Connecting people and things - adapting Brexit

Tähän on siis tultu. Britannian taival EU:ssa ei sittenkään suoristanut kurkkuja, ei kääntänyt liikenteen suuntia väylillä, eikä varsinkaan tehnyt sähköjärjestelmälle mitään. Ostin Ranskasta adapterin seuraavaa Englanti-reissua varten. En muista, miksi adapteri oli tarpeen ensimmäisillä matkoillani, mutta ajan myötä riippuvuuteni sähköstä on kasvanut. Jouluna vuorottelimme rouvan kanssa kännyköiden ja muiden multimediahärpäkkeiden latausvuoroja yhdelle adapterille. Päätin investoida toiseen, joka olisi vielä täysinpalvellutta kunnollisempi: johon EU-liitännäiset saa istutettua tanakasti.

Englantilainen sähköpistoke on kolmine piikkeineen erikoisen kömpelön näköinen. Pistorasioissa on myös Suomea useammin katkaisimet: lieden päälle saaminen vaatii varmistusta ja päättäväisyyttä. En tiedä mikä brittitöpselin tarina on, mutta se on varmasti mielenkiintoinen.

Toivon Englannille hyvää irtautumisprosessissa, jossa he antoivat paljon vallastaan EU:n käsiin. Se on erikoinen ratkaisu. Katsotaan mitä tapahtuu, kun asiat realisoituvat ja yritykset tekevät prosessista johtopäätöksiään. Itse näen tilanteen niin, että globalisaation vaikutus Britanniaan tulee jatkumaan ja se kohtaa sen yhä enemmän yksin. EU-keskustelut eivät ole helppoja ja kansantajuisia, vaan monimutkaisia ja tärkeitä: niissä olisi hyvä olla mukana. Ajattelen, että Nokian slogan Connecting People on osuvampi tänään kuin kruununjalokivemme suuruuden aikoina. Ei ole ongelma yhdistää samanmielisiä ihmisiä, ongelma on kävellä siltoja yli ”niiden toisten” luo. Sitä tapahtuu liian vähän ja vihamielistä vastakkainasettelua taas aivan liikaa - niin meillä kuin Britanniassakin.

Saarella käydessäni näin myös merkkejä siitä, että brittiylpeys ei ulotu edes oman laadukkuuden arvostamiseen ja osaamisessakin voidaan köyhdyttää perinnemaisemaa. Oivallisia englantilaisia juustoja oli lopetettu, verrattomia tuotteita hävinnyt kaupan hyllyiltä liiallisen ulkomaisen tavaran ihailussa - myös Wetherspoonit, joista aiemmin kirjoitin tyytyväisenä, tuntuivat nyt edullisuudessaan ruuhkaisilta ja tasapäistäviltä perinnemaisemassa.

https://paxengland.blogspot.com/2018/11/wetherspoon-1-tarina-ravintolakaynnista.html

https://paxengland.blogspot.com/2018/11/wetherspoon-2-founding-father-tim-martin.html

https://paxengland.blogspot.com/2018/11/wetherspoon-3-asiakkaita-palvelemassa.html


Kun Britannia etääntyy, se ei voi kuitenkaan maantieteelle mitään. Mannermaa pysyy lähellä, hyvässä tapauksessa sieltä matkustetaan Englantiin ihastelemaan kansakuntaa, joka on säilyttänyt innovatiivisuutensa. Huonossa tapauksessa matka suuntautuu hajoavaan ulkomuseoon.

***

Good luck England! EU did not affect your electric socket & plug system and your right-side driving. We hope we can arrange you sweet burial of your membership. You will need adapters as well visiting us - I hope our separate ways do not prevent good, old-fashioned connecting people over the Channel!

On road 3: Worcester

Tulimme Worcesteriin iltavesperiin. Se oli katedraalissa. Pyörimme vähän kaupungilla ennen tilaisuuden alkua. Tunsin jotenkin lämpiäväni Worcesterille, josta en ole kovin pitänyt. Se on historiallinen kaupunki, jossa eri vuosisadat roomalaisajasta nykyaikaan ovat hyvin edustettuina. Kaupungin keskusta on myös kohtuullista shoppailualuetta, sinne rakennetun nykyaikaisen kauppakeskuksen ansiosta.

Rantaa kävellessämme huomasimme, että Severnin vesi oli ollut korkealla - mutaa ja hiekkaa oli rantakaduilla runsaasti. Kirkossa vesper tai Evensong, oikeammin, meni mukavasti. Kiinnitin huomiota naiseen, joka oli saanut teini-ikäisen poikansa mukaan. Nainen oli niin onnellinen, että se säteili toiselle puolelle kuoria. Kirkosta poistuttaessa oli mukavaa, kun papit jäivät tervehtimään, oikein kirkkoherrakin oli paikalla. Hän oli tuttu edellisestä käynnistä ja katedraalin nettisivuilta.

