Poirot - pohdintoja kesän pimeyden sydämestä

Olen yllyttänyt ystäviäni tekemään juttua Agatha Christiestä. Olen itse väistänyt aihepiirin sillä, etten ole kovin kummoisesti tutustunut murhamamman tuotantoon. Itsetarkastelu on tuonut väitteisiini vähän samaa kuin Origon pakina, jossa hän varsin maalaismaisin termein pyrkii vakuuttamaan muut täydellisestä kaupunkilaisuudestaan. Mutta siis, vaikka en Christien tuotantoa kokonaisuudessaan tunne, voin nostaa joitakin havaintoja. Pyydän jo etukäteen anteeksi havaintojeni itsestäänselvyyttä kokeneille Christien lukijoille, joita ystävissäni on useita.

Sivupolulla aloittaen, Dame Agathan hammaskalusto on joissakin valokuvissa varsin järkyttävän näköinen. Asiahan on viime vuosikymmeninä kehittynyt valtavasti, hoitomenetelmissä nostalgiaa ei tarvitse harjoittaa hammaspraktiikkojen suuntaan. Nostalgia lienee kuitenkin yksi pääsyitä lukea Christien kirjoja.

Dame muistuttaa tuotantonsa kanssa minua yhdestä tädistäni, jonka kirjahyllystä pongasin ensimmäiset dekkarit. Tädin hampaat olivat paremmassa kunnossa, mutta yhdistin keveisiin englantilaisiin dekkareihin kesän joutilaisuuden ja tietynlaisen kokonaisvaltaisen järjestyksen, miten asioiden kuuluu olla tarjoiluissa ja sisustuksissa. Itse kirjoihin tätini ei saanut minua johdateltua. Ensimmäisen Christieni, nykyisin sievistelevästi otsikoidun ”Eikä yksikään pelastunut”-teoksen, luin koulussa. Se jätti hieman falskin vaikutelman, kirjailija pyrki liian ilmeisesti johtamaan lukijaa harhaan. Myöhemmät satunnaiset lukukokemukset olivat niinikään yllättävän tahmeita: teksti ei ainakaan minun kohdallani ollut kovin vetävää. 

Poirot’n kanssa oli vähän samalla tavalla. Pidin miekkosta ensin epäilyttävänä keikarina. Vasta aivan viime aikoina olen alkanut tuntea sympatiaa häntä kohtaan. Kirjailija ei itsekään oikein pitänyt luomuksestaan - tässä suhteessa Dame oli todellinen patriootti. Poirot tuo omituisella tavalla ulkopuolisen näkemyksen yhteiskuntaan, jossa hän järjettömästi tuntuu viihtyvän. Hän paljastaa ylivertaisella kohteliaisuudellaan englantilaisen yhteiskunnan töykeyden ja ennakkoluuloisuuden: sen täytettyjen voileipien inhottavuuden, maaseudun loskaisuuden ja asuinsijojen tason karmeat vaihtelut. 

Christie ei ollut helppo ihminen, hän saattoi kanavoida omaa Englanti-inhoaan ärsyttävän terävän ulkomaalaisen välityksellä. Harmaat aivosolut asetettiin raksuttamaan tuomiota yhteisölle, jossa osoitettiin laittamattomasti kaikkein vähäpätöisempien kuin mahtavienkin olevan tasavertaisia murhanhimossansa. Kun Poirot kokoaa omalle Viimeiselle Tuomiolleen epäiltyjen joukon, heitä saadaan aina vaivattomasti kokoon suuri huoneellinen. Ahneuden - rahallisen, seksuaalisen tai kunnianhimon muodossa - synti tuntuu vaanivan jokaista kahdella jalalla kävelevää tai rullatuoliin sidottua. Näiden loppukohtauksien komeissa, mutta jännittyneissä puitteissa, kaikki tuntuu tiivistyvän - on aika riisua naamiot.

Suchet on hionut näyttelemästään Poirotista lopullisen taideteoksen: hänen tuomionsa on täynnä tulta ja tulikiveä, kohteliaisuudet hiiteen heittävää jyrinää ja kiukkua rappeutuneen yhteiskunnan poikenneita vesoja kohtaan. Omat Poirot’n motiivit jäävät hämärän peittoon: miten hän jaksaa varovaisesti askeltaa potentiaalisia murhaajia ja murhaajattaria kuhisevan kansakunnan halki? Hän jää arvoitukseksi, mutta tarjoilee kyllä mukavasti särvintä teekupposen kanssa viihdyttäviin, joskin synkähköihin joutilaan kesän hetkiin.

