Brexit without cause

Helena Petäistö, tuo Raution lahja EU-uutisoinnille, kirjoitti kiintoisan kirjan Ranska, Macron ja minä. Kirjan nimi lainaa Lasse Lehtisen teosta Thatcher ja minä. Lehtisen kytkös Thatcheriin oli ohuehko, Rautarouvan aikaan hän toimi ikkunanpesijänä. Petäistö sen sijaan tuntee Macroninsa paljon lähempää: vaalien ehdokasasettelun ja poliittisen kentän liikehdintöjen kuvaus on todellinen thrilleri ja pesee kiinnostavuudessaan hyvin murhamamma Christien löysät juonirakennelmat. Kirja on nopeasti kirjoitettu, hyvin ajankohtainen ja asiantunteva.

Kun Brexit-patti jatkaa ratkeamatonta olotilaansa, mielessäni on hahmottunut kaksi mallia. Trump-malli, jossa Mr Orangeksi nousee Boris Johnson tai Jeremy Corbyn. Kuten Henry Fielding sanoisi, en lähde kuvailemaan lukijan reaktioita skenaarioon.

Toisessa mallissa Englannissa tapahtuisi sellainen epätodennäköinen kehitys, jossa nousisi uusi karismaattinen toimija, joka keräisi uuden ryhmittymän vanhojen puolueiden kaadereista. Tämä ilmiö voisi olla nimeltään vaikka Monarchy On March, MOM. Se rakentaisi uuden, yhtenäisemmän Englannin ja poistaisi vastakkainasettelun, se pystyttäisi Uuden Jerusalemin vihreälle ja miellyttävälle maaperälle ja vakioisi transatlanttisen suhteen viimeistään Trumpin ajan väistämättä kerran päättyessä.

Jälkimmäisessä mallissa on paljon hienouksia, mutta yksi heikkous: näköpiirissä ei ole karismaattista aktanttia, joka voisi Cromwellin tavoin suistaa nyrjähtäneen ajan raiteilleen! Vai onko? Jacob Rees-Mogg? The Righteous Miliband Brothers? Kenties King Arthurin paluu tekisi sen, mikä demokratian keinoin ei näytä mahdolliselta.

***

England and Brexit is in crossroads: with two possibilities. Another is Trump-wise way lead by Boris Johnson or Jeremy Corbyn. The another, more unlikely solution, not suitable for British temperament, is the Macron way: Monarchy On March, MOM, a movement to reach political unity with the help of some charismatic leader. Who would that be? Rees-Mogg? The Righteous Miliband Brothers?  Or should we still wait for undemocratic solution - the return of King Arthur to solve it once and for all?

Tom Jones 6

https://www.whitelionupton.co.uk/home.htm

Sain luku-urakan päätökseen eilen. Juonen monenkirjavat säikeet saatiin nätisti nippuun. Fieldingin tapa kirjoittaa oli ajoittaisesta laveudestaan huolimatta kokonaistaloudellinen. Lukijalle ei näytetty kaikkea, vaan annettiin mahdollisuus ajatella itse, turhaa kuvailua karsimalla.

Fieldingistä tulee mieleen ranskalainen valistus ja ennenkaikkea Voltaire, jonka Candide ilmestyi kymmenkunta vuotta Tom Jonesin perässä. Fielding on pilkassaan Voltairea verhotumpi, mutta hänenkin näkökulmansa on ihmisluonteen tietty illuusioton kuvaaminen ja kritisoiva asenne vallanpitäjiin, Fielding kohdistaa Voltairen tavoin kirkon asemaan kritiikkiä. Valistuksen projekti tosin vaikuttaa aika toivottomalta Westernin isännän kohdalla, joka kaikessa maanläheisyydessään kääntää takkinsa nopeasti Tomin pikaista hirttämistä lämpimästi kannattavasta hänen suosijakseen. Ukko jää tuhisemaan onnesta lopussa yhtä mahdottomana kuin alussakin.

Onko Tom Jones kehitysromaani romanttisessa mielessä? Mielestäni ei, vaan se kuuluu Don Quijoten tavoin veijariromaanien aliarvostettuun ryhmään, jossa uudempia huippuja edustaa Kunnon sotamies Sveik. Tomin kehitys on ajan kulumista, nuori mies ajautuu tilanteisiin, eikä aina pysty täydellä tahdollaan vaikuttamaan vastaantulevaan, asiat selkiytyvät vaikeuksien kautta. Lukijan on helppo yhtyä herra Allworthyn arvioon salskean miehen hyvästä luonteesta, jota on ollut matkalla ilo seurata koko ajan.

