Robert Whiten uusin levy?

 

The Man in the Moon, stained glass from St Mary’s, Burnham Deepdale, Norfolk - and David Wulstan, the pioneer for Robert White’s music.

Robert White on nimi, joka varmasti herättää useampiakin mahdollisuuksia erehtyä henkilöstä, oma Robertini on Tudorien ajan säveltäjä, joka syntyi Lontoon Holbornissa noin 1538, kuoli ja tuli haudatuksi Westminsterin St Margaretiin 1574. Mozartin ikäinen säveltäjämestari kuoli kulkutautiin perheensä kanssa, säveltäjän liikuttava viimeinen toive oli tulla haudatuksi lastensa rinnalle. 

White oli lyhyen elämänsä aikana käynyt kuitenkin merkittävän kierroksen myös pääkaupungin ulkopuolella, erityisesti hänet yhdistetään Cambridgeen, jossa hän sai kuoro-oppinsa. Pian hän siirtyi Elyyn, Christopher Tyen - hänkin säveltäjä - seuraajaksi kuoromestarina. Robert meni naimisiin Tyen tyttären kanssa 27-vuotiaana. Pian sen jälkeen hän siirtyi Chesterin katedraaliin ja sieltä muutaman vuoden päästä urkuriksi ja kuoromestariksi peräti Westminster Abbeyn palvelukseen. Lontoon poika oli palannut kotiin - omaisuuttakin oli kertynyt, testamentissa hän huolehti Sussexin omistuksistaan.

Emme tiedä Robertin kasvoja, emme tiedä Lontoon pojan ja kanttorin tytön tarinaa, mutta sävellyksiin voimme tutustua. Sekään tarina ei ole itsestäänselvä. David Wulstan levytti Whiteä 1977 Clerkes of Oxenford-ryhmänsä kanssa. Wulstan oli myöhemmän The Tallis Scholars-ryhmän Peter Phillipsin oppi-isä. Juuri hänen levytyksensä Whiten klassikoista Gimell-levymerkille pyörii nyt levylautasellani. Norfolkin Salle-kirkossa äänitettyä ohjelmaa kelpaa kuunnella.

White teki sävellyksensä kahden maailman ja kahden kuningattaren välissä, Maryn ja Elizabethin, katolisen ja protestanttisen. Itse musiikissa jännite heijastuu jossain määrissä teosten aiheisiin, ehkä se tuo myös sävellyksiin oman lisäsyvyytensä. Taas kerran englantilainen säveltäjä herkistyy illan tuntojen äärelle iltahymniin Christe qui lux es et dies (Kristus, joka on valo ja päivä) peräti neljänä versiona. Whiten mukana vaellamme Jeremiaan valituslaulujen ja psalmien äärellä. Phillipsin levyn avaa suuremmoinen Magnificat, jossa sopraanot maalaavat ylä-äänet omiin korkeuksiinsa. Whiten musiikin pitkät linjat ja melodinen taju ovat sävähdyttäviä. The Tallis Scholarsien levyä voi suositella johdannoksi säveltäjän tuotantoon - oppi-isä Wulstanin levyt ovat hankalammin saatavissa ja ainakaan CD-formaatissa eivät muodosta yhtä tiivistä kokonaisuutta.

https://youtube.com/playlist?list=OLAK5uy_mAp-2PnmQSAc2zl3ajbctbIeFBRt_N_cs&si=axin0NHX6fkX1R1o

Robert Whiten nimi olisi ilman Wulstania ja Phillipsiä pölyttynyt arkistoihin. Levyä kuunnellessa on selvää, että musiikki on kaikessa traditio-tietoisuudessaan mitä suurimmassa määrin elävää, koskettavaa ja persoonallista, tekijän murheellisesta kuolemasta huolimatta.

***

Robert White - there are so many persons named that, but only one Tudor composer of his stature. A short and successful life, great compositions - Peter Phillips’s The Tallis Scholars and their interpretation of White’s Magnificat is a good starter to this great master. We do not know his face, but Phillip’s teacher David Wulstan had a face that could be used here. He had some personality.

Edeltäjiä ja johdannaisia - Horsemanin kirja Rowlingin menestysteosten laukaisualustana

Sain jostain Harry Potter-sarjan syntyhistoriaa käsittelevästä artikkelista vinkin, että J.K.Rowling oli nuorena lukenut kirjan, jonka vaikutteet näkyvät sarjassa selkeästi. Kyseessä on Elaine Horseman ja hänen kirjansa Hubble's Bubble. Kirja ilmestyi 1964 ja se suomennettiin pian nimellä Kuplii kuplii. En ollut itse nuoruudessani kuullutkaan teoksesta, pari kaveria muisti sen lukeneensa - ja pitäneensä kovasti sen perienglantilaisesta tuomiokirkkokaupungin tunnelmasta.

