Off-road 1: Whiteleaved Oak

Photo: Wikipedia, Whiteleaved Oak

Aloitan tällä kirjoituksella kuusiosaisen sarjan, jossa poiketaan tieltä ja pysytään sillä, kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti. Let’s go Off-road first!

***

Matkan suunnittelu on rajatuissa aikabudjeteissa tasapainottelua ilmiselvästi kiinnostavien kohteiden ja mahdollisesti potentiaalisesti kiinnostavien kohteiden välillä. Vaikka olen luonteeltani huolellinen valmistautuja, välillä uteliaisuus saa vallan ja jokin tuntematon, hankalasti saavutettava ja hahmotettava kohde vetää puoleensa.

Kun tällaiselle matkalle lähtee, mahdollisuus epäonnistumiseen on suuri, pettymyksiä voi tulla. Koska vastapainona on kuitenkin mahdollisuus unohtumattomiin elämyksiin, joita myöhemmin mielellään muistelee, uusi kutkuttaa ja tilaisuuteen tarttuminen vie voiton. Se pitää nähdä, koska se oli siellä. Kun riski havaitaan, se otetaan.

Näin Whiteleaved Oakista Wikipedian maininnan. Siinä oli oikeastaan tiedot, mitä siitä sain. Ley-linjat ovat vanhaa tuttua esoteerista hömppää - merkittävien paikkojen välille oli ammoisina aikoina vedetty jonkinlaisia henkisiä voimalinjoja. Villitys alkoi 1930-luvulla ja siihen on välillä palattu, varsinkin Vesimiehen Ajan alkaessa. Nämähän ovat valetiedettä, mutta kiehtovia ajatuksena. Sivutuotteena on paikkojen yhteyteen liittynyt sekalainen folklore-liikehdintä. Varsinainen Valkolehtinen Tammi on vanha puu, jota luonnonuskonnoista ja vanhoista tarinoista lumoutuneet ovat pitäneet kunniassa ja koristelleet nauhoin ja kangaspaloin. Puu on vanha ja kummitusmaisen näköinen.

Joku toinen lähde mainitsi, että Malvernkukkuloiden eteläpuolinen osa, jossa Whiteleaved Oakin kylä on on villiä seutua. Se herätti kiinnostukseni heti. Luonnontilainen, salaperäinen, villi seutu, alkuperäinen! Lähdimme siis aamulla matkaan kohti kylää, jonka koordinaatit asettelin navigaattoriin.

Ajelimme ensin teitä normaalisti. Sitten käännyimme pois pääteiltä. Tien varrella oli muutamia iäkkäitä ja arvokkaan näköisiä maalaistaloja. Tie kääntyi ylöspäin, kukkuloille - ja kävi, niinkuin aina käy, tie kapeni. Nostimme kättä muutamalle vastaantulijalle, jotka talsivat tienviertä wellingtoneissaan. Yöllä oli tullut vettä, sitä virtasi tien sivussa. Matka jatkui, tie haarautui, välillä nousimme rinnettä, välillä laskeuduimme notkelmaan, pellot jäivät taakse, olimme metsässä. Huomasimme, että vesi virtasi nyt kummallakin puolen tietä, välillä tie oli melkein poikki. Toivoimme, että kukaan ei tulisi vastaan. Maili perille, ilmoitti navigaattori. Jossain näkyi omituisen, synkän farmin talousrakennuksia ja rojua. Ohitimme sen alamäkeen ja suuntasimme kohti poispääsyä. Maisemat olivat kieltämättä villit. Emme halunneet pysähtyä, vaan pidimme auton liikkeessä. Odotimme, että saapuisimme lopulta paikkaan, jossa tie haarautuisi leveämmäksi. Maisema muuttui taas avarammaksi ja meille tarjoutui tilaisuus pysähtyä ja lähteä samoilemaan rinnepelloille, joissa siellä täällä kasvoi valtavia varjostavia puita. Jatkoimme päättäväisesti kohti isompaa tietä ja pääsimme sinne lopulta. Koko taipaleeseen ei ollut mennyt kuin ehkä 45 minuuttia, mutta reitin muisto on vahva. Jopa siinä määrin, että tuskin enää palaamme Whiteleaved Oakiin.