Kiersimme rannan kautta kohti autoa. Vaimoni kuuli naisen itkua rannasta. Avuliaana ihmisenä hän meni paikalle. Ilta alkoi tulla, surullinen nainen odotti kaverinsa tapaamista ja hänellä oli hankalaa astmansa kanssa. Nyt ei ollut muuta paikkaa kuin odottaa kaveria. Vaimoni rauhoitteli naista ja kuunteli hänen murheitaan. Itse huomasin ajattelevani monia mahdollisuuksia: käteistä minulla ei ollut, yösijaa olisi majapaikassamme, mutta sinne pitäisi ensin päästä. Mukanani oli astmapiippu, mutta se oli ainoani ja tarvitsin sen itse. Huomasin miettiväni, kuinka kylmä yö on tulossa.

Vaimoni puhui naisen kanssa ja hän tuntui rauhoittuvan, kun sai puhua ja joku kuunteli. Varsinaista ongelmaa emme kuitenkaan kyenneet ratkaisemaan. Huomasin miettiväni, missä itse viettäisin yöni ulkona: ajattelin, että joenrantaan ei olisi hyvä jäädä. Etsisin keskikaupungilta jonkun paikan tai katsoisin yömajat. Suojaa pitäisi saada enemmän. Karpomainen ajatus ”Onko kunnan taholta puututtu asiaan?” oli lähellä - sosiaalitoimi on Englannissa kuntien päätehtäviä eli konservatiivisen Worcesterin valtuuston vastuulla.

Kävelimme ajatuksissamme lopun matkaa autolle. Tiellä oli vielä hiekkasäkkejä, joilla oli estetty virtaa tunkeutumasta rakennukseen. Näkymä oli kuin sota-ajalta. Parkissa seissyt auto ei tuntunutkaan nyt kylmältä, tuntui etuoikeutetulta istua siinä ja saapua majapaikan lämpöön. Ajatukset palasivat myös seuraavina päivinä naisen luo: onko hän tavoittanut kaverinsa ja saanut asiansa paremmalle tolalle? Helpottuneena totesin suhteellisten leutojen ilmojen jatkuvan. Siitä huolimatta todellisuus oli puraissut meitä ikävällä tavalla ylemmän keskiluokan idyllin takana. 


***

On road, the last etape was in Worcester. We visited Cathedral for Evensong, I noticed very happy lady with his teen-age boy: yet in the street we met an unhappy woman with no place to stay her night, waiting to meet her friend. She was a bit comforted by discussion with my wife. Meeting people in need is so hard, when your ability to help is limited. Or is it? Worcester has been suffering from flooding - there were still sand bags blocking roads to keep water out of cellars. We reached our car and complained not how cold it was and drove silently to our peaceful cottage.

Off-road 3: Little Malvern

Little Malvernissa tai kuten mielessäni sen suomensin, ”Vähä-Malvernissa”, majapaikkamme Yew Tree Farmin eteläpuolella poikkeaa päätieltä Hancocks Lane, peltojen poikki kulkeva kuja. Näkymät avautuivat myös Malvernkukkuloiden villiin osaan ja niiden ruokkoamattomiin puumassoihin. Ylempänä näkyy British Campin muotoiltu huippu. Kukkuloiden juuressa kohoaa Little Malvern Prioryn torni. Kuvastani saa jonkinlaisen käsityksen, millaista seutu keskiajalla oli: yksinäisyyden keskellä pieni, tiivis luostariyhteisö. Fieldingin Tom Jonesissa seurue vaeltaa näistä maisemista kohti Uptonia, nykyistä Upton-upon-Severniä: nykytietä sinne pääsee jalan 5 mailin matkan alle kahdessa tunnissa.

Kävelin ja tarkkailin myös puita, lintuja ja suosikkejani, puroja. Taloja oli Hancocks Lanella harvassa. Iäkäs pariskunta tuli aamukävelyllään vastaani ja toivotin hyvät joulut. Oliko heidän talonsa  hyvin hoidettu vanha talo vai laaja maalaistila, jossa näytti olevan monenlaista maisemaan levittäytynyttä toimintaa? Katselin tammirivistön välissä laiduntavia lampaita: kuvasin ja varmaan käytän pastoraalinäkymää jossain vaiheessa säveltäjä Finzin jutun kuvituksena. 

Kujaa olisi voinut jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Jossain vaiheessa kuitenkin käännyin takaisin. Vanhukset palailivat myös lenkiltään ja vaihdoimme vielä muutaman kohteliaisuuden. Väistin kujaa pitkin ryntäävää pakettiautoa, joka oli tullut korjaamaan laajakaistan häiriötä. Nykyaikaa ei voi väistää maaseudun rauhassa, syrjäkujallakaan. 

Katsoin vielä yksinäistä, rauhallista tornia ennen palaamistani päätielle, jossa autot sujahtelivat ohitseni, yritin olla pahasti kuraamatta kenkiäni. Avasin tilan portin ja sivutiekierrokseni oli ohi.

***

The last piece of my off-road series is from Little Malvern. I took walking from Yew Tree Farm by Hancocks Lane. There was actually not much to seen, or there was plenty of it - it is a question of personality. I did saw oak tree lines, sheep in pastures, the wild part of Malvern hills, the beautiful tower of Little Malvern Priory and the elderly couple wishing me Happy Christmas. There was a connection to the present, too: a van hurrying to repair internet connections passed me by, swiftly. My mind wandered to sparsely populated medieval times - the off-road view has not much changed by centuries. 