Horsemanin kirja on jäänyt varsin pienille painosmäärille, Englannista sitä on lähes yhtä hankala löytää kuin Suomesta. Saksalaisia ja ranskalaisia käännöksiä sen sijaan on myynnissä. Etsin omaa suomennettua kappalettani pari vuotta, kunnes löysin kohtuullisen ehjän kappaleen kierrätyshyllystä. Aloitusosan jälkeen ilmestyi vielä pari jatko-osaa, jotka nekään eivät osoittautuneet varsinaisiksi menestysteoksiksi: suomeksikaan ne eivät ole kääntyneet.

Kuplii kuplii lähtee vähän verkkaisesti liikkeelle. Lapset päätyvät kesää viettämään vieraaseen kaupunkiin sukulaistädin luokse äidin sairastaessa. Tädin hoivissa on myös omaleimainen sisaruskaksikko, johon tutustutaan jännitteisissä merkeissä. Vasta puolessa välissä kirjaa päästään varsinaisiin velhohommiin kiinni ja loppu meneekin omalla painollaan. Pikkukaupungin Cathedral Close on hyvin kuvattu salakäytävineen - se tuo mieleen vastaavan kokonaisuuden vaikka Wellsistä.

Pottereiden mielikuvitukselliseen menoon tottuneille kirja varmasti vaikuttaa tylsältä. Kuplii kuplii pitää juurensa todellisuudessa - ainakin pääosin - noitakeinoja tärkeämmäksi nousee lopulta asioihin vihkiytyneiden välille kehittyvä yhteishenki. Huomasin hykerteleväni kohdissa, joissa lapset vanhanaikaisesti lopulta jännitteiden jälkeen saavuttavat sovun ja yhteisymmärryksen. Potterit ovat kyllä kirjoja kaveriyhteisöistä, mutta myös sovittamattomista vastakkainasetteluista. Horsemanin kirja on siis sympaattisella tavalla perinteinen, eikä tarvitse monimutkaista teknistä apparaattia tuekseen - velhontaidotkin opitaan yksinkertaisesti alan kirjaa tulkitsemalla ja ahkerasti kasvitiedettä harjoittamalla ja tietoa jakamalla. Ja koettamalla parhaansa mukaan pärjätä tulosten kanssa. Aikuisetkaan eivät aina ole niin jästejä kuin aluksi vaikuttaa, jopa yhteistyö on mahdollista. Myös pienimmät lapset ovat mukana juonenkuljetuksessa, mikä on poikkeuksellista - varhaisteinit suhteuttavat toimintaansa paitsi aikuisiin, myös itseään nuorempiin.

Rowling on selvästi käyttänyt Horsemanin kirjaa ideoittensa ja henkilötyyppiensä kasvatusalustana. On merkillistä, että Pottereiden suosion jälkeen sen edeltäjästä ei ole vaivauduttu ottamaan uutta painosta. Ehkä sen vaatimattomuudessa ja inhimillisessä mittakaavassa ei ole nähty menneessä eikä nykyisessä ajassamme suurta kaupallista potentiaalia. Se on sääli, eikä paljon lohduta, että myös tunnetumpi perinteinen englantilainen lastenkirjallisuus Ihmemaan Liisoineen, Nalle Puheineen ja Vesirottineen on kärsinyt disneysaatiosta - lähteitä ei enää niin yleisesti tunneta, vaan helpommin niiden johdannaiset - usein ylikypsiksi keitettyinä.

Kuvituksella voi olla myös merkityksensä, että Horsemanin kirja ei noussut lentoon sankareidensa tavoin. Piirrokset ovat kiinnostavia, pääosin henkilökuvia ja pyrkivät aikuismaisesti tuomaan hahmojen persoonallisuutta esille muutamalla vedolla. Lasta ehkä kiehtoisi enemmän graafisempi, selkeämpi ja konkreettisempi lähestymistapa yksityiskohtien kautta. Mutta tässäkin on Horsemanin kirjan vahvuus - Rowlingia enemmän hän luottaa lapsen kykyyn tuottaa tarvitut yksityiskohdat itse omassa mielessään, eikä rautalangasta väännettynä. Potter-kirjat ovat yksityiskohtiensa kuvauksissa kuin elokuviksi syntyneitä - ja nykyaikaisesti tarjoavat autenttisena kokemuksena teoksiin tutustumista juuri elokuvan kautta. Jos se estää kirjaan tarttumisen kokonaan, onhan se vahinko. Rengistä, elokuvasta, on tullut isäntä: alkuperäisen lähteen, kirjan, tappioksi.

***

Everybody knows J.K.Rowling, but who knows Elaine Horseman and her Hubble's Bubble? That quintessential story of friendship-building of young children added with a dash of witchcraft - this really was an interesting precursor for much later Potter-books, and an inspirational starting-point to J.K.Rowling. Horseman's books are rare - new editions should hit the market. 

Englanti vai Amerikka - kaunokirjallista vääntöä

Some earlier volumes of the Yellow Library from the 1950’s-1960’s.

Alfred Hayes:In Love, Graham Greene: The Comedians

Richard Hughes: In Hazard, L.P. Hartley: The Go-Between

Suomessa laatukirjallisuuden tunnetuin sarja on Keltainen Kirjasto. Se toi sodan jälkeen suomalaisen yleisön saataville valikoidusti laadukasta käännöskirjallisuutta eri maista, teoksia on massiivisessa sarjassa ilmestynyt yli 500.

Eräs sarjan perustajan, Jarl Hellemannin, taka-ajatuksista oli integroida maamme kulttuurista makua länteen. Tämä tarkoitti länsimaisen kirjallisuuden laajan ja edustavan esittelyn lisäksi myös kriittisen Itä-Eurooppalaisen kirjallisuuden esittelyä: Boris Pasternakin Tohtori Zivago esiteltiin suomalaisille lukijoille jo 1958. Äänensä sarjassa ovat saaneet myös Afrikan ja Aasian laatukirjailijat, Australiaa ja Etelä-Amerikkaa unohtamatta.

Sarjan yksi mielenkiintoisista sisäisistä väännöistä on Englannin ja USA:n proverbiaalinen painiottelu. Molskille päästettiin hyvin varhaisessa vaiheessa USA:n voimakirjailijat Hemingway, Steinbeck ja Faulkner. Sarjasta muodostui heidän teostensa takuuvarma suomennosalusta - esimerkiksi Vihan hedelmät on sarjassa ilmestynyt peräti kahtena käännöksenä - samoin myöhemmän suuruuden J.D.Salingerin slangistaan 1960-luvulla kohuttu Sieppari ruispellossa on käännetty uusiksi. Emämaan Englannin kirjailijoista sarjassa on laajimmin esitelty Graham Greene, jonka kirjoista peräti 10 on ilmestynyt suuressa Keltaisessa. Greenen kaksijakoisen kirjailijaroolin mukaisesti kaikkea ei kelpuutettu sarjaan, vaan teosten vakavin osa Voima ja kunnia - Kiveä kovempi (Brighton rock) akselilta - Greenen viihteellisempi puoli kuten Tädin kanssa maailmalla julkaistiin muualla, usein kuitenkin emäkustantamo Tammen lipun alla. 

Greenen asema käy kuitenkin painiottelussa nopeasti tukalaksi. Saarivaltakunnasta ei tule suuresti apuja USA:n vahvaa miesrintamaa vastaan. Seuraavaksi eniten sarjassa julkaistu britti on hieman yllättäen nimeltään Kazuo Ishiguro 8 teoksellaan. Laadullisesti Ishiguro on korkeatasoinen herkillä ja peribrittilaisilläkin aiheillaan, kuten Pitkän päivän ilta - unohtumaton hovimestarikuvaus tai keskiajan perusteellinen uudelleenherättäminen Haudattu jättiläinen-romaanissa. Mutta brittikaksikkomme ei mahda mitään Uuden Mantereen macho-miehille, joiden avuksi ilmaantuu myös painin suurmestari, Garpin maailman John Irving, jota on sarjassa julkaistu lähes loputtomasti. Britit ovat nopeasti sillassa ja lopulta selällään matossa. Sarjan nykypäätä tarkastellessa sama trendi jatkuu naisissa. Brittinaisia ilmestyy sarjaan varsin myöhään Sarah Watersin, A.S.Byattin ja Doris Lessingin hahmossa, mutta Amerikan naiskirjailijat peittoavat heidät ainakin lukumääräisesti, suvereenin Toni Morrisonin johdolla.

Keltaisessa kirjastossa on ollut poikkeuksellisen hyvä Nobelin kirjallisuuspalkinnon vainu: useat kirjailijat ovat saaneet teoksensa sarjassa julki jo ennen palkinnon myöntämistä. Greene ei tunnetusti koskaan saanut palkintoa, mutta läheltä sekin piti: Ishiguro taas sai tunnustuksensa muutama vuosi sitten. Osa sarjan briteistä on ”yhden kirjan ihmeitä” - heitä ovat L.P.Hartley, Alfred Hayes, Aldous Huxley, Andrew Miller, Andrew O’Hagan, A.S.Byatt ja Evie Wyld - Byattia ja Huxleytä lukuunottamatta he ovat jääneet suurelle yleisölle varsin tuntemattomiksi. Useamman kirjansa sarjaan saaneet Richard Hughes, Bruce Chatwin, Michael Frayn ja Jonathan Coe eivät hekään ole kaikkein näkyvimpiä - vaikka esimerkiksi vasta lukemani Frayn Vakoojat on sympaattinen kadotettua lapsuutta L.P.Hartleyn hengessä lähestyvä tutkielma, jossa kasvien tuoksuilla on mielenkiintoinen osansa. Kosmopoliitti Chatwinin tiivis Posliiniparoni on taas historiallinen sukellus rautaesiripun takaiseen Tsekkoslovakian kulttuurielämään.  

