Oh England, my lionheart

Olen blogissani linjannut, etten kirjoita kuninkaallisista enkä englantilaisesta jalkapallosta. Kuitenkin eilinen peli Kroatiaa vastaan herätti lähipiirissä niin paljon tunteita, että jotain pitää tehdä. Kannatin Kroatiaa ja uskoin heidän voittavan tappioasemassakin. Kaksi Kroatian maalia olivat tekomaaleja pelitilanteista, eivät erikoistilanteista. Englannin maajoukkue on Beckhamin jälkeisessä ajassa vielä erikoistilanteiden Englanti - ei sillä voiteta pelejä pitemmän päälle. Voittamiseen tarvitaan Gazzaa tai jotain sen tapaista pelin iloa ja oivallusta.

Minusta olisi parempi, jos jalkapallon sääntöjä muutettaisiin niin, että erikoistilannemaaleista kulmapotkusta, vapaapotkusta tai rangaistuspotkusta saisi vain puoli maalia. Oikeasti pelaamalla tehdyistä saisi kokonaisen, kuten nytkin. Se kannustaisi kehittämään peliä eteenpäin, viihdyttämään ja suuntaisi myös maajoukkuetta mahdollisille pidemmän voiton teille.

Miksi en kannattanut Englantia? Tuntui olevan ilmassa liikaa ärsyttävää hypeä ja menestymättömyyden sentimentalisointia - ja myös idioottimaista nationalismihössötystä, joka tekee myös suomalaisen jääkiekon seuraamisesta sietämätöntä. Englanti ei tarvitse oikeasti jalkapallon boostia, kuten ei Ranskakaan, mutta Kroatialle tähti paidassa olisi tosi iso juttu. Kokonaan toinen juttu on, yhdistyykö maajoukkueessa myös erilaisten etnisten ryhmien edustus ja onko sillä eheyttävää voimaa. Jalkapallo on Englannissa tietysti myös luokkakysymys, huonoimmillaan huliganismia, parhaimmillaan reilua pelia - mutta en ole myöskään kriketistä kiinnostunut, en osaa sääntöjä, enkä seuraa sitä.

***

Croatia, the mighty nationalist team, beat England with two wonderful goals, from played situations. The problem with English football is that it is suffering from the post-Beckham syndrome - too much concentration on special kicks. I suggest that goals made from penalty, corner or free kicks should be marked as half goals - in this way the England vs Croatia ended 0,5-2. This counting system would encourage the game towards more entertaining, more offensive-directed playing - just like the lesson learnt from the burning Croatian Eagles. But in any case, it has been a very positive tournament for the English team - thank you and good luck and fair play towards Belgium!

Terveyspalvelujen kolme myyttisulotarta

The Economistin Bagehot purkaa 30.6.2018 kolumnissaan kolme myyttiä 70-vuotissynttäreitään viettävästä Britannian terveysuudistuksesta, NHS:stä. Kirjoitus on maltillinen ja järkevä, näyttää asioiden monet puolet ja sillä on varmaan lohduttava vaikutus kotimaisiin, sote-helteen uuvuttamiin poliittisiin toimijoihin.

Ensimmäinen myytti on, ettei NHS:n luominen ollut mikään taivainen ihme, joka laskeutui pelastamaan köyhät kuolemasta kaduille ja varusti kaikki samantien uusilla tekohampailla ja titaanisilla keinolantioilla. Uusia sairaaloita ei rakennettu, eikä tohtorien määrä kasvanut uudistuksen alkuvuosina. Se mikä oli varsinainen uudistus, oli että palvelujen tilkkutäkistä tehtiin kansallinen ja palvelupisteen maksuttomuus toteutui.

Toinen myytti on, ettei uudistus ollut mikään valtava, ainutlaatuinen myötätunnon ilmentymä, jolla pyrittiin tekemään rapistuneesta imperiumista sisäinen suurvalta esikuvaksi muille kansoille. Hoitokoneistoa oli aiemminkin tehostettu ja laajennettu sen edunsaajien piiriä mm. aloittamalla koululaisten terveystarkastukset. Sodanjälkeinen intomieli kansanterveydestä ei estänyt myöskään upottamasta 10 % BKT:sta puolustusmenoihin puhtaasta neukkupelosta. Nykyjärjestelmä on The Nuffield Trustin, terveysajatuspajan, mukaan hyvä pitkäjänteisessä hoidossa ja tuottamaan veropunnalle vastinetta. Kuitenkin kuolleisuusluvut syövissä ja sydän- ja verisuonisairauksissa ovat kansainvälisesti korkeahkot.

