtaneiden hörhöjen paljous synnyttää helposti ainakin itsessäni kyynisyyttä ja jonkinlaista väsähdystä - kohde on nähty, jatketaanko matkaa? Kuitenkin kohdetta pitäisi aina lähestyä avoimin mielin, kuin taideteosta ja antaa sen vaikuttaa, olla nöyrä ja kärsivällinen paikan ikiaikaisen hengen edessä. 

Aloin tätä blogitekstiä taustoittamaan You Tuben avulla - ajattelin, että löydän Aveburystä jonkin viimeisen päälle tehdyn dokumentin, jossa matematiikka, fysiikka ja kemia lyövät aseensa kilahtaen yhteen, synnytetään taas yksi olettamus paikan tarkoituksesta ja esitellään se ikäänkuin teoreettisena läpimurtona. Juutuin kuitenkin puolivillaiselta vaikuttavaan reilun puolen tunnin kevyehköön raporttiin, jossa käydään paikan päällä Stonehengessä ja Aveburyssa ja ollaan amerikkalaisen innostuneita. Yllättäen aloin pitää innostuneesta blondiesittelijästä ja hänen hieman jörrikkämäisestä kumppanistaan. He eivät tuo mitään viimeisiä teorioita, mutta he tai ainakin neito, innostuvat kivimurikoista oikein tosissaan, Aveburystäkin, josta he eivät olleet edes kuulleet aiemmin. Hämmästyin myös varsin laadukasta ja kiintoisia yksityiskohtia poimivaa kuvausta. Paikka näyttäytyy juuri niin tunkkaisena, kuin paikat monesti ovat, mutaa on ja lampaita, niihin ei juututa liikaa, vaan kamera kiertää itse kohteita kiitettävän paljon. Pidän juuri tuollaisesta hieman huonosta joulukuun valosta ja väreistä, mitä heidän käynnillään on. Ne ovat ehtaa Englantia, eikä mitään Rivieraa. Naista voi syyttää pinnalliseksi, mutta tosiasia on, että meillä ei ole paljon tietoa näistä kohteista, vain oletuksia. Innostuminen ja kunnioitus ovat ehdottoman hyviä lähestymistapoja, varsinkin, jos emme itse pysty tarkempiin teorioihin paikoista. 

Pariskunnan vierailu päättyy sinne, minne turistikohdekäynnit usein tarpeiden vaatiessa päättyvät, pubiin. Ruokalistakin tulee tavanomaisuudessaan esille - he jaksavat siitäkin olla innostuneita, todella kiitettävää! En tiedä olisinko itse heidän seurassaan päätynyt Scampiin, Lasagneen en varmasti olisi sotkeutunut. Ehkä valintani olisi ollut arkaaisin listalta, makkaraperunat eli Mash & Bangers. 

Kehumani video löytyy siis tästä, tekijänä kaksikko Super Enthused:

https://www.youtube.com/watch?v=-9eConcTBzU

Jätin hurmaavan kaksikon taakseni, aloin hieman vastahakoisesti ja hajamielisesti selailla vanhaa kunnon Jacquetta Hawkesin lavean kirjallista teosta A Guide to the Prehistoric and Roman Monuments in England and Wales. Sekään ei anna kovasti lopullisen tuntoista selitystä mistään. Teoksen kansikuva on samalla kiehtovalla tavalla kosteansumuinen ja väreiltään suodattunut kuin kaksikon kuvaama video. Mieleeni jää Hawkesin kertoma tarina yhden Aveburyn kiven alta löytyneestä vainajasta. Luuranko ajoitettiin sydänkeskiajalle. Mies oli ilmeisesti jäänyt kaatuvan kiven alle - hän oli tullut kylään muualta ja auttanut paikallisia kaatamaan pakanallista monumenttia. Luuranko on asennollaan kertonut äkillisestä tapahtumasta. Kauhistuneet kyläläiset eivät saaneet häntä enää kiven alta pois, vaan peittivät hänet maalla. Kaivauksissa miehen mukana löytyivät sakset, joten hänet on oletettu parturi-välskäriksi. Nuo sakset ovat kuulemma vanhimmat Britanniassa säilyneet. Miehen tarina on kiehtova ja se muistuttaa siitä, että saamme tuntea pelkoa ja kunnioitusta muinaisuuden arvoituksellisuuden edessä. Ylimielisyys voi olla kohtalokasta.

