Englanti vai Amerikka - kaunokirjallista vääntöä

Some earlier volumes of the Yellow Library from the 1950’s-1960’s.

Alfred Hayes:In Love, Graham Greene: The Comedians

Richard Hughes: In Hazard, L.P. Hartley: The Go-Between

Suomessa laatukirjallisuuden tunnetuin sarja on Keltainen Kirjasto. Se toi sodan jälkeen suomalaisen yleisön saataville valikoidusti laadukasta käännöskirjallisuutta eri maista, teoksia on massiivisessa sarjassa ilmestynyt yli 500.

Eräs sarjan perustajan, Jarl Hellemannin, taka-ajatuksista oli integroida maamme kulttuurista makua länteen. Tämä tarkoitti länsimaisen kirjallisuuden laajan ja edustavan esittelyn lisäksi myös kriittisen Itä-Eurooppalaisen kirjallisuuden esittelyä: Boris Pasternakin Tohtori Zivago esiteltiin suomalaisille lukijoille jo 1958. Äänensä sarjassa ovat saaneet myös Afrikan ja Aasian laatukirjailijat, Australiaa ja Etelä-Amerikkaa unohtamatta.

Sarjan yksi mielenkiintoisista sisäisistä väännöistä on Englannin ja USA:n proverbiaalinen painiottelu. Molskille päästettiin hyvin varhaisessa vaiheessa USA:n voimakirjailijat Hemingway, Steinbeck ja Faulkner. Sarjasta muodostui heidän teostensa takuuvarma suomennosalusta - esimerkiksi Vihan hedelmät on sarjassa ilmestynyt peräti kahtena käännöksenä - samoin myöhemmän suuruuden J.D.Salingerin slangistaan 1960-luvulla kohuttu Sieppari ruispellossa on käännetty uusiksi. Emämaan Englannin kirjailijoista sarjassa on laajimmin esitelty Graham Greene, jonka kirjoista peräti 10 on ilmestynyt suuressa Keltaisessa. Greenen kaksijakoisen kirjailijaroolin mukaisesti kaikkea ei kelpuutettu sarjaan, vaan teosten vakavin osa Voima ja kunnia - Kiveä kovempi (Brighton rock) akselilta - Greenen viihteellisempi puoli kuten Tädin kanssa maailmalla julkaistiin muualla, usein kuitenkin emäkustantamo Tammen lipun alla. 

Greenen asema käy kuitenkin painiottelussa nopeasti tukalaksi. Saarivaltakunnasta ei tule suuresti apuja USA:n vahvaa miesrintamaa vastaan. Seuraavaksi eniten sarjassa julkaistu britti on hieman yllättäen nimeltään Kazuo Ishiguro 8 teoksellaan. Laadullisesti Ishiguro on korkeatasoinen herkillä ja peribrittilaisilläkin aiheillaan, kuten Pitkän päivän ilta - unohtumaton hovimestarikuvaus tai keskiajan perusteellinen uudelleenherättäminen Haudattu jättiläinen-romaanissa. Mutta brittikaksikkomme ei mahda mitään Uuden Mantereen macho-miehille, joiden avuksi ilmaantuu myös painin suurmestari, Garpin maailman John Irving, jota on sarjassa julkaistu lähes loputtomasti. Britit ovat nopeasti sillassa ja lopulta selällään matossa. Sarjan nykypäätä tarkastellessa sama trendi jatkuu naisissa. Brittinaisia ilmestyy sarjaan varsin myöhään Sarah Watersin, A.S.Byattin ja Doris Lessingin hahmossa, mutta Amerikan naiskirjailijat peittoavat heidät ainakin lukumääräisesti, suvereenin Toni Morrisonin johdolla.

Keltaisessa kirjastossa on ollut poikkeuksellisen hyvä Nobelin kirjallisuuspalkinnon vainu: useat kirjailijat ovat saaneet teoksensa sarjassa julki jo ennen palkinnon myöntämistä. Greene ei tunnetusti koskaan saanut palkintoa, mutta läheltä sekin piti: Ishiguro taas sai tunnustuksensa muutama vuosi sitten. Osa sarjan briteistä on ”yhden kirjan ihmeitä” - heitä ovat L.P.Hartley, Alfred Hayes, Aldous Huxley, Andrew Miller, Andrew O’Hagan, A.S.Byatt ja Evie Wyld - Byattia ja Huxleytä lukuunottamatta he ovat jääneet suurelle yleisölle varsin tuntemattomiksi. Useamman kirjansa sarjaan saaneet Richard Hughes, Bruce Chatwin, Michael Frayn ja Jonathan Coe eivät hekään ole kaikkein näkyvimpiä - vaikka esimerkiksi vasta lukemani Frayn Vakoojat on sympaattinen kadotettua lapsuutta L.P.Hartleyn hengessä lähestyvä tutkielma, jossa kasvien tuoksuilla on mielenkiintoinen osansa. Kosmopoliitti Chatwinin tiivis Posliiniparoni on taas historiallinen sukellus rautaesiripun takaiseen Tsekkoslovakian kulttuurielämään.  