Kolmas myytti on, että konservatiivit myisivät isoäitiensä hoitoketjun pois, jos vain saisivat siitä säädyllisen korvauksen. Sairaalaverkkoa rakennettiin tuntuvasti konservatiivi Enoch Powellin johdolla - vaikka hän saarnasi vapaiden markkinoiden ja maahanmuuttokriittisyyden puolesta, se ei estänyt häntä investoimasta valtiovetoisesti oikein urakalla. Konservatiivit ovat pääosin nähneet NHS:n hyvänä välineenä hallitukselle kontrolloida terveydenhuollon kokonaismenoja ja varmistamaan vastinetta veronmaksajan luovuttamille punnille.

Selvyyden vuoksi on tarpeen sanoa, että sosiaalihuollon vastuullisuus tai vastuuttomuus on Britanniassa paikallishallinnon, ei NHS:n asia. Yksi NHS:n kehittämisen este on Bagehotin mukaan ollut myös myytti sen työntekijöiden hyvyydestä - väärinkäytöksiin ja epäkohtiin ei aina uskalleta puuttua ja kehittää palveluja, joissa ollaan kansainvälisesti jäljessä. Tuttua Suomestakin: Sari Sairaanhoitajasta tehtiin iso numero ja Pertti Perushoitajan houkuttelua alalle ei ole tasa-arvon mallimaassa tehty riittävästi. Britanniassa myyttejä on viljelty uudistamiseen tarttumisen sijaan - Whitehallin (hallituksen) tiukka talouskuri on myös houkutellut moraalin nostoon kauniin tarinankerronnan kautta.

***

The Economist, Bagehot, 30th June 2018 - the three myths of the NHS. The big postwar reform was not something completely different, nor was it born from the pure compassion, with no help from the Tories. It is working, mostly, very well, but there is still room to make it better, for example in mortality in cancer, heart attacks and strokes. It is excellent at providing long-term care and ensuring Government-controlled value for money.

J.S.Bach: The English Suites

Bach ja Händel olivat maanmiehiä tilkkutäkissä, jonka tänään tunnemme nimellä Saksa. Tilkkutäkki oli liian pieni kahdelle musiikilliselle jättiläiselle: Händel lähti etsimään suurta rahaa ja menestystä Englannista, sen ooppera- ja oratoriotarjontaan vaikuttaen.

Bachin tie ei kulkenut Englantiin, hän menestyi kohtalaisesti pikkuruhtinaiden ja kirkon hommissa, elinolot olivat siedettävät. Nettiä ei ollut mutta jonkinlainen tuntemus ulkomaailman asioista oli. Kuusi ranskalaista sarjaa kosketinsoittimelle ovat Bachin näkemys galantin henkevästä ja koristeellisesta tyylistä, Couperin ja muu ranskalainen säveltäjäkaarti oli tuttu ainakin nuoteista - Bachin sarjat ovat nuottikuvaltaan helppoja, mutta ne aiheuttavat päänsärkyä niitä hiovalle.

Bachin kuusi Englantilaista sarjaa on järkälemäisempi kokonaisuus. Olen pitkään ihmetellyt, mikä näistä tekee erityisen englantilaisia. Nimi tulee ehkä säveltäjä Dieupartista, Lontoossa asuneesta ranskalaisesta, jonka musiikin aiheita Bach on teokseensa hyödyntänyt. Mutta englantilaisuus ei Bachille merkinnyt tämän enempää - sarjojen nimi on jälkimaailman keksimä, eikä Bach itse saanut näistä edes tekijänpalkkioita.

