Butter chicken!

Intialaisen keittiön erityinen lahja varsinkin miedompiin makuihin tottuneille suomalaisille on voikana - Butter Chicken. Reseptiä on tullut mietittyä eräänkin kerran, mutta tämä toimii:

https://youtu.be/a03U45jFxOI

Jokainen voi säätää makeuden ja tulisuuden tasapainon mieleisekseen. Hieman yllättäen mallasetikkaa on Suomesta hankala löytää, mutta ainakin Prisman Tesco-sarjasta löytyi vielä jokusia kappaleita. 

Intialainen maustevalikoima ei muuten ole niin runsas kuin voisi luulla: vaikkapa yhdeksällä pääsee hyvään alkuun, niiden yhdistelmiä on kuitenkin paljon. Klassiset peltipurkit voivat olla kova sana ja niihin saa jauheet tyylikkäästi talteen. 

***

Butter chicken is one of the most popular item in Finnish Indian restaurants. The Bombay Chef in Get Curried (link above) guides you through the project. In Indian kitchen, a lot of spicies is used, but in the end there are not many varieties, but combinations are endless!

Britten - kappale omaa musiikinhistoriaani

Kun aloittelin 1980-luvulla musiikkiharrastustani levyfriikkeilyn poluilla, ehdin kuunnella suhteellisen paljon Benjamin Britteniä. Sinne minua ohjasivat suomalaiset musiikkikriitikot, kuten Jukka Isopuro - joka muuten suosi myös Deliusta - ja tietysti Gramophone-lehti, joka oli hyvinkin suuri auktoriteetti silloin. Ensimmäinen kuulemani Requiem olikin juuri Brittenin War Requiem, jossa perinteisen messutekstin rinnalla kulkee Wilfred Owenin rintamarunot ensimmäisestä maailmansodasta. Suomensin kaiken tunnollisesti ja olin kauhistunut tekstien armottomasta meiningistä. Britten oli pasifisti, eikä hän Owen-valikoimallaan sotaa ihannoinut - Vihan päivä, Dies Irae-teksti liittyy kaikkeen saumattomasti. Owenin runossa Aabraham uhraa poikansa, kun kerran on sille tielle lähdetty. Teos on synkkä ja tarjoilee lohduksi sen, että epäinhimilliset taistelut lopulta päättyivät, lepoon tuonpuoleisessa. Mielenkiintoinen tieto on, että Brittenistä tuli pasifisti jo ennen sotaa, reaktiona poikakoulun kiusaamiskulttuuria vastaan.

War Requiem on teoksena rankka: Brittenin itse johtamaa versiota voi suositella jos haluaa tutustua sodan kauhuihin: solisteissa on mukana myös saksalainen ja venäläinen näkökulma. Owenin tekstit olivat vaikeita kääntää, ilmaisut rikkaita ja ironisia, aiheet ja tarinat karmeita. On sanottu, että säveltäjän tuotanto kääntyi synkemmäksi hänen pidettyään Menuhinin kanssa konsertin 1945 keskitysleireistä selvinneille. Heidän kokemuksensa järkyttivät säveltäjää.

Britten ei ollut mitenkään helppo persoona. Kävin läpi teoksia Sellokonsertosta Pianokonserttoon, laulusarjoja, omituisen Kuolema Venetsiassa-sarjan, massiivisen Kevätsinfonian, Ceremony of Carolsin, Lachrymaen, Nocturnalin. Keskiluokasta varhaiseksi säveltäjälahjakkuudeksi ponnistellut Britten taisteli elämässään identiteettinsä ja sairauksien kanssa. Teoksissa on yllättävän paljon synkkyyttä, syvästi mustaa ja tietynlaista pinnistettyä mekaanista reippautta - ei ole mikään ihme, että Shostakovits ja Mahler olivat Brittenille läheisiä säveltäjiä. Pidin musiikkia kiinnostavana, mutta se herätti minussa myös kysymyksiä, epämukavuutta, ajoittaista kolkkoutta, levottomuutta - se loppujen lopuksi hidastutti laajempaa tutustumistani englantilaisiin säveltäjiin laajemmin. Löysin Elgarin vasta hyvän aikaa Brittenistä selvittyäni ja hän avasi ihan toisenlaisen maailman, englantilaisen pastoraalisen, maisemallisen musiikin tradition. 

