Off-road 2: Glastonbury Tor

Glastonbury on tietysti kuningas Arthurin ja velho Merlinin legendaarinen tyyssija. Alue oli aikanaan saareke, Isle of Avalon, vesien ja soiden ympäröimä. Tor sijaitsee korkeimmalla kukkulalla, kylän laidalla, kummun päällä on pieni torni, joka on - taas yksi tapaus - Henrik VIII:n toimesta hävitetyn luostarin jäänne. Poikkesimme tänne nimenomaan Tor mielessämme - nähdäksemme onko paikalla jotain myyttistä värinää yhä.

Tie paikalle kulki taas kapeita väyliä, niin että ajaessa hirvitti, pääsemmekö koskaan takaisin samaa reittiä. Paikalle ei ehkä kannata lähteä autovuokraamon leveimmällä limusiinilla. Löysimme kukkulan juuresta parkkipaikan ja aloitimme nousun huipulle. Seutu oli laidunaluetta: puiset portit piti sulkea jälkeemme. Tie laelle kiersi spiraalista reittiä kuin jossain esoteerisessa itsensä kehittämisprosessissa. Emme suinkaan olleet paikalla yksin: jo parkkipaikkaa kansoitti pakettiautollinen väkeä, joka oli viettänyt asemissaan varmasti koko yön. Värikäs porukka tervehti meitä ystävällisesti, alas rinteitä vastaamme tulevat kulkijat olivat myös hyvillä fiiliksillä.

Nousu oli vaativa, en ymmärrä, miten joku voisi sen selvittää rullatuolilla. Perillä huipulla avautuivat näkymät moneen suuntaan: tasangon tulvat olivat väliaikaisesti palauttaneet näkyviin keskiajan villiä maisemaa. Olimme saarekkeessa maailman yläpuolella: muuriin nojaava nainen lausui puoliääneen litaniaa tarkemmin määrittämättömälle taholle. Rinteen alapuolelta kuului sitkeä ja hypnoottinen noitarummun paukutus: joku haki yhteyttä kenties Torin kuuluihin alisiin maailmoihin.

On paikkoja, joista voi lukea paljon, kerätä yksityiskohtia ja tietoja: parhainkaan eläytyminen ei kuitenkaan korvaa kokemusta paikan päällä. Englanninkielisessä wiki-artikkelissa alla pääsee hyvin alkuun paikkaan liittyvään yksityiskohtaiseen mystiikkaan. Uskoi ley-linjoihin tai ei, Tor on kuitenkin kohtauspaikka, ihmisten ja aikakausien, kadotetun ja löydetyn. Sieltä palaa muuhun maailmaan ainakin yhtä kokemusta rikkaampana, taatusti jollakin tasolla kohottuneessa tunnelmassa.

***

Visiting Glastonbury Tor is an elevating experience. It is a crossing point of the past and the present, of something lost and refound, of people, often colorful and seeking for the alternative truth. It is a place for prayer as well for chant, or just for beating the drum, stubbornly, like the fellow we met there. The waters were high in the horizon at December we were there; it was really easy to tell why this place was called the Isle of Avalon.

On road 1: British Camp

British Camp on Malvernkukkuloiden eteläosassa oleva paria kukkulaa muokkaamalla tehty linnoitusalue. Ihan vasta nykyisin paikalla näkyviä pengerryksiä ei ole tehty, niiden on sanottu olevan peräisin aina rautakaudelta saakka. Roomalaisaikaan paikalla on ollut ”englantilaisten” linnoitus ja leirirakennelmia. Epäluotettava perimätieto kertoo, että paikalla on ollut taistelu roomalaisten kanssa. Tämä on aiheena myös Elgarin sävelteoksessa Caractacus. Tutkijoiden mukaan kahakka tapahtui lähempänä Severn-jokea. Severnin laakso kyllä näkyy kukkuloille unohtumattoman hyvin.

British Campiin on helppo löytää autolla. Tie kukkuloitten eteläpuolelta menee sen kautta. En ole pihi, mutta minusta Campin parkkipaikka oli kallis ja jos sen maksaisi, pitäisi sitten viettää paikalla koko päivä! Huomasin, että mutkaisella tiellä on sopiva levike, parkkeerasimme sinne ja patikoimme mutkat kohti kukkuloita. Rinteet ovat jyrkät, puusto villiä ja aluskasvillisuus rehoittaa valtoimenaan - ikimuistoinen siirtymätaival.

Kukkuloille nousee hieno, kivetty reitti, joka on paikoin hyvin jyrkkä. Maisemat ovat hyvä tekosyy pysähtyä vetämään välillä henkeä. Huipulla näkyy koko kukkulaketju pohjoiseen ja idässä avautuu Severnin laakso alapuolella. Näkymä on Englannin parhaita. Tämä on Elgarin ja runoilija William Langlandin maisemaa. Normanniaikana tässä on ollut linnoitus, kaikki siitä on ajan hampaan syömää ja nurmen peittämää. On vain pehmeäpiirteisiä pengerryksiä, jotka antavat mielikuvitukselle tilaa. Jossain kohdassa vieraillessamme näimme pienen aidatun alueen ja kyltin, että arkeologinen yhteisö kunnostaa joitakin näkymättömiä rakennelmia.

Länteenpäin voi selkeällä säällä nähdä jo Walesin rajalle. Tällaista maisemaa on hankala tallentaa kameralla. Se vaatisi suuren palkkikameran ja korkean piirtokyvyn. Hasselblad-kameran kunniaksi rajaan omat kuvani tässä kirjoitussarjassa 6x6 muotoon. Se ei ole asettelultaan helpoin, mutta tulokset ovat onnistuessaan hienoja.

Kukkuloiden rinteillä näkyy valkoisia, tukevanmuotoisia rakennuksia. Ne ovat edwardiaanisia arkkitehti Voyseyn luomuksia ja niihin pääsee myös yöpymään, Perrycroft holiday cottages. Ehkä ensi kerralla tie kulkee niiden kautta.

***

My first on road spot is British Camp in Malvern. A great place to take a hike on paved road, to imagine history and see the magnificent hill chain and the Severn plain under you. I frame the photos of this series in square format, a sort of hommage to Hasselblad cameras. In my picture you can see some white, large buildings on the hillside - they are by architect Voysey and if interested, you can stay there as well, Perrycroft holiday cottages.

Off-road 1: Whiteleaved Oak

Photo: Wikipedia, Whiteleaved Oak

Aloitan tällä kirjoituksella kuusiosaisen sarjan, jossa poiketaan tieltä ja pysytään sillä, kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti. Let’s go Off-road first!

***

Matkan suunnittelu on rajatuissa aikabudjeteissa tasapainottelua ilmiselvästi kiinnostavien kohteiden ja mahdollisesti potentiaalisesti kiinnostavien kohteiden välillä. Vaikka olen luonteeltani huolellinen valmistautuja, välillä uteliaisuus saa vallan ja jokin tuntematon, hankalasti saavutettava ja hahmotettava kohde vetää puoleensa.

Kun tällaiselle matkalle lähtee, mahdollisuus epäonnistumiseen on suuri, pettymyksiä voi tulla. Koska vastapainona on kuitenkin mahdollisuus unohtumattomiin elämyksiin, joita myöhemmin mielellään muistelee, uusi kutkuttaa ja tilaisuuteen tarttuminen vie voiton. Se pitää nähdä, koska se oli siellä. Kun riski havaitaan, se otetaan.

Näin Whiteleaved Oakista Wikipedian maininnan. Siinä oli oikeastaan tiedot, mitä siitä sain. Ley-linjat ovat vanhaa tuttua esoteerista hömppää - merkittävien paikkojen välille oli ammoisina aikoina vedetty jonkinlaisia henkisiä voimalinjoja. Villitys alkoi 1930-luvulla ja siihen on välillä palattu, varsinkin Vesimiehen Ajan alkaessa. Nämähän ovat valetiedettä, mutta kiehtovia ajatuksena. Sivutuotteena on paikkojen yhteyteen liittynyt sekalainen folklore-liikehdintä. Varsinainen Valkolehtinen Tammi on vanha puu, jota luonnonuskonnoista ja vanhoista tarinoista lumoutuneet ovat pitäneet kunniassa ja koristelleet nauhoin ja kangaspaloin. Puu on vanha ja kummitusmaisen näköinen.