Fielding piirtää Englannin maaseudun ja kaupungin vastakkainasetteluna voimakkaimmin herra Westernin politiikka- ja lordi-inhona. Maaseudulla metsästetään, kun taas kaupungissa juonitellaan ja koketeerataan. Itse pidin kovasti Uptonin esiintymisestä romaanissa. Se on hieno historiallinen solmukohta parissakin Englannin historian vaiheessa, "Pepperpot" pippurimyllymäinen entinen kirkontorni, nykyinen paikallisperinnekeskus, profiilia halliten. Pieni jokivarsikaupunki majataloineen on varmasti käymisen arvoinen, sen kokoluokka ja ympäristö ovat muuttuneet hieman yli 275 vuodessa yllättävän vähän. Se on säilyttänyt autenttisena pienen palan Fieldingin ajan iloista Englantia.

***

My reading project with Tom Jones has ended. It is a completely enjoyable novel, relative to later Candide by Voltaire - with eye for comic details and mild critique towards institutions and human mind itself. Fielding wrote a thick book, but his prose is in the end quite economical and effective. I liked to find Upton, authentic piece of merry, old England from these pages. I very much enjoyed its strong characters, Mr Western with his stubborn rural mentality, against the vain Lords of the City and the good-natured Mr Allworthy with more consistent state of mind. In the end, I would place this fabulous novel in the company of the great comic adventures, Don Quijote by Cervantes and Svejk by Hasek - Tom Jones and his two relative heroes are born to this world as they are, ready for your love and there is only a limited need for their development - and they can learn us quite a lot from ourselves, while following their footsteps in the pages of those novels.

https://www.visitthemalverns.org/attraction/upton-tourist-information-heritage-centre/

Tom Jones 5

Romaani kantaa miehen nimeä, mutta sen ei pidä johtaa harhaan: naisten asema on Tom Jonesissa kuvattu vallankumouksellisesti. Naisilla ei ole äänioikeutta, eikä aina puheoikeutta, heidät leimataan luntuiksi, heitä lukitaan romaanissa huoneisiin isänsä toimesta: lukijalle ei jää epäselväksi, että kirjailija itse on närkästynyt omien miehisten luomustensa karkeasta menettelystä naisia kohtaan. Fieldingin sympatiat näkyvät myös siinä, että hänen kuvauksessaan naiset ovat miehiä sivistyneempiä, nokkelampia, heidän poliittinen tajunsa on kehittynyt - ja tietysti he ovat myös viehättäviä. Mutta eivät mitenkään yksitotisesti: romaanin sankaritar, Sophia Western, on hurmaava, älykäs, viehättävä, mutta hän osaa myös olla vahva, omapäinen, eikä pidä kynttiläänsä vakan alla, hän osaa myös juonitella, kaikesta ihanteellisuudestaan huolimatta. Hän osaa olla provosoitumatta myös silloin kun hänen isänsä huulten välistä soljuu törkeyksien paljous rakasta tyttöään kohti. Näitä kohtauksia romaanissa riittää. Fielding sanoo suoraan ihailevansa Sophiaa, omaa luomustaan.

Miehet improvisoivat romaanissa paniikissa naurettavasti vaikeuksien keskellä, tai he pitävät itsepäisesti päänsä, vaikka itsekin tiedostavat oman hölmöytensä. Naiset joutuvat alistumaan miesten päähänpinttymiin ja moukkamaisuuksiin. Kartanonherran sisko menettää toivonsa poliittisesti jääräpäisen veljensä vuoksi, mikään puhe ei auta: veljeä ei voi vastustaa virallisesti, hän voi toteuttaa oikkujaan lain turvin. Kun romaanissa naisten asema on kuvattu luonnottoman heikoksi heidän kykyihinsä nähden vastustamattomasti argumentoiden, tuntuu uskomattomalta, että teoksen ilmestymisen (1749) jälkeen meni lähes 200 vuotta, ennen kuin heikommille astioille myönnettiin Englannissa äänioikeus (1928).

Naiset ovat romaanissa miehisten halujen kohteena, saavuttamattomina tai saavutettuina, he ovat kauhistuttavan haavoittuvia, mutta osaavat myös dominoida. Yksi herkullisimpia kohtia romaanissa on Tomiin takiaisen tavoin mieltynyt vallasnainen. Tom saa hyvän neuvon laskuhumalaiselta kaveriltaan, miten naisesta pääsee eroon. Tom epäröi kyynisen vinkin toimivuutta, mutta keino, kosimakirjeen lähettäminen, toimii täydellisesti. Rikas mahtinainen haluaa vain nauttia Tomista, ei omistaa tätä, eikä varsinkaan jakaa omaisuuttaan salskean sankarimme kanssa - hän torjuu kosinnan kauhistuneena ja loukkaantuneena. Fielding on nähnyt selvästi elämässään monenlaista kauniimman sukupuolen edustajaa - hän osaa arvostaa heitä, nähdä tulevaisuuteen heidän asemansa kehityksen, mutta hän on silti vapaa illuusioista.

