The Gothic Revival 3: Viktoriaaninen kokonaistaideteos

Photo: Cheadle, St. Giles

A.W.N. Pugin on jäänyt suurelle yleisölle tuntemattomaksi nimeksi ja silti kaikki Lontoon-kävijät ovat pysähtyneet tuijottamaan hänen aikaansaannoksiaan typertyneinä ihailusta: Big Ben ja koristeellinen Parlamenttitalo ovat hänen kynästään syntyneitä, yhteistyössä Charles Barryn kanssa. Katolisuuteen kääntynyt Pugin jättäytyi suosiolla Barryn varjoon, mikä saattoi olla hyvääkin politiikkaa ja varmisti pysyvän jäljen jättämisen Englannin kaupunkimaisemaan.

Pugin oli lapsesta saakka gotiikan riivaama: hän oppi piirtämisen ja rakennusten rakenteet kulkemalla isänsä mukana. Ensimmäisen kirkkonsa hän luonnosteli alle kymmenvuotiaana - goottilaisen tietysti. Hän piirsi ja suunnitteli maanisesti. Ensimmäisen vaimonsa kuoltua alkoi Pugin etsiä pelastusta kirkon lisäksi moraalisesta, paremmasta, rehellisemmästä arkkitehtuurista. Huikentelevaisten aikojen jälkeen piti palauttaa yhteiskuntaan ja politiikkaan aito keskiaikainen ihmisistä välittämisen eetos - tämä oli tietysti mahdollista vain suippokaarten alla. Puginin Contrasts kuvasi arkkitehtuurin vikaanmenoa lähes uskonnollisella paatoksella: 24-vuotias oli jo täysinoppinut ja villitsi varmalla pamfletillaan maan lumoihinsa ja oikealle tielle.

Puginin into oli uskomaton: Cheadlen St. Giles on kirkko, joka kuvaa hänen katolisen ihanneinteriöörinsä: koristelu, yksityiskohtien viimeistely ja kokonaisuuden hallinta oli ylitsevuotavaa. Simon Jenkins antaa kirkkoarviossaan St. Gilesin kokonaistaideteokselle täydet pisteet. Toteutukseen tarvittiin myös huipputiimiä ja laadukasta osaamista jokaiseen yksityiskohtaan. Nelikymppisenä sama mies viimeisteli burnoutin ja syfiliksen partaalta Big Ben-kellotornin eksoottisen, lumoavan gotiikan - päätyäkseen hourulaan Bedlamiin. Uusgotiikan faarao on unohdettu, mutta pyramidit muistetaan. Viimeisen leposijansa Pugin sai Margatesta, itse piirretyn kotinsa vierestä, tietenkin itse suunnittelemasta kirkostaan, joka on ilmaisussaan Cheadlen tekelettä pelkistetympi ja henkistyneempi. Elämä on mainiosti kuvattu tässä BBC:n dokumentissa, Richard Taylor tekee innostuksessaan kohteelleen kunniaa. Varoitus: kun itse katsoin tämän, puginilainen innostus tarttui minuunkin ja kieriskelin yöni levottomana vuoteessa visioiden uusgoottilaisia sisustusnäkyjä, nukkumatta kunnolla.

Koska uusgotiikasta oli tullut poliittinen, uskonnollinen, kansallinen ja moraalinen periaate, tyyli vyöryi koko saaren yli. Kirkkojen lisäksi nousi oikeaoppisia kouluja, köyhäintaloja, rautatieasemia (St. Pancras pelastettiin tuholta sodan jälkeen). Ne turruttavat koristeittensa painolla meitä funktionalismin penseyteen tottuneita ja ärsyttivät mekaanisuudellaan Alec Clifton-Tayloria. Koko kansakunta tuntui jossain vaiheessa rakentavan ympäristöään paremmaksi, imperiumin varoilla. Moraalinen vaikutus kantoi Saksaan saakka, jossa Puginin kollega Scott voitti Hampurin kirkkokilpailun (toteutetun kirkon tuhosivat sitten RAF:n pommit). Tämän jutun kuvitus kuvaa hyvin  uusgoottilaisen kokonaistaideteoksen loimotusta: ovi Cheadlesta, jokainen koriste paikallaan. Toinen kuva: kuka voi vastustaa trumpettimaista julistusta siitä, miten köyhäintalo täytyisi ideaalin mukaisesti järjestää?