Joku toinen lähde mainitsi, että Malvernkukkuloiden eteläpuolinen osa, jossa Whiteleaved Oakin kylä on on villiä seutua. Se herätti kiinnostukseni heti. Luonnontilainen, salaperäinen, villi seutu, alkuperäinen! Lähdimme siis aamulla matkaan kohti kylää, jonka koordinaatit asettelin navigaattoriin.

Ajelimme ensin teitä normaalisti. Sitten käännyimme pois pääteiltä. Tien varrella oli muutamia iäkkäitä ja arvokkaan näköisiä maalaistaloja. Tie kääntyi ylöspäin, kukkuloille - ja kävi, niinkuin aina käy, tie kapeni. Nostimme kättä muutamalle vastaantulijalle, jotka talsivat tienviertä wellingtoneissaan. Yöllä oli tullut vettä, sitä virtasi tien sivussa. Matka jatkui, tie haarautui, välillä nousimme rinnettä, välillä laskeuduimme notkelmaan, pellot jäivät taakse, olimme metsässä. Huomasimme, että vesi virtasi nyt kummallakin puolen tietä, välillä tie oli melkein poikki. Toivoimme, että kukaan ei tulisi vastaan. Maili perille, ilmoitti navigaattori. Jossain näkyi omituisen, synkän farmin talousrakennuksia ja rojua. Ohitimme sen alamäkeen ja suuntasimme kohti poispääsyä. Maisemat olivat kieltämättä villit. Emme halunneet pysähtyä, vaan pidimme auton liikkeessä. Odotimme, että saapuisimme lopulta paikkaan, jossa tie haarautuisi leveämmäksi. Maisema muuttui taas avarammaksi ja meille tarjoutui tilaisuus pysähtyä ja lähteä samoilemaan rinnepelloille, joissa siellä täällä kasvoi valtavia varjostavia puita. Jatkoimme päättäväisesti kohti isompaa tietä ja pääsimme sinne lopulta. Koko taipaleeseen ei ollut mennyt kuin ehkä 45 minuuttia, mutta reitin muisto on vahva. Jopa siinä määrin, että tuskin enää palaamme Whiteleaved Oakiin.

***

This is the first part of 6-partite series of travelling off-road and on road, literally and metaforically. The first destination is village Whiteleaved Oak, the famous ley centre in south of the Malvern Hills. I was not so interested of pseudo-scientific stuff and obscure folklore, but a mention of its wild character made my imagination run. So we went there, saw its woods, hills and narrow trails, water running both sides of our line, blocked in places. We survived and our car found a real two-lane way at last. I think we will never come back there. There is no need: our memories are very vivid.

Brussels Sprouts - Ruusukaali

Photo: The Times 24.12.2019

Vaikka Englanti on kovaa vauhtia etääntynyt Brysselistä, brysselinkaaliin eli ruusukaaliin kansakunnan suhde on lämmin. Terveelliseksi mainittu kasvis kuuluu joulupöytään - sitä oli runsaasti saatavissa. Vaivaisella yhdellä punnalla sai kolme 400 gr pakettia tarjouksesta - lähikaupassa Suomessa yksi paketti maksaa yli 1,50 euroa.

Minusta kaalipallerot ovat jo sellaisinaan maukkaita varttitunnin vähässä vedessä keittämisen jälkeen, voin kera ja käyvät mainiosti myös mausteisen intialaisen ruoan höysteeksi. Parhaimmat gourmet-ohjeet eivät nekään ole kovin monimutkaisia. Pellille oliiviöljyä ja ruusukaalia, valkosipulia lastuina, suolaa ja parmesaania. Jos peset kaalit, kuivaa ne hyvin vaikka salaattilingossa: niiden tulee pellillä olla kuivia, että ne uunissa kärähtävät hieman - kärähtävät eli karamellisoituvat. Pienikokoisimmat pallerot ovat makeimpia, suurimmat ovat jo kaalimaisempia.

Ruusukaali on palkitseva ruokalaji - yli jääneet tähteet voi lämmittää myöhemmin ja ne ovat jopa entistä maukkaampia. Kaupasta ostettu paketti säilyy hyvin jääkaapissa. Ne ovat hyviä jo yksinäänkin, mutta taipuvat hyvin monenlaiseen säestämiseen makkaroista kinkkuun, hanhenrasvalla muheutettuihin paistinperunoihin saakka. Brysselinkaali on pompöösistä nimestään huolimatta Englannin maaseudun parhaita perinteitä edustava tuhti kausivihannes.

***

Brussels Sprouts - England might take distance to the EU but has a special relationship with this healthy veggie. Let them fry to black, caramellised spots in olive oil, seasoned with garlic, salt and parmesan cheese.

46 - Kyllä Jeeves hoitaisi

46 on Wodehousen Jeeves-juttujen lukumäärä, novelleja ja löyhiä romaaneja. Viime päivien riepotuksessa on tullut mieleen, että kuningashuoneen tila olisi vähemmän sekava, jos neuvonantajien taso olisi Jeevesin luokkaa - ja heitä olisi kuunneltu. Pieni lehtijuttujen yksityiskohta on kiinnostava: avustajat estivät ad hoc-tyyppisen tapaamisen Harryn ja kuningattaren välillä, ettei oltaisi jouduttu tunteiden vallassa tekemään epäedullisia linjauksia.

Woosterin ja Jeevesin - isännän ja palvelijan - suhteen koomisuus nousee siitä, että aatelistaho tekee parhaansa romuttaakseen asemansa ja palkollinen pelastaa hänet epätoivoisilta vaikuttavistakin tilanteista. Herää kysymys, miksi huonosti perusteltua järjestelmää ylipäänsä säilytetään. Kiinnostavaa, että tätä ei muistaakseni koskaan Jeevesiltä kysytä, vaikka hän tehtailee vastauksia alituiseen visaisempiinkin ongelmiin.

Woosterilla ei ole vanhempia, eikä osaamista: hän on aatelisten tätiensä elatuksen varassa. Kapina heitä vastaan on monesti mielessä, mutta ei pääse realisoitumaan ”Vanhojen Sukulaisten” ja Jeevesin rautaisessa otteessa. Miten Jeeves olisi ohjannut prinssi Harrya? Millainen olisi Jeevesin juttu 47?

Epäilemättä runsaasti kalaa nauttivan Jeevesin aivoissa olisi noudatettu perusmenettelyä, ilman ylimääräisiä harmaan aineen ponnisteluja. Perusmenettely on yksilöpsykologiaa ja strategiana on estää asioiden kumuloituminen sellaisiksi, että niistä on hankala peräytyä. Amerikkalaisia tyyppejä vilisee Wodehousen tarinoissa, on myös naishenkilöitä, joilla on ”ihana profiili”, joskin häijy luonne. Jeeves olisi pyrkinyt ohjaamaan isäntäänsä varovasti aluksi sanojen taialla. Tie olisi kuljettu nopeasti loppuun ja kovemmat keinot olisi ollut pakko ottaa käyttöön, tietysti äärimmäisen hienovaraisesti. Niissä lopputuloksena on silti naamioiden paljastuminen tai muuten häpeällinen asetelma, joka tuhoaa aluksi väistämättömiltä tuntuneet - yleensä avioon tähdänneet - kehityskulut alkuunsa. Savun hälvetessä tilanne on silloin monesti kiusallinen ja ahdistavakin, mutta näyttämölle astelee samalla näkymätön, mutta erittäin tärkeä hahmo - aika, suuri parantaja. Nuoriherra lopulta itsekin ajan myötä kavahtaa vaaroja, joihin hän oli kulkeutumassa. Siinä vaiheessa henkilökohtainen miespalvelija saa ansaitun kehujen ryöpyn.

***

There are 46 Jeeves-stories by Wodehouse. I could quite easily imagine no 47 where Jeeves consults Prince Harry. Jeeves would use individual psychology to help young master free from his obsessive thoughts - and preventing all things to escalate. With Jeeves at helm, the young master would have steered clear from Americans with beautiful profile and would have made a course not to conflict the Family. Like so often in Wodehouse novels, Time, the Great Healer, would have taken the role.