***

This is the first part of 6-partite series of travelling off-road and on road, literally and metaforically. The first destination is village Whiteleaved Oak, the famous ley centre in south of the Malvern Hills. I was not so interested of pseudo-scientific stuff and obscure folklore, but a mention of its wild character made my imagination run. So we went there, saw its woods, hills and narrow trails, water running both sides of our line, blocked in places. We survived and our car found a real two-lane way at last. I think we will never come back there. There is no need: our memories are very vivid.

Brussels Sprouts - Ruusukaali

Photo: The Times 24.12.2019

Vaikka Englanti on kovaa vauhtia etääntynyt Brysselistä, brysselinkaaliin eli ruusukaaliin kansakunnan suhde on lämmin. Terveelliseksi mainittu kasvis kuuluu joulupöytään - sitä oli runsaasti saatavissa. Vaivaisella yhdellä punnalla sai kolme 400 gr pakettia tarjouksesta - lähikaupassa Suomessa yksi paketti maksaa yli 1,50 euroa.

Minusta kaalipallerot ovat jo sellaisinaan maukkaita varttitunnin vähässä vedessä keittämisen jälkeen, voin kera ja käyvät mainiosti myös mausteisen intialaisen ruoan höysteeksi. Parhaimmat gourmet-ohjeet eivät nekään ole kovin monimutkaisia. Pellille oliiviöljyä ja ruusukaalia, valkosipulia lastuina, suolaa ja parmesaania. Jos peset kaalit, kuivaa ne hyvin vaikka salaattilingossa: niiden tulee pellillä olla kuivia, että ne uunissa kärähtävät hieman - kärähtävät eli karamellisoituvat. Pienikokoisimmat pallerot ovat makeimpia, suurimmat ovat jo kaalimaisempia.

Ruusukaali on palkitseva ruokalaji - yli jääneet tähteet voi lämmittää myöhemmin ja ne ovat jopa entistä maukkaampia. Kaupasta ostettu paketti säilyy hyvin jääkaapissa. Ne ovat hyviä jo yksinäänkin, mutta taipuvat hyvin monenlaiseen säestämiseen makkaroista kinkkuun, hanhenrasvalla muheutettuihin paistinperunoihin saakka. Brysselinkaali on pompöösistä nimestään huolimatta Englannin maaseudun parhaita perinteitä edustava tuhti kausivihannes.

***

Brussels Sprouts - England might take distance to the EU but has a special relationship with this healthy veggie. Let them fry to black, caramellised spots in olive oil, seasoned with garlic, salt and parmesan cheese.

46 - Kyllä Jeeves hoitaisi

46 on Wodehousen Jeeves-juttujen lukumäärä, novelleja ja löyhiä romaaneja. Viime päivien riepotuksessa on tullut mieleen, että kuningashuoneen tila olisi vähemmän sekava, jos neuvonantajien taso olisi Jeevesin luokkaa - ja heitä olisi kuunneltu. Pieni lehtijuttujen yksityiskohta on kiinnostava: avustajat estivät ad hoc-tyyppisen tapaamisen Harryn ja kuningattaren välillä, ettei oltaisi jouduttu tunteiden vallassa tekemään epäedullisia linjauksia.

Woosterin ja Jeevesin - isännän ja palvelijan - suhteen koomisuus nousee siitä, että aatelistaho tekee parhaansa romuttaakseen asemansa ja palkollinen pelastaa hänet epätoivoisilta vaikuttavistakin tilanteista. Herää kysymys, miksi huonosti perusteltua järjestelmää ylipäänsä säilytetään. Kiinnostavaa, että tätä ei muistaakseni koskaan Jeevesiltä kysytä, vaikka hän tehtailee vastauksia alituiseen visaisempiinkin ongelmiin.

