Michael Lambert - A Fanfare for the Common Man

Blogin pito on viime aikoina muuttunut entistä enemmän kaukorakkaudeksi.  Saarivaltakunta on etääntynyt mantereesta ja peittynyt sumujen alle. Rakkaalle maalle ei tunnu kuuluvan hyvää, olen jopa miettinyt, onko suhteeni kestävällä pohjalla. 

Viime aikoina uskoani Britanniaan on palauttanut kuitenkin Michael Lambert. Hän on perusbritti, joka on ottanut asiakseen järjen puhumisen, vaikka se olisi kuin tuuleen kuiskaamista. Hän tekee sen alistuneesti, hienovireisen suorasti, välttää kiihkoa, mutta on silti tuohtumuksen kyllästämä. Vallanpitäjät ovat hänen yhden miehen sotansa kohteena.

Lambert ei käytä mestaritoimittajien värikästä ja itsekeskeistä repertuaaria, hän luottaa yksinkertaiseen, samoja esimerkkejä postauksesta toiseen käyttävään ilmaisuunsa. Hän ei asetu vallanpitäjien ylä- tai alapuolelle, vaan heidän tasolleen. Heistä tuleekin äkkiä ihmisiä, jotka voivat erehtyä - Lambert uskoo, että he ovat erehtyneet pahemman kerran.

Uusimmassa postauksessa käsitellään Brexitin aiheuttamaa rekkakuskipulaa ja Lontoon metron kuljettajien vahvaa neuvotteluasemaa. Jos kuljettajat menevät lakkoon - ne mitä on jäljellä - yhteiskunta on nopeasti polvillaan. Tilanne on kärjistymässä, sanoo Lambert. Hän lienee oikeassa. 

Luokittelin Lambertin ensin tietysti katkeroituneeksi hörhöksi, mutta olen muuttanut asennettani - hänessä on lyyristä pahanilmanlintua iso osa, hänen sordinoituja jeremiadejaan on jollain salaisella tavalla erittäin miellyttävä kuunnella. Niissä kuuluu peribrittiläinen yksilöllinen ääni, joka on ollut ikävästi harvinaistumassa. Suosittelen. Alla linkki uusimpaan.

https://youtu.be/fNuuYrjoe9s

***

Above is a link to the latest criticism from Mr Michael Lambert, a Common Man with a lot of Common Sense. When I first listened to him, I mistook him as a bitter old man, but I have started to think him more as a male version of Cassandra, prone to subdued and eloquent tones - which make his repetitive and everyday level message more easy listening - he can be seen as a pessimistic, but I think in his heart he try to be a true optimistic, hoping England will one day reign supreme and the fogs of today will be cast away.

Puutarhan alla - Under the garden

Lähes 40 vuotta vierähti ja nyt luin Graham Greenen Nollapisteen uudelleen. Neljän novellin tai novellan kokonaisuus on alkuperäiseltä nimeltään A sense of reality - todellisuuden tuntu, mutta suomennoksenkin otsikko on hyvä, tarinat liikkuvat todellakin kummallisesti jonkinlaisella Ground Zerolla.

Tämä oli niitä kirjoja, joista tuli olo, että voiko kirjallisuus olla tällaista. Kaikki oli hyvin selkeää, kirkasta ja samalla täysin mielikuvituksellista ja salaperäistä. Pidin teoksesta valtavasti ja olen muistellut sitä usein. On aina riski palata tämmöiseen kokemukseen. Mutta kun riski havaitaan, se otetaan - luin tämän uudelleen ja jouduin toteamaan, että tässä on ilmeisesti mestariteos, koska se iski edelleen vanhoilla jekuillaan makeasti.

Puutarhan alla on kertomus miehestä, joka sairastuu vakavasti ja palaa lapsuutensa maisemiin. Hän on kulkenut maailman halki ja kohtaa nyt veljensä, äitinsä vaikutuksen, mittakaavaltaan kutistuneet paikat. Veli on joutunut palastelemaan tiluksia kunnan vuokra-asunnoiksi ja äidin Fabian Society - Labour-puolueen taustatekijä - yhteydet nousevat esiin alleviivaten puitteiden tunkkaisuutta. Velikään ei ole saanut paljoa aikaiseksi. 