Britten on toisen maailmansodan jälkeisen ajan säveltäjänä irti perinteistä, omapäinen lahjakkuus, johon kohdistettavat odotukset olivat suuret, mutta hän ei myöskään ollut mikään varsinainen kuvainraastaja-modernisti. Hänen musiikkinsa on hieman ei-kenenkään maa, omituinen saareke, johon yleisö voi kuitenkin suhteellisen vaivattomasti kulkea ja ottaa teokset vastaan. Samaa palveli hänen uransa kapellimestarina ja etevänä pianosäestäjänä.

Nuoren henkilön orkesteriopas - Young person’s guide to the orchestra on hänen tunnetuin teoksensa. Kuulin sen aika myöhään. Purcellin teema on vetävä: sekä johdannossa, että päättävässä fuugassa. Löysin vasta tämän videon - teos toimii loppujen lopuksi parhaiten juuri siten: näkee minkälaisia soittimet ovat ja voi huomata säveltäjän taituruuden kirjoittamisessa ja soitinten omaperäisissä yhdistelmissä.

https://youtu.be/IMGqdUqPnmo

***

In my early record collecting career, Benjamin Britten was quite important composer to me. His War Requiem was my first piece heard of that genre. I sampled many other works of his personal style, often noting something sinister and black behind technical brilliance of his compositions. They are quite easy to approach - compared to more prominent modernist works of the same era, but approaching also caused some uneasiness in me. Britten’s life was not too easy, a child talent in middle class, struggle with his identity and many illnesses. His most popular work, Young Person’s Guide to the Orchestra is a bright memorial to him - serving young generations to better understand orchestra, with the great theme from earlier collegue, Purcell, handled with skill and bravura.

Elisabetit - kaksi kautta vastuuta

Source: Express.co.uk 3 Jan 2021

Blogini osoite paxengland.blogspot.com sisältää jonkinlaisen viittauksen Pax Britannicaan ja toiveen, että saarivaltio kehittyisi rauhanomaisissa merkeissä. Monenlaista loiskiehuntaa kuitenkin esiintyy ja intouduin tekemään analyysin kahdesta kuningattaresta, joiden hallituskaudet ovat olleet hyvin pitkät - Elisabet I ja Elisabet II. Väliin mahtuu myös pitkä Viktorian kausi. 

Elisabetien ajat ovat kaukana toisistaan ja varsin erilaiset - vertailu on kohtuutonta: teen sen silti. Isosti eroja voisi luonnehtia, että ensimmäisen Elisabetin aikana Britannia nousi vakiintuneeksi valtiomahdiksi ja luotiin edellytykset kansakunnan vaurastumiselle. Myöhemmän Elisabetin aika taas on ollut jonkinlaista cooliksi menestystarinaksi naamioitua alamäkeä.

https://www.express.co.uk/news/royal/1363454/Queen-Elizabeth-II-family-tree-is-queen-related-to-elizabeth-i-evg

Ensimmäinen elisabetiaaninen kausi muistetaan tietysti Espanjan armadan tuhoamisesta ja sitä seuranneesta rauhan ajasta. Kulttuuri kukoisti ja kauppa kävi, siirtomaita valloitettiin ja luotiin vankka pohja nykyiselle paheksunnalle. On sinänsä onni, ettei kuningattarelle ole juuri pystytetty patsaita, joita pitäisi nyt olla upottamassa satama-altaisiin, joiden partaille purettiin voittoisista laivoista imperiumin rikkauksia. Elisabetin Englanti oli myös Byrdin nerokkaiden sävellysten ja Shakespearen ihmisen olemusta pahassa ja hyvässä luotaavien näytelmien synnyintausta.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Elisabetin_aikakausi

Elisabet I oli kova nainen, isänsä Henrik VIII:n ankaran koulun käynyt. Tummat nappisilmät muistuttivat kuningasta ikävällä tavalla tyttären äidistä, mestatusta Anna Boleynistä. Elämä oli monta vuotta hermopeliä ja armotta koulivaa hallitsijakoulua. Johdettavatkin olivat hurjaa väkeä, menestyneimmät käytännössä merirosvoja upseerin puvussa. Mikään ei tullut annettuna, kaikki tehtiin itse. Uskollisuus kansakunnalle oli onnistuneita naimakauppoja tärkeämpää - toisaalta jälkeläisistä ei ollut harmia. 

Hallitsevan Elisabet II:n aikakausi on valtavan pitkä. Kun hänet kruunattiin, Kekkonen oli vast’ikään vetänyt ensimmäiset kautensa pääministerinä ja pitkä kausi presidenttinä oli vasta alkamassa muutaman vuoden päästä. Kekkosta ei ole vallan kahvassa näkynyt enää tällä vuosituhannella, mutta Elisabet on hallinnut silläkin jo kolmattakymmenettä vuotta! Eikä aika ole ollut pelkkää loputonta teekekkeriä: jaksolle on niin mahtunut Suezin kriisiä kuin konservatiivien johtajapulaa, Falklandin sotaa, kylmästä sodasta puhumattakaan. Hän on ollut velvollisuudentuntoinen hallitsija, jota äiti-kuningatar ja isä-kuningas päättäväisellä esimerkillään karaisivat seisomaan kansakuntansa tukena Hitlerin Saksaa vastaan. Selkärangattomia rivistälipsujia ja oman edun tavoittelijoita tosin silloinkin riitti. Kannattaa katsoa laaja wiki-artikkeli, jossa on listattuna muutakin työtä kuin loputonta edustamista: kuningattarella on parlamentaarisessa demokratiassakin ihan oikeaa valtaa, paljon ja eri vaiheissa.

https://en.wikipedia.org/wiki/Elizabeth_II

Vaikka oma tontti kuningattarena on hoidettu hienosti, voi kuitenkin sanoa, että hallinnan kohde Iso-Britannia on Elisabetin aikana luisunut jonkinnäköiselle kaltevalle pinnalle. Kuivan huumorin ja jäykän ylähuulen maasta on tullut viihdeteollisuuden keskus, jossa kylmän sodan kuvitteellinen James Bond lyö kättä the Beatlesin pitkätukkien, Oasiksen riitelevien veljesten ja Adelen kanssa. Rollareita on kohotettu aateliskastiin - tietysti ”kolmannen tien” arkkitehdin, Tony Blairin, kavereina. Kuninkaallisista itsestäänkin on tullut jonkinlaisia viihdeolentoja, joista jokainen saa valita mieleisensä hahmon kuin jostain kirotusta muropaketista - maun mukaan painottaen joko sokerihuurrettua kapinallisuutta tai kuitupitoisempia perinteitä. Vaikka kylmä sota voitettiin ja rautaesirippu riisuttiin, Britannian sekoileva politiikka ei ole sekään ollut mikään häikäisevä menestystarina. Sotaakin on käyty mitä ihmeellisemmistä asioista. 

On inhimillisesti valtava etuoikeus ja taakka olla velvollisuudentuntoinen kansakunnan, kansanyhteisön, unionin, perheen keulakuva. Ihailen kuningattaren tyylikkyyttä ja hänen teräksenlujaa maanläheisyyttään ja hänen käsittämättömän pitkäjänteistä sitkoaan kaoottisessa, egosentrisessä, neuroottisessa ja äärimmäisen lyhytjännitteisessä ajassamme. Hän on hoitanut kaiken hyvin, mutta Englanti tarvitsee myös sitä, että jokainen muukin kantaisi vastuunsa. Se ei ole tapahtunut enää niinkuin ennen. Mutta Jumala Kuningatarta Varjelkoon! God Save the Queen!

***

It is quite interesting to compare the Elizabeth I era with that of Elizabeth II. Both have served their country with a wonderful sense of duty, but where the former Queen made way for the glorious wealth and spiritual richesses, the current reign has been more way down - Yet Britain has been great by entertainment - from imaginary Cold War heroes to some mop-haired pop stars. Nor has politics been very successful or clear. In any case, the Reign has been a wonderful, long-standing and complex ordeal of duty and honour and we have all reason to wish the Queen only the best - God Save the Queen!

Lady Megbeth ja muita kertomuksia

Photo: Observer 7 March 2021

Joltain osin viime viikkoina on tuntunut, että blogillisen intohimoni kaukainen kohde, Englanti, on enemmän saari kuin koskaan, enkä tilanteista pysty muodostamaan vartiopaikallani kunnollista käsitystä. Asiat sirpaloituvat, kokonaiskuva hajoaa, siksi on paras mennä tarinoiden maailmaan.

***

Kun valta otettiin omiin käsiin ja taisteltiin näkymätöntä vihollista vastaan, havaittiin vihollinen vahvaksi, mutta se saatiin ruiskeilla taltutettua. Hinta on kuitenkin kallis, veroja nostetaan kaikkialla, että saadaan tilanne tasapainoon. Yleistilanne on vihollisen suhteen suotuisa nyt, mutta emme tiedä yritysten ja ihmisten vedon ja pidon suhdetta. Tilastoista saa jotain käsitystä: byrokratian lisäys on ollut pakko tehdä, vaikka ei sitä haluttu.

***

Jos valtiovarainministeri Sunak hymyilee, onko häneen luottamista? Labouriin ei ainakaan ole.

***

On keskusvalta, on alueet, on kunnat - niiden välissä Parlamentit ja Pormestarit. Ainakin Manchesterissa ja Lontoossa. Muualla sotkuisempaa. Skotlanti, Irlanti ja Wales ovat kaukana, kuningatar ja Boris Westminsterissä.

***

Jos haluan vetäytyä maailmasta ja istua Oprahin kanssa, kumman teen? Miksi en sinun mielestäsi voisi tehdä molempia? Et kai tarkoita...

http://maailmanaareen.blogspot.com/2013/02/macbeth.html

En tiedä miten Shakespeare nyt kirjoittaisi Macbethin. Ehkä hän lisäisi muutaman naishahmon - alkuperäiset hahmot eivät päivitystä kaipaisi. Itse rakastan Shakespearen liikkuvaa metsää, Birnam Woodia, joka sinetöi sankarin kohtalon. Hassusti konekäännetty synopsis on tässä. Niin, totta: miehet ovat syntyneet naisista!

https://www.storyboardthat.com/fi/shakespeare-plays/macbeth

***

Brittilehdistön tila on myös shakespearemainen. Avonin joutsen varmasti tekisi yhden näytelmän lehtitaloon sijoitettuna. ”Meiss” sama kude on kuin medioissa, katkeraa unta vain lyhyt elämämme.”

***

Hoitajat taistelivat ja pelastivat Carrien miehen. Työstä heille tarjottiin kymmenyksen kymmenystä. Sen pitäisi riittää, koska ajat ovat ankeat.

https://www.businessinsider.com/boris-johnson-nurses-1-pay-rise-after-covid-pandemic-2021-3?r=US&IR=T 

Päämajan sisustus oli perheen pään mielestä vanha ja ikävä, se laitetaan uusiksi säästöillä. Uusi on kuulemma valmiiksi uusvanha. 

https://www.theguardian.com/uk-news/2021/mar/07/ikea-to-lulu-via-john-lewis-the-short-shelf-life-of-interior-design-at-no-10

***

Some short stories to give a view to the current situation in England, thanks to Shakespeare and the infatigable British press - we can be in!

Vallan verikoirat?