On road 2: Cheddar Gorge

Cheddar Gorge on häpeilemätön turistimagneetti sekä valtava kalliomuodostelma rotkoineen ja luolineen, jyrkänteen laidassa valtava kokoelma erilaisia turistipyydyksiä, ravintoloita ja kojuja. Se on Englannin luonnonnähtävyys numero yksi. National Trust omistaa osan alueesta ja on onnistunut rajoittamaan turistinfran laajentamista ja pitämään kaupallistumisen pahimmat, luontoarvoja kunnioittamattomat rönsyt kurissa. Alueen läpi pystyy ajamaan autolla, uskomatonta kiemurtelevaa reittiä myöten. Turistisivut ovat tässä.

Cheddarjuusto ja tummapintaiseksi todettu Cheddar man, vanhin Britannista löydetty kokonainen luuranko ovat alueen kuuluisuuksia. Säilymisen ja ominaisuuksien taustalla on kallioiden suojaama erikoinen mikroilmasto.

Vaikka alueella käy vuosittain 500 000 turistia, jouluntienoo oli rauhallisempaa. Parkkipaikoille mahtui hyvin ja saattoi rauhassa tähystellä kallioiden yllä leijailevia haukkoja. Itse turistialue on miellyttävällä tavalla vanhanaikainen, siinä on 1960- ja 1970-lukujen kotikutoista henkeä. Vierailu oli myönteinen, paikalle pääsi helposti ja sieltä myös pääsi lähtemään vauhdikkaasti kohti Wellsiä.

***

There is a magnificent road crossing Cheddar Gorge. Being number one natural wonder in England, our visit was surprisingly positive and peaceful outside tourist season. The cliffs are great and it is such a pleasure to drive them through, by the winding road. It is so good the National Trust has prevented some ghastly development and expansion of the tourist service area, and respecting the special nature values in the land of Cheddar Cheese and Man.

Off-road 2: Glastonbury Tor

Glastonbury on tietysti kuningas Arthurin ja velho Merlinin legendaarinen tyyssija. Alue oli aikanaan saareke, Isle of Avalon, vesien ja soiden ympäröimä. Tor sijaitsee korkeimmalla kukkulalla, kylän laidalla, kummun päällä on pieni torni, joka on - taas yksi tapaus - Henrik VIII:n toimesta hävitetyn luostarin jäänne. Poikkesimme tänne nimenomaan Tor mielessämme - nähdäksemme onko paikalla jotain myyttistä värinää yhä.

Tie paikalle kulki taas kapeita väyliä, niin että ajaessa hirvitti, pääsemmekö koskaan takaisin samaa reittiä. Paikalle ei ehkä kannata lähteä autovuokraamon leveimmällä limusiinilla. Löysimme kukkulan juuresta parkkipaikan ja aloitimme nousun huipulle. Seutu oli laidunaluetta: puiset portit piti sulkea jälkeemme. Tie laelle kiersi spiraalista reittiä kuin jossain esoteerisessa itsensä kehittämisprosessissa. Emme suinkaan olleet paikalla yksin: jo parkkipaikkaa kansoitti pakettiautollinen väkeä, joka oli viettänyt asemissaan varmasti koko yön. Värikäs porukka tervehti meitä ystävällisesti, alas rinteitä vastaamme tulevat kulkijat olivat myös hyvillä fiiliksillä.

Nousu oli vaativa, en ymmärrä, miten joku voisi sen selvittää rullatuolilla. Perillä huipulla avautuivat näkymät moneen suuntaan: tasangon tulvat olivat väliaikaisesti palauttaneet näkyviin keskiajan villiä maisemaa. Olimme saarekkeessa maailman yläpuolella: muuriin nojaava nainen lausui puoliääneen litaniaa tarkemmin määrittämättömälle taholle. Rinteen alapuolelta kuului sitkeä ja hypnoottinen noitarummun paukutus: joku haki yhteyttä kenties Torin kuuluihin alisiin maailmoihin.

On paikkoja, joista voi lukea paljon, kerätä yksityiskohtia ja tietoja: parhainkaan eläytyminen ei kuitenkaan korvaa kokemusta paikan päällä. Englanninkielisessä wiki-artikkelissa alla pääsee hyvin alkuun paikkaan liittyvään yksityiskohtaiseen mystiikkaan. Uskoi ley-linjoihin tai ei, Tor on kuitenkin kohtauspaikka, ihmisten ja aikakausien, kadotetun ja löydetyn. Sieltä palaa muuhun maailmaan ainakin yhtä kokemusta rikkaampana, taatusti jollakin tasolla kohottuneessa tunnelmassa.

***

Visiting Glastonbury Tor is an elevating experience. It is a crossing point of the past and the present, of something lost and refound, of people, often colorful and seeking for the alternative truth. It is a place for prayer as well for chant, or just for beating the drum, stubbornly, like the fellow we met there. The waters were high in the horizon at December we were there; it was really easy to tell why this place was called the Isle of Avalon.