Hathaway & Shakespeare

Englannissa alkanut otsikon mukainen uusi etsiväsarja on osoittautunut Midsomerin murhien tapaiseksi menestykseksi, valttina on Stratford-Upon-Avonin kauniit maisemat, vanhoine Shakespearen aikaisine ja jälkituotantovaiheen rakennuksineen. Kaupungissa käynnistä on jäänyt mieleen moderni Shakespeare-teatteri, valetudorilaiset talot ja valtava jättiläismagnolia Hall's Croftin julkisivussa. Kaupunki on turistirysän maineestaan huolimatta käymisen arvoinen ja tänään alkanut sarjakin ainakin viihdyttävä. Parivaljakon välillä tulee taatusti kipunoimaan. Kannattaa kokeilla!

***

Finnish Yle started today brand new series Hathaway & Shakespeare, it has been proved to be a success like Midsomer Murders, this being centered on detective office situated in stylish and decorative Stratford-Upon-Avon.

Endeavour

Kirjoitin rakkaista poliisisarjoista bloggauksen ensimmäisten kirjoitusten joukossa. Kirjoitus on mielestäni mainio, vähän liiankin tyhjentävä.

Marisin Morsen varhaisista vuosista kertovasta Endeavour-sarjasta. Edelleen minun on hankala nähdä että fundeeraavasta nuoresta älyköstä kasvaa vaaleatukkainen suolakurkku. Mutta sarjaa ei pidäkään katsoa jatkumona vaan isäsuhteen kuvauksena. Isän, Padren, rooli on Fred Thursdaylla. Hänen lyhytsanainen happamuutensa on kovaa poliisikoulua. "Come home." - tule kotiin, hän virkkaa hukassa olevalle tytölleen. Thursday on vanhan koulukunnan mies, tasaisen pinnan alla on sodan käyneen miehen valtava lähtönopeus ja iskevä raivo. Tämä mies olisi viihtynyt toisen sotakonkarin, George Gentlyn seurassa. Taustat ovat kunnossa, mutta Fredin empatiataidot on haudattu Georgea syvemmälle, kuitenkin talteen.

Sarjan ja sen alkuperäisen Morsen yksi tärkein rooli on Oxfordilla. Se on hiljainen näyttämö taustalla unelmoivine torneineen. Morse sivuaa työssään jatkuvasti piirejä, joihin hän ei poliisina oikeastaan kuulu, itseään parempana pitävää yliopistoväkeä. Se on tietysti pettävää porukkaa pintakuorensa alla, mutta näkymät kaupunkiin ovat hienot. Sarja on muutenkin hienosti kuvattu, nämä kaksi stillkuvaa ovat valokuvinakin ihan kelvollisia. Tällä viikolla alkaa Nuoren Morsen uusin kausi ennennäkemättömine jaksoineen. Miten haahuilevan nuoren miehen käy Joanin kanssa, se selviää rikosten ohella. Fred jakanee myös uransa ehtoopuolen oppeja Morselle lakonisella tavallaan. 

Oppipoika ja mestari ovat kummatkin sivullisia, omalla persoonallisella tavallaan, he kulkevat rikosten kyllästämän Oxfordin halki lopulta kohtalonomaisen tunnollisesti, eikä Morseen tartu tämän Susikoskimaisen viskiä lipittävän Vanhan Mörön kovaotteisuus, vaikka mörkkiys sittemmin periytyykin alenevaan polveen.

***

Inspector Morse - Endeavour - there is a strange discontinuity between two different series. How can such a brilliant boy develop to a white-headed salted cucumber late Morse was? But Endeavour is more a development story of father (Fred Thursday) and son (Morse) and Joan. Fred is quite a character, a cool surface and a violent, hard-fisted volcano under. He would have loved to have a whisky with George Gently, another man of war. 

Oxford is in big role in both series, with beautiful buildings and its rotten lot from the University, so ready to despise our modest heroes, filling their life with suspicion and bitterness.

Imperiumin tuho

Source:https://www.1066.co.nz/Mosaic%20DVD/News/April%202018/apr4/apr4.htm

(Excellent photos from Colchester!)