Ehkä mielenkiintoisimman kattauksen nykybrittikirjallisuutta tarjoaa kuitenkin Englantiin emigroituneiden ja siellä kirjallisen uran käyntiin saaneiden joukko, lista on komea: Wole Soyinka, Elias Canetti, Abdulrazak Gurnah - he ovat kaikki nobelisteja, sekä Jhumpa Lahiri, joka ainakaan vielä ei ole palkintoa saanut. Jos syntyperäisiä brittejä voi jossain määrin syyttää nykykirjallisuuden vähäverisyydestä, niin ainakin muualta tulleet ovat senkin edestä saaneet innoitusta saaren yleisesti korkeasta kirjallisesta tasosta - V.S.Naipaul Trinidadista saapuneena on kiinnostavasti kertonut kokemuksistaan kirjojensa muistelmajaksoissa. Korkeakulttuuri on innostanut tulijoita myös ylittämään perinteisen laatutason ja kiipeämään kohti uusia laadullisia huippuja. Tässä suhteessa Englannissa kirjoittaneet muualta tulleet rinnastuvat myös Amerikan vahvasti siirtolaistaustaisten ylpeään ja laadukkaaseen perinteeseen.

Maahan saapuneiden kirjallisten lahjakkuuksien rinnalla on myös päinvastainen juonne: ainakin Greene ja Chatwin poistuivat Englannista ja kiertelivät maailmaa Patagoniasta Kuubaan, Australiasta Haitille, kotimaa tuntui ainakin jossain määrin ahtaalta ja rajoittavalta: molemmat kuolivat Ranskassa. Molemmat kirjoittajat ovat kosmopoliittisuudestaan huolimatta selvästi englantilaisia, ironisia ja selkeitä, mutta vaikeasti avautuvia, salaisuuksia sisässään hellien. Siitä lähtökohdasta oli hyvä tarkastella myös muita maita, kuivasti ja terävästi havainnoiden.

***

Olen pyörinyt tarkastelussani Suomessa toimitetun kirjasarjan ympärillä. En väitä, että osittain satunnaisestikin sarjaan valikoituneet teokset edustaisivat koko kuvaa Englannin kirjallisuudesta. Moni Englannin nykykirjallisuuden suuri nimi on päätynyt muiden suomalaisten kustantamoiden talleihin, kuten Lawrence Durrell, Martin Amis, Iris Murdoch tai vaikkapa Will Self. Painiotteluksi kuvaamani vastakkainasettelu Amerikan ja Englannin kirjallisuuden välillä ei ole kuitenkaan täysin mielikuvitustani, vaan myös Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajien listaus heijastaa sitä. Jostain syystä pohjoismainen raati on syystä tai toisesta välillä sorsinut englantilaisia. Ensimmäinen palkittu britti oli Kipling vuonna 1907: siitä seuraava oli John Galsworthy 1932. Ensimmäinen nobeloitu jenkki oli Sinclair Lewis 1930. USA tasoitti ja meni johtoon Eugene O’Neilin ja Pearl Buckin Nobeleilla. Sodanjälkeisistä palkitusta T.S.Eliot oli ikäänkuin uuden ja vanhan mantereen edustaja. Sitten tapahtuu kummallisuuksia: briteistä palkitaan filosofi Bernard Russell ja kahden kauden pääministeri Winston Churchill, molemmat kieltämättä kirjallisia henkilöitä, mutta… Sitten ottelussa tapahtuu ratkaisevan tuntoinen käänne: järjestyksessä William Faulkner, Ernest Hemingway ja John Steinbeck pokkaavat mitalinsa ja rahat Nobel-komitealta. Sen jälkeen olisi Greenen vuoro kaventaa, mutta mitään ei tapahdu. Komitea niittaa kirjallisen maaottelun 1970-luvulla: tunnustuksen saavat parin vuoden väleissä Saul Bellow, I.B.Singer ja Czeslaw Milosz. USA on karannut toivottoman tuntuiