Foylen sota - taas kerran

Pidin kovasti Foylen sodasta, kun se ensimmäisen kerran ilmestyi. Katsoin sitä sota-aikaan sijoittuneena murhamysteerisarjana, jossa hyvä tiimi selvittää asiat ideaalin harmonian ja oikeudentajun vallitessa. Nyt kertaus tuotti muutamia uusiakin ajatuksia. 

Sota tarjoaa sarjalle murhiakin suuremman kuoleman kehyksen: menetysten ja riskien realisoitumisen todennäköisyys on kasvanut ja korostunut. Tätä latausta korostaa nimisankarin, ideaalin poliisimiehen, vaitelias ja salaisesti ahdistunutkin hahmo. Hän tuntee kuoleman omalta sotataipaleeltaan ja saksalaisten tyylin, joka ei aina mene herrasmiestapojen mukaisesti.

Samantha-Samin hahmo on puolikoominen ja hänen tehtävänsä on useinkin katsoa kulissien taakse. Aikakauden kuva, naisten asema ja säännöstelyn aiheuttama krooninen nälkä projisoituvat juuri Samin kautta. Hänen nopea älykkyytensä ja tilannetajunsa täydellisyys pehmentävät vallitsevaa ankeutta ja ennenkaikkea miehistä pönäkkyyttä. Sarjan huolellinen materiaalityö yhdessä Samin ja sivuhahmojen elävyyden kanssa herättävät menneen ajan eloon - on kiehtovaa katsoa rajoitettuun ja tiukasti kontrolloituun aikaan oman aikamme koronalasien läpi. Matkustaminen on rajoitettua ja uhka tulee ulkoa. Sam hurmaantuu yhdessä hienossa kohtauksessa poliisiarpajaisten palkinnosta, isosta sipulista - kaikesta on puutetta.

Uudella katsomisella sarjan moraalinen taso näyttäytyi aiempaa kiehtovampana. Vaikka sarjan poliisiasema pitää yhtä, englantilaiset esitetään varsinaisena kummajaisten joukkona, jotka ovat kampittamassa toisiaan myös ulkoisen uhkan alla. Tässä on tiettyä ajattomuutta. Loputtomasti sarjassa tapaamme virkahenkilöitä, jotka liikkuvat omalla asiallaan, tunteiden tai puhtaan lapsellisen hölmöyden nimissä. Vaimollani on tapana puhua miehisistä ”kunnian kentistä” - niitä sarjassa löytyy. Anthony Horowitzin käsikirjoittama sarja on asiantuntijan työtä - saamme paljon tietoa sotasairaaloista, huollon järjestämisestä, puiden valikoimisesta sotaponnistuksiin, tiedustelusta, mutta myös mustan pörssin kaupasta, keinottelusta ja sotasankareiden uupumisesta. Sarja on inhimillinen, eikä missään kohtaa helppoa viihdettä. Sota tuo moraaliset ongelmat myös kotirintamalle ja myös katsoja joutuu pohtimaan, miten olisi itse toiminut tilanteissa.

Sarjan edetessä väistämättömäksi kysymykseksi nousee, miksi läpikotaisin rehellisellä, nuhteettomalla, puhtaan idealistisella Foylella, matalasta taustasta nousseella kelpo miehellä ei ole maamiehissään ystäviä, vaan hän päätyy kummalliseen ystävyyteen amerikkalaisen kanssa. Hän on nähnyt liikaa ja tietää liian paljon. Menneen maailman tuntu välittyy sarjassa kuitenkin parhaiten juuri hänen kauttaan, vähäeleisenä ja vankkumattomana, vanhana hyvänä ja kauniina Englantina.

***

Foyle’s War revisited. A great series - my second viewing raised some points about the moral level in society - the Police Station works as a whole, but nothing outside it cannot be taken for granted: sometimes the Britons seem to take pleasure of taking sides against each other, even under severe outer threat. The Wartime epoque is marvellously illustrated by tiniest details and strange characters of all sort.

Iltakävelyllä

Yliopiston Studia Generalia-sarjasta jäi mieleen kaksi luentoa: Max Jakobsonin ja Erkki Toivasen. Jakobsonin hämähäkkimäinen syvä tietämys asioista vakuutti. Toivasen, pitkäaikaisen Englannin ja Ranskan ulkomaantoimittajan, kevyttä puhetta oli mukava kuunnella: ”…Eurooppa on siitä oiva esimerkki.”

Puhe oli pianistin taitoa fraseerata, korostaa ja lumota. Vuosia myöhemmin hankin hänen ”Iltakävelyllä” teoksensa - radio- ja tv-esiintymisistä valikoidut koosteet. Kuulen vielä tutun charmöörin äänen, mutta kirjallisessa muodossa jonkinlainen pettymys hiipi takaraivooni.

