Elisabetit - kaksi kautta vastuuta

Source: Express.co.uk 3 Jan 2021

Blogini osoite paxengland.blogspot.com sisältää jonkinlaisen viittauksen Pax Britannicaan ja toiveen, että saarivaltio kehittyisi rauhanomaisissa merkeissä. Monenlaista loiskiehuntaa kuitenkin esiintyy ja intouduin tekemään analyysin kahdesta kuningattaresta, joiden hallituskaudet ovat olleet hyvin pitkät - Elisabet I ja Elisabet II. Väliin mahtuu myös pitkä Viktorian kausi. 

Elisabetien ajat ovat kaukana toisistaan ja varsin erilaiset - vertailu on kohtuutonta: teen sen silti. Isosti eroja voisi luonnehtia, että ensimmäisen Elisabetin aikana Britannia nousi vakiintuneeksi valtiomahdiksi ja luotiin edellytykset kansakunnan vaurastumiselle. Myöhemmän Elisabetin aika taas on ollut jonkinlaista cooliksi menestystarinaksi naamioitua alamäkeä.

https://www.express.co.uk/news/royal/1363454/Queen-Elizabeth-II-family-tree-is-queen-related-to-elizabeth-i-evg

Ensimmäinen elisabetiaaninen kausi muistetaan tietysti Espanjan armadan tuhoamisesta ja sitä seuranneesta rauhan ajasta. Kulttuuri kukoisti ja kauppa kävi, siirtomaita valloitettiin ja luotiin vankka pohja nykyiselle paheksunnalle. On sinänsä onni, ettei kuningattarelle ole juuri pystytetty patsaita, joita pitäisi nyt olla upottamassa satama-altaisiin, joiden partaille purettiin voittoisista laivoista imperiumin rikkauksia. Elisabetin Englanti oli myös Byrdin nerokkaiden sävellysten ja Shakespearen ihmisen olemusta pahassa ja hyvässä luotaavien näytelmien synnyintausta.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Elisabetin_aikakausi

Elisabet I oli kova nainen, isänsä Henrik VIII:n ankaran koulun käynyt. Tummat nappisilmät muistuttivat kuningasta ikävällä tavalla tyttären äidistä, mestatusta Anna Boleynistä. Elämä oli monta vuotta hermopeliä ja armotta koulivaa hallitsijakoulua. Johdettavatkin olivat hurjaa väkeä, menestyneimmät käytännössä merirosvoja upseerin puvussa. Mikään ei tullut annettuna, kaikki tehtiin itse. Uskollisuus kansakunnalle oli onnistuneita naimakauppoja tärkeämpää - toisaalta jälkeläisistä ei ollut harmia. 

Hallitsevan Elisabet II:n aikakausi on valtavan pitkä. Kun hänet kruunattiin, Kekkonen oli vast’ikään vetänyt ensimmäiset kautensa pääministerinä ja pitkä kausi presidenttinä oli vasta alkamassa muutaman vuoden päästä. Kekkosta ei ole vallan kahvassa näkynyt enää tällä vuosituhannella, mutta Elisabet on hallinnut silläkin jo kolmattakymmenettä vuotta! Eikä aika ole ollut pelkkää loputonta teekekkeriä: jaksolle on niin mahtunut Suezin kriisiä kuin konservatiivien johtajapulaa, Falklandin sotaa, kylmästä sodasta puhumattakaan. Hän on ollut velvollisuudentuntoinen hallitsija, jota äiti-kuningatar ja isä-kuningas päättäväisellä esimerkillään karaisivat seisomaan kansakuntansa tukena Hitlerin Saksaa vastaan. Selkärangattomia rivistälipsujia ja oman edun tavoittelijoita tosin silloinkin riitti. Kannattaa katsoa laaja wiki-artikkeli, jossa on listattuna muutakin työtä kuin loputonta edustamista: kuningattarella on parlamentaarisessa demokratiassakin ihan oikeaa valtaa, paljon ja eri vaiheissa.

https://en.wikipedia.org/wiki/Elizabeth_II

Vaikka oma tontti kuningattarena on hoidettu hienosti, voi kuitenkin sanoa, että hallinnan kohde Iso-Britannia on Elisabetin aikana luisunut jonkinnäköiselle kaltevalle pinnalle. Kuivan huumorin ja jäykän ylähuulen maasta on tullut viihdeteollisuuden keskus, jossa kylmän sodan kuvitteellinen James Bond lyö kättä the Beatlesin pitkätukkien, Oasiksen riitelevien veljesten ja Adelen kanssa. Rollareita on kohotettu aateliskastiin - tietysti ”kolmannen tien” arkkitehdin, Tony Blairin, kavereina. Kuninkaallisista itsestäänkin on tullut jonkinlaisia viihdeolentoja, joista jokainen saa valita mieleisensä hahmon kuin jostain kirotusta muropaketista - maun mukaan painottaen joko sokerihuurrettua kapinallisuutta tai kuitupitoisempia perinteitä. Vaikka kylmä sota voitettiin ja rautaesirippu riisuttiin, Britannian sekoileva politiikka ei ole sekään ollut mikään häikäisevä menestystarina. Sotaakin on käyty mitä ihmeellisemmistä asioista. 

On inhimillisesti valtava etuoikeus ja taakka olla velvollisuudentuntoinen kansakunnan, kansanyhteisön, unionin, perheen keulakuva. Ihailen kuningattaren tyylikkyyttä ja hänen teräksenlujaa maanläheisyyttään ja hänen käsittämättömän pitkäjänteistä sitkoaan kaoottisessa, egosentrisessä, neuroottisessa ja äärimmäisen lyhytjännitteisessä ajassamme. Hän on hoitanut kaiken hyvin, mutta Englanti tarvitsee myös sitä, että jokainen muukin kantaisi vastuunsa. Se ei ole tapahtunut enää niinkuin ennen. Mutta Jumala Kuningatarta Varjelkoon! God Save the Queen!

***

It is quite interesting to compare the Elizabeth I era with that of Elizabeth II. Both have served their country with a wonderful sense of duty, but where the former Queen made way for the glorious wealth and spiritual richesses, the current reign has been more way down - Yet Britain has been great by entertainment - from imaginary Cold War heroes to some mop-haired pop stars. Nor has politics been very successful or clear. In any case, the Reign has been a wonderful, long-standing and complex ordeal of duty and honour and we have all reason to wish the Queen only the best - God Save the Queen!

Lady Megbeth ja muita kertomuksia

Photo: Observer 7 March 2021

Joltain osin viime viikkoina on tuntunut, että blogillisen intohimoni kaukainen kohde, Englanti, on enemmän saari kuin koskaan, enkä tilanteista pysty muodostamaan vartiopaikallani kunnollista käsitystä. Asiat sirpaloituvat, kokonaiskuva hajoaa, siksi on paras mennä tarinoiden maailmaan.

***

Kun valta otettiin omiin käsiin ja taisteltiin näkymätöntä vihollista vastaan, havaittiin vihollinen vahvaksi, mutta se saatiin ruiskeilla taltutettua. Hinta on kuitenkin kallis, veroja nostetaan kaikkialla, että saadaan tilanne tasapainoon. Yleistilanne on vihollisen suhteen suotuisa nyt, mutta emme tiedä yritysten ja ihmisten vedon ja pidon suhdetta. Tilastoista saa jotain käsitystä: byrokratian lisäys on ollut pakko tehdä, vaikka ei sitä haluttu.

***

Jos valtiovarainministeri Sunak hymyilee, onko häneen luottamista? Labouriin ei ainakaan ole.

***

On keskusvalta, on alueet, on kunnat - niiden välissä Parlamentit ja Pormestarit. Ainakin Manchesterissa ja Lontoossa. Muualla sotkuisempaa. Skotlanti, Irlanti ja Wales ovat kaukana, kuningatar ja Boris Westminsterissä.

***

Jos haluan vetäytyä maailmasta ja istua Oprahin kanssa, kumman teen? Miksi en sinun mielestäsi voisi tehdä molempia? Et kai tarkoita...

http://maailmanaareen.blogspot.com/2013/02/macbeth.html

En tiedä miten Shakespeare nyt kirjoittaisi Macbethin. Ehkä hän lisäisi muutaman naishahmon - alkuperäiset hahmot eivät päivitystä kaipaisi. Itse rakastan Shakespearen liikkuvaa metsää, Birnam Woodia, joka sinetöi sankarin kohtalon. Hassusti konekäännetty synopsis on tässä. Niin, totta: miehet ovat syntyneet naisista!

https://www.storyboardthat.com/fi/shakespeare-plays/macbeth

***

Brittilehdistön tila on myös shakespearemainen. Avonin joutsen varmasti tekisi yhden näytelmän lehtitaloon sijoitettuna. ”Meiss” sama kude on kuin medioissa, katkeraa unta vain lyhyt elämämme.”

***

Hoitajat taistelivat ja pelastivat Carrien miehen. Työstä heille tarjottiin kymmenyksen kymmenystä. Sen pitäisi riittää, koska ajat ovat ankeat.

https://www.businessinsider.com/boris-johnson-nurses-1-pay-rise-after-covid-pandemic-2021-3?r=US&IR=T 

Päämajan sisustus oli perheen pään mielestä vanha ja ikävä, se laitetaan uusiksi säästöillä. Uusi on kuulemma valmiiksi uusvanha. 

https://www.theguardian.com/uk-news/2021/mar/07/ikea-to-lulu-via-john-lewis-the-short-shelf-life-of-interior-design-at-no-10

***

Some short stories to give a view to the current situation in England, thanks to Shakespeare and the infatigable British press - we can be in!

Vallan verikoirat?

Ylen Areenassa esitetään viime vuonna ilmestynyt Murdoch: Mediadynastia vallan ytimessä (Tabloid Empire Murdoch). BBC:n tuottama sarja on hurjaa katsottavaa. Australialaista alkuperää oleva Rupert Murdoch on kirjaimellisesti pääministerien tekijä - hänen lehtiensä, The Timesin ja The Sunin linja määrää, mitä Britannian politiikassa tapahtuu. Vallan vahtikoirasta on tullut isäntä, verikoira. Toimittajat harrastivat säännönmukaisesti laitonta puhelinten seurantaa, jos käsky kuului, he heilauttavat natsikortin jonkun tuhoamiseksi, poliitikkojen tilaustekstit muokataan toimituksessa isännän mieleisiksi, nepotismi kukoistaa. Onneton Gordon Brown ei pysy vauhdissa mukana ja joutuu vaalit hävittyään luopumaan paikasta, johon hän niin pitkään kärkkyi.

Sankareita on vähän: Sienna Miller ja Hugh Grant, joilla riittää tarmoa puolustaa kansalaisoikeuksiaan median ajojahdissa, sekä muutama aidosti tutkiva journalisti, kuten Nick Davies, jotka orwellilaisessa lumouksessa jaksavat kaivaa totuutta esiin, koska jonkun niin on tehtävä. Sarja auttaa ymmärtämään lehtien ja politiikan sekavaa tilaa ja journalismin laadun koettua laskua: se on todellista. 

Murdoch on rikkaan isän poika, joka perittyään pienen sanomalehden pakkomielteen omaisesti pettyneenä laajensi imperiumiaan. Hänen vastavoimansa oli tsekkoslovakialainen Robert Maxwell, jonka ote mediasta oli niinikään vahva - konkurssiin asti. Molemmat miehet loivat perhedynastian - molempien pojat jatkavat busineksessä mukana, Maxwellin pojat kovemman koulun käyneinä. Molemmat miehet keräilivät valtaa ja vaikutusvaltaisia henkilöitä ympärilleen - koulu on kovaa. Murdochin pojat taistelevat eettisen neuvoston edessä yrittäen vakuuttaa toimiensa laillisuutta, Maxwellin pojat joutuvat taistelemaan tiensä alalle takaisin konkurssin jälkeen. Huonoon seuraan ajautunut sisko Ghislaine odottelee tuomiotaan Epstein-jutun jälkimainingeissa. Rahaa on, mutta riskitkin ovat kovia ja realisoituvia - kovimmat taistot voidaan käydä omien kesken.

Itse tilaan The Timesia ja dokumenttia katsoessa pakostakin miettii, kannattaisiko kuukausimaksua maksella häiritsevän omistuspohjan vuoksi. Lehden mukana tulee myös kaikenlaista jonninjoutavaa liitettä, joita en ehdi availemaan. Olisiko parempi vain satsata mahdollisimman riippumattomiin tahoihin kuten The Prospectin tilaukseen? Se on niitä julkaisuja, joissa saa vapauden myös Katie Pricen edesottamusten seurannasta - häntä ei voi välttää Mirrorin, Daily Mailin ja The Sunin sivuilla.

https://en.wikipedia.org/wiki/Rupert_Murdoch

https://en.wikipedia.org/wiki/Robert_Maxwell

https://www.opendemocracy.net/en/opendemocracyuk/five-reasons-why-we-don-t-have-free-and-independent-press-in-uk-and-what-we-can-do-about/

https://en.wikipedia.org/wiki/Chipping_Norton_set

https://en.wikipedia.org/wiki/Nick_Davies

Mediatalojen tarinaa seuratessa mieleen hiipii kiusallinen ajatus siitä, että ovatko itsenäisinä ja yksilöllisinä pidetyt britit sittenkin jotenkin helpommin ohjailtavissa muualta tulleiden santereiden johdolla? Pelkkä tahdonvoima ja häikäilemättömyys, piittaamattomuus reilun pelin säännöistä näyttää riittävän menestykseen. Piirit ovat huolestuttavan pienet ja omituisen helposti johdateltavissa. Siksi on hienoa, että tutkivia journalisteja kuitenkin on, ja toivoa sopii, ettei laji ole vähenemässä.

***

Thanks to very interesting BBC documentary about the house that Murdoch built (Tabloid Empire Murdoch), I list above some interesting links to cases, where one could uneasily ask: is the watchdog of the decision-makers really working as it should, or is it actually leading politics where some few media moguls like?

Tulevaisuuden E-type?

Photo: Autocar.co.uk

Kaikki tietävät Jaguarin Type E-mallin: 12-sylinterisen, sulavalinjaisen, hankalasti hallittavan äärimmäisen moottoriurheiluauton, jossa on kuitenkin menneen maailman eleganssia. Se on tietysti myös bensiininkatkuinen ympäristörikos nykyajan katsannossa.

https://www.autocar.co.uk/car-news/used-cars/used-car-buying-guide-jaguar-e-type

Auto on edelleen haluttu keräilijöiden keskuudessa: sijoituksen arvo vaihtelee. Mainiolta sivulta löytyy myös linkki niille, jotka haluavat hankkia legendaarisen mallin, mutta rakennuttaa polttomoottorin tilalle sähköisen voimanlähteen: Concept Zero on projektin nimi ja luonne - vähäpäästöisyys. Varmasti sähkömoottori liikuttaa klassikkoa ihan pätevästi, hiljaisempi äänimaailma ja hajuttomuus voi vielä syventää elämystä ja tuoda maiseman tuoksun osaksi autoilukokemusta.

Sähköautorintamalla on muutenkin Britanniassa tapahtumassa mullistuksia. Sekä Ford että Jaguar suunnittelevat malliston sähköistämistä. Jaguarin omistaja Tata on asettanut tavoitteen jo vuoteen 2025 mennessä. Aikataulu on hurja. Saman konsernin raskaampien Range Rovereiden kohdalla valmistellaan jo hyppyä vetytekniikkaan sähkön yli. 

https://www.bbc.co.uk/news/business-56072019

Brittiläinen teollisuus on siis aloittanut vahvan iskun Teslaa vastaan. Analyysi tuntuu oikealta. Sähköautojen polulta on nähtävissä, että vaikka radikaali muutosvaihe on takana, edessä voi olla vieläkin nopeampia siirtymiä uuteen tekniikkaan, atomi- tai elektronitasolta vetyaikaan. Myös yksilölliset arvot voivat olla taas nousussa kollektiivisen Tesla-hypen hohdon tasaantuessa.

Jaguar on tuotemerkki, joka on synnyttänyt itsensä uudelleen useaan kertaan elinkaarensa aikana. On mielenkiintoista seurata, onnistuuko nyt vastaisku Tesla-imperiumia vastaan. Riskit ovat tietysti olemassa: riittääkö merkin vetovoima ja nostalgisuus kuluttajatasolla, kun vastapelurina on uutta maailmaa edustava menestyksen symboli? Jaguarin valttikortti voi olla sen urheilullinen tausta. Sähköjaggen hankkimisesta voi myös tulla isänmaallinen projekti pitämään Britanniaa ainakin kotoisten paikallisteiden valtiaana. 

Huokaisin syvään tuota juttuni kuvaa, siinä se menee ohi - mutta mitkä maisemat! Ja kuka sanoi, että horisontin pitää olla aina suorassa?

***

Both Ford and Jaguar are busy planning a tiger leap to make their fleet all electric, Jaguar even by 2025 and studying possiblities to harness Range Rover with hydrogen engine. No blame of narrowness of vision! I hope that these plans will be succesful: all the best to the great motoring legacy of Jaguar against à la mode-driven Tesla. May England rule the local roads!

Englantia lukijana, kirjailijana ja kääntäjänä - Virpi Hämeen-Anttilan haastattelu

Photo: Virpi Hämeen-Anttila. Otava. 

Mikä on suhteenne Englantiin? Mitkä asiat ärsyttävät, missä on englannin charmi?

Olen ollut lapsesta saakka kiinnostunut Brittein saarista. Minua kiinnostivat sekä brittiläinen että kelttiläinen kulttuuri. Innoituksena toimi osaltaan J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta, josta välittyi niin selvästi innostus kielen historiaan ja sen kulttuurillisiin siteisiin. Englannin kieli oli mieliaineitani koulussa, opiskelin sitä itsekseni lisää ja kiinnostuin jo lukiossa kielen historiasta, niin että hyllyssäni oli muinais- ja keskienglannin oppikirjoja ja lukemistoja nykyenglantilaisen kirjallisuuden ohessa. Sain 16-vuotiaana joululahjaksi Shakespearen kootut teokset. Koetin sinnikkäästi lukea näitä vanhojakin tekstejä, vaikka toden teolla ne avautuivat vasta yliopistossa opiskellessani englantilaista filologiaa.

Luulen, että olisin voinut hyvinkin erikoistua muinais- tai keskienglantiin, mutta sattumalta yleinen kiinnostus vanhoihin kieliin vei minut sanskritin pariin, joka sitten hinasi minut akateemisella urallani Intian puolelle. Englantilainen kulttuuri on kuitenkin pysynyt koko ajan mukana kuvassa. Olen lukenut englantilaisen kirjallisuuden klassikot ja seuraan englantilaista kirjallisuutta ja kulttuurielämää. Mieheni laaja kiinnostus 1800-luvun englantilaiseen kirjallisuuteen on ollut lisäinnoituksena, ja hänen siirtymisensä Edinburghiin professoriksi on palauttanut Brittein saarten kelttialueen jälleen mielenkiintoni kohteeksi.

Minua kiinnostaa sekä Brittein saarten historia ja vanha kulttuuri ja kirjallisuus että sen eri alueiden mentaliteetti. Rakastan esimerkiksi Oxfordia ja sen ympäristöä. Vietin toissa vuonna puolitoista kuukautta Oxfordissa ja olisin mennyt sinne myös viime vuonna, ellei korona olisi estänyt. Pidän brittihuumorista ja brittiläisistä tv-sarjoista: niissä on itseironiaa ja rosoisuutta ja aidon näköisiä ihmisiä, ja katselen niitä paljon mieluummin kuin kuin amerikkalaisia sarjoja. Minua kiehtovat juuri Brittein saarten eri alueet ja niiden omaleimaisuus. Pohjoinen Englanti ei ole sama kuin eteläinen.

Mikä briteissä ärsyttää? Sisäänlämpiävyys ja luokkayhteiskunta. He eivät hyväksy helposti ulkopuolista tasavertaisena joukkoonsa, vaikka tämä piirre vaihtelee: riippuu siitä, missä ollaan ja kenestä on kyse. Brexit-prosessissa on varmaankin ollut joidenkin kohdalla tästä kyse, ajattelusta että muu maailma turmelee sen oikean Britannian. Luokkatietoisuus on yhä voimakasta, ja puhe, käytös, varallisuus ja perhetausta määräävät ihmisen paikan paljon suuremmassa määrin kuin Suomessa. Vaikka pidän Oxfordissa oleskelusta, en ole varma, olisiko ollut mukavaa olla siellä opiskelija tai tutkija, juuri voimakkaan sisäänlämpiävyyden ja luokka-ajattelun vuoksi, jotka korostuvat ikivanhojen instituutioiden toiminnassa.

Olette kääntänyt Aarresaarestaan tunnettua Stevensonia suomeksi. Minkälainen kirjoittaja hän on tunnetuimpien teostensa ulkopuolella, mikä hänen kirjailijapiirteissään on erikoista?

Minulla on muutamia henkisesti läheisiä 1800-luvun kirjailijoita, ja onnekseni olen saanut suomentaa heidän teoksiaan. Toinen on Balzac ja toinen R. L. Stevenson. Stevensonissa minua kiinnostaa aivan kaikki. Olen lukenut hänen kirjeensä ja novellinsa ja romaaninsa. Stevensonin kirjailijanlaatu on erikoinen sekoitus skotlantilaista villiä kapinallisuutta, romantiikkaa ja modernia psykologista ajattelua. Hän kuvaa upeasti sekä synnyinseutuaan Skotlantia ja sen kovaa kalvinismia ja taikauskoa että Etelämeren saaria ja niiden ihmisiä. Hänellä oli heikko terveys, mutta hän halusi silti matkustaa ja seikkailla.

Ihailen kovasti sekä Stevensonin Skotlantiin sijoittuvia romaaneja että lyhyempää proosaa, jossa on usein mystinen ja kauhistava puoli. Paras esimerkki on Jekyllin ja Hyden tarina, josta on tullut kestävä klassikko. Olen kääntänyt myös kokoelman faabeleita, jotka ovat symbolistisia ja käsittelevät syyllisyyttä, vastuuta, elämänpelkoa, uskoa ja elämän valintoja. Stevenson on yhä vähemmän tunnettu kuin hän ansaitsisi. Vaikka kaikki tietävät Jekyllin ja Hyden ja Aarresaaren, hänessä on niin paljon muutakin.

Olette itsekin kirjoittanut dekkareita. Miten kirjailijana arvioitte kolleganne Agatha Christien tuotantoa? Minkälaisia ajatuksia Poirot’n hahmo herättää teissä?

Suhteeni Agatha Christieen on kaksinainen. Olen lukenut varmaan suurimman osan hänen kirjoistaan ja nauttinut niistä. David Suchetin Poirot tv-sarjassa on lisännyt kiinnostustani Christien Poirot-romaaneihin. Christien tuotanto on kokonaisuutena mahtava ja kymmenien romaanien joukossa on oikeita helmiä. Toisaalta jotkut teokset ovat heikompia ja turvautuvat kliseisiin. Henkilöhahmot ovat usein tyyppejä eivätkä luonteita, mutta Christien aloittaessa kirjoittamisensa dekkareilta ei vaadittu psykologista syvyyttä vaan jännittävää juonta ja viihdyttävyyttä. Psykologinen rikosromaani onkin eri lajinsa, vaikka päällekkäisyyttä esiintyy.

Christie on myös luokkayhteiskunnan kasvatti, ja tämä näkyy hänen kirjoissaan. Rikkaat ja ylhäiset ovat usein kyllä pahoja, mutta murhaajat löytyvät säännöllisesti alemmista luokista ja nousukkaista. Heidän tekojaan siivittää kateus ylempiä ja etuoikeutetumpia kohtaan. Christie poimii tästä esiin vain kateuden, joka on ikävä piirre, eikä pohdi sen perustaa, joka on epätasa-arvo. Mutta tästäkin piirteestä voidaan sanoa, että se on luonnollinen englantilaisessa dekkarissa, joka kertoo englantilaisesta yhteiskunnasta.

Rikosten toteuttamisen kuvaamisessa Christie on todella hyvä. Hän tiesi paljon myrkyistä ja erilaisista kuolemantavoista. Tosin ruumiita syntyy joskus romaanin mittaan niin paljon, että tarinan uskottavuus kärsii. On selvää, että murhaaja pelkää paljastumista, ja on tapauksia, joissa yksi murha on johtanut kokonaiseen sarjaan lisäkuolemia, kun murhaaja on peitellyt tekoa. Kuitenkaan tämä ei ole yleistä, vaan yleensä murhaaja, joka ei ole paatunut rikollinen, menettää toisella tavalla hermonsa ja koettaa sotkea todisteita tai paeta.

En itse ole erityisen mieltynyt Poirot’n hahmoon: hänessä on liikaa karikatyyrimaisia piirteitä, ja hänen halunsa koota kaikki lopussa yhteen ja jakaa moraalisia tuomiota on uuvuttava. On toki totta, että kaikista löytyy jotakin pahaa tai moraalisesti arveluttavaa, mutta on sadistista vetää heidät julkisesti tilille siitä, että he ovat vain ihmisiä. Totta on myös, ettei Christie itse näytä liioin pitävän Poirot’n hahmosta. Hänessä on niin paljon sellaista, mikä on turhamaista, neuroottista ja ylpeää. Ylpeys on myös kuolemansynti, ja Christie osoittaa etenkin myöhäistuotannossa, että Poirot on liian ylpeä ja itsetietoinen. 