Lukutottumukseni ovat vanhanaikaiset. En kiivaile Paul Austerista reaaliajassa, kohun laannuttua luen jotain ja totean hälyn ylimitoitetuksi. Reagoin hitaasti ja odotan sopivaa hetkeä. Mutta Ari, kiitos kärsivällisyydestä, Adrian Goldsworthyn Rooman valtakunnan tuho on nyt luettu. Vinkki oli erittäin suositeltava, kiitos siitä, teos on erittäin ajankohtainen kaukaisesta aiheestaan huolimatta.

Roomalaiset valtasivat Britannian ja perustivat sinne oman hallintonsa. Claudius, tuo Robert Gravesin romaanissaan sympaattisesti kuvaama hallitsija, vietti Britanniassa Caesaria pidemmän ajan. Hallinto yhtenäisti ja yhdisti hajanaisia heimoja, sekä Rooman puolelle että sitä vastaan. Naissoturi Boudican johtama kapina olisi voinut olla roomalaisille kohtalokas, se kuitenkin onnistuttiin tehokkaan armeijan avulla murskaamaan, vaikka miesylivoimaa ei Roomalla ollut. Skotit pitivät puoliaan ja Hadrianuksen linnoittama raja on osoitus kuinka haastavaa ja kallista oli pitää provinsseja valtansa alla.

Goldsworthyn kirjan suuri teesi on, ettei ole ihme, että imperiumi kaatui, vaan että se kesti niinkin kauan. Rooman viimeiset vuosisadat tuntuvat taukoamattomalta sisällissodalta, jossa välillä käydään palauttamassa reuna-alueita järjestykseen, jos voidaan. Hallitsijat voivat luottaa siihen, että heidän aikansa ei ole pitkä; henki kilpailutetaan jatkuvasti: parhaan tarjouksen armeijalle tehnyt saa jatkaa epävarmuutta, häviäjä lyödään hengiltä.

Goldsworthyn yleispiirteinen kuva Britanniasta on mielenkiintoinen: kyse ei ole ajan yöhön suistuvan loistavan yhtenäiskulttuurin kertakaikkisesta häipymisestä, vaan dialogisemmasta tavasta. Rooman suuntaan oli luotu yhteyksiä, jotka säilyivät myös pimeinä vuosisatoina, kristinuskon ottaessa osittain Rooman hallinnon yhtenäistäjäroolia. Rooman aika muuttuu suhteellisesti pimeämmäksi Goldsworthyn analyysissä, pimeä keskiaika on sen jatkoa - hidasta ja vaatimatonta uuden rakennustyötä. Vanha historia näkyi sirpaleissa, kuten Boudican kapinassa tuhoutuneesta Camulodunumista eli myöhemmästä Colchesterista löydetyssä arvoituksellisessa sfinksissä. Sen merkitys tuntuu hämärältä, mutta se edustaa kulttuuria, joka oli hyvin varma itsestään. Samassa kapinassa tuhoutui myös roomalaismielinen Lontoo tai Londonium, jonka puolustamista roomalaiset eivät pitäneet kovin tärkeänä. Naishahmoisen sfinksin perinteinen tulkinta liittyy kuoleman arvoitukseen.

Goldsworthyn loppusanat ovat hämmentävät, niissä otetaan kantaa Amerikan presidentinvaaleihin ja mietitään, löivätkö viktoriaanit saavutuksillaan Rooman. Johtopäätös on kuitenkin selkeä: kahtiajakautunut kansa jatkuvan sisällissodan partaalla ei pysty viemään valtakuntaa säilyttävää funktiota sellaisenaan eteenpäin kovin pitkälle.

***

How the imperiums have fallen? I read The fall of the West by Adrian Goldsworthy. It is an excellent book telling the declining story of Rome, suffering from constant internal fights and wars, not only those lead by Boudica in Britannia. The book gives a viewpoint that the dark centuries after the Fall of the West Rome were not so dark after all: the established contacts to the Continent worked and many tribes had their internal quarrels as usual. But reading this history one cannot help thinking the current status of United Kingdom and the United States. The answer to many questions is not replied by the enigmatic Sphinx from Colchester, its female figure and man's face. However, one interpretation of its message is simple: death.