Ylen Areenassa esitetään viime vuonna ilmestynyt Murdoch: Mediadynastia vallan ytimessä (Tabloid Empire Murdoch). BBC:n tuottama sarja on hurjaa katsottavaa. Australialaista alkuperää oleva Rupert Murdoch on kirjaimellisesti pääministerien tekijä - hänen lehtiensä, The Timesin ja The Sunin linja määrää, mitä Britannian politiikassa tapahtuu. Vallan vahtikoirasta on tullut isäntä, verikoira. Toimittajat harrastivat säännönmukaisesti laitonta puhelinten seurantaa, jos käsky kuului, he heilauttavat natsikortin jonkun tuhoamiseksi, poliitikkojen tilaustekstit muokataan toimituksessa isännän mieleisiksi, nepotismi kukoistaa. Onneton Gordon Brown ei pysy vauhdissa mukana ja joutuu vaalit hävittyään luopumaan paikasta, johon hän niin pitkään kärkkyi.

Sankareita on vähän: Sienna Miller ja Hugh Grant, joilla riittää tarmoa puolustaa kansalaisoikeuksiaan median ajojahdissa, sekä muutama aidosti tutkiva journalisti, kuten Nick Davies, jotka orwellilaisessa lumouksessa jaksavat kaivaa totuutta esiin, koska jonkun niin on tehtävä. Sarja auttaa ymmärtämään lehtien ja politiikan sekavaa tilaa ja journalismin laadun koettua laskua: se on todellista. 

Murdoch on rikkaan isän poika, joka perittyään pienen sanomalehden pakkomielteen omaisesti pettyneenä laajensi imperiumiaan. Hänen vastavoimansa oli tsekkoslovakialainen Robert Maxwell, jonka ote mediasta oli niinikään vahva - konkurssiin asti. Molemmat miehet loivat perhedynastian - molempien pojat jatkavat busineksessä mukana, Maxwellin pojat kovemman koulun käyneinä. Molemmat miehet keräilivät valtaa ja vaikutusvaltaisia henkilöitä ympärilleen - koulu on kovaa. Murdochin pojat taistelevat eettisen neuvoston edessä yrittäen vakuuttaa toimiensa laillisuutta, Maxwellin pojat joutuvat taistelemaan tiensä alalle takaisin konkurssin jälkeen. Huonoon seuraan ajautunut sisko Ghislaine odottelee tuomiotaan Epstein-jutun jälkimainingeissa. Rahaa on, mutta riskitkin ovat kovia ja realisoituvia - kovimmat taistot voidaan käydä omien kesken.

Itse tilaan The Timesia ja dokumenttia katsoessa pakostakin miettii, kannattaisiko kuukausimaksua maksella häiritsevän omistuspohjan vuoksi. Lehden mukana tulee myös kaikenlaista jonninjoutavaa liitettä, joita en ehdi availemaan. Olisiko parempi vain satsata mahdollisimman riippumattomiin tahoihin kuten The Prospectin tilaukseen? Se on niitä julkaisuja, joissa saa vapauden myös Katie Pricen edesottamusten seurannasta - häntä ei voi välttää Mirrorin, Daily Mailin ja The Sunin sivuilla.

https://en.wikipedia.org/wiki/Rupert_Murdoch

https://en.wikipedia.org/wiki/Robert_Maxwell

https://www.opendemocracy.net/en/opendemocracyuk/five-reasons-why-we-don-t-have-free-and-independent-press-in-uk-and-what-we-can-do-about/

https://en.wikipedia.org/wiki/Chipping_Norton_set

https://en.wikipedia.org/wiki/Nick_Davies

Mediatalojen tarinaa seuratessa mieleen hiipii kiusallinen ajatus siitä, että ovatko itsenäisinä ja yksilöllisinä pidetyt britit sittenkin jotenkin helpommin ohjailtavissa muualta tulleiden santereiden johdolla? Pelkkä tahdonvoima ja häikäilemättömyys, piittaamattomuus reilun pelin säännöistä näyttää riittävän menestykseen. Piirit ovat huolestuttavan pienet ja omituisen helposti johdateltavissa. Siksi on hienoa, että tutkivia journalisteja kuitenkin on, ja toivoa sopii, ettei laji ole vähenemässä.

***

Thanks to very interesting BBC documentary about the house that Murdoch built (Tabloid Empire Murdoch), I list above some interesting links to cases, where one could uneasily ask: is the watchdog of the decision-makers really working as it should, or is it actually leading politics where some few media moguls like?