***

I am not a particular friend of Dame Agatha - like some my friends are. However, after decades of lukewarmness, I am now the last one to admit that Poirot is quite a character. Great Murderous Dame criticised her own country through him: all Englishmen and Englishwoman seem to be capable to commit a murder of most foul kind. Poirot seems to add as well that their habits are not polite at all, food is no good and the countryside is no better compared to towns and cities. When Poirot collects all suspects, a large and full room, to his personal Final Judgement - we can be safe behind our cups of tea. It is great, yet dark entertainment for a summer’s day.

Young girl, lost child and founding father

Source: Monticello.org

Olen välillä ylittänyt Atlantin jutuissani: niin teen nytkin, koska mustien asemasta käydään yhä kovaa keskustelua. Englannista irtaantunut Yhdysvallat lähti omille vapauden teilleen: diplomatiaa käytiin paljolti Englannissa ja Ranskassa - rauha solmittiin 1783 Pariisissa ja sen jälkeen seurattiin yhteiskunnan ja oikeuksien kehitystä entistä tiiviimmin.

***

Mutta kerron yhden tarinan, niin kuin se minua kosketti. Oli mies, tilanomistaja, joka menetti vaimonsa, lastensa äidin. Hän joutui lähtemään Pariisiin työtehtäviin yli Atlantin. Vanhalle mantereelle lähti hänen lapsiaan ja heille mukaan palvelusväkeä, jotka olivat hänen omaisuuttaan. Yksi heistä oli hänen vaimonsa sukua, kovin nuori, hän tuli mukaan hoitamaan pienintä lasta. Oliko muistuttanut hänen vaimoaan, kuitenkin tuo tyttö synnytti miehelle Pariisissa lapsen, tytön, joka kohta kuoli ja unohtui. Mies palasi pian väkensä kanssa takaisin Amerikkaan ja tyttö, nyt jo täysi nainen, synnytti hänelle kuusi lasta lisää ennen miehen kuolemaa. Näiden lasten alkuperä salattiin meidän päiviimme saakka.

Emme tiedä minne pieni kuollut tyttölapsi joutui. Ehkä Viattomien hautausmaahan nykyisen Place des Hallesin  lähellä, pienet luut kenties kuljetettiin vallankumouksen alettua katakombeihin. Voimme seuraavalla Pariisin matkalla muistaa tuota pientä, unohdettua lasta, hän oli esikoinen, kuusi hänen pikkusisarustaan ovat paremmin dokumentoituja.

Äidin nimi oli Sally Hemings. Hänestä ei ole säilynyt kuvaa. Hän eli elämänsä lähellä lapsiaan myös miehen kuoltua. Meillä on hänestä muutama todistus, joista voimme päätellä, että hänessä oli paljon myönteisiä piirteitä. Ihmiset lähettivät hänelle terveisiä, hänen lähellään pysyttiin. Oli kuitenkin tekijöitä, ettei hän saanut täyttä arvostusta yhteiskunnassa.

Miehen nimi oli Thomas Jefferson. Hän kuului Amerikan Yhdysvaltojen perustajaisiin, Founding Fathers. Hänestä tuli kolmas presidentti John Adamsin jälkeen. Hänen tilansa päärakennus oli Monticello, joka on tuttu taidehistorian lehdiltä. 

***

Jefferson-Hemings kiista on mielenkiintoinen. Kannattaa tutustua wikiartikkeliin.

https://en.wikipedia.org/wiki/Jefferson–Hemings_controversy

Aivan viime vuosina, kun historiankirjoitus on lopullisesti vahvistanut, että Jefferson on todennäköinen Hemingsin lasten isä, myös Monticello-museo on lopulta antanut Sallylle virallisen paikan kansakunnan ytimessä. 

Tämä tarina on vanha ja se on viihteellistetty monta kertaa. Siitä voidaan esittää jyrkkiä tai vähätteleviä mielipiteitä. Ainakin itseäni kosketti, miten historian totuus lopulta paljastuu ja hävetty, salattu asia saa oikeutta. Oli myös liikuttavaa löytää se ensimmäinen lapsi, jota kukaan ei oikein muista. Elämä on merkillistä ja merkityksellistä: siinä ei ole mitään ihmeellistä ja se on täysin ihmeellistä.

https://www.washingtonpost.com/entertainment/museums/jeffersons-monticello-finally-gives-sally-hemings-her-place-in-presidential-history/2018/06/12/55145ac0-6504-11e8-a69c-b944de66d9e7_story.html

https://www.dailymail.co.uk/sciencetech/article-4662350/Archaeologists-Sally-Hemings-room-Monticello.html

https://www.monticello.org/thomas-jefferson/jefferson-slavery/thomas-jefferson-and-sally-hemings-a-brief-account/

***

I tell here story about one lost little girl, died in Paris. After her, six secret siblings from the same mother, Sally Hemings. Nowadays we can say their father was one of the Founding Fathers of the Nation, Thomas Jefferson. It is wonderful to read how the forgotten have take their position in the center of things. At least we can say, it is to the right direction, to justice. 