Woosterilla ei ole vanhempia, eikä osaamista: hän on aatelisten tätiensä elatuksen varassa. Kapina heitä vastaan on monesti mielessä, mutta ei pääse realisoitumaan ”Vanhojen Sukulaisten” ja Jeevesin rautaisessa otteessa. Miten Jeeves olisi ohjannut prinssi Harrya? Millainen olisi Jeevesin juttu 47?

Epäilemättä runsaasti kalaa nauttivan Jeevesin aivoissa olisi noudatettu perusmenettelyä, ilman ylimääräisiä harmaan aineen ponnisteluja. Perusmenettely on yksilöpsykologiaa ja strategiana on estää asioiden kumuloituminen sellaisiksi, että niistä on hankala peräytyä. Amerikkalaisia tyyppejä vilisee Wodehousen tarinoissa, on myös naishenkilöitä, joilla on ”ihana profiili”, joskin häijy luonne. Jeeves olisi pyrkinyt ohjaamaan isäntäänsä varovasti aluksi sanojen taialla. Tie olisi kuljettu nopeasti loppuun ja kovemmat keinot olisi ollut pakko ottaa käyttöön, tietysti äärimmäisen hienovaraisesti. Niissä lopputuloksena on silti naamioiden paljastuminen tai muuten häpeällinen asetelma, joka tuhoaa aluksi väistämättömiltä tuntuneet - yleensä avioon tähdänneet - kehityskulut alkuunsa. Savun hälvetessä tilanne on silloin monesti kiusallinen ja ahdistavakin, mutta näyttämölle astelee samalla näkymätön, mutta erittäin tärkeä hahmo - aika, suuri parantaja. Nuoriherra lopulta itsekin ajan myötä kavahtaa vaaroja, joihin hän oli kulkeutumassa. Siinä vaiheessa henkilökohtainen miespalvelija saa ansaitun kehujen ryöpyn.

***

There are 46 Jeeves-stories by Wodehouse. I could quite easily imagine no 47 where Jeeves consults Prince Harry. Jeeves would use individual psychology to help young master free from his obsessive thoughts - and preventing all things to escalate. With Jeeves at helm, the young master would have steered clear from Americans with beautiful profile and would have made a course not to conflict the Family. Like so often in Wodehouse novels, Time, the Great Healer, would have taken the role.

654 - Death of King Penda

Church, Pinvin

Historiankirjoituksessa mielestäni pimeät vuosisadat Rooman vallan jälkeen gotiikan nousuun saakka  ovat kiinnostavia: tietoa ei ole paljon, mutta sekavuutta senkin edestä. Hämäryys kiehtoo mielikuvitusta: aika on ollut erilaista, pelottavaa, usein raakaa, kuitenkin ehkä sivistyneempää kuin voisi luulla.

Matkallani sain vaimoni suostuteltua omituiselle paikalle Pinvin. Paikka oli niin mitätön, että ajoimme sen ohi ensin. Palasimme takaisin, kyltin mukaan olimme perillä. Tiesin, että paikalla oli kirkko, jonka löysimme päätien suuntaiselta tieltä, Church Lanelta. Pieni kirkko oli kiinni, mutta se oli hyvä nähdä. Vaimoni ihmetteli, mitä teimme täällä. Kerroin tarinan.

On hyvä nähdä, mikä loppu on tämän maailman hallitsijoilla. Olimme tulleet paikkaan, joka oli pakanakuninkaan, Englannin viimeisen, valtakunnan keskus. Pinvin tai Pinfin tarkoittaa Penda’s Fen tai Fin - Pendan letto eli suotyyppi tai Pendan loppu. Jälkimmäinen on oma tulkintani ja varmasti väärä. Penda oli kuningas, joka taisteli näillä sijoilla vallan itselleen ja teki valloituksia pohjoiseen, Northhumberlandiin, Walesin tai oikeammin Powysin väen tuella. Hän löi muutaman paikallisen pikkukuninkaan ja suurensi valtakuntaansa. Hän tuli vihollisensa surmaamaksi vuonna 654 tai oikeammin 655, marraskuussa, taistelussa lähellä nykyistä Leedsiä, kaukana Pinvinistä.