Maasta raportoiminen on taitolaji. Myös Pentti Saarikoski tunnisti asian. ”Minä rakastan sinua/niinkuin vierasta maata”. Intohimon kohteesta tietää paljon, jopa liikaa ja kokonaisuuden kannalta tärkeät asiat saattavat jäädä trivian varjoon. Ulkomaantoimittajan työ ja väheksyttyjen matkakirjojen teko ovat lopulta lähellä toisiaan. Ne eivät voi rakentua pelkille tosiasioille, vaan myös epämääräistä vaikutelmaa tarvitaan - vaistoa.

Suomen eristynyt asema on helpottunut sankaritoimittajien kautta: vaikkapa Elsa Enäjärvi-Haavio, Olavi Paavolainen, Eeva Lennon, Erkki Toivanen, Helena Petäjistö, Leif Salmén ovat kertoneet meille, mitä maailmalla eli Euroopassa tapahtuu. Nyt tilanne on sikäli muuttunut, että olemme käyneet paikalla usein itse ja voimme jopa itsekin kontaktoida tai ainakin seurata suuruuksia, tehdä heidän liikkeistään omia johtopäätöksiämme. Toivanen tarinoi meille tunteellisella äänellään Dianan kohtalontiestä ja toisessa yhteydessä hän totesi hahmon kuitenkin jotensakin kiusalliseksi historian kokonaisuudessa. Kumpikin näkökulma on sekä väärä että oikea, ja meillä jokaisella on oma mielikuvamme asioista, eikä totuutta tiedä edes valkoisen Fiat Unon kuljettaja.

Toivasen juttuihin on valikoitunut teksti Brick Lanesta - Lontoon muutoksesta kansojen sulatusuunina. Yhden pitkän ja vanhan kadun nostaminen tarkasteluun on terävä veto - mutta on kulunut 10 vuotta Toivasen kuolemasta ja näkökulmamme Brick Laneen on nyt toinen - post-Brexit kokemuksen kautta suodattunut. Toinen valikoitu juttu on the Ridgewaysta - Englannin vanhimmasta yhtenäisenä säilyneestä tiestä. Nosto on taas hieno, valikoituja nippelitietoja pudotellaan lukijalle, siinä määrin, että se alkaa nopeasti ärsyttää - sekä niitä, jotka haluaisivat tietää enemmän, sekä niitä, jotka jo ovat Ridgeway-faneja. Liian helposti näemme, että Erkki-setä on vaivautunut ”kumpujen yöhön” hieman sivuun mukavuusalueeltaan. 

Tunnistan Toivasen jutussa oman sisäisen vaatimuksen selvittää ja valistaa lukijaa jonkin asian merkityksestä minulle. Tämmöinen on lähtökohtaisesti tuhoontuomittua, varsinkin jos epämääräisyys verhotaan objektiivisuuden kaapuun. Lukija saa palapelin, josta ei oikeastaan ole mahdollista koota postikorttia kummallisempaa kokonaisuutta. 

Ridgeway kulkee tuolla jossain, Erkki Toivasta ei enää ole ja se kulkee minunkin jälkeeni. Se kulkee siellä Boris Johnsonin politiikasta, Thatcherista huolimatta, niin kauan kuin meren aallot eivät huuhdo sen yli ja Albion kestää. Siinä sen viehätys. Me voimme Englannin reissullamme kulkea sitä väylää osittain tai kokonaan, tiedostavina tai sattumalta sinne joutuneena. Voimme palata tuohon kokemukseen - voimakkaaseen tai laimeaan - myöhemmin ja sattuman oikuista tai systemaattisesti kasata itsellemme tietoa paikan hengestä.

Keskeistä on ehkä sittenkin kiinnostus, mielenkiinto, rakkaus, ei miten tai missä muodossa ja miten höystettynä sen tarjoilemme. Sitä kautta välittyy myös hapuilevanakin jotain paikan hengen selittämättömyydestä, vaikka merkitys olisi pitkälle vajonnut varjojen valtakuntaan, epäpoliittiseen ja epäyhteiskunnalliseen. Unohdus ja muistaminen ovat loppujen lopuksi suurimpia vallankäytön muotoja.

***

The times have changed: formerly many star-reporters told to remote Finns what happened in Europe, peppered with their political analysis and juicy details. Now we are all part of that - we have visited so many places and can meet the leaders - at least in Twitter, almost online. Everybody has his/her/? own opinion on the scheme of things - and many other canditates than just Margaret Thatcher which to blame. However, a cultured Finn Erkki Toivanen spoiled us with his warm voice, telling tales of Brick Lane and the Ridgeway. They are great subjects and we are invited to tell our own story of these places of changing and constancy.

