perjantai 9. marraskuuta 2018

Wetherspoon 1: tarina ravintolakäynnistä


Saavuimme joulukuisena aamuna Tewkesburyyn. Olimme liikkeellä varhain, kylmissämme, janosimme aamiaista. The Royal Hop Pole hotelli tuntui ratkaisuna mutkattomalta, paikkahan oli kuuluisa jo Dickensin ajoilta. Tarvitsimme aamiaista heti, eikä ollut aikaa surffailla paikkoja joissa saisi ekologisinta ja herkimmin valittua soijalattea. Lompsimme ravintolaan niiltä sijoilta tarpeen yllättäminä.

Paikka oli avara, siisti ja asettauduimme takkatulen ääreen ja kohta aamiaisvärkit olivat kylmettyneiden neniemme alla. Se oli ensimmäinen tietoinen kosketuksemme Wetherspooniin. Kävimme siellä päivän aikana kolmesti, palasimme lounaalle ja kello viiden teelle. Väki vaihtui, paikassa kävi koko ajan rento puheensorina. Kaikki vaikutti varsin mutkattomalta. Oli kuin olisimme aina harrastaneet Tewkesburya ja että siellä juuri Wetherspoon oli meidän oma kantapaikkamme.

Lista oli kiinnostava. Löysimme konstailemattomista annoksista heti kokeilemisen arvoista ja päätimme tulla myös lounaalle. Lautaset näyttivät erityisen houkuttelevilta - ne olivat Burleighin Blue Calico-sarjaa. Mietin, kähveltävätkö asiakkaat syvänsinisiä, hienoja, perienglantilaisia lautaisia. Ne kevensivät ja lisäsivät hienostuneisuutta raskaisiin ruokailuryhmiin ja ruoan värit tuntuivat syvenevän näistä tarjoittuina. Rosmariininen viinimarjakastike lampaan kanssa oli oivallista. Annos oli suuri, mutta selvitimme sen vaivattomasti. Tilasimme jälkiruokaa. Annosten hinta oli varsin kohtuullinen, annokset eivät. Ne olivat niin suuria, että vaimoni muistelee niitä yhä kaihoisasti. Aterian päättyessä ei todellakaan tuntunut, että jos olisi aivastanut, olisi taas nälkä, kuin jossain hienoviritteisemmässä paikassa.

Olin oikeastaan ällistynyt annosten hinnoittelusta, niiden edullisuudesta. Vieläkin edullisemmissa comboissa oli houkutteleva valikoima, hämmästyttävä myös juomapuolella. Listat olivat helppolukuisia ja allergiamerkinnät olivat selkeät. Seuraavina päivinä toisissa kaupungeissa tajusimme pääravintoloiden olevan Wetherspooneja sielläkin. Nyt hokasin, että kyse on ketjusta, jonka vaikutuspiirissä olimme olleet jo edellisellä reissullamme Riponissa, kun olimme menneet ravintolaan Currypäivän tarjouksien houkuttelemana. Sielläkin oli ollut paljon väkeä, mutta omituisen rauhallinen tunnelma, kuin juuri meitä varten olisi järjestetty tilaa. Mukavaa ja viihtyisää tilaa, johon oli helppo asettua. Väenpaljoudessakin kaikki oli järjestyksessä ja vessat siistit.

Seuraavassa päivityksessä kerron miehestä Wetherspoon-ravintoloiden takana.

***

Wetherspoon 1: I start this series with a story how we visited The Royal Hop Pole Wetherspoon restaurant in Tewkesbury thrice the same day. I wondered why the place was at once so familiar to us. We found other Wetherspoons from other towns and remembered we have visited other branches of the chain before, at the Curry day in Ripon. The price / quality ratio was excellent, we enjoyed our breakfast, rosemary-redcurrant lamb for dinner, huge dessert, 5 o’clock tea - and beautiful Burleigh Blue Calico pottery. The places tended to be quite full, yet we found ourselves very welcome there and everything, including prices, seemed to be very ok for us. Next part I will tell the story of a man behind Wetherspoons.

keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Lammas, tuo aliarvostettu - And Dream of Sheep


Kirjoitin varhaisessa päivityksessäni lampaan konkreettisesta ja symbolisesta merkityksestä Englannille. Valtakunnan varallisuus alkoi keskiajalla rakentua tuon eläimen ansiosta. On merkillistä, ettei nykyisenä luomun ja lähituotannon edistyessä lammas ole saanut selkeämpää jalansijaa - Englannista on vaikea löytää paikallisia villatuotteita ja paikallisen ravintolan lampaankare on todennäköisesti Uuden-Seelannin tuotantoa.

Tätä olisi helppo paheksua moraalis-eettisessä katsannossa oikein kunnolla pöyristyen, ellei tämä asia olisi meillä yhtä lailla retuperällä. Etelä-Suomen Sanomien artikkelin mukaan oma saunamme palaa ja lampaanvillat sen mukana! Viileän ilmastomme ansiosta lampaanvillamme laatu on hyvää, merino-villan veroista. Se kelpaisi hyvin etelän laatutietoisiin  maihin. Keskiajalla Yorkshiren villat tekivät vaikutuksen italialaisiin kauppiaisiin, jotka kylmästä hytisten suuntasivat reissujaan mm. Fountainsin luostarin tiluksille Riponin liepeille. Meidän valttimme olisi lisäksi suomenlampaan villan lajiominaisuutena korkea lanoliinipitoisuus.

Jos lampaiden tuottamaa ainutlaatuista, lämmintä ja itsepuhdistuvaa ainetta, villaa, haaskataan joutavuuksiin ja samaan aikaan ihmiset verhotaan pääosin halpoihin ja kertakäyttöisiin keinokuituvaatteisiin, kyse on järkyttävästä tuhlauksesta. Suomessa tulee mieleen, että jos keritsemisen kustannukset ovat liian korkeat, koko tuoteketju pitäisi uudistaa ja hyödyntää siinä englantilaisen osaamisen lisäksi maahamme muuttanutta hiljaista lammastietoa. Lempeän eläimen maine ja arvostus pitäisi palauttaa sille kuuluvalle tasolle. Innoitukseksi tähän kuuluu ilman muuta Parryn komea hymni Blaken tekstiin.

***

I wrote earlier about the symbolic and concrete importance of sheep to England. I have wondered that  sheep are found almost everywhere but local wool products and lamb in shops are very scarce. Now I have noted that this situation is very same in Finland as well - the quality of wool is very high, on par with merinowool, and in addition to that, its lanoline content is high - however, a lot of wool is wasted in the process and the shearing cost is too high. It is such a waste to wear syntethical fibre clothing, when the process of wool production is not working properly. I think there could be a place for better co-operation of Finnish, English and other European sheep experts to make more efficient use and to give greater respect for this noble animal.


Little light shining
Little light will guide them to me 
My face is all lit up
My face is all lit up
If they find me racing white horses 
They'll not take me for a buoy
Let me be weak, let me sleep and dream of sheep
Oh I'll wake up to any sound of engines
Every gull a seeking craft
I can't keep my eyes open 
Wish I had my radio 
I'd tune into some friendly voices
Talking 'bout stupid things
I can't be left to my imagination
Let me be weak, let me sleep and dream of sheep 
Ooh, their breath is warm
And they smell like sleep
And they say they take me home 
Like poppies, heavy with seed 
They take me deeper and deeper

Lauluntekijät: Kate Bush
Kappaleen And Dream of Sheep sanoitukset © Sony/ATV Music Publishing LLC

maanantai 5. marraskuuta 2018

Suurten kertomusten varjossa

Henry VII by unknown Netherlandish artist © National Portrait GalleryLondon

Viikonloppu meni rattoisasti Langley-Jonesin The Search for Richard III kirjan parissa. Langleyn intuitiivinen haudan löytäminen on kiehtovaa luettavaa. Sen lisäksi pahamaineisen kuninkaan nimeä puhdistetaan, sehän on tahrittu Tudorien ja Shakespearen toimesta. Kirjaa voi suositella, ja tietysti myös Teyn Ajan tytär dekkaria, joka on Langleyn kanssa samalla asialla, Richardin puolesta. Aiempi oma päivitykseni tässä.

Richardin elämän positiivisia puolia oli hänen nojaamisensa oikeusjärjestelmään, siinäkin määrin, ettei hän epäröinyt aatelin ja rahvaan kiistoissa asettua myös heikomman puolelle. Hän oli rohkea myös viimeisessä taistossa, hän otti riskin ja hävisi. Jälkimaailma on tehnyt hänestä hirviön.