Venerable Bede, varhainen kirkkohistoriankirjoittaja, esittää Pendan julmana pakanana. Penda oli kuitenkin suvaitsevainen, salli kristinuskon harjoittamisen, hänen poikansa, Peada, otti kasteen ja seurasi isäänsä kuninkaana. Kristinuskon suvaitseminen saattoi olla myös reaalipolitiikkaa sekavissa ja epävarmoissa oloissa. Peada oli mennyt naimisiin isänsä myöhemmän vihollisen tytön kanssa. Välit huononivat ja isät ajautuivat sotaan keskenään, Pendalle tuhoisasti. Hyvin ei käynyt pojankaan, vaimo luovutti hänet kuninkaanmurhaajien käsiin jo pian valtaannousun jälkeen.

Ajat olivat brutaalit, soturikuninkaat halusivat vahvistaa valtakunnan ituja, tuhosivat vastustajia säälimättä ja kaatuivat itse ase kädessä, elleivät tulleet yllätetyiksi. He olisivat halveksuneet nykyisten monarkkien löysäilevää elämää ja omituisia pyrkimyksiä, joilla on valtakunnan edun kanssa vähän tekemistä.

Pinvinissä oli rauhallista, kristinusko oli voittanut, mutta kirkko oli kiinni. Katselin rakennusta hetken ja lähdimme autolle.

Jos haluaa tavata Pendan, kuninkaan, tapoja on kaksi. Voi käydä Worcesterin katedraalissa katsomassa Pendan kuolemalle omistettua lasimaalausta. Hän on Bedeläisittäin julmannäköinen vanha mies. Toinen tapa on katsoa Alan Clarken Penda’s Fen. Se on vuonna 1974 valmistunut kokeellinen filmi, joka kuvaa paikallishistorian ulottuvuuksia, uskontoa ja päähenkilön, kipuilevan teini-ikäisen pojan, kasvukertomusta. Youtubesta löytyvä filmi on yhtä omituinen kuin se kuulostaakin. Monet asiat olivat tuolloin outoja, teokseen on tarttunut 1970-luvun erikoista tunnelmaa ja se salaperäisellä tavalla heijastelee myös pimeiden vuosisatojen salaisuuksia ja ikiaikojen yöhön unohtuneita asioita, joista kerromme taruina, olettamuksien pohjalta, jos niidenkään.

***

Pinvin - the heart of King Penda’s Kingdom. It is nowadays a tiny place, not a trace of the last pagan king is seen, only a closed church - we visited the site and I remembered Alan Clarke’s strange film Penda’s Fen. I told the story of Penda to my wife. He made his kingdom stronger, lost in battle near later Leeds and let his Christian son Peada have the crown. Peada married the daughter of his father’s enemy - she later betrayed him and caused his husband’s death. Dark times were not for the weak-hearted, they were brutal times, but those royals did not lack vision and they felt some responsibility to serve their country and they could be surprisingly tolerant at their best. The best way to meet King Penda is to see the film - it is on you tube.

1000 parasta kirkkoa - Simon Jenkins

Simon Jenkins, toimittaja, on listannut 1000 Englannin parasta kirkkoa. Hän on valinnut kriteereiksi, että kirkkojen tulee olla aktiivikäytössä siinä tarkoituksessa, mihin ne on tehty ja kiinnostavia arkkitehtuurinsa, historiansa tai esineistönsä vuoksi. Joku voi pitää määrää valtavana, mutta käytännössä monta kiinnostavaa kirkkoa on jäänyt teoksesta pois - tämä tietysti aiheuttaa katkeruutta. Ne kirkot, jotka ovat päässeet listalle, tietysti mielellään esittelevät teoksen mainintoja - sitä varmemmin, mitä enemmän tähtiä Jenkinsin viisitähtisellä asteikolla on rakennukselle ropissut.

