Conservatives’ slogan for the 1979 elections
Onko Britannia Euroopan sairas mies? Sodasta selvinnyt maa sai vahvaa USA:n taloudellista tukea. Se hyödynnettiin: 1950-luku olikin Englannin talouden nopean kasvun aikaa - muu Eurooppa painoi kasvuvauhdissa ohi vasta 60-luvulla, jonka olemme tunteneet Brittien swengaavana vuosikymmenenä. Vaikka brittiviihde aloitti maailmanvalloituksen, teollisuus alkoi jäädä kehityksestä jälkeen. Myös Kansainyhteisön sisäinen muutto Englantiin aiheutti yskintää ja Enoch Powell piti tyrmistystä herättäneen puheensa tulijoiden aiheuttamista haasteista.
Britannia oli silloin hyvin keskusjohtoinen ja on sitä yhä. 1970-luku ei ollut menestystarina: Labourhallitus taisteli käsiin vanhenevan teollisuuden ja kasvavan työttömyyden kanssa. Tie Eurooppaan oli ollut kompleksinen ja auennut vasta De Gaullen väistyttyä. Yhteismarkkinoita ja edullisia tuontitavaroita tarvittiin kuluttajien ostovoiman heikkouden vuoksi.
Thatcherin tie valtaan ei sekään ollut helppo. Vähemmän määrätietoinen ihminen olisi matkalla luovuttanut. Hän halusi uudistaa maata markkinaehtoisesti: vähentää valtion sekaantumista kaikkeen sääntelyä purkamalla. Työttömyys pysyi silti pitkään niin korkeana, että hän olisi kaatunut ilman Falklandin sodan tuomaa hehkutusta. Voitto sementoi hänen asemansa keulakuvana. Markkinauskovaisena hän piti kiinni ovesta talousyhteisön markkinoille, mutta syvempi integraatio oli hänelle kauhistus: hän oli vanhan polven imperiumi-ihminen ja se kuului hänen retoriikassaan. Uudistushalukaan ei aina kanavoitunut rakentavasti: hallituksen ukkokaarti joutui kestämään sanelua. Englantia ulkoisesti vahvistaneesta Rautarouvasta tuli lopulta sisäinen rasite.
Valtion karsiminen ja yksityistämisen ihannointi johti välimuotona hallinnolliseen tekopyhyyteen eli QUANGOihin (quasi-autonomous national government organisation) ja QUALGOihin (quasi-autonomous local government organisation) - näiden edustajat olivat epäsuorasti valittuja, kuten meidän sairaanhoitopiiriemme hallitukset - voidaan puhua demokratiavajeesta, eikä kontrollikaan muutenkaan välttämättä toiminut. Pahimmillaan nämä elimet lisäsivät byrokratiaa entisestään ja loivat päällekkäisiä vastuita. Brexit-keskustelussa argumentti EU:a vastaan oli eroon pääseminen juuri tällaisesta kasvottomuudesta. Eron nyt realisoituessa oma kansallinen pesä pitäisi rehellisyyden nimissä siivota näiltä osin ja se talkoo voi olla ylivoimainen. Esimerkiksi Heathrowin lentokentän laajentaminen, joka on puhtaasti kansallinen hanke, on takunnut jo vuosikymmeniä - viimeksi kapuloita rattaisiin laittoi itse pormestari Johnson. Yleisemminkin julkisten palvelujen laatu on ollut kysymysmerkki. Yksityistäminen ei kuitenkaan taannut toivottuja onnistumisia: rautatiet on siitä hyvä esimerkki. Vuoden 2000 Hatfieldin junaonnettomuuden jälkeen palattiin taas vahvaan keskushallinnon tukeen: ratoja ylläpitävä yhtiö oli epäonnistunut turvallisuuden takaamisessa. Samalla ajanjaksolla Ranskaan luotiin erittäin toimiva, nopea suurnopeusjunaverkko.
Vaikka Thatcher oli menestyneempi ulkopolitiikassa kuin sisäpolitiikassa, ei vallanvaihdos työväenpuolueeseen tuonut ratkaisua. Blair oli poliittisten taikatemppujen mestari. Ensimmäinen kausi puhuttiin kolmannesta tiestä, joka ei lopulta johtanut mihinkään - käsite haudattiin kaikessa hiljaisuudessa. Puolue hukkasi oman linjansa spin doctoreiden opastamana ja on edelleen eksyksissä.
Historioitsija Tony Judt on esseekokoelmassaan Reappraisals, uudelleenarviointeja, kirjoittanut Blairista puutarhatonttuna, jonka poliittinen aate oli markkinasuuntautuminen Thatcherin tavoin. Heidän eronsa oli Judtin mukaan, että Rautarouva uskoi markkinoihin aidosti, Blair taas ”piti rikkaista ihmisistä”. Blairin Cool Britain oli pelkkää markkinointia ilman aatetta ja visioa. Thatcherin perintö ei sekään ole kovin hyvä: teollisuuden uudistuminen on haaste, tuottavuus jakaantuu maassa epätasaisesti, keskusjohtoisuus rehoittaa ja sekava, kovia palkkioita nostava väliporras hoitaa kuntien ja Whitehallin välistä tilaa.
Miksi Britannia kuitenkin kukoisti vuosituhannen loppuun tultaessa? Työmarkkinat olivat joustavat ja maa houkutteli investointeja. Lontoo sykki viihdettä, urheilua ja nykyaikaista muotoilua - ankeus ja likaisuus olivat mennyttä maailmaa. Suunta oli epäselvä, mutta sinne oltiin menossa ensimmäisessä luokassa ja taatusti markkinavetoisesti, Richard Bransonin blairmaisen leveän hymyn säestämänä.
***
Is Britain the sick man of Europe? Its economy was relatively strong in the 50’s, helped by the US support. In the Swinging 60’s, its relative position weakened and the 70’s was a continuous struggle of renewal of industries and high unemployment. Thatcher and Blair shared some ideas - the economy and employment got high, but privatisation was not always successful - railways... and yet the role of State remained strong. In between public and private, the world of QUANGOs was created - not necessarily for the benefit of greater effectiviness. And definitely not for greater openness and democracy.