Tunnette hyvin myös intialaista kirjallisuutta ja kieliä. Tunnemme Intiaa Kiplingin teoksista, mutta miten intialaisten omassa kirjallisuudessa on nähty brittien vaikutus? 

Siirtomaavalta ja sen jäljet näkyvät monin tavoin Intian nykykirjallisuudessa. Yllättävän harvoin on nostettu esiin se fakta, että suuri osa heistä kirjoittaa englanniksi. Näin he tekevät siksi, että heillä on koulutuksen takia hyvä englannintaito, ja siksi, että he saavat siten suuremman lukijakunnan. Salman Rushdie on sanonut kärjistäen, että paikallisella kielellä kirjoittaminen on intialaiselle kirjailijalle kirjallinen itsemurha, koska hän yrittää kirjoittaa ihmisille, jotka eivät lue -- ne, jotka osaavat lukea, osaavat myös englantia. Monet, kuten Rushdie, ovat myös muuttaneet länteen, ja he puolustavat englannin käyttöä sillä, että se on heidän vahvin kirjallinen äidinkielensä. 

Nykykirjailijat käsittelevät usein brittiaikaa vähintään teostensa taustana. Erityisen merkittävä tapahtuma on Intian jako muslimien Pakistaniin ja hindujen Intiaan itsenäistymisen yhteydessä: sen aiheuttamat haavat ja traumat eivät ole vieläkään parantuneet. Salman Rushdien läpimurtoromaani Keskiyön lapset ottaa aiheensa tästä historian hetkestä. Brittihallinnon aikaa käsittelevistä romaaneista tunnetuimpia lienevät englantilaisten, kuten Paul Scottin tekemät, koska ne ovat saaneet lisälevikkiä tv-sarjoista. Mutta kannattaa tutustua myös intialaisten romaaneihin, jotka sijoittuvat tähän aikaan.

Näitä ovat esimerkiksi Shona Patelin Teatime for the Firefly, joka sijoittuu 1940-luvun alun Assamiin, ja Sujata Masseyn dekkari The Widows of the Malabar Hill, jossa näyttäytyy monikulttuurinen Mumbain kaupunki. Kolmen sukupolven surullista historiaa 1920-luvulle asti kuvaa Umi Sinhan Belonging, jossa britti-Intia nähdään nuoren englantilaisen naisen silmin. Päähenkilön suhde Intiaan on samanlainen kuin Kiplingin: Intiassa vietetty lapsuus ei koskaan lähde hänestä, vaan leimaa hänet loppuiäksi. Ehdoton klassikko on Anita Desai, jonka omaelämänkerrallinen teos Clear Light of Day ottaa taustakseen vanhan Delhin, jossa Intian jaon aiheuttama jännitys hindujen ja muslimien välillä näkyy monella tavalla. Mainitsisin vielä Pakistanin puolelta Qurratulain Hyderin teoksen River of Fire, joka käsittelee Intian jakoa muslimien näkökulmasta, ja Attia Hosainin, jonka romaanin Sunlight on a Broken Column näyttämö on Lakhnau itsenäistymisen rajuina vuosina.

Olen valinnut tietoisesti naisten kirjoittamia romaaneja, koska naisen näkökulma on laajentanut huomattavasti Intian historian käsittelyä kirjallisuudessa. Lukemani mieskirjailijat pysyvät myös usein nykypäivässä ja politiikassa, eivätkä palaa brittiaikaan, jonka ajatellaan olevan liiaksi kaluttu luu. Mutta täytyy vielä mainita Vikram Sethin Sopiva nuori mies, joka sijoittuu itsenäistymistä seuranneisiin vuosiin. Siinä ikään kuin korjataan brittiajan ja itsenäistymistrauman hedelmiä.

***

Ms Virpi Hämeen-Anttila is a Finnish writer, translator, and researcher. She made in this interview some excellent points about British culture and English literature from many roles: as an enthousiastic reader, as a best-selling novelist, as a translator of, for example, Fables by R.L.Stevenson. She also teaches Sanskrit and the history of Indian art at Helsinki University - her deep knowlegde of Indian culture is shown in some expert views to British influence reflected in modern Indian literature, often told interestingly by female authors.