On hurmeisen kiehtovaa seurata Richardin ryntäystä tappamaan taistelussa hänen kruunuaan uhkaava Henrik Tudor, joka kauhistuneena, miestensä suojassa, seuraa ratsuväen rynnäkköä ja kuninkaan kaatumista aivan Henrikin jalkojen juuressa. Hänestä tuli taistelussa onnekas kuningas Henrik VII, jonka elämä on jäänyt Richardin ja Henrik VIII:n väliin. Henrik jatkoi edeltäjänsä hallinnon kehittämistä, loi valtakuntaan vakautta ja vaurautta myös villantuotantoa suosimalla. Hän myös kehitti verojärjestelmää kansalaisten kannalta valitettavan tehokkaaseen suuntaan, joka toi pitkän hallituskauden loppupuolella myös syytöksiä ahneudesta.

Richardin hauta jäi löytämättä osittain juuri toisen yleisön mielikuvitusta kiehtoneen kuninkaan, Henrik VIII:n vuoksi. Hautapaikka, fransiskaaniluostari eli harmaitten veljien kirkko hävitettiin luostarien alasajossa. Langleyn ryhmän aloittaessa kaivaukset, etsittiin myös hävinnyttä kirkkoa. Oli huvittavaa, että Richard löytyi heti ja kirkon perustukset vasta muutaman päivän kaivausten jälkeen.

On erikoista katsoa huonommin tunnetun Henrikin, pelokkaan vallananastajan, kuvaa. Hänestä ei välity suurta voimaa, mutta hauraan oloinen henkilö on varmasti ollut sisäisesti päättäväinen yksityiskohtien mies, josta ei ole säälimättömyyttäkään puuttunut. Kuva on hienosti väritetty, mutta se tuntuu kiusallisen todelliselta ja monimutkaiselta, taiteilija ei ole juurikaan imarteluun sortunut.

***

I have spent my weekend with Langley-Jones bestseller about Richard III and finding his grave. After him, and before Henry VIII, Henry VII took the throne to Tudors. The person behind the skinny portrait is complex, fragile body with the eyes for more efficient administration and taxation, for succesful wool trade and to develop the Kingdom into better, into the same direction his enemy Richard was steering the ship. The fallen king, buried in haste, was forgotten under the demolished Greyfriars church. Langley’s quest for finding Richard is an interesting case: she went to find the church and Richard there, instead she found Richard first and the church only after that. The book is very good and she does her best to straighten that crooked Tudor propaganda about the brave warrior King Richard.

tiistai 30. lokakuuta 2018

A Special Relationship by Douglas Kennedy

Pidän kirjoista, joissa on hyvät teemat, vaativa toteutus ja yhteys todellisuuteen niin vahvana, että se tuo mieleen paskiaisen tai kaksi.

Douglas Kennedy on jäänyt meillä yllättävän vähälle huomiolle, vaikka luettu kirja, Vaarallinen valinta on mukaansatempaava ja laadukas. Romaanin teema on avioliiton epäonnistuminen, raskauden jälkeinen masennus, hauraan narsisti-isän vastuuton lapsenryöstö ja äidin leimaaminen hulluksi. Sivujuonet ovat myös kiinnostavia: Englannin pidättyväinen kulttuuri amerikkalaisen naisen silmin ja vanhakantaisen oikeuslaitoksen toiminta.

Kirjasta pitää antaa varoitus, että se on erittäin realistinen ja rankka. Sitä voi suositella aihepiirissä vastuullisille ja varsinkin vastuuttomille sosiaalityöntekijöille sekä kenelle tahansa miehelle, testettavaksi, onko ymmärtänyt ollenkaan äitiyteen liittyviä haasteita. Jos mietit vakavasti lasten hankkimista, pelko edellä, sinun ei ehkä kannata lukea tätä kirjaa.

Suomennos Vaarallinen valinta on hieman epäonnistunut. A Special Relationship kääntyisi paremmin Erityissuhteeksi. Sillä viitataan lahdenylittävään Englanti-USA asetteluun, mutta ennenkaikkea äidin ja lapsen välisen suhteen erikoisuuteen. Se on suhde, jota voi pilkata, parjata ja kyseenalaistaa, mutta jolle ei loppujen lopuksi ole mitään vaihtoehtoja. Epäonnistunut isä ei voi käytännössä kuin paeta tätä suhdetta, aina vastuuttomasti, lapsen kanssa tai ilman. Vastuun välttämisen ja pakenemisen mestari-isän toiminta on kirjassa kuvattu hyytävästi. Valitettavasti kuva on hyvin todellinen.

Lontoon kuvaus ihmisten välisine etäisyyksineen, korkeine hintatasoineen, pitkine välimatkoineen, asumisen epäkäytännöllisyyksineen on myös realismia. Lapsen kanssa oleiluun siellä on äidin turvaverkostojen hyvä olla teräkunnossa.