Ehkä mielenkiintoisimman kattauksen nykybrittikirjallisuutta tarjoaa kuitenkin Englantiin emigroituneiden ja siellä kirjallisen uran käyntiin saaneiden joukko, lista on komea: Wole Soyinka, Elias Canetti, Abdulrazak Gurnah - he ovat kaikki nobelisteja, sekä Jhumpa Lahiri, joka ainakaan vielä ei ole palkintoa saanut. Jos syntyperäisiä brittejä voi jossain määrin syyttää nykykirjallisuuden vähäverisyydestä, niin ainakin muualta tulleet ovat senkin edestä saaneet innoitusta saaren yleisesti korkeasta kirjallisesta tasosta - V.S.Naipaul Trinidadista saapuneena on kiinnostavasti kertonut kokemuksistaan kirjojensa muistelmajaksoissa. Korkeakulttuuri on innostanut tulijoita myös ylittämään perinteisen laatutason ja kiipeämään kohti uusia laadullisia huippuja. Tässä suhteessa Englannissa kirjoittaneet muualta tulleet rinnastuvat myös Amerikan vahvasti siirtolaistaustaisten ylpeään ja laadukkaaseen perinteeseen.

Maahan saapuneiden kirjallisten lahjakkuuksien rinnalla on myös päinvastainen juonne: ainakin Greene ja Chatwin poistuivat Englannista ja kiertelivät maailmaa Patagoniasta Kuubaan, Australiasta Haitille, kotimaa tuntui ainakin jossain määrin ahtaalta ja rajoittavalta: molemmat kuolivat Ranskassa. Molemmat kirjoittajat ovat kosmopoliittisuudestaan huolimatta selvästi englantilaisia, ironisia ja selkeitä, mutta vaikeasti avautuvia, salaisuuksia sisässään hellien. Siitä lähtökohdasta oli hyvä tarkastella myös muita maita, kuivasti ja terävästi havainnoiden.

***

Olen pyörinyt tarkastelussani Suomessa toimitetun kirjasarjan ympärillä. En väitä, että osittain satunnaisestikin sarjaan valikoituneet teokset edustaisivat koko kuvaa Englannin kirjallisuudesta. Moni Englannin nykykirjallisuuden suuri nimi on päätynyt muiden suomalaisten kustantamoiden talleihin, kuten Lawrence Durrell, Martin Amis, Iris Murdoch tai vaikkapa Will Self. Painiotteluksi kuvaamani vastakkainasettelu Amerikan ja Englannin kirjallisuuden välillä ei ole kuitenkaan täysin mielikuvitustani, vaan myös Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajien listaus heijastaa sitä. Jostain syystä pohjoismainen raati on syystä tai toisesta välillä sorsinut englantilaisia. Ensimmäinen palkittu britti oli Kipling vuonna 1907: siitä seuraava oli John Galsworthy 1932. Ensimmäinen nobeloitu jenkki oli Sinclair Lewis 1930. USA tasoitti ja meni johtoon Eugene O’Neilin ja Pearl Buckin Nobeleilla. Sodanjälkeisistä palkitusta T.S.Eliot oli ikäänkuin uuden ja vanhan mantereen edustaja. Sitten tapahtuu kummallisuuksia: briteistä palkitaan filosofi Bernard Russell ja kahden kauden pääministeri Winston Churchill, molemmat kieltämättä kirjallisia henkilöitä, mutta… Sitten ottelussa tapahtuu ratkaisevan tuntoinen käänne: järjestyksessä William Faulkner, Ernest Hemingway ja John Steinbeck pokkaavat mitalinsa ja rahat Nobel-komitealta. Sen jälkeen olisi Greenen vuoro kaventaa, mutta mitään ei tapahdu. Komitea niittaa kirjallisen maaottelun 1970-luvulla: tunnustuksen saavat parin vuoden väleissä Saul Bellow, I.B.Singer ja Czeslaw Milosz. USA on karannut toivottoman tuntuiseen johtoon. Komitea itsekin hätääntyy ja löytää Elias Canettin, joka on pitkään vaikuttanut Englannin kulttuuripiireissä. Suomalainen yleisö oppii tuntemaan hänen värikkäät muistelmansa. Komitea antaa myös William Goldingin kaventaa tilannetta, Kärpästen herran kirjoittajan jälkeen kuitenkin palkitaan USA:an asettautunut Joseph Brodsky ja viimeinen niitti USA:n joukkueelle on mustan naiskirjailijan Toni Morrisonin kiistatta ansaittu tunnustus 1993. 

Nykytilanne menee monimutkaisemmaksi: Morrisonin jälkeen palkinnon ovat USA:sta saaneet Bob Dylan ja toinen runoilija Louise Glück. Englannissa vaikuttaneiden Wole Soyinkan vuoro 1986 on merkitty Nigeriaan, V.S.Naipaulin palkinto 2001 Trinidadiin ja vuoden 2021 valinta Abdulrazak Gurnah Tansaniaan. Komitea myöntää kuitenkin tasoitukset emämaa- Englannille: dramaturgi Harold Pinter saa Nobelinsa hieman yllättäen 2005, siitä kahden vuoden kuluttua on Doris Lessingin vuoro ja lopulta Ishiguron 2017. Nähtäväksi jää, onko komitea maantieteellisessä tasapainopyrkimyksessään päätymässä tänä vuonna taas USA:n kirjallisen kentän puoleen. Keltaisen kirjastoon valikoitujen teosten perusteella amerikkalainen naiskirjailija voisi olla hyvinkin todennäköinen. Painimaaottelun hengessä John Irving olisi valinta suuren yleisön mieleen, mutta hän voi olla arvovaltaiselle ja snobistiselle komitealle liian rahvaanomainen valinta - englantilaisten helpotukseksi.

***

Keltainen Kirjasto (The Yellow Library) has been a high-quality series which has introduced the Finnish literary audience to some best novels and short stories of modern world literature. My essay is a light-hearted wrestling competition between US and UK authors published in this series, by publisher Tammi (Oak). In the series, over 500 volumes has been published since 1954. In the early years, Ernest Hemingway, John Steinbeck and William Faulkner were the US stars in the series: from UK side Graham Greene has appeared in 10 volumes and Kazuo Ishiguro in 8. When compared with the Nobel Prize of literature, the same competion is apparent between the US and UK authors. USA has some edge there, and I think it will be most likely some US author will receive this prize in years to come - for the sake of keeping the balance. 

https://www.britannica.com/topic/Winners-of-the-Nobel-Prize-for-Literature-1856938

 

Leijonat tasa-arvoisempia kuin leijonattaret - Animal farm by Orwell(s) revisited

Eileen O'Shaughnessy

Englannin Lionesset eli naisten maailmanmestaruus-joukkue kärsi finaalissa tappion. Tulos oli ansaittu, Englannin peli ei aina ollut fair play: Espanja piti palloa turhauttavan kauniisti ja myös tehokkaasti. Englannin lehdistön ja poliitikkojen hehkutus pelistä etukäteen oli väsyttävää ja taas kerran enteili lopputulosta. Vain syylliset tappioon on nyt löytämättä. Itse sanoisin, että jalkapallossa on tarkoitus tehdä maali tai maaleja ja tulos on sitä kautta ymmärrettävä: toiset ovat toisia parempia. 

Seurasin kisojen lisäksi sitä, miten ihmiset puhuivat niistä. Yllättävän monet jalkapalloa seuraavat ihmiset arvottivat naisten pelaamista potkupalloksi, joka olisi vielä jotenkin kehittymätöntä miesten peliin verrattuna. Tätä vasten leijonattarien hehkuttaminen tuntuu vähemmän opportunistiselta - yleisössä ja sen asenteissa on vielä kasvattamista ja on vain hyvä, jos poliitikot tekevät tätä työtä edes joltain osin. 

***

Törmäsin Timesin jutussa vasta siihen, että Orwellin menestysteos Animal Farm - meillä Eläinten vallankumoukseksi suomennettu - oli oikeastaan myös hänen vaimonsa ideoiden ansiota. Kotioloissa käydyt keskustelut vaikuttivat teoksen kokonaisuuteen, joka on samalla viihdyttävä ja kasvattava - kaikenikäisille.

https://www.washingtonpost.com/books/2023/08/16/orwell-animal-farm-wife-biography/  

Sain taas käsiini ohuen kirjan pokkariversion - pamfletin hengen mukaisesti se oli helppo lukea läpi yhdeltä istumalta. Muistissa oli säilynyt paljon, työhevosten tinkimätön asenne ja elämän päätös, sekä farmin pelisäännöt, jotka päivittyivät kuin näkymättömän käden opastamana. Kaikki edellisen lukukerran jälkeen luetut totalitarististen maiden elämäkerrat eivät ole heikentäneet Eläinten vallankumouksen tuoreutta. Valta turmelee yhä ja tämä on kirjassa esitetty tunteilematta ja täsmällisesti.

Onko kirjan menestyksekäs rakenne ja idea vaimon ansiota? Orwell ei varmasti ollut aviomiehenä samanlainen pyhimys kuin hänestä kirjoittajana on tehty. Eikä edistyksellinen rouva olisi kestänyt maanisen yhteiskunnan muuttaja-miehensä keittiöjorinoita, ellei itsekin olisi elänyt niistä. 

Kirjalle oli olemassa tilaus ja se joutui odottamaan julkaisuaan jonkin aikaa, että Britannian vaalit saatiin alta pois ja rauha tehdyksi. Kirja julkaistiin loppukesällä 1945 ja lukijat pääsivät miettimään, onko Napoleon-sika Stalinin muotokuva, vai onko siinä myös vahvoja Churchillin piirteitä. Tästä syystä julkaisija lykkäsi myyntivalttinsa markkinoille tuloa. 

***

Eileen O'Shaughnessy eli rouva Blair on saanut tuoreessa Anna Funderin elämäkerrassa oikeutta. Kun hänen miehensä sivuutti rouvansa panoksen jokseenkin systemaattisesti, tämän ovat vuorollaan tehneet myös Orwellin elämäkerturit. Eläinten vallankumouksen osoittautuessa menestykseksi, Eileen oli jo kuollut. Nettiä selaillessa paljastuu jo ilman Funderin kiinnostavaa kirjaakin, että Eileen oli vahvasti mukana Wigan-kirjan tuotantotaisteluissa sekä Katalonia-kirjassa kahdella rintamalla - Kataloniassa miehensä mukana sodassa ja myös kustannustaisteluissa. Kumpikaan teoksista ei ollut mikään myyntivaltti, vaan niiden maine kasvoi vasta myöhemmin - eikä rouva ollut enää saamassa työstään kiitosta. Sankariksi nousi leskimies - tässähän ei sinänsä ollut mitään väärää. Eileenin visionäärisiä runoja on myös istuteltu 1984 romaanin innoittajaksi.

Decencyä (säädyllisyys) painottanut Orwell olisi voinut antaa reilummin tunnustusta myös väsymättömälle ja älykkäälle vaimolleen, joka yhteisen kodin pintojen puhdistuksen ja hengenpitimien järjestämisen lisäksi kouli miehensä kirjallista tyyliä sekä antoi myös hänen hengelleen ravintoa ja ympäristön, jossa isoja teemoja oli mahdollista rakentaa. Tasa-arvo näyttäisi nyt - kiitos Anna Funderin työlle - toteutuvan ainakin postuumisti ja täydentää ihanteellista kuvaamme Eric Blairista sekä George Orwellista. Reilu peli tuntuu taas olevan mahdollista - myös Englannissa. 

https://www.rnz.co.nz/national/programmes/saturday/audio/2018901393/anna-funder-how-george-orwell-wrote-his-wife-out-of-his-story

***

From the success of the Lionesses to the background of  Animal Farm by George Orwell. The new biography of Mrs Blair AKA Eileen O'Shaughnessy has revealed that she had much stronger role that was told us - by his biographers and by Mr Blair himself (as George Orwell). Her work and ideas are not only in background of Animal Farm but also in The Road to Wigan Pier and Homage to Catalonia. She fighted with him for democracy in Spain. Equality is difficult, as proved by The Lionesses and by the immortal pages stemmed from the thinking of the Orwells.

Kauniimman elämän kaipaus

Olin toukokuussa kuuntelemassa Grigori Sokolovin pianokonserttia, jossa hän soitti alkupuoliskolla Henry Purcellin musiikkia. Suhtauduin ennakkoon varauksella tähän ohjelman osaan - iso pianisti esittämässä vähänuottista musiikkia, jota ei oikeastaan kukaan enää esitä, eikä varsinkaan pianolla. Yleisö hiljennettiin 45 minuutiksi kuuntelemaan pieniä kappaleita, joita harva tunsi, itsekin tiesin ennakkoon vain Chaconnen. Tunnelma oli omituinen:  välillä unelias, tunkkainenkin: yleisön seasta kuului jopa äänekäs kuorsaus jossain vaiheessa. Soittamisen laatu oli kuitenkin kauttaaltaan huipputasoa, teoksissa soi himmeä hehku, musiikki heräsi eloon, välillä jopa riehakkaisiin tunnelmiin, ainakin suhteellisesti. Konsertin aloittaneesta Groundista lähtien tunnelmassa oli myös melankolinen, leimallisesti purcellmainen juonne, joka pysäytti kauneudellaan. Aivoni sanallistivat tuon ilmapiirin muotoon ”kauniimman elämän kaipaus”, joka kummitteli ja suureni mielessäni halki konsertin. Pianisti oli uponnut omaan karhumaiseen surumielisyyteensä, joka tuntui vaativan selitystä.