***

Tom Jones is a revolutionary novel: Fielding knew his female heroines and much appreciated them. Men has all legal rights, and they can act freely and stubbornly with much stupidity, with no political skills, react with panic, use foul language towards their daughters and sisters: reader is guided to form  sympathies towards females in general. It is strange that the general suffrage right for women realised only nearly 200 years after Tom Jones was published, actually it is an unbelievable long delay. However, Fielding's heroines are not always meek and mild, they have real temper and wit, even ideal Sophia Western can get angry and desperate. But she is not a man-eating female monster: there are other examples of this human character genre in this highly amusing novel.

Tom Jones 4

Uudelleenlöydetty matkani Tom Jonesin ja kelpo Partridgen kanssa on edennyt Lontooseen, joka tietysti osoittautuu Pahuuden Pesäksi, jossa palvelusväki tietää lopullisen totuuden herrasväen asioista. Matkan varrella ollaan menossa Coventryyn, joka torneineen vaikuttaa melkoiselta paikalta, tavataan lukutaidoton maankiertäjä, joka hinnoittelee palvelunsa väärin ja saa kiitollisuuden kääntymään suuttumukseksi. St Albansin vierailu ei juuri anna paikasta kuvaa, vaan kertoo sen, että siellä voidaan kohdata ammattiaan opetteleva maantierosvo, joka johdetaan takaisin hyveen tielle.

Fieldingin juonenkuljetus on perusteellista. Muutaman kerran tulee miettineeksi pakostakin, että lyhennetyssä laitoksessa on ansionsa. Jokainen kirja alkaa luvulla, jossa Fielding itse pohtii kirjailijan osaa ja ammattia. Monet Fieldingin ajatuksista ovat sittemmin olleet niin ahkerassa käytössä, että niitä on vaikea tunnistaa tuoreiksi: vaikkapa niin, että kirjailijan kannattaa kirjoittaa asioista, joista tietää jotain, kirjoitus on silloin parempaa.

Fieldingillä on tapana muistaa teoksessa lukemattomia ystäviään. Teos on lähtökohtaisesti omistettu hänen valtionvarainministeriössä työskentevälle virkamiesystävälleen, mutta myös teatterin tuttavapiiri on hyvin edustettuna myös Kasper-teatteria myöten: Punch and Judy on mukana, tosin jälkimmäinen jostain syystä nimellä Joan. Fielding itse varmasti tietäisi, onko kyse jostain poliittisesta metkusta tai muusta henkevyydestä: niitä teoksessa riittää. Nykylukijaa helpottaisi, jos tekstissä olisi hymiöitä, mutta niin ilmeinen asia tuhoaisi tekstin kuin väärä soinnutus Mozartin oopperan.

Graafikko ja maalari William Hogarth on Fieldingin ystävistä mainittu useaan otteeseen. "Hulttion tien", "Ginikujan" ja muiden viiltävän satiiristen teosten maailma jossain mielessä muistuttaa Fieldingin tekstiä. Temperamentiltaan herrat ovat kuitenkin erilaisia: Hogart tihkui huumorissaan moraalista sappea, kun taas Fieldingin huumori on pohjimmiltaan varsin hyväntahtoista, sen kohteidenkin on vaikea olla nauramatta Fieldingin inhimillistä komediaa. Hogarthin työt vilisevät ihmisiä ja kiihkeitä eleitä, sanoma hukkuu paljouteen. Fieldingin proosassa kaksikko kohtaa marrossa maisemassa yksinäisen kulkijan ja lukija saa rauhassa keskittyä siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu, tarinankerronnan myrioramalaisten lakien mukaisesti. Samoin kuin jännittää sitä, kuuleeko vallasnainen Jonesin sängyn alla (?) kaiken mitä huoneeseen yllättäen rynnännyt palvelusväen edustaja hänestä kertoo suodattamattomana.

***

My trip with Tom Jones and his trusted man-servant Partridge has continued to the City of London, so full of vices and only few virtues. The route there has curved from Coventry via St Albans, from discussion with the illiterate road beggar to the first attempt of the younger highwayman to practise his trade. The prosa of Fielding is well-tempered, he describes many his friends, from theatre or pubs to the painter Hogarth - his satiric pictures bite nastily compared to his literate friend. Fielding also takes care of the reader, to help him/her better concentrate on key issues, whether it is the reaction of the greedy beggar or the silence of the noble Lady beneath the bed of our hero, Jones. In any case, Fielding let servants speak their minds out, without unnecessary filters.