Tarinan aihe on vanha Aarresaari-henkinen seikkailutarina, jonka nimihenkilö on poikasena kirjoittanut koulunsa lehteen. Nyt tuo juttu näyttäytyy valheellisena ja vanhentunut mies kirjoittaa äitinsä huoneessa yöpyessään jutun uudelleen. Se, mitä hän poikasena koki puutarhan alla on muovannut häntä, opettanut ja ohjannut, hän on etsinyt onneansa ympäri maailman, mutta hän ei ole tietoa jakanut. Hän ei ole itsekään varma, mitä oikein tapahtui. Hän palaa seuraavana aamuna vuosikymmenien takaiselle tapahtumapaikalle - järven keskellä oleva saari osoittautuu matalaksi lammikoksi, jossa on pieni saarentapainen - hän pääsee sinne helposti hyppäämällä. Puutarhan alle johtava kolo löytyy ja esinetodisteita, että joskus tapahtunut olisi sittenkin ollut totta. Tarinan päättyessä jää vain kasvava uteliaisuus, ovatko elämään niin suuresti vaikuttaneet hahmot olleet oikeasti olemassa. 

Greene on erittäin juonikas kirjailija. Taloudellinen tyyli kertoo kurinalaisuudesta - hän kirjoitti aamupäivällä vakiomäärän liuskoja, oli kunto mikä hyvänsä. Aiheissa näkee hyvin hänen vakavan ilkikurisuutensa, voidaan mennä syvälle maan alle aarteiden perässä ja käsiin ei oikeastaan jääkään mitään. Nollapisteen seuraava novelli on samalla tavalla herkullinen - kertoja kohtaa jouluyön messussa Colmarin-matkallaan katolisen kirjailijan, jota on ihaillut. He viettävät yön kirjailijan kotona keskustellen oivallisen viinin ja kehnon konjakin parissa. Puitteet ovat hienosti kuvatut - tunnen itsekin Colmaria hyvin - mutta mikään ei ole isännän luona niin kuin vieras olettaa. Yhden tulkinnan mukaan kertomuksen juju on, että Greene on laittanut itsensä vierailemaan kirjailijan luona, joka on hyvin hänen itsensä kaltainen. Tarina loppuu siinäkin kuin uni toden ja mielikuvituksen rajoille.

Nollapisteen saa suomalaisista divareista helposti, vahva suositus. Kevyttä luettavaa, mutta painavaa tekstiä.

***

After almost 40 years, I re-read Under the garden, from A sense of reality by Graham Greene. A clear, fascinating and vague story of a man returning to the scenes of his boyhood and some mysterious things that happened to him. I loved to revisit this great story! I liked it then, and I like it now!

http://thresholds.chi.ac.uk/graham-greenes-alice-in-wonderland/

Foylen sota - taas kerran

Pidin kovasti Foylen sodasta, kun se ensimmäisen kerran ilmestyi. Katsoin sitä sota-aikaan sijoittuneena murhamysteerisarjana, jossa hyvä tiimi selvittää asiat ideaalin harmonian ja oikeudentajun vallitessa. Nyt kertaus tuotti muutamia uusiakin ajatuksia. 

Sota tarjoaa sarjalle murhiakin suuremman kuoleman kehyksen: menetysten ja riskien realisoitumisen todennäköisyys on kasvanut ja korostunut. Tätä latausta korostaa nimisankarin, ideaalin poliisimiehen, vaitelias ja salaisesti ahdistunutkin hahmo. Hän tuntee kuoleman omalta sotataipaleeltaan ja saksalaisten tyylin, joka ei aina mene herrasmiestapojen mukaisesti.

