Lady Spitfire

Mary Ellis kuoli heinäkuun lopussa Isle of Wightissa. Hän oli 101-vuotias nainen, hentorakenteinen ja kaunis. Satavuotispäivillään hän poseeraa elegantisti toisen kaunokaisen edessä. Hän piti tuota kaunokaista vapauden symbolina. Hän oli itse symboli naisten tasa-arvolle. Tuo toinen kaunokainen oli Spitfire-hävittäjä ja hän lensi sillä lukemattomia kertoja sodan aikana ja sen jälkeen. Koneklassikko oli hänen suosikkinsa. Hän oli yksi neljästä naislentäjästä sodan aikana.

Hän kaipasi lentämisen vapautta ja voimme vielä liittyä hänen mukaansa syntymäpäivämatkalle.

Lentämisessä on jotain kaunista, jotain joka on huikeaa ja josta tulee kyyneleet silmiin. Lepää rauhassa, Lady Spitfire. Elähdyttäköön esimerkkisi rikkomaan lasikattoja myös meidän aikanamme.

***

In memoriam Mary Ellis - Lady Spitfire. During the war, there were four female pilots in RAF. She showed the way for women to break class ceilings and how to fly to the stars. She loved the plane and thought it as a symbol of freedom. It is deeply moving to be with her in the anniversary flight. Flying is so beautiful and one cannot help crying remembering this hero above our heads.

Tom Jones 1

Blogini tarkoitus on selkeyttää omaa Englanti-suhdettani ja toissijaisesti jakaa tietoa, mitä elämän aikana on tullut Englannista hankittua. En pyri selittämään kaikkea: jos lukija ei tiedä, kuka Hawksmoor on, voi päätellä kirjoitukseni yhteydestä, kiinnostaako hankkia lisätietoja. Jos nimi on tekstissä pudotettu, tuskin se minulle merkityksetön on. Itse asiassa kirjoittaminen on valintojen tekemistä, hirvittävää karsintaa ja mitä hämärimmistä henkilökohtaisista syistä: nöyryytyksistä ja turhautumisista: niistä on pienet bloginpätkät tehty. Nytkin olen valinnut aiheeksi jotain niin lähtökohtaisesti epäkiinnostavaa kuin Tom Jones, aikoen pysyä tässä vielä useamman päivityksen ajan, vaikka voisin kirjoittaa Meghan Marklesta ja hänen sääristään tai isäsuhteestaan: se ei kuitenkaan ole minun juttuni, arvon lukija: Tom Jones on.

***

Luin ensimmäisen kerran Henry Fieldingin romaanin Tom Jones yläasteella. Muistan, että kirja oli hauska ja tuo ensimmäinen suomennettu laitos oli lyhennetty. Sen on sittemmin suomentanut Marja Alopaeus kokonaisuudessaan. Uusi käännös on ollut melkein tuhatsivuisena hyllyssäni vuosikaudet. Blogia aloittaessani yli vuosi sitten, minulle oli selvää, että tämän kirjan haluan lukea ja jakaa kokemuksen blogissani.

Kirjallisuudesta puhutaan paljon ja sanotaan vähän. Onko 1700-luvulla julkaistu englantilainen romaani edelleen merkittävä teos vai tyhjänpäiväinen elähtänyt kyhäelmä? Luin kesälomalla huikeasti hypetetyn Bolanon 2666 romaanin. Se oli pettymys: romaani on hiomaton, sen lopputyöstö jää lukijan vastuulle. Kuin istuisi ravintolassa ja tilattuaan keittiömestari paiskaisi pöytään puolivalmisteen ja kehoittaisi asiakasta väsäämään siitä mieleisensä. Sanalla sanoen, romaanikirjailijan hienoimman työn, proustilaisen transsubstantiaation eli kokonaisuuden ihmeenomaisen tiivistämisen ja hiomisen, Bolano jättää lukijalle. Lukija joutuu mahdottoman eteen: pitäisi puhaltaa eloon kokonainen osa, joka on pelkkä sarjamurhaajan uhrien puuduttava luettelo. Lukija jätetään kirjailijan aivoitusten tolkuntuojaksi, kun tekijä itse on kohdannut kuolemansa ja vetänyt ikuisen hiljaisuuden peiton ylleen.

Tom Jones ei ole sellainen kirja. Teos on hyvin viimeistelty ja annospalat ovat lukijan kestokyvyn kannalta tarkasti punnittuja. Nyt ollaan kuin notkuvan sushipöydän ääressä. Kirjailija huomioi lukijaa manan majoiltakin käsin joka käänteessä: hän ennakoi hänen asennoitumistaan, valmistaa ja pehmittää häntä. Kirja vaikuttaa täydellisen laskelmoidulta ja omituisen henkevältä, siis kevytmieliseltä. Nimihenkilön taustoitus on huolellista, kuin Sternellä Tristram Shandyssä: sivulla 100 Tomilla ei ole persoonaa, vielä, vain taustaa.

Alopaeuksen käännös on pysäyttänyt minut pariin otteeseen. Joitakin kohtia en tajua ja jotkut sanat näen ensimmäistä kertaa. Mikä on "kartanonarmo"? Inhoan kääntäjien työn turhaa arvostelua. Alopaeus on selvästi tavoitellut jotain, hänellä on maine erikoisten suomennussanojen käyttäjänä esimerkiksi Ian McEwanin teosten käännöksissä. Tulee ajatus, että ymmärtääkö varmasti alkuperäisteostakaan lukeva kaikkea, mitä tekstiin kätkeytyy. Kun olen lukenut alkukielellä, teen usein listaa vieraista sanoista, että ne jäisivät paremmin mieleen. Harvemmin näin tulee tehtyä suomennoksen kohdalla.

***

When I started writing my blog, I promised to write about Tom Jones by Henry Fielding. I read the abridged edition in my early teens, but the new complete edition is now under my nose. In page 100, I know not much about Tom, but more about his background. This is a meticulous book for a novel: Fielding has prepared everything to serve his reader in the best possible way, there is no question of the death of the author; he still works with his masterplan to steer the reader through his servings. This is fantastic - I just finished 2666 by Bolano, he did choose a different strategy: throwing a half-baked dish to the poor reader and leave him/her to construct the possible meaning by her/his own devices. I will continue my updates according to my natural reading speed.

William Babell - nuorena hukkunut 2

Blogin kirjoittamisen hienoja asioita on, kun luulee löytäneensä niin vähäpätöisen asian, että siitä ei kannata kirjoittaa, niin käykin, että hyödytöntä pikkuasiaa taustoittaessaan löytää muita asioita, jotka liittyvät yhteen merkillisellä tavalla. Kuten tämä raikuli-Babellkin. Meidän on liian helppo unohtaa hänet ihan laiskuuttamme ja tietämättömyyttämme, mutta se vähä, mitä hänestä tiedetään, onkin varsin kiinnostavaa.

Ensinnäkin, hän toimi kanttorina All Hallows-kirkossa Bread Streetillä, Lontoossa. St. Paulin katedraalin itäpuolella sijaitsevan kadun nimi tulee leipätorista, kirkko purettiin 1800-luvun lopulla, sen estämättä, että siinä oli Hawksmoorin suunnittelema torni. Kirkko oli vieläkin vanhempaa perua ja se uusittiin Lontoon palon 1666 jälkeen. Babell haudattiin kirkkoon. Minusta Hawksmoorin arkkitehtuuri tekee kauhistuttavan vaikutelman: rakennukset ovat synkähkön elottomia ja matemaattisen kylmähköjä. Silti ne ovat pelkistetyssä tyylissään varsin omaperäisiä.

Babell on jättänyt jälkimaailmalle muusikontaidoistaan sävellysten lisäksi todella arvokkaan dokumentin. Kun Händel säesti livenä omia aarioitaan ja improvisoi kuvioita, Babell painoi konsertissa ne tarkasti mieleensä ja teki niistä sovitukset cembalolle (s. 63 alkaen) Lopputulos antaa eloisan kuvan Händelin koristeellisesta tyylistä, joka on välillä motorisen vakuuttavaa, välillä ilmiömäisen rehevän mielikuvituksellista. Edward Smith on levyttänyt nämä erinomaisesti ja joku ystävällinen sielu on antanut LP-levyiltä siirretyt tiedostot käyttöömme. Varsinkin Va' far guerra-aaria Rinaldosta on pakko kokea, se alkaa linkin kohdassa 7:47. Kyseessä ei ole enempää eikä vähempää kuin suora elämysaikamatka konserttiin Lontooseen 1700-luvulle, jossa tähtisopraanoa säestää jammaillen itse Georg Friedrich Händel - Mr Haendel lontoolaisille.

***

Alkuperäisellä Petrin levyllä oli myös John Bastonin kuunneltavaksi kelpo konsertto, joka sopii kokonaisuuteen hyvin, hänestä tiedot ovat vielä Babelliakin heikommat. Hän kuitenkin tuotti kuuden konserton sarjan nokkahuiluintoilijoiden tarpeisiin 1729.