Tom Jones 3

Tom Jones ei ole häikäissyt yksityiskohtaisella kuvauksellaan, mutta se on tuottanut pieniä yllätyksiä. Sankarimme päätyy kumppaninsa Partridgen, monitaitoisen latinaa laskettelevan parturin, kanssa kukkulan juurelle. Tuo vuorimainen huippu on todennäköisesti Malvern Hillsin korkeimpia kohtia, 338 metriin yltävä Herefordshire Beacon. Seutu vaikuttaa 1700-luvun puolivälissä olleen hyvin harvaan asuttua. Keskiaikaisesta Priory-kirkosta ei ole mainintaa, mutta tekstin Mazard-kukkula on selvästi Malvern.

Rauhallinen seutu, voisi luulla, mutta sankarimme pelastaa korkeaviritteisessä kohtauksessa hieman varttuneemman neidon kunnian roikaleen kynsistä ja matka jatkuu kohti Uptonia. Sinne on tosiaan reiluhko kävelymatka, kaksi ja puoli tuntia, noin 10 km jalan.

Näköalaa Mazardin huipulta kuutamoisena yönä Fielding ei lähde kuvailemaan. Se ei hänen mukaansa tekisi oikeutta niille, jotka paikan tietävät, mutta ei myöskään innostaisi niitä, jotka eivät ole sitä nähneet.

Romaanista opin, että suosimani Malvern on ollut vielä varsin autiota, erakkomaista asujaimistoa harvakseltaan, kun taas hieman nukkavieruna pitämäni Upton Upon Severn taas on ollut silloin sykkivä paikka, jonka rakennukset ovat myös pääosin Malvernin myöhempää kylpykeskittymää vanhempia.

Näiden todellisten, tuntemieni paikkojen tupsahtaminen eteeni sai minut miettimään romaanin todellisuuden ja tuntemani todellisuuden suhdetta. Fieldingin aikaa en tavoita, romaanin kuvaama jakobiittikapina ei ole ihan tuoreessa muistissani. Sen sijaan tuntemani Malvernin ja Uptonin suhde on kääntynyt romaanissa päälaelleen. Severnin varressa sijaitseva Upton ei siellä käydessäni paikkana tuntunut houkuttelevalta. Olisiko pitänyt tehdä kiireisellä pistäytymiselläni perusteellisempi katselmus sen majataloihin, joiden perinne näyttää yhä kukoistavan? Tilanteen voi vielä korjata - alkuperäiset Fieldingin kuvaamat salit, joihin romaanin kohtaukset on sijoitettu, ovat vielä vierailtavissa. Ilahduin kovasti kun vaimoni ehdotti, että voisimme taittaa tuon matkan joku kerta jalan. Sehän on mainio idea. 

Romaanissa matkalaisten tie laskeutui kukkulan juuresta alas laaksoon ja koukaten kohti jokirantaa. Vanhat kartat todentavat tämän tarkasti. Taaksepäin katsoessamme voimme nähdä saman maiseman kuin romaanihenkilöt: sankkojen metsien reunustaman kukkulaketjun, niiden paljaat laet; kukkuloita vasten näkisimme Little Malvern Prioryn tornin. Autotiestä huolimatta seudulla on edelleen villi puolensa, vaikka Wellandista on yritetty tehdä taajempaa asutusta erakkomaiseen maisemaan. Fieldingin ja minun välillä tuntuu löytyvän yhteinen käsitys todellisuudesta - näköala kukkulalta. Se on meistä molemmista vaikuttava, mutta hankalasti kuvattava, se on vienyt sanat kieleltämme.

***

In Tom Jones, he wanders with Partridge, the barber the man of many talents, knowledge of latin included, to the place called Mazard hill and they save the honour of the elderly maiden, from the hands of the cruel man, who is the old enemy military fellow for our heroes. Their trip continues with this lot to nearby place, Upton. My thoughts are lead to thinking the relation between reality and the novel. Upton is still there with its inns - Upton-Upon-Severn, I have been there and I could easily recognise Mazard as my beloved Malvern. My wife suggested we could walk the 7 miles route from Little Malvern to Upton  - what a charming idea to better study this still quite wild landscape of bare hilltops and dense forests. I wholeheartedly agree with Henry Fielding with his description of the view from the hill: a fascinating and almost indescribable - here our two realities are beautifully met.