***

I have seen Stonehenge, and have added Avebury to my ”to do” list. Sometimes seeing some famous sight can turn us cold and cynical, we are easily embarrassed by crowds or plentiful theories or speculations. However, this duo Super Enthused reminded me how important it is being open and enthusiastic to the place itself. Their experience of the sites makes the maximum out of them - and they wisely end up in a pub, like so many other visits. But they really made their day! They have my respect!

https://www.youtube.com/watch?v=-9eConcTBzU

Jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä - Ribenan tarina

Olen aiemmin kirjoittanut joulukalenterissa Ribenasta, tuosta ihmeellisestä mustaherukkamehusta. Sen juuret ovat sota-ajassa, jolloin mehusta tuli makean puutteessa kärvistelevän lapsisukupolven suosikki. Samalla juoman c-vitamiinilla tuli vastaisku keripukkia kohtaan. Juttuni löytyy tuolta:

https://paxengland.blogspot.com/2018/12/christmas-calendar-no-10.html

Japanilaisten omistukseen päätynyt kansallisjuoma on joutunut häpeällisesti sokerittomuuden tallaamaksi, makeuden ja terävyyden yhdistelmä on tärvätty. Taustalla on niinkin pikkumaisia syitä kuin UK:n raippaverotus sokerijuomia kohtaan. Lapsia varjellaan sokerista ja pienempänä pahana heidät marinoidaan synteettisillä makeutusaineilla ja aromivahventeilla. Maku ei ole entisensä, kuten tuohtunut artikkeli kertoo:

https://www.theguardian.com/lifeandstyle/shortcuts/2018/mar/16/why-ribena-fans-have-been-left-with-a-bad-taste-in-their-mouths

Itse ihastuin englantilaisen mustaherukan aromaattiseen makuun alkuperäisessä Ribenassa, enkä kavahtanut juoman makeutta. Se päin vastoin mainosti olevansa keinotekoisesti makeuttamaton. Nyt kaikki on siis toisin.

https://www.ribena.co.uk/

Minusta on hieman harmillista, että Suomessa mustaherukan maine on enemmän flunssalääkkeenä. Grandi-sarjaan mustaherukkaversio Ribena-kopiona olisi sopinut hyvin. C-vitamiinin ymppäämisen mehuun hyväksyisin helposti, mutta sanoisin ei aspartaamille ja kumppaneille.

***

Mutta kun japanilaiset ovat tärvelleet brittiomaisuutta, olen ylpeä, että pikkuveljieni ensimmäisillä Lontoon-matkoilla he saivat Paddingtonin aseman liepeillä Niki-hotellissa majaillessaan Ribenaa siemaltavakseen kesän helteissä. Onneksi en silloin tiennyt, että tämäkin itsestäänselvyys oli vaipuva vanhan hyvän ajan nostalgisointien joukkoon. Ribenan pelastamiseksi oli jonkinlainen kansanliikekin, mutta eihän se lopulta markkinoita vastaan auta. Se mikä ei ollut rikki, on nyt korjattu, eikä hento käteni enää tavoittele Ribena-tetroja hyllystä. Näin äänestän jaloillani suuryhtiötä vastaan ja takerrun rakkaisiin muistoihin.

***

I have earlier told the story of Ribena. They repaired something that was not broken, and we still have some Ribena on shops and we have not; the real taste is lost for ever. I am so glad I had an opportunity to offer my little brothers some REAL Ribena in their first London trip in the beginning of 1990’s. It is all gone now, for this politically correct artifical sweetener rule. Some more complain can be find from The Guardian linked above.

David Munrow - Vanhan musiikin pyörremyrsky

Pidättyväisyys on englantilaisen keskimmäinen nimi. Poikkeus vahvistaa säännön. Poikkeus on David Munrow, alle 34-vuotiaana vuonna 1976 kuollut muusikko. Munrow oli musiikillinen pyörremyrsky, joka muutamassa vuodessa herätti eloon valtavat osat vanhaa musiikkia, kokosi yhtyeitä, levytti 50 levyä, konsertoi, teki editioita eri sävellyksistä, juonsi radio-ohjelmia, oli työstämässä filmikäsikirjoituksia, löysi, soitti ja opetti eri instrumentteja, työskenteli intuitiolla ja tieteellisellä otteella. Samalla hän ehti naimisiinkin ja päätti lopuksi elämänsä oman käden kautta.