Joka innostui nokkahuilun viehkeästä, perienglantilaisesta tunnelmoinnista, tekee hyvin hankkiessaan  saksalaisen säveltämän, tanskalaisen Petrin ja amerikkalaisen Jarrettin esittämän nautittavan valikoiman sonaatteja. Kiitos Michala Petri kun pidit William Babellin asiaa esillä ja kiitos myös tästä hienosta levystä, jota kuuntelee niin sisällä kuin puutarhassakin. You tubesta yhden näytteen, varsinaisen Korvamatojen Kuninkaan, löytää täältä. Levy on yksinkertaisesti vastustamaton: mörkkikin alkaa pian vihellellä näitä melodioita. Ei Babellin oma konserttokaan huono ole. Olen elämäni varrella kuullut sen eräänkin kerran. Se kestää kuuntelua ja virkistää kuin englantilainen pastoraalimaisema.

***

William Babell has served us not only with compositions, but he also heard how Handel accompanied Arias from his opera Rinaldo. Babell memorised these improvisatory creations and wrote them carefully down for harpsichord - thanks to that we can enjoy a concrete and authentic example of Handel's florid and robust skills at the keyboard. The published sheets are available from Petrucci, the link in above to the original text and a real Tour de Force, Va' far guerra -aria, as Babell wrote it, is in another link, by an excellent harpsichordist Edward Smith. But the real ear-catcher tune by Handel, played by Ms Petri and Mr Jarrett, is here https://youtu.be/doZKB_f6H3A

William Babell - nuorena hukkunut 1

Hamlet arveli Tanskanmaassa olevan jotain mätää - sieltä on kuitenkin tullut paljon hyvää. Yksi esimerkki hyviksistä on Michala Petri, joka levytti kuvani levyn, jolle myöhemmässä laitoksessa on annettu osuvampi nimi The English Recorder Concertos. Sillä nämä neljä konserttoa ovat englantilaisia, myös Händelin konsertto.

Emme tiedä William Babellista paljon. Hän oli monipuolinen musiikkimies, joka heitti henkensä jotenkin huonoa elämää vietellen, ilmeisesti juopottelun merkeissä. Tämä poismeno tapahtui 33-vuotiaana vuonna 1723. Hänen levyjään ei kauheasti liiku markkinoilla, itse törmäsin hänen konserttoonsa juuri ihastuttavan Petrin johdattamana. Konsertto kestää alle seitsemän minuuttia - siihen mahtuu reunoilla kaksi nopeaa, iloista osaa, jotka vilahtavat Petriltä kuin ajatus ja hurmaavan tunnelmoiva hidas osa siinä välissä. Tämän musiikin tahtiin kelpaa nauttia elokuun lämpimästä illasta. Netistä löytyi vain avausosa, mutta koko levy kannattaa laittaa samantien tilaukseen.

Joka pitää Vivaldista, ilman muuta arvaisi tämän konserton italialaiseksi. Se on melodinen ja kauniisti konsertoiva, siinä on englantilaista henkevyyttä ja terävää huumoria. Hitaassa osassa voi kuunnella pastoraalisia tunnelmia ja miettiä maiseman vihreyttä.

Samalla levyllä on Gordon Jacobin konsertto, se on uusklassista nykymusiikkia, jonka kuuntelee mielikseen. Jacob oli myös monipuolinen muusikko, joka tunsi puhaltimet hyvin ja teki orkestrointiyhteistyötä mm. Holstin ja Vaughan-Williamsin kanssa. Petri on muusikkona harvinainen: hän ei ole tyytynyt palauttamaan barokkiaikana suositun soittimensa arvostusta, vaan on pyrkinyt myös laajentamaan soittimensa repertuaaria, hänelle on omistettu paljon nykysävellyksiä. Hän on soittimensa vaivaton taituri ja nokkahuilun ääni on hänellä pelkkää hermoauvoa. Tässä on samaa luonnollisuutta kuin hyvinhoidetussa englantilaisessa puutarhassa.

***

Michala Petri has recorded fine selection of English Recorder Suites - one of the fine concerto by William Babell - he was a most talentent musician, but alas too soon a lost lad as well, in 33 years in 1723. The concerto has two quicksilver movements and in the center, there is an English melancholic, tender slow movement - such a fine music for a warm August evening. In the same cd, the Concerto by Gordon Jacob is modern, but no less enjoyable. His talents were considerable in orchestration and he knew the wind instruments so well. In the next update, something more about Mr Babell.