***

A.W.N. Pugin was a dynamo, a writer of Contrasts, an architect, a decorator, a visionary, in the end, a burnt-out case. But he changed the society, forced it to think more morally under reborn Gothic Arches. His Cheadle, his Big ben, his Parliament House still arises admiration and awe how much can one person achieve in such a short life. His vision lit the society on fire and all efforts were combined to one style, to make everything better and more honest - a strange vision looking back to imagined medieval ideals with the modern equipments and means. May Pugin rest in peace after such a busy life!

Pugin: Contrasts, 1836.

The Gothic Revival 2: Mökkihöperyyttä

John Rutter: Delineations of Fonthill (1823)

1700-luku alkoi jo tuottamaan suuria, kasaantuvia rikkauksia ja ne omistavia nuoria miehiä, jotka saattoivat omaa asemaansa ilmaista yhtäläisellä tavalla: rakentamalla mielensä mukaisen, kunnioitusta herättävän asumuksen ja kirjoitella levottomia.

Horace Walpole oli taidehistorioitsija ja valtiopäivämies, joka rakensi gotiikan innoittamana itselleen "hieman mökkiä suuremman tekeleen". Luomus on päätynyt taidehistorian sivuille Strawberry Hillin nimellä. Kävijöitä Lontoon liepeillä sijaitsevassa paikassa riitti vaivaksi saakka ja isäntä itse koki, ettei oikein itse ehtinyt nauttimaan paikasta. Nyttemmin paikka on taas auki yleisölle säätiön toimesta. Paitsi goottilaisella sisustuksellaan, Walpole raivasi tietä myös Goottilaisen Kauhun suuntaukselle kirjallaan, omassa kirjapainossa tuotettuna - kauhun juonne etenee Shelleyn Frankensteinin kautta Emily Bronten Humisevaan harjuun.

Kun Walpole oli erikoisuudessaankin sosiaalinen, Thomas Beckford veti elämäntavoillaan itsensä konventionaalisempien piirien kauhistelemaksi. Pikkurahasta ei ollut kiinni: Fonthilliin, Wiltshireen alkoi nousta goottilaisiin korkeuksiin kieroutunut goottilainen palatsi, joka oli ennakoiva "wow"-arkkitehtuurin esimerkki ja heijasteli Beckfordin kirjallista makua. Synkän keskustornin oli tarkoitus lyödä korkeudessa Salisburyn katedraalin torni. Aikataulu oli tiukka: valmista olisi pitänyt olla isännän mielestä aikoja sitten. Rakennusajan virheet kostautuivat: ylpeä torni lopulta sortui ja vei mukanaan suuren osan muutakin rakennusta. Sitä ennen Beckford oli ehtinyt jo myydä rakennuksen - kiinteistövälityksen varhainen caveat emptor tapaus. Fonthillin kävijälista oli lyhyempi kuin Strawberry Hillin, mutta komea se oli - vaikkapa sankarillinen Lordi Nelson ja ihastuttava Emma Hamilton viettivät täällä ikimuistoista illallista. Nykyisellään paikka on hankalasti saavutettavissa ja suurimmaksi osaksi pelkkä raunio.