Jenkinsillä on arvostelijansa, yksi perusteellisimpia on taidehistorioitsija James Alexander Cameron. Tietysti Jenkins voidaan leimata harrastelijaksi, mutta tosiasia on, että näin kattavaa teosta ei voida rakentaa täysin objektiivisesti ja virheettömästi, olisi hulluutta olettaa sellaista. Cameronin blogikirjoitus aiheesta on kuitenkin kiinnostava ja löytyy täältä.

Itse pidän teoksen selkeästä luokittelusta - kirkkojen kärki erottuu suhteellisen kiistattomasti. Asiaa on auttanut, että Jenkinsin ei ole tarvinnut rakentaa tyhjän päälle, vaan pohjalla on legendaaristen oppaiden Betjemanin (Collins guide), Clifton-Taylorin ja Pevsnerin arvotusluokittelu kirkoista. Alueittain järjestetty opas toimii hyvin, kun pitää nopeasti saada tietoa lähiseudun huippukohteista. Silti on syytä luottaa omiin silmiin ja arvostelukykyyn ja pistäytyä myös luokittelemattomassa kohteessa, jos sellainen sattuu sopivasti tielle. Worcesterissa ei Jenkinsin mukaan ole katedraalin lisäksi kiinnostavia kohteita, mutta Clifton-Taylorin mukaan on - St Swithun. Myöskään Malverninin suurenmoinen Little Priory ei ole mukana - vaikka se on aktiivikäytössä, sen keskiaikaiset lattialaatat ovat ainutlaatuiset ja John Leland on aloittanut runoilijauransa siellä. Great Malvern Priory on tietysti neljän tähden paikka - ehkä Jenkins ei uskonut, että yhdellä paikkakunnalla voisi olla rikkauksia enemmänkin.

Itse olen tyytynyt pongailemaan huippukirkkoja oppaan avulla, jo kaikissa yksittäisen kreivikunnan listauksissa vieraileminen vaatisi sekin melkoista monomaanisuutta. Paikan päällä arkkitehtoniset ansiot tulevat nopeasti selväksi: sympatiapisteitä tulee paikallisesta tunnelmasta, onko rakennus aktiivikäytössä, toiminnan merkeistä lastennurkkauksineen ja hiljaisista, menneitä muistelevista kävijöistä, jotka voivat jakaa arvokasta tietoa tutusta rakennuksestaan vierailijalle - heillä on rakennuksesta usein vuosikymmenien käyttäjäkokemus.

Pershoressa edesmenneen suntion vaimo kertoi mielenkiintoisia yksityskohtia, paperimassasta tehdystä Kristusveistoksesta nykyaikaisiin tukikaariin, jotka pitävät vanhaa rakennetta pystyssä. Tällaisissa kohtaamisissa on paikallisväriä ja -tunnetta, joka parhaimmillaan on koskettavaa ja menee kiireisen turistin opaskirjojen vinkkien yli. Sellaiset tapaamiset ovat niitä, joiden vuoksi Jenkins on nähnyt vaivaa opasta kirjoittaessaan - että kirkkojen traditio olisi elävä.

***

I very much appreciate Simon Jenkins’s effort with his excellent 1000 churches reference guidebook. He can be criticised, like James Alexander Cameron does. However, I find Jenkins’ one to five stars classification very helpful - it is easy to spot the best targets with his help. It is a giant work, build on the shoulders of Betjeman, Clifton-Taylor and Pevsner - the top end choices are expertly made. It is moving to visit real places - meeting not only architecture, but also local feeling of congregation and local people - often telling their stories of dear building and contrasting their decades of user experience with a busy, hurrying turist visiting a very own church of a community.