Kuningattaren ruumis, hassut lasit ja vierivien pallojen lumo

 

Source: Brulimar, Taylor spectacles

Biljardi, kuten jalkapallo, rugby ja kriketti ovat miehisiä lajeja. Niissä vetäydytään omiin porukoihin, sivuhuoneisiin ja pyhäköihin harrastamaan, rakkaudesta lajiin. Biljardi on keskittymistä: vihreän veran ääreen tullaan ja annetaan maailman hälyn jäädä sivuun. Peli määriteltynä kuulostaa juuri niin naurettavalta kuin pelit kuulostavat: keppien avulla pyritään saamaan pallot kulkemaan halutussa järjestyksessä ahtaiden porttien kautta pusseihin. Kun minulta pyydettiin päivitystä aiheesta, naurahdin, mutta vakavoiduin aiheen trivian ääressä. Charles Dickens ja Lewis Carroll kuuluvat blogissa mainituista biljardisteihin. Pelin vakavahenkisyys on synnyttänyt myös hienoja sävellyksiä: Mozartin Kegelstatt-trio k498 klarinetille, alttoviululle ja pianolle on syntynyt ilmeisesti biljardipöydän äärellä sivutuotteena pallojen kolahdellessa. Tai keilatessa, mutta ei anneta tarpeettomien yksityiskohtien pilata hyvää tarinaa - joka tapauksessa laatuaikaa on vietetty jätkien kesken.

Lovejoyn jaksossa "The color of Mary" pelin varhainen historia on esitetty. Verka kuvaa nurmea, jolla pelataan vieläkin lähtökohtapeliä krokettia - pöydällä oli alunperin portteja, palloja ja mailoja, pussit ja niiden suut korvasivat portit ja mailat yksinkertaistuivat. Pöydän verka oli vanutettua hienoa villakangasta, joka oli luvanvaraista ja jolla vuorattiin myös neuvotteluhuoneiden pöytiä ja josta tehtiin virkapukuja.  Paras verka tehtiin Englannissa Worcesterissa, Welsh borderin lampaitten villasta. Kun Skotlannin kuningatar Maria Stuart mestattiin, hänen ruumiinsa käärittiin hänen biljardipöytänsä verkaan. Pelin ääressä hän on voinut miettiä siirtojaan, jotka osoittautuivat kohtalokkaiksi, eikä mahtavin vastapelaaja koskaan edes vaivautunut pöydän ääreen.

Lovejoyn jaksossa vilahtaa kärsivällisyyden ja englantilaisen huumorintajun ruumiillistuma Dennis Taylor, snookerin maailmanmestari. Myöhemmin hän on keskittynyt taitolyönteihin ja omaan hersyvään huumoriinsa - hänen yhden miehen show'nsa ovat suosittuja. Pääpaino tuntuu olevan vitsien kerronnassa ja pallotemput sivujuonne. Rakastan hänen legendaarisia silmälasejaan - tuollainen mies ei voi ottaa itseään turhan vakavasti. Elämähän on joka tapauksessa tragedia, joten synkistely on turhaa. Lasien taustalla on heikko näkö, jota piti korjata laseilla - rajoite ei estänyt häntä nousemasta käden ja silmän äärimmäisen hiottua yhteistyötä vaativan lajin huipulle. Denniksessa on jotain hyvin englantilaista, hän on yhtäaikaa kaikkien omaisuutta ja kaikkien kaveri, nostaa hymyn huulille ja samaan aikaan hän on aivan uskomattoman etäinen ja tavoittamaton, pelkkää savua ja peilejä. Pallojen kolina on lopulta vain past time, ajanvietettä, mutta kuluuhan se aika noinkin. Vihreän veran, jolla pallot vaimeasti vierivät, ääressä keskustelu on tarpeetonta, se on helposti pelkkää uhoa, mutta musiikin kuuntelu sopii siihen hyvin, oikein valittuna se tuskin haittaa keskittymistä peliin.

***

Billiard - body of Queen Mary of Scots wrapped in the best green cloth, the broadcloth of her biliard table - best made in Worcester from the Welsh border area materials, the incomparable Dennis Taylor with his legendary, magic, humorous pair of glasses - his jokes and tricks with balls - a very English person, relaxed, yet with loads of long-span concentration. The game itself, in its many variations is stupid by its surface, but it asks for patience - and hours of silent meditation at the green square, mostly in the company of some serious males.