Molemmat kohteet kiehtovat yhä arkkitehtuurin ystävien mielikuvitusta. Gotiikkaan liittyy romanttisia ja jännittäviä, pelottaviakin tuntoja ja rakennuksellinen suorituskyky oli molemmissa kohteissa koetuksella, oli kyse koristelusta tai rakenneratkaisuista. Molemmat rakennukset tietyllä tavalla kuuluvat "folly"-traditioon. Follyt ovat päähänpistoja, suurisuuntaisiakin rakennuksia, joiden funktio on hämärä, mutta toteutus ei ollut pikkurahasta kiinni.

***

The second update of The Gothic Revival is about two places - a little bit more than just summer cottages - Strawberry Hill of Horace Walpole and Fonthill of Thomas Beckford. One can still make a pilgrimage to these two Holy Grounds of Gothic Revival - with their strong connections to art history and the beginnings of Gothic Novel. Strawberry Hill is nowadays belonging to a foundation and is again open to public. Walpole in his lifetime complained that visitors were too many - he had not too much time to enjoy his follish creation by himself.

The Gothic Revival 1: Uusgotiikkaa ja kansallistunnetta

Kustannusyhtiö Phaidonin sarja Art & Ideas on oman suppean kokemukseni pohjalta onnistunut: lukemani teokset ovat avartaneet ja syventäneet aiemmin oppimaani ja tuoneet kelpo joukon uusia, elähdyttäviä ajatuksia vanhaan nuppiin. Niinkuin tämäkin The Gothic Revival teos, Chris Brooksin kirjoittama. Aihetta on käsitellyt vaikka klassinen Kenneth Clark, mutta Brooksin esitys on raikas kuin kevätaamu.

Englantiin gotiikka tuli ikäänkuin varkain ranskalaisvaikutteiden kautta. Sen vaikutus jäi yllättävän pitkäksi, siitä ei tahdottu päästä ollenkaan irti. Vaikka St Paul rakennettiin uudelleen 1666 palon jälkeen klassisesti, gotiikan aiheiden viljely jatkui pitkin maata. Kun tultiin 1700-luvulle, Walpolen Strawberry Hill tarrautui gotiikkaan kynsin hampain ja Beckfordin Fonthillin suippoilu meni niin pitkälle, ettei rakenne enää kestänyt ja hanke päätyi katastrofiin.

Mutta oltiin jo päästy niin pitkälle, että voitiin puhua uusgotiikasta, renesanssimaisessa taiteen uudelleenherättämisen merkityksessä. Brooksin kirja valottaa hyvin, minkälaisesta henkisestä ja fyysisestä risteyskohdasta uusgotiikan nousussa oli kyse. Teoreetikko Thomas Rickman luokitteli 1817 Englannin keskiaikaisen rakentamisen normannityyliin 1166-n. 1190, Varhaiseen Englantilaiseen (gotiikkaan) 1190-n.1300, koristeelliseen Englantilaiseen 1300-n.1390 ja Perpendicular English 1390-n.1540. Tutkittuun arkkitehtuuriaineistoon perustuva luokittelu oli kansainvälisesti vakuuttava. Ranskassa, varsinaisessa tyylin emämaassa, kiinnostus oli vasta vuosien päässä, ensin Victor Hugon ja myöhemmin Viollet Le-Ducin aktivoimana. Englanti omi nyt surutta tyyliä omakseen: perusteet olivat raudanlujat. Tyyli edusti aitoa, turmelematonta kansallistuntoa ja aitoa ritarillisuutta - vastavoimana tässä oli tietysti kauhistuttava Ranskan vallankumous. Tyyli edusti myös puhdasta uskoa, oli se sitten katolista tai anglikaanista.

Lataus oli niin kova, että kertaustyylissä pistettiin paremmaksi kuin alkuperäiset teokset: vanhoja kirkkoja alettiin restauroida, palauttaa ja täydentää siihen muotoon mihin niiden nimettömät rakentajat olivat alun perin tarkoittaneet. Tai ainakin nyt oltiin tietävinään, mitä esi-isien olisi pitänyt hankkeillaan tavoitella. Teollinen vallankumous mahdollisti tyylinmukaisen rakennustavaran valmistamisen aivan eri mittakaavassa kuin keskiajalla ja jakeluverkosto toimi loistavasti sekä kanavien että rautateiden tasolla. Koko maan uudelleengotisointi saatiin näin käyntiin oikein toden teolla. Kolmiosainen päivityssarja jatkuu uusgotiikan pahan ja hyvän pojan esittelyillä.