Munrowin kiinnostus vanhoihin soittimiin alkoi nuorena ja konkretisoitui nuorena Etelä-Amerikan matkalla. Kun nuoreen Jim Morrisoniin hiipi intiaanin henki tunnetuin seurauksin, jotain vastaavaa tapahtui Munrowillekin. Yliopistossa opettaja innosti häntä tutkimaan vanhojen soittimien yhteyksiä mantereiden välillä: häneltä David sai käsiinsä seinällä roikkuneen crumhornin. Munrow oppi soittamaan sitä nopeasti, kuten niin monta muutakin soitinta. Kaikki tapahtui nopeasti, vauhdilla, viihdyttävästi ja osaavasti. Läheisten kuolemantapaukset ilmeisesti romahduttivat muutenkin korkeilla kierroksilla vuosikausia paahtaneen mielen. Hän oli tovin koetellut läheisten muusikkojen hermoja, mutta ratkaisu oli yllätys.

Olen keräillyt Munrowin tuotantoa parikymmentä levyä. Ensimmäinen niistä oli Music of the Gothic Era. Kotiväkeäni koetellut äänite ei ole Munrowin helpoimpia, mutta herättää aikakauden musiikin outouden eloon - mikään myöhemmin tehty tuotos ei ole tästä ajasta aiheuttanut vastaavia säväreitä. Ohjelman läpi soi The Early Music Consort of Londonin järkähtämätön osaaminen - periaatteessa puskista suoraan autenttisuuden huipulle, ilman epäilyksen häivää. Ilmiö on tuttu muidenkin porukan levyjen kanssa - ne ovat viihdyttäviä, mutta samalla niiden auktoriteetti on ällistyttävän vastaansanomaton. Munrowin kuoltua monet bandiläisistä, kuten Christopher Hogwood, jatkoivat vanhan musiikin vallankumousta, usein tiukemmin akateemisena, jotenkin puritaanisemmin ja ilman tarttuvaa intomieltä - auktoriteettivaatimus tulee silloin helpommin ulkoa, kuin sisältä päin. Tarkoittaa sitä, että vanhaa musiikkia pitää kunnioittaa, kunhan se on oikein ja mahdollisimman autenttisesti soitettua - Munrowilla kunnioitus musiikkiin ei estä intomieltä, jolla siihen tartutaan. Parhaimmillaan showhenki on siis myös autenttisuutta.

Erinomainen paikka testata, toimiiko Munrowin sähköistävä ja elävöittävä henki on Praetoriuksen Tanssisarjan Terpsichore levytys. Siinä ei ole mitään anteeksipyyntelevää, musiikki käy päälle tanssillisena ja elävänä. Jos tästä ei pidä, ei pidä varmaan musiikista ylipäänsäkään. Munrowin ohjauksessa Praetorius on Bachin, romanttisten laulujen ja tanssien, sekä Mick Jaggerin suora edelläkävijä. 

https://www.youtube.com/watch?v=O6AK_xRevBU

Soitinesittelyt olivat myös Davidin vahvuuksia. Tässä lyhyessä koosteessa päästään heti täyteen höyryyn puhaltimien pariin hervottoman Saltarellon rytmeissä. Kohtalokas crumhorn saadaan lavalle lähellä loppua. Esittelyjuonnot ovat tehokkaita ja huumorin sävyttämiä, siinä kuin itse soitinesittelytkin.

https://www.youtube.com/watch?v=DKxdCSbAtOE

Munrowin tuotannosta ei ole tehty kokonaislevytystä, sellainen kyllä tarvittaisiin. Levyjä on ilmestynyt sekavasti eri tahoilla ja tipottain. Esimerkiksi Gotiikan musiikki ilmestyi aluksi yhdellä levyllä, mutta myöhemmin kahden levyn täydellisenä laitoksena. Alkuun julkaisuviidakossa pääsee hyvin vaikka Disgocsin kautta:

https://www.discogs.com/artist/517156-David-Munrow

Vaikka elämä katkesi lyhyeen, voimme olla kiitollisia siitä, mitä jäi jäljelle. Voi myös toivoa, että musiikintekeminen tavoittaisi useammin Davidin intomieltä, eikä olisi penseää tai kyynistä, kuten näinä päivinä liian usein.

***

David Munrow and his early death was a big loss to music life in England. His followers have done their part, often with cooler style and attitude - which has risen the value of Munrow’s own recordings - many of them without real competition. He was a real Renaissance man - almost Jack-of-all trades in music. I grew up with his Gothic music cd and choose here his Praetorius Terpsichore dances as the first intro to his art - not to forget his excellent and humorous instrument shows.