Moleskin - myyrän nahoissa

Moleskin eli molski eli myyrännahka on puuvillakangas, joka on muokattu pehmeäksi ja lujaksi ja niin tiukaksi, että se tarjoaa jopa jonkinasteista tuulensuojaa. Pinnaltaan ja tunnultaan se on lähellä säämiskää.

Barbourin öljykangastakkien joissain malleissa on kylkiluiden kohdalla pienet käden lepuutus- ja lämmittelytaskut, kädet hakeutuvat sinne mielellään, jos vuoraus on tehty moleskinillä. Olen pitänyt näistä taskuista kovasti. Molskihousut hommasin Marks & Spenceristä, paritkin, ne ovat italialaisesti stailatut, mutta kotona niistä on saanut kuulla. Ne ovat silti erittäin mukavat, lämpimät ja hengittävät, tuulensuojaisuutta on ja malli on hyvä.

Myyrännahkan sisässä tuntee itsensä Kenneth Grahamen Vesirotaksi, joka ihmettelee rauhallisena maailman menoa. Se on rento kangas, jossa on englantilaisen maaseudun parhaita perinteitä: käytännöllisyyttä ja vanhanaikaista korkeaa laatua - juuri samaa, mikä tekee farmarihousuista (käyttääkö sanaa enää kukaan?) niin suosittuja. Molskityyliin ei kuitenkaan sovi polvipako, vaan ne ovat parhaimmillaan ehjinä. Pidän kovasti niistä housuista, joissa väri on mahdollisimman lähellä myyrän väriä.

***

Moleskin, as a cotton fabric, is not too typical in Finnish clothing. My warm contact with its softness is from Barbour wax jackets and their hand pockets lined with its velvety, chamois quality and M&S trousers to keep windy weather away. It is beautiful, practical and hard-wearing material to resist the worst of English climate. I prefer it coloured just like a mole.

Tinker Dill or Dudley Sutton - muistoja

Dudley Sutton kuoli vanhuuttaan syyskuun puolessavälissä. Sutton tunnetaan näyttelijänä ennenkaikkea Jovejoyn Tinker Dillinä. Hänen kanssanäyttelijänsä Chris Jury ehti jo lausua kauniit sanat ystävänsä muistolle.

Sutton loi Tinkerin hahmoon veijarimaista tuiketta, jossa hän kuitenkin tavoitti herkkyyden ja haurauden kauneuden riivaamassa miehessä, joka eli suurieleisesti ja vaatimattomasti, paljon ulkokuoren alle peittäen. Hahmoon tuli rakkaus englannin kielen vivahteisiin, into saaren loistavaan historiaan ja jossain määrin tuskallinen oman aseman tiedostaminen suhteessa ylempään luokkaan, mutta myös vastakkaiseen sukupuoleen.

Tinker on sarjassa vanheneva mies, jolla on harvoja ystäviä, mutta heidän merkityksensä on suuri. Sutton toi hahmoon perienglantilaista eksentrismiä, omalaatuista intensiteettiä, jolla hän onnistui ajoittain nousemaan etualalle Ericin sarkasmista, Lovejoyn karismasta ja Lady Janen säteilystä huolimatta. Suttonin artikulointi jää jokaisen Lovejoyn ystävän korviin miellyttävänä muistona, osana nelikköä, jossa jokainen toimi kulmakivenä toisia hienosti täydentäen. Ja rusetit!

***

Sudley Dutton, to many best know as Tinker Dill from Lovejoy, died after full life behind him. He made Tinker a funny, vulnerable, bowtied and tweeded character with loads of love towards English language and its proper use, with love and nose for fine historic artefacts from glorious past of England. He was wonderful as a part of the four - with Eric, Lovejoy and Lady Jane - and we can still enjoy his good show and masterful acting from the best episodes of the classic series.