***

This tripartite update is inspired by excellent The Gothic Revival Phaidon Art & Ideas book by Chris Brooks. The Revival was the mental and physical crossroad: of religion (catholic or anglican), of nationalism - Gothic as the national true style, for real chivalry and true democracy. Even though France was the cradle of the style itself, Thomas Rickman pointed out how deeply rooted English style Gothic was- and it never had been away from the hearts of the English people. With Walpole and folly of Beckford the way was paved for re-gothicsation of the nation with the resolution and means of the industrial revolution - more about that in later update. Last part is reserved to the Golden Boy himself, A.W.N. Pugin.

Leskiäidin poikaset

George VI and the Mother Queen Elizabeth encouraging people in the street during the Blitz.

Yle Areenassa on nähtävillä poikkeuksellisen mielenkiintoista kuninkaallisia kohtaan suoritettua paparazzi-toimintaa: kuninkaallisia vakoilemassa. Walesin prinssin, tulevan Edward VIII:n ja Windsorin herttuaksi päättyvän miekkosen toilailut aiheuttivat suuren julkisen mielenkiinnon lisäksi syvää valtiollista huolta. Valtio päätyi oikeutetusti vakoilemaan omaa kuningastaan, jolla oli taipumusta päähänpinttymiin ja yllättäviin ratkaisuihin.

Edwardin veli Albert oli huonosti varautunut ottamaan kruunun vastaan: hän ei ollut yhtä charmööri, mutta vähemmän hölmö. Oppi hapuilujen jälkeen, minkälainen linja nousevaa Saksaa vastaan pitää ottaa. Hän selvitti sodan Churchillin linjalla, valaen kansaan uskoa demokratian voittoon, kuningatar rinnallaan. Voimia ponnistus vei, mutta hänen osansa on kunniakkaampi kuin veljensä, joka onnistui haihattelemaan paluuta Englannin demokraattiseksi presidentiksi. Se varmaan olisi Saksan onnistuessa voittamaan sodan järjestynyt kätevästi ja "hurmaavasilmäinen" Wallis Simpson olisi myötäillyt sujuvasti Vaterlandin poliittisia linjauksia.

Karmeaa on, että Bahaman kuvernöörinä Windsorin herttua yritti veljeskaunassaan pitää USA irti sodasta ja melkein siinä onnistui. On helppo eläytyä Churchillin riemuun Japanin hyökätessä Pearl Harbouriin ja vetäessä USAn mukaan konfliktiin. Kotimaan kuninkaallisten wodehouselaisia toilailuja seuratessa Churchillilla on varmasti päässyt ruma sana jos toinenkin. Vähälahjaisistakin "ystävistä" voi olla harmia kovasti varsinkin kun vihollinenkin on samalla riesana aivan tosissaan. Mutta voitonpäivää voidaan juhlia tänäänkin hyvin onnellisissa merkeissä - ex-kruunupäiden sekoiluista huolimatta.

***

VE day. In Finnish TV there is shown a fine document how secret documents have been opened, giving view how UK spied its HM King. There was a bitter row between two brothers - Edward and Albert - the first one with that deadly English charm and a load of stubborn nature - the later one with less charm, but able to learn something important - like that those German guys were not so nice after all! With that wisdom we can celebrate VE day with pride - and thanks to Japanese for dragging US to the War Effort - it helped Churchill's blood pressure as well!

Helppoja valintoja

UK:n paikallisvaalien kierros on takana. Englantilaisessa kunnallishallinnossa on useammanlaista mallia, yksi- ja kaksiportaista ja vaalit pidetään saarella eri aikaan eri kunnissa, vyöhykkeittäin. Nyt olivat vuorossa useat suuret kaupungit ja niitä ympäröivät seudut. Tulos on klassista poliittista status quota, suurta heilahdusta kahden suuren puolueen - Toryjen, tuon maaseudun ihmisten ja omistusten puolueen ja Whigien eli kaupunkilaisten työtätekevän luokan puolueen - välillä ei tapahtunut. Konservatiivit, nuo Englannin mainiot kepulaiset, saavuttivat ainakin torjuntavoiton. Vaalitulosta voi ihailla tältä sivustolta. Vaaleihin liittyi olennaisesti kysymys Council Taxin korotuksista. Brittiläisessä järjestelmässä vero määräytyy asunnon mukaisesti ja keskimääräiset verot heijastelevat asumisen laatua - eniten veroa maksetaan keskimäärin Elmbridgessä, Surreyssä, jossa vero on keskimäärin tulevana vuodenvaihteena yli 2000 £. Asunnot ovat varmasti komeita Surreyssa ja omakotitaloja riittää. Lontoon Wandsworthissa vero on ollut Englannin matalin, noin 645 £. Yli kolminkertainen ero verossa kahden kunnan välillä ei kuitenkaan ole aiheuttanut Englannissa perustuslaillista kriisiä. Voi kuvitella, että Elmbridgen julkiset palvelut ovat laadultaan tuolla rahoituspohjalla Kauniaislaisella tasolla eli korkealla. BBC:n juttu Council Taxista löytyy täältä.

Minun pitää varmasti palata Englannin mainioon kunnallishallintojärjestelmään tuonnempana.

Viime päivinä kotimaassa ovat olleet kauhisteltavana taas kerran ihmeelliset suhteemme maanpuolustukseen. Koska rahaamme menee tulevina vuosina hävittäjiin verrattomasti enemmän kuin maksamme esimerkiksi keskimäärin kunnallisverossamme rauhanajan palveluista, on mielestäni tärkeää ottaa selkeä kanta asiaan. Veijo Meren teos Tätä mieltä ihailtavasti kehoittaa ajattelemaan itse ja muodostamaan oman mielipiteen. Muodostin sen - päätin että Eurofighter olkoon minun valintani hävittäjäksi. Olen nähnyt sen ilmailunäytöksessä: jyrinä oli vakuuttava. Olin myös ilahtunut, että koneita on valmistettu myös Englannissa. Erinomaista. Heti päättäväisyyttäni seuraavana päivänä luin saksalaisista uutisista, että EF on epäluotettava ja kaiken lisäksi kaksintaisteluissa epäketterä. Lohduttauduin mielessäni, että rauhanajan tehtävissä toimiminen ja pelotevaikutus on kuitenkin riittävä. Olen hyvin asiantunteva tässä asiassa, olen käynyt armeijani lennostossa ja olen koko ikäni harrastanut ilmavalvontaa maankamaralta. Luottakaa minuun! Saksalaiset ovat ovelia, he haluavat hinnan putoavan ja tässä asiassa voimme lämpimästi tukea heitä kritiikissään. Kuvani koneet eivät ole EF-laivue, nämä ovat Kuninkaallisia RAF Red Arrowseja.

***

This time about easy selections. It is such a joy to vote in local elections, politiciens and modern technology make things so light. Concratulations to the new UK councillours and Mayors! In Finland  we should soon select fighter to defend our free, blue and white skies. My choice is the Eurofighter: it is so good, it has an awesome thunderous sonority, it is made in England - and it is so European after all. Of course there are some weak points in the pack and in the specs as well, but I think with positive bargain price, only for Finland, we would be delighted to think also this alternative seriously: it is much more costly than the average Personal Income Tax payment and offering less services than our municipalities, isn't it?