Musiikkina sarjoissa suurin ero on, että Englantilaisissa sarjoissa on monumentaaliset alkupreludit. Sarabandeissa ja couranteissa on myös tuplauksia, jotka tekevät niistä Ranskalaisten sarjojen sisarteoksia monumentaalisempia. Tanssiosat ovat suorempia, voimakkaammin aksentoivia: hienovireisyys ja sulokkuus eivät ole kovin suuressa roolissa: Englantilaiset sarjat ovat fyysisempiä ja motorisempia - vähän kuin englantilainen käsitys jalkapalloilusta. Pelottavilta vaikuttavat preludit paljastavat läheisessä tarkastelussa, että ne ovat Bachille harvinaista show-musiikkia: tekniset vaikeudet eivät ole niin suuria kuin kuulemalla luulisi. Nämä ovat teoksia, joita on kiva soittaa. Varsinkin 3. sarjan alku on hienosti kirjoitettu soittajaa ajatellen. Yksittäisistä esityksistä Pogorelichin No 2 on minusta riittävän vakuuttava.

Kansallisuustunne ei Saksassa ollut Bachin sarjoja väsätessä vielä noussut korkeuksiin: mutta kumpaakin sarjaa olisi voinut nimittää perustellusti myös Saksalaisiksi sarjoiksi. Kahden sarjan läpi kulkee saksalainen juonne: 2x6 allemandea, saksalaista maltillista tanssia. Ne ovat monesti bachilaisen filosofisen ajattelun ytimessä. Ranskalaisten sarjojen hienostuneisuus määrittyy juuri sillä, että Allemandet avaavat nämä sarjat himmeän mietiskelevinä. Englantilaisissa sarjoissa Allemandet rauhoittavat tunnelmaa suurten preludien jälkeen.

***

The English Suites by Bach - actually Bach never knew works by their established name. The link has been made through French composer Dieupart, living in London at time Bach used some motifs from his copositions in these suites, particularly No 1. Otherwise these suites are characterised by their large Preludes and doubled or extended Courantes and Sarabandes. Handel made some money in London, but Bach never got much of these works. Yet, they are fun to play, not so tricky as usual Bach's texture - or the French Suites - the English Suites are muscular, showy works, one could say they illustrate some difference between the nations. However, they can be said to be the German Suites as well - in each French and English Suites there is a reflective, moderate, philosophic Allemande - a German dance.

Alan Brooke - Churchillin vastavoima

Sodankäyntiin liittyy loputtomasti myyttejä, sankaritarinat voivat jäädä vaatimattomuuden tai kaunojen alle. Suomessa ehkä tulee mieleen eversti Valo Nihtilä, joka palveli Mannerheimiä hyvin, montaa kenraalia paremmin. Nihtilän strateginen kyky loisti jo talvisodan ensimmäisinä vaikeina päivinä.

Englannissa Churchillin retorinen päättäväisyys kätki alleen kävelevän katastrofin - strategisen ja taktisen sekamelskan. Esikunnassa harva uskalsi sanoa vastaan karismaattiselle maan tosiasialliselle johtajalle. Kuten aina demokratiassa, perustellun mielipiteen kuitenkin tulisi saada sijansa. Tällainen vastaansanoja oli Alan Brooke, myöhempi varakreivi Alanbrooke. 

Alanbrooken muistelmat kertovat 1950-luvun versiona vastaäänen Churchillin sodan suurelle kertomukselle. Sitä ääntä vahvisti muistelmien julkaiseminen tällä vuosituhannella sensuroimattomana. Muistelmat kertoivat miehestä, joka joutui kantamaan hirvittävää painetta kaoottisen ja ailahtelevaisen esimiehensä alla ja nostamaan äänensä häntä vastaan ja runnomaan ratkaisuja, jotka toimisivat myös käytännössä eikä pilvilinnoissa. Oli Englannin etu, että nämä kaksi luonteiltaan täysin vastakkaista miestä sietivät toisiaan, vaikka todella vaikeita hetkiä oli Alanbrooken päiväkirjan mukaan.

On tietysti vaikeaa päästä rauhan oloihin ja huomata suuren kertomuksen kunnian valuvan muualle. Alanbrooke haki lohtua lintuharrastuksestaan. Siivekkäiden parissa hän rentoutti tärveltyneitä hermojaan. Miehen elämä on kiinnostava ja siinä on aineksia viihdyttäväksi tarinaksi, josta ei puutu jännittäviä ja traagisia käänteitä, elämän tuomia omituisia symmetrioita.