Samantha-Samin hahmo on puolikoominen ja hänen tehtävänsä on useinkin katsoa kulissien taakse. Aikakauden kuva, naisten asema ja säännöstelyn aiheuttama krooninen nälkä projisoituvat juuri Samin kautta. Hänen nopea älykkyytensä ja tilannetajunsa täydellisyys pehmentävät vallitsevaa ankeutta ja ennenkaikkea miehistä pönäkkyyttä. Sarjan huolellinen materiaalityö yhdessä Samin ja sivuhahmojen elävyyden kanssa herättävät menneen ajan eloon - on kiehtovaa katsoa rajoitettuun ja tiukasti kontrolloituun aikaan oman aikamme koronalasien läpi. Matkustaminen on rajoitettua ja uhka tulee ulkoa. Sam hurmaantuu yhdessä hienossa kohtauksessa poliisiarpajaisten palkinnosta, isosta sipulista - kaikesta on puutetta.

Uudella katsomisella sarjan moraalinen taso näyttäytyi aiempaa kiehtovampana. Vaikka sarjan poliisiasema pitää yhtä, englantilaiset esitetään varsinaisena kummajaisten joukkona, jotka ovat kampittamassa toisiaan myös ulkoisen uhkan alla. Tässä on tiettyä ajattomuutta. Loputtomasti sarjassa tapaamme virkahenkilöitä, jotka liikkuvat omalla asiallaan, tunteiden tai puhtaan lapsellisen hölmöyden nimissä. Vaimollani on tapana puhua miehisistä ”kunnian kentistä” - niitä sarjassa löytyy. Anthony Horowitzin käsikirjoittama sarja on asiantuntijan työtä - saamme paljon tietoa sotasairaaloista, huollon järjestämisestä, puiden valikoimisesta sotaponnistuksiin, tiedustelusta, mutta myös mustan pörssin kaupasta, keinottelusta ja sotasankareiden uupumisesta. Sarja on inhimillinen, eikä missään kohtaa helppoa viihdettä. Sota tuo moraaliset ongelmat myös kotirintamalle ja myös katsoja joutuu pohtimaan, miten olisi itse toiminut tilanteissa.

Sarjan edetessä väistämättömäksi kysymykseksi nousee, miksi läpikotaisin rehellisellä, nuhteettomalla, puhtaan idealistisella Foylella, matalasta taustasta nousseella kelpo miehellä ei ole maamiehissään ystäviä, vaan hän päätyy kummalliseen ystävyyteen amerikkalaisen kanssa. Hän on nähnyt liikaa ja tietää liian paljon. Menneen maailman tuntu välittyy sarjassa kuitenkin parhaiten juuri hänen kauttaan, vähäeleisenä ja vankkumattomana, vanhana hyvänä ja kauniina Englantina.

***

Foyle’s War revisited. A great series - my second viewing raised some points about the moral level in society - the Police Station works as a whole, but nothing outside it cannot be taken for granted: sometimes the Britons seem to take pleasure of taking sides against each other, even under severe outer threat. The Wartime epoque is marvellously illustrated by tiniest details and strange characters of all sort.

Iltakävelyllä

Yliopiston Studia Generalia-sarjasta jäi mieleen kaksi luentoa: Max Jakobsonin ja Erkki Toivasen. Jakobsonin hämähäkkimäinen syvä tietämys asioista vakuutti. Toivasen, pitkäaikaisen Englannin ja Ranskan ulkomaantoimittajan, kevyttä puhetta oli mukava kuunnella: ”…Eurooppa on siitä oiva esimerkki.”

Puhe oli pianistin taitoa fraseerata, korostaa ja lumota. Vuosia myöhemmin hankin hänen ”Iltakävelyllä” teoksensa - radio- ja tv-esiintymisistä valikoidut koosteet. Kuulen vielä tutun charmöörin äänen, mutta kirjallisessa muodossa jonkinlainen pettymys hiipi takaraivooni.