Aloin pitää konserttia jonkinlaisena poliittisena kannanottona. Venäläinen pianisti soittaa vihollismaa Englannin musiikkia Ukrainan sodan kauhujen aikana ja kaipaa johonkin aikaan, jolloin asiat ainakin mielikuvissamme olivat paremmin. Yleisölle tarjoiltiin pakoa todellisuudesta ja ehkä verhottua anteeksipyyntöä barbaarisen, kulttuuria ja ihmisiä tuhoavan Venäjän puolesta. Ehkä se oli myös toive rauhan ajasta, joskus.

***

Purcell kuoli nuorena jättäen jälkeensä melkoisen nipun maallisia ja hengellisiä sävellyksiä. Kuuluisan ja juhlitun säveltäjän tuotannosta tunnemme hyvin vain pienen osan, senkin usein popularisaation kautta. Sitä ovat tehneet niinkin erilaiset toimijat kuin Benjamin Britten, Peter Townshend (The Who) ja Stanley Kubrick. Kaikki ovat halunneet luoda katseen omista lähtökohdistaan oman kaihonsa kultamaahan, menneeseen Englantiin, jonka musiikki sykkii sensuaalisuutta ja hartautta - ainakin mielikuvissamme. Keuhkotautiin kuollut säveltäjä ei ole keskuudessamme tuomassa täydentävää kuvaa.

Kaipaamme parempaa. Kyllästymiseen asti tiedämme, mistä Brexitissä oli kyse: osa ihmisistä ajatteli, että ulkomaalaisia on liikaa, terveydenhoidon kapasiteetti ei riitä turvaamaan loppuelämän laatua, kaikille ei riitä työtä. Pettymys tuntuu valtaavan alaa kaikkialla. Politiikka tuntuu jännitteisemmältä kuin koskaan, pilakuvat henkilöistä, joiden pitäisi ajaa yhteisiä asioita, kauhistuttavat räikeydellään ja tarpeettomalla kärjistyksellään. Yleisökommentteja seuraamalla huomaa, että kuvat heijastelevat yleisön makua ja käsitystä asioiden tilasta masentavan hyvin. Hyvinvoivia ihmisiä on jättänyt maan: yksi uuteen asuinmaahansa pettynyt on myynyt sukunsa tarinan viihdeteollisuudelle polttaen siltoja ja ihmetellen nyt mitä elämässä oli tarkoitus tehdä. Emme ymmärrä hänen ongelmiaan ja samalla tajuamme joltain osin hänen maailmatuskaansa: kuten T.S.Eliot kaunopuheisesti toteaa runossaan: ”Life is very long.” Elämän pituus voi tosiaan tulla yllätyksenä: tämän päivän valintamme vaikuttavat myös huomiseen.

Puolueet tuntuvat olevan samassa umpikujassa. Niille kauniimpi elämä tarkoittaa korkeampia kannatuslukuja ja niiden ylläpitoa mieluummin vaaleista toiseen: tarvittaessa vaikka ihmisiä, yhteistyötä, arvoja ja luontoa jalkoihin polkemalla. Englannin kaksipuoluejärjestelmä on kuin omaa häntäänsä pureva käärme: puolueen voitto kätkee sisäänsä myös tappion siemenen, jota onnettomat johtajavalinnat lannoittavat tehokkaasti. Kierre syö tehokkaasti kansalaisten luottamusta poliittiseen järjestelmään sinänsä. Tämä on vakava asia, kun sille järjestelmälle ei oikeastaan kaikesta kyseenalaistamisesta huolimatta ole löytynyt säädyllistä korvaajaa. Britanniassa varmaan lähinnä oleva vaihtoehto oli pääministerin erityisavustaja Dominic Cummingsin luonnostelema tehopolitiikka, jossa kalkkeutumisesta kärsivä järjestelmä piiskataan tekoälyn ja profilointien pohjalta täysiveriseen toimintaan, jonkinlaiseen valistuneeseen despotiaan, jolla on perinteisen britti-parlamentarismin kanssa vähän tai ei ollenkaan tekemistä. 