***

In the heroic war tales and their shining heroes, we tend to forget those grey men in the shadows of the cabinet. One of those forgotten heros was Alan Brooke, Churchill's shadow - he was a balancing power for a cigar-smoking, whisky-drinking John Bull. Later Lord Alanbrooke never hesitated to raise his voice and opinion against Churchill's - he was just the person England needed at the time. He would have deserved better and more fair treatment after - his voice is heard muted in the first version of diaries and more loud and clear in the uncensored version. I hope his retirement days were happy after all such extremely nerve-demanding, endless series of meetings, all of highest importance: his hobby, the love of birds must have been a great comforter to a tormented, noble and brave officer - the right man in the right place at the right time.

The Finn in London

Prime Minister Harold MacMillian and Juuso Walden, Finland, August, 1963.

Sotaan joutuminen Englantia vastaan oli suomalaisille anglofiileille - heihin kuuluivat vaikkapa Mannerheim ja Ryti - kauhistus. Kun sotaan kuitenkin jouduttiin, pärjäiltiin sitten. Isä Rudolf Walden hääräsi sotahallituksen töissä ja hoiteli sivussa yritysbisneksiä minkä ehti. Rauhanteon jälkeen  businessyhteys piti luoda Neuvostoliiton lisäksi nopeasti taas myös länteen. Poika Juuso Walden muistelee elämäkerrassaan yhteyksiä saarivaltakuntaan.

Vaikka pohjoismaista hyvinvointivaltiota ei vielä ollut, patruunan muistelmista voi nähdä sen aihioita. Tehdas piti huolta omistaan. Kirkko rakennettiin, työtä tarjottiin yhteisössä ja perheen piti pysyä koossa. Jalkapallo oli tärkeää. Vähäisimmänkin toimen hoitajat tunsivat patruunansa ja arvostivat häntä.

Sodanjälkeinen Englanti oli karu, köyhtynyt maa, jonka elintaso oli uskomattoman matala nykyiseen verrattuna.

Patruuna majoittui mielellään samoihin nimihotelleihin - Ritz, Carlton, Lontoossa, ne olivat vähän kulahtaneita. Palvelusväki, portimot tulivat tutuiksi ja saivat patruunalta huomiota. He olivat taistelleet sodassa vastapuolella. He olivat sotaretkillään vammautuneet ja saaneet järjestetyn työpaikan hotelliin palvelutehtäviin. Rauhan aikana näihin miehiin kehittyi arvostus patruunaa kohtaan, he tunsivat ettei tämä ollut kuka tahansa, vaan vuorineuvos suhtautui heihin reilusti kuin oman tehtaansa poikiin, odottaen että he tekivät tehtävänsä.

Luokkayhteiskunnassa suomalainen talonpoikainen välittömyys oli uutta. Kun Juuso 1960-luvulla saapui Ritziin, porukasta puuttui vanha hissinkuljettaja. Walden kysyi muilta, missä hän on. Sairaalassa, tuli vastaus. Patruuna kysyi missä. Ei tiedetty. Vastaus ei patruunalle kelvannut. Hän lähetti miehen selvittämään vahtimestarin sairasvuoteen paikan. Osoite tuotiin kohta Waldenille. Hän käski lähettämään vanhalle palvelijalleen pullon viskiä sairaalaan toipumista vauhdittamaan.

***

To Finland and its many anglophiles - including our Prime Minister Risto Ryti and Marshall Mannerheim - a war against Britain was a nightmare. But after the war we got back in business as usual. One of those businessmen was Juuso Walden, a son of Rudolf Walden, the left hand of Mannerheim. Juuso loved post-war London and its big hotels Ritz, Carlton - still famous, but shabby. He took their personnel his own, by his natural, generous Finnish leader of the peasant/industrial community charm and spirit. On these principles, the Nordic Welfare State model was established. In English class system his generosity was noted and appreciated. Once on visit in 60's, he noticed that old invalid elevator man was missing from the line. He asked for him, made them find out the hospital where he was placed. To that address he sent to his servant a bottle of whisky to help him to get well soon.

Source: Juuso Walden - viimeinen patruuna. Pertti Klemola 1970. S.37-38. Kuvaliite, 3.kuva.