Maasta raportoiminen on taitolaji. Myös Pentti Saarikoski tunnisti asian. ”Minä rakastan sinua/niinkuin vierasta maata”. Intohimon kohteesta tietää paljon, jopa liikaa ja kokonaisuuden kannalta tärkeät asiat saattavat jäädä trivian varjoon. Ulkomaantoimittajan työ ja väheksyttyjen matkakirjojen teko ovat lopulta lähellä toisiaan. Ne eivät voi rakentua pelkille tosiasioille, vaan myös epämääräistä vaikutelmaa tarvitaan - vaistoa.

Suomen eristynyt asema on helpottunut sankaritoimittajien kautta: vaikkapa Elsa Enäjärvi-Haavio, Olavi Paavolainen, Eeva Lennon, Erkki Toivanen, Helena Petäjistö, Leif Salmén ovat kertoneet meille, mitä maailmalla eli Euroopassa tapahtuu. Nyt tilanne on sikäli muuttunut, että olemme käyneet paikalla usein itse ja voimme jopa itsekin kontaktoida tai ainakin seurata suuruuksia, tehdä heidän liikkeistään omia johtopäätöksiämme. Toivanen tarinoi meille tunteellisella äänellään Dianan kohtalontiestä ja toisessa yhteydessä hän totesi hahmon kuitenkin jotensakin kiusalliseksi historian kokonaisuudessa. Kumpikin näkökulma on sekä väärä että oikea, ja meillä jokaisella on oma mielikuvamme asioista, eikä totuutta tiedä edes valkoisen Fiat Unon kuljettaja.

Toivasen juttuihin on valikoitunut teksti Brick Lanesta - Lontoon muutoksesta kansojen sulatusuunina. Yhden pitkän ja vanhan kadun nostaminen tarkasteluun on terävä veto - mutta on kulunut 10 vuotta Toivasen kuolemasta ja näkökulmamme Brick Laneen on nyt toinen - post-Brexit kokemuksen kautta suodattunut. Toinen valikoitu juttu on the Ridgewaysta - Englannin vanhimmasta yhtenäisenä säilyneestä tiestä. Nosto on taas hieno, valikoituja nippelitietoja pudotellaan lukijalle, siinä määrin, että se alkaa nopeasti ärsyttää - sekä niitä, jotka haluaisivat tietää enemmän, sekä niitä, jotka jo ovat Ridgeway-faneja. Liian helposti näemme, että Erkki-setä on vaivautunut ”kumpujen yöhön” hieman sivuun mukavuusalueeltaan. 

Tunnistan Toivasen jutussa oman sisäisen vaatimuksen selvittää ja valistaa lukijaa jonkin asian merkityksestä minulle. Tämmöinen on lähtökohtaisesti tuhoontuomittua, varsinkin jos epämääräisyys verhotaan objektiivisuuden kaapuun. Lukija saa palapelin, josta ei oikeastaan ole mahdollista koota postikorttia kummallisempaa kokonaisuutta. 

Ridgeway kulkee tuolla jossain, Erkki Toivasta ei enää ole ja se kulkee minunkin jälkeeni. Se kulkee siellä Boris Johnsonin politiikasta, Thatcherista huolimatta, niin kauan kuin meren aallot eivät huuhdo sen yli ja Albion kestää. Siinä sen viehätys. Me voimme Englannin reissullamme kulkea sitä väylää osittain tai kokonaan, tiedostavina tai sattumalta sinne joutuneena. Voimme palata tuohon kokemukseen - voimakkaaseen tai laimeaan - myöhemmin ja sattuman oikuista tai systemaattisesti kasata itsellemme tietoa paikan hengestä.

Keskeistä on ehkä sittenkin kiinnostus, mielenkiinto, rakkaus, ei miten tai missä muodossa ja miten höystettynä sen tarjoilemme. Sitä kautta välittyy myös hapuilevanakin jotain paikan hengen selittämättömyydestä, vaikka merkitys olisi pitkälle vajonnut varjojen valtakuntaan, epäpoliittiseen ja epäyhteiskunnalliseen. Unohdus ja muistaminen ovat loppujen lopuksi suurimpia vallankäytön muotoja.