Englantilaisista valokuvista

Henri Cartier-Bresson: Ascot, 1955.

© Victoria and Albert Museum, London.

Sain Facebookin haasteessa tehtäväkseni koota kymmenen kuvan mustavalkoisen valokuvan sarjan. Kävin läpi englantilaisia kuvaajia ja sarjaani valikoitui oikeastaan vain Cecil Beaton. John Hedgecoe oli listallani, mutta hän oli enemmän teknikko kuin varsinainen taiteilija. Huomasin, että oli hankalaa poimia teoksia, kun rajoituksena oli, ettei kuvissa saanut olla ihmisiä. Loppujen lopuksi ihminen on valokuvauksen tärkeitä aiheita, mikä on hienoa. Beaton tosin usein muotimaailmassa työskennelleenä vetää ihmisenkin pintaan, vaatteen tasolle, usein briljantisti toteutettuna. Hänellä oli kyky löytää henkilöistään virheet ja peittää ne nerokkaissa kuvissaan: englantilaista terävyyttä.

Bill Brandt, alunperin saksalainen, työskenteli Henry Mooren ja Francis Baconin kanssa - hänen valokuviensa muotokieli on sukua näiden taiteilijoiden töille, niissä on Mooren plastisuutta ja Baconin muodonmuutosmaista notkeutta, joka pystyy liukumaan karmaisevien tunnelmien puolelle. Hän oli juuri oikea mies dokumentoimaan sodanaikaisia maanalaisen asemia, jotka oli otettu pommisuojiksi. Nehän olivat myös Moorelle, kuvanveistäjälle, kokemuksellisesti tärkeitä paikkoja. Brandt kuvasi myös samoja teollisuusmaisemia, katoavaa puutteen maisemaa, josta Orwellin tuotanto ammensi. Jos Beaton kuvasi pintaa, Brandt keskittyi taustaan. 

Brandt on vieraillut myös Haworthissa, Emily Bronten Humisevan harjun oletetussa sijainnissa Top Withensissä. Hänen kuvassaan rakennuksessa on vielä katto. Kun kävin paikalla 1987, kattoa ei enää ollut. On yllättävää, että suhteellisen tuoreissa kohteissakin on tapahtunut näin suuria muutoksia. Brandtin kuvalla on siis dokumentaarista arvoa ja samalla se tavoittaa paikan ja kirjan tuntua: taustan kukkulat vielä lisäävät synkkää ylevyyttä.

Valokuvissa on samalla jotain paljastavaa ja kätkevää. Cartier-Bressonin kuva Ascotista tavoittaa vanhan jääräpäisen miehen, joka pärjää olosuhteista huolimatta. Asenne on tuttu, Brexit ollaan valmis viemään loppuun, vaikka tiedettäisiin, että huonosti käy. Vaaditaan monesti juuri ulkomaalainen näkemään tämä. Pidän kovasti siitä, miten Cartier-Bressonin Leican optiikka on tavoittanut sadetakin märkyyden. Se on toisarvoista perinteiseen laukkakisaan keskittymisen rinnalla.

***

English photography: not many names that are world famous. I highly appreciate John Hedgecoe as a technical teacher, but Cecil Beaton and Bill Brandt are more artists: the first as a master of surface and the latter a master of background - like his great documentary photo of Top Withens in Haworth - the real Wuthering heights, I suppose? However, a Frenchman, Henri Cartier-Bresson, so well caught the English Attitude with his photo from Ascot. The old man is waterproof and he can illustrate also the modern position to Brexit: come shine or rain, we’ll manage, somehow!

Bill Brandt: Top Withens, 1944.

© Bill Brandt Archive, Ltd.

Wilberforce-museo

Viimeaikaiset levottomuudet ovat tuoneet mieleen vuosien takaisen vierailun William Wilberforce-museossa Hullissa. Museosta ei jäänyt kovin paljon mieleen, vaikuttavimpina kuvaukset orjalaivojen epäinhimillisistä oloista. Wilberforce teki pitkän väännön parlamentissa orjuuden vastustajana. Varakas hummaajanuorukainen kääntyi oikealle asialle evankelisen herätyksen ja ystävänsä Thomas Clarksonin orjatyön kauhuja kuvailevan empirian kautta. 