Toinen varoitus. Kirja on kirjoitettu niin, että heti ensimmäisestä lauseesta se alkaa vetää eteenpäin. Mitään turhaa ei ole mukana, seksiä on vain sen verran kuin tarvitaan lapsen saamiseksi alulle ja draama käyntiin - eli ei paljon. Oppikirjaksi romaanista on useammalle ammattiryhmälle ja muutamalle ihmisrievulle.

***

A Special Relationship by Douglas Kennedy is a thrilling novel about unresponsible father and post-natal depression. It is written with a special knowledge of the subject and of the English judicature system. The special tension is heightened by two main protagonists, an English father and an American mother. The two cultures are different, and the fighting field is very realistic, a very special relationship between mother and child: this relationship is under much criticism, but in the end, nothing solid is available as an alternative.

sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Stop the clocks!


Audenin komea runo, josta sain otsikon löytyy täältä. Vaikka talviaika onkin menossa, en ole näin synkissä tunnelmissa. Monty Pythonin sketsissä kömpelö salakuljettaja yrittää tuoda sveitsiläisiä kelloja Britanniaan, paremmin se on onnistunut Christopher Ward tuotemerkin alla. Kellot suunnitellaan Englannissa ja koneistot ovat sveitsiläisiä. Itsekin olen merkin nostalgiaa tihkuvia ajanmittauslaitteita omistanut - voin häpeämättömästi mainostaa niiden olevan luotettavia laitteita, toisin kuin monet muut merkit.

Christopher Ward aloitti vuonna 2004. Hairahduin mukaan koska enhän voinut vastustaa kellovalmistajaa, jolla on valikoimissa ”Malvern” malli. Mallin ainoa huono puoli on, ettei Chris ole pyynnöistäni huolimatta ikuistanut mallinimeä tauluun. Se vain pitää tietää: kulta, joka on haudattu syvälle englatilaisen pidättyvyyden alle. Malvern on kummitellut mallistossa eri variaatioina, aina viittauksin. Kuvituskuvani mallisto on uutta Morgan-linjaa, moottoriurheiluyhteistyötä, nostalgiaa ja vauhdin hurmaa ja parhaita perinteitä tihkuvaa linjastoa. Morganin tehtaat ovat - tarpeetonta sanoakin - Malvernissa.

Kelloteollisuuden murros on vähän vanha juttu. Tosiasiassa Englannissa on ollut kelloyrityksiä pitkään, listauksia löytyy monenlaisia, eikä mikään ole kovin tyhjentävä. Chistopher Wardin mallistoissa ensimmäisten joukossa oli kunnianosoitus Liverpoolilaiselle kellontekijälle Thomas Russellille. Kiinnostuneille, eli siis todennäköisimmin miespuolisille kellofriikeille, lisätietoa tuossa. Oma CW Russell C1 on sinisine viisareineen hieno, ajaton pukukello, jonka haittapuoli on, ettei päiväystä ole. Se pitäisi kellossa olla. Esikuvana on tietysti taskukello, jonka tyylin ei päivyri kuulu.

Oma pohdintansa on, miksi kellojen keräily on miesten homma - ilmiö ei kuitenkaan ole ainoastaan Englantiin rajoittuva, vaan universaali. Onko syy ajan hallinta ja pyrkimys siihen? Chris yritti parilla naisten mallilla, mutta niistä luovuttiin. oma mielipiteeni niistä oli, että niitä ei oltu suunniteltu naisten tarpeista lähtien, vaikka ulkoisesti asiat olivatkin kunnossa, timantteineen ja väreineen. Nykymallistossa tietyt sporttiset ja hieman pienemmät 38 mm:n kellot voivat kuitenkin istua vastakkaisen sukupuolen naisen ranteeseen viehkosti. Chris kyllä osaa asiansa, kellot ovat laadukkaita ja tyylikkäitä. Kannattaa kokeilla! Kvartsikokoelma on hyvä lähtöpaikka. Pidättyväisllä miehillä on vähän koruja, mutta brogues-kuvioinneilla kengissä ja hillityllä, laadukkaalla kellolla pääsee kuitenkin alkuun.

***

England is a secret country of some decent watchmakers. Christopher Ward, established 2004, is one of them. I count on credit side their nostalgic tradition on the heritage of Thomas Russell, Malvern and Morgan - the motoring tradition is strong and some retro versions are very attractive. Better start from their excellent quartz watches. Why collecting watches is so male-dominated? Perhaps it is the need to control time and what is left of it. We have so few decorative elements, but using a decent watch should be no-offence to anyone.