***

The times have changed: formerly many star-reporters told to remote Finns what happened in Europe, peppered with their political analysis and juicy details. Now we are all part of that - we have visited so many places and can meet the leaders - at least in Twitter, almost online. Everybody has his/her/? own opinion on the scheme of things - and many other canditates than just Margaret Thatcher which to blame. However, a cultured Finn Erkki Toivanen spoiled us with his warm voice, telling tales of Brick Lane and the Ridgeway. They are great subjects and we are invited to tell our own story of these places of changing and constancy.

Hifistelystä ja markkinaraoista

Olen kirjoittanut Schweppesin vesistä kolmiosaisen sarjan. 

https://paxengland.blogspot.com/2018/09/schweppes-1-vesihistoriaa.html 

Luulin, että tuotemerkki on niin ikoninen, ettei sen asemaa mikään horjuta. Viikonloppuna kuitenkin sain lukea Timesistä, että baarit tarjoilevat nykyisin lantrinkeina Fever-Treen tuotteita - firman markkina-arvo on muutamassa vuodessa kivunnut yli kolmen miljardin punnan. 

https://www.thetimes.co.uk/article/will-speedy-grocery-change-the-world-i-think-not-but-don-t-take-my-word-for-it-j993svxxf

Kirjoittaja on ennustanut ennenkin maailmaa väärin, ei ole uskonut soft drink- vaihtoehtoihin, ei iPadeihin, eikä nyt usko, että kotiinkuljetus mullistaa ruoan nettikauppaa.

Minun oli pakko suunnata lähikauppaan ja täytin korini näillä markkinat mullistavilla juomilla. Jäähdyttelin ne huolellisesti ja aloin otsa kurtussa testaamaan niitä. Tonic Water osoittautui epämiellyttäväksi yllätykseksi. Siinä ei ollut Schweppeksen raskasta sokerisuutta ja kitkeryyttä. Fever-Treen tekele olisi mennyt minulle täydestä koivunmahlajuomana, niin epätonicmainen se oli. Kiniinisestä malariantappajasta oli tehty jotain aivan muuta: kuin bitteristä olisi viety nimikkopiirre tai kahvista hapokkuus. 

Sen sijaan Ginger Beer oli menestys. Se oli juuri oikealla tavalla tulinen, fiery - se tuntui kitalaessa miellyttävästi. Pilvinen koostumus oli myös oikea, hieno. Myös rouva kehui tämän tuotteen loistavaksi. Schweppes ei omalla Ginger Alellaan pärjää tälle, se jää jotenkin laimeaksi. 

Ginger Beeriä pitäisi saada Suomesta enemmänkin. Waitrosen oma Ginger Beer oli loistavaa ja halpaa. Jamaica-merkin versiota saa meiltä joistakin paikoista - on kummallista, että suomalainen maku ei ole tätä ”tulivettä” ottanut omakseen.

Kolmas Fever Tree pullo oli kesäinen vadelma- ja raparperijuoma. Helppoa juotavaa sellaisenaan vaikka lastenkutsuille, mutta ei kuitenkaan mitenkään erityisen aromaattinen. Ja halpaahan tämä ei ole.

Fever Tree juomat ovat ginihifistelijöiden juomia, ne tinkivät perinteistä ja lupaavat aromien rikkautta. Jos niihin uskoo, varmaan saavuttaakin jotain. Siitä huolimatta loppuvaikutelmaksi jää, että on uudistettu jotain uudistamisen vuoksi, kuluttajien kasvavaan erikoisuudentavoitteluun onnistuneesti vedoten.

***

Fever Tree label has challenged my dear Schweppes company and shaken its dominance on the mixer market. I tested their products, I carefully chilled the bottles, but my response is lukewarm. I cannot find the richness of aromas promised - their tonic is not bitter anymore. However, their Ginger Beer is as fiery as it should be!