Hifistelystä ja markkinaraoista

Olen kirjoittanut Schweppesin vesistä kolmiosaisen sarjan. 

https://paxengland.blogspot.com/2018/09/schweppes-1-vesihistoriaa.html 

Luulin, että tuotemerkki on niin ikoninen, ettei sen asemaa mikään horjuta. Viikonloppuna kuitenkin sain lukea Timesistä, että baarit tarjoilevat nykyisin lantrinkeina Fever-Treen tuotteita - firman markkina-arvo on muutamassa vuodessa kivunnut yli kolmen miljardin punnan. 

https://www.thetimes.co.uk/article/will-speedy-grocery-change-the-world-i-think-not-but-don-t-take-my-word-for-it-j993svxxf

Kirjoittaja on ennustanut ennenkin maailmaa väärin, ei ole uskonut soft drink- vaihtoehtoihin, ei iPadeihin, eikä nyt usko, että kotiinkuljetus mullistaa ruoan nettikauppaa.

Minun oli pakko suunnata lähikauppaan ja täytin korini näillä markkinat mullistavilla juomilla. Jäähdyttelin ne huolellisesti ja aloin otsa kurtussa testaamaan niitä. Tonic Water osoittautui epämiellyttäväksi yllätykseksi. Siinä ei ollut Schweppeksen raskasta sokerisuutta ja kitkeryyttä. Fever-Treen tekele olisi mennyt minulle täydestä koivunmahlajuomana, niin epätonicmainen se oli. Kiniinisestä malariantappajasta oli tehty jotain aivan muuta: kuin bitteristä olisi viety nimikkopiirre tai kahvista hapokkuus. 

Sen sijaan Ginger Beer oli menestys. Se oli juuri oikealla tavalla tulinen, fiery - se tuntui kitalaessa miellyttävästi. Pilvinen koostumus oli myös oikea, hieno. Myös rouva kehui tämän tuotteen loistavaksi. Schweppes ei omalla Ginger Alellaan pärjää tälle, se jää jotenkin laimeaksi. 

Ginger Beeriä pitäisi saada Suomesta enemmänkin. Waitrosen oma Ginger Beer oli loistavaa ja halpaa. Jamaica-merkin versiota saa meiltä joistakin paikoista - on kummallista, että suomalainen maku ei ole tätä ”tulivettä” ottanut omakseen.

Kolmas Fever Tree pullo oli kesäinen vadelma- ja raparperijuoma. Helppoa juotavaa sellaisenaan vaikka lastenkutsuille, mutta ei kuitenkaan mitenkään erityisen aromaattinen. Ja halpaahan tämä ei ole.

Fever Tree juomat ovat ginihifistelijöiden juomia, ne tinkivät perinteistä ja lupaavat aromien rikkautta. Jos niihin uskoo, varmaan saavuttaakin jotain. Siitä huolimatta loppuvaikutelmaksi jää, että on uudistettu jotain uudistamisen vuoksi, kuluttajien kasvavaan erikoisuudentavoitteluun onnistuneesti vedoten.

***

Fever Tree label has challenged my dear Schweppes company and shaken its dominance on the mixer market. I tested their products, I carefully chilled the bottles, but my response is lukewarm. I cannot find the richness of aromas promised - their tonic is not bitter anymore. However, their Ginger Beer is as fiery as it should be!

Näkökulmaa Lontooseen

En ole blogissani juurikaan käsitellyt Lontoota, osittain siitä syystä, että liian isosta aiheesta on hankala saada otetta. Mutta nyt on tullut uutuuksia, jotka auttavat jäsentämään imperiumin sykkivää keskusta: puhun tietysti Blue Crow Median kaupunkikartoista.

https://bluecrowmedia.com/ 

Idea on yksinkertaisesti nerokas. Tehdään monotemaattinen kartta normaalin kirjavan hässäkän sijasta. Kun keskiverto kaupunkilomailija pyörryttää itsensä suurkaupungin rikkauksissa päämäärättömästi ja päähänpistojen armoilla kulkien, näiden oppaiden käyttäjä ottaa valitsemansa jyrkän ja selkeän näkökulman, pystyen hahmottamaan kokonaisuuden tehokkaasti. Tarjolla on useampi teema, kaikki kiinnostavia: Art Deco-rakennukset, Hawksmoorin arkkitehtuuriluomukset, maanalaisen (subway) arkkitehtuuri ja design, puut ja sokerina pohjalla betonibrutalismi. 