Orjuuden vastustaminen ja tasa-arvoisuus näyttäytyi Englannissa Ranskan vallankumouksen jakobiinisenä kauhistuksena. Konservatiivi Wilberforce oli poliittinen kameleontti, joka ähräsi molemmilla puolilla parlamenttia muokkaamassa mieliä orjuuden kieltämiseen ja plantaasien riiston inhimillistämiseen. Kritiikkiäkin tuli, muun muassa se, että Wilberforce ei juuri korvaansa lotkauttanut kotimaan työläisten hirveille oloille mustien asiaa ajaessaan. 

https://en.wikipedia.org/wiki/William_Wilberforce

Kotimuseo sijaitsee useita kertoja Englannin epäattraktiivisimmaksi kaupungiksi äänestetyn Hullin keskustassa. En tiedä onko viime päivinä museo ollut kuormittunut jatkuvasta asiakasvirrasta. Lyhyt esittely löytyy you tubesta, siinä ei mennä kovin syvälle:

https://youtu.be/gCcLe36npbU

Hullissa Wilberforce on saanut komean patsaan korkean pylvään nokkaan. Kuvituksena käytetty Wedgwoodin, filantrooppisen englantilaisen keramiikkatehtailijan, orjuuden poiston asialle omistettu lautanen kertoo karusti, miksi asia oli tärkeä.

***

William Wilberforce was a British Parliament hero fighting for legislation abolishing slavery. In the end, he was successful and his home museum in Hull is the right place to evoke memories of horror ships loaded with humans destined to be slaves, if they only survived the long sea journey. One cannot understand today why it took so long to abolish slavery in England, one explanation was the fear of Jacobine French Revolution - Wilberforce needed to use all his eloquent skills to turn minds against inhumanity.

Viisikko pelastaa salaisuuden

Politiikalla ei ole tämän kirjoituksen kanssa mitään tekemistä. Oikea Enid Blytonin luoma Viisikko oli sukupuolijaoltaan tasaisempi - kaksi tyttöä ja poikaa, yksi koira. Georgina tosin halusi olla mieluummin George, suomennoksessa Paula halusi olla Pauli. 

***

Äitini osti minulle ensimmäisen Viisikko-kirjani kun olin sairaana ehkä kolmannella luokalla ala-asteella. Muistan lukeneeni kirjan jotenkin vaivalloisesti, ilman suurempia muistijälkiä. Kirjat palautuivat mieleeni, kun törmäsin tv-sarjaan you tubessa.

https://youtu.be/0i7Xb5mwFlM

Niitä kertaillessani huomasin, että juonet nousivat muistin syövereistä: olin kuitenkin jossain vaiheessa lukenut kirjoista useamman. Pahkasika-lehden parodia-Viisikossa syötiin tietysti koko ajan. Kyllä ruoka kirjoissa korostuikin, ne oli tehty sodan jälkeiseen niukkaan aikaan. Monet eväät olivat outoja inkiväärioluineen ja skonsseineen, huhtikuussa oltiin menossa uimaan, mikä tuntui omituiselta suomalaisittain. Viisikot olivat kuitenkin minulle tärkeä ensikosketus englantilaiseen kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Poikatyttö Paulista pidin aika tavalla, hän oli sähäkkyydessään suosikkihahmoni.

Tv-sarja tavoittaa jotain olennaista 1970-luvun lopun maailmasta. Vallitsee miedon kesän huolettomuus, autot näyttävät autoilta, joka paikkaan pyöräillään, aikuiset pukeutuvat nukkavierusti, pulisongit ja viikset rehottavat, mutta ennenkaikkea vanhemmat ovat outoja ja autoritäärisiä. Lapset suljetaan luontevasti omalle seikkailualueelleen, josta he koiran avulla rientävät pelastamaan länsimaista maailmaa teknisine kojeineen yleensä jotenkin itä-eurooppalaisten oloisten tai muuten eksentristen hyypiöiden kynsistä. Konnat ovat turvallisen tollomaisia ja salakäytävät auttavat heidän hassuttamisessaan. Kirjat tuntuvat tursuavan salaisia kulkuteitä mitä omituisimmissa paikoissa. Seikkailun lopussa tärkeät aikuiset jakavat Viisikolle säästeliään hyväntahtoisesti tunnustusta. Viimeistään seuraavan seikkailun alkuun mennessä autoritäärinen perusasetus on kuitenkin taas kunniassaan.

Pottereihin verrattuna Enid Blytonin luomukset ovat kesyjä, mutta Viisikkojen leppoisuudessa ei ole sellaista pinnistämistä, mikä tekee Rowlingin luomuksista takakireitä: ei ole tarvetta ylittää edellisen kirjan saavutuksia.

Huomasin, että Kirjahullun päiväkirja-blogissa on juuri tästä teoksesta ihan kelpo kuvaus:

http://kirjahullunpaivakirja.blogspot.com/2013/07/enid-blyton-viisikko-pelastaa.html

***

Enid Blyton’s The Famous Five - Five on Kirrin Island Again was my first introduction to English literature. The tv-series from the end of 1970’s caught the era very well: tasty cars, bicycles, careless summers, authorative adults and stupid crooks. It was my first taste of Ginger beer and scones and I liked Georgina (George) so much - in Finnish translation she was Paula (Pauli). She was my absolute favorite of the Five!