Cummings ainakin oli perus-parlamentaarikkoihin ja heidän asioiden loputtomaan vatvomiseensa väsynyt, samoin hän kyllästyi moneen ministeriin, pääministerin rouvaan ja lopulta myös itse Johnsoniin. Hän sai itse lähteä ja vaikuttaa nyt tasapainoisemmalta lukiessaan, kirjoittaessaan - keskittyen niihin, eikä poliittisen kentän sotkemiseen. Hänen teksteistään välittyy kuva älykkäästä, oppineesta ja perinteisen kärjekkäästi itseään ilmaisevasta henkilöstä, jonka sisimmät ja salaiset pohdinnat ovat vahvasti akateemisia. Julkisuuteen hän tulee mielellään purskautuksillaan, joissa maanläheisemmät ilmaisut eivät jää vakan alle muiden esiin kaivettavaksi. Hänen mediastrategiansa toimii tässä suhteessa hyvin, lehdistön ei ole tarvinnut kaivaa hänen luurankojaan esiin - hän on pystynyt itse aika suvereenisti ottamaan etumatkan journalisteihin - hän on tässä suhteessa jotenkin Steve Ovettin kaltainen juoksu- ja mediaihme - omilla usein kyynisillä ehdoillaan.

Viisas hakeutuukin politikoinnin seuraamisesta kirjojen pariin. Nykymaailmassa on liikaa vaihtoehtoisia virikkeitä ja liikaa syventymistä katkovia häiriötekijöitä: silti lukemista tulee harjoittaa niistä huolimatta ja niiden ohella. Luin intensiivisesti useaa kirjaa, moni niistä on täyttänyt minut levottomuudella, mutta Jukka Koskelaisen Viisi matkaa Saksan sieluun on tuottanut häiriötöntä iloa ja ihailua. Kirjailija on käynyt valtavan tausta-aineiston läpi ja tiivistänyt sen punnituksi pohdinnaksi, jossa hän etsii Saksaa uteliaisuudella, johon itsekin pyrin tässä Englanti-blogissani. Koskelainen tekee ison havainnon saksalaisen filosofian pohjalta kansallisesta pyrkimyksestä kokonaisuuteen - englantilaisuus ei samassa määrin sisällä tätä pyrkimystä, merkitys syntyy pienemmistä asioista. Tiivistys on karkea, mutta se tavoittaa Saksan hengen lisäksi myös jotain englantilaisuuden sisimmästä olemuksesta, imperiumin sisäänrakennetusta sisäänpäinkääntymisestä ja kotoperäisyydestä. Sartrea mukaillen Englanti on ollut tuomittu maailmanvallaksi ja nyt lumous on haihtumassa: valta on otettu omiin käsiin. Puolustettavana onkin kansainvälisten arvojen sijaan oman kylän kaavoitusratkaisut ja perheen, läheisten, kodin tila. Nähtäväksi jää, kaipaako eläköitynyt näyttelijä vielä kovin lavalle, modernisoitujen tulkintojen pariin.

Britannian lehdet seuraavat uskollisesti hiipuvan rikkauden ja haihtuvan kauneuden pintajulkkiksia. Timesin suosikkikolumnistini James Marriott on 1.heinäkuuta 2023 kolumnissaan huolissaan, kuinka aikamme niin suurelta osin kuluu joutavanpäiväisen trivian, Love Islandin ja Barbie-elokuvan seurannassa. Ovatko ne tosiaan parasta mitä aikamme voi juuri nyt tarjota? Vai onko kolumnistista tulossa hyvää vauhtia kangistuva konservatiivi? 

Itse hakeudun Katie Pricen ja Kardashianin klaanin seurannasta pakoon myös vanhoihin, taattuihin lukuelämyksiin. Yksi sellainen on Nancy Mitfordin kirja Aurinkokuningas Ludvig XIV:sta. Mitford osasi viihteellistää elämäkertansa, mutta hän leipoi makean jälkiruoan sekaan myös suolaisempaa, katkerampaa makua. Muistan kirjan vaikutelmat: hovin loistokkuus, sotaretkien menestys, pöydän ja vuoteen ilot himmenevät asteittain, varjot pitenevät. Kaiken keskipisteenä oleva kuningas menettää läheisiään, terveyttään, huoli oman ruumiin ja hengen tilasta johtaa häntä asteittain myös miettimään kohtaloaan haudan tuolla puolella. Onko hän kaikesta menestyksestä huolimatta ollut sittenkään Hyvä Kuningas? Viisaat neuvonantajat toimivat epäilyn tiloissa helpottavina ja elämänmuutoksen aikaansaattajina. 

Englannin Mitfordit olivat kummallinen, lähes kaikkia ääripäitä poliittisesti edustava sisarussarja. Heidän muistelemisensa on oivallista eskapismia kesän päivien kallistuessa kypsään vaiheeseensa. Lainasin kirjan aikanaan teetä tarjoilevan tätini kirjastosta - nyt minun on etsittävä se käsiini jostain. Uusia painoksia siitä ei ole tehty, kirjakaupat vähenevät kaikkialta, mutta jostain sen löytää, unohdettuna: säteilevänä.

***

This text is a strange mix of theme ”longing for a more beautiful life” - ranging from the music of Purcell to the sisters of the Mitford family - and in between commenting Dom Cummings and an excellent Finnish essayist Jukka Koskelainen.