Varsinkin viimemainittu on kiinnostava. Varmaan lukijoista moni muukin minun tavoin on havahtunut Lontoossa jääneensä tuijottamaan jotain modernia tekelettä, josta ei varsinaisesti edes pidä. Niissä on jotain kiehtovaa ja kammottavaa, ne ovat moderneja ja sieluttomia versioita Elefanttimiehestä. Rakennettu herättämään meissä pelkoa ja sääliä.

Kuuluisat puut on tietysti lähes haavikkomainen näkökulma kaupunkiin. Hänhän totesi, että on monta viisasta miestä, mutta ei kuitenkaan yhtään hullua puuta. Puiden historia tahtoo jäädä aika lyhyeksi. Pariisissa muistan eräiden seetrien olleen paikallaan vallankumousta edeltävältä ajalta, mutta Lontoossa on yli tuhatvuotias marjakuusi. 

https://www.mylondon.news/news/north-london-news/londons-most-ancient-tree-can-16636531 

Jos se osaisi puhua, se voisi Brexit-tunnelmiin peilata vaikutelmiaan Hastingsin taistelun jälkeisestä ajasta. 

https://bluecrowmedia.com/collections/architecture-guides/products/london-maps-set

Sanoisin, että setti on niin houkutteleva, että kannattaa tarttua tilaisuuteen. Tällaisessa erikoismateriaalissa on aina vaara, että se loppuu kesken!

***

Blue Crow Media has published some monothematic maps and guides to London. What a wonderful, clever and clear idea to guide us to the otherwise chaotic urban jungle! These publications are so welcome! 

Teetä ja kahvia

Välillä tuntuu, että blogissani on käsitelty melkein kaikki Englannin asiat, kunnes sitten äkkiä havahtuu, että perusasioitakaan ei ole käyty läpi. Kuten tämä kuppiasia.

Suomalaiset rakastavat muumimukeja. Itsellänikin on niitä työmukeina, lahjoina saatuja, Mörkö-muki ja yksi niin arvokas, että se piti arkistoida. En pidä mallista, se on jotenkin liian leveä ja matala. Samaa vikaa oli 1970-luvun Kaj Franckin mukeissa, joista join Ukkini luona, kun teetä meni asetille, kuppi vaelsi tasaisella lautasella. 

En pidä myöskään toimistokahvimukeista, joissa on joku teema tai typerä vitsi. Minulla ei oikein ole mielikuvaa, minkälaisistä kupeista englantilaiset juovat kahvia - koska ilmiö on suhteellisen uusi, luulen, että take-away mukeista. Kotona aloitan päiväni yleensä kahvikupillisella ja silloin käytän ranskalaisia Le Creusetin keskikokoisia mukeja. Niissä juoma pysyy kuumana, eikä kuppi ole liian tilava. Sen suhteet ovat hyvät, muumimukia täydellisempiä. Jos joku sanoo, että kuppi on liian pieni, annan ilmaisen vinkin. Keitä vahvempaa kahvia. Typerät vitsit ja mauttomat koristelut olen korvannut sillä, että mukeja on erivärisiä, saatan valita kiiltävänmustan tai kirsikanpunaisen, miltä sattuu tuntumaan. Lasitetut värit ovat kauniita.

George Orwell kirjoitti kuuluisassa tee-esseessään, että teemukin pitää olla sylinterinmuotoinen. Olen samaa mieltä. Sen tulee olla myös niin iso, että siinä pystyy hauduttamaan yhden teepussin huoletta, ettei tule liian vahvaa. Hauduttaessa kuppi pitää peittää jollain, minulla on keraamisia kansia, joita välillä etsin ympäri keittiötä. Hauduttaminen tuo aromit esiin, mustan teen aromit. En kaipaa mausteita. 

Ideaali teemuki on bone chinaa, ohutreunainen. Sellaisesta on miellyttävä juoda teetä. En tiedä miksi huuleni hyväksyvät kahvimukissa paksumman reunan, mutta teemukin tulee olla ohuempi. Siitä ei myöskään saa juoda kahvia, se on vain teekäyttöön. Jos posliini tummuu, palautan valkoisuuden soodalla. Tykkään siitä, että sisäpuolella on joku pikku koriste myös. Kuvani Magnolia-kupit ostin kerran alennuksesta lentokentältä, ne ovat olleet hyvä ostos, Worcesterin posliinia. Puutarhassani on myös magnolia ja toivon joka vuosi, että se kukkisi. Mutta kun otan suosikkikuppini, voin ajatella Englannin magnolioita.

***

It is imperative that there are separate mugs for coffee and tea. Like George Orwell said, the ideal tea mug is of cylinder shape, I should add it must be big enough for brewing and of thin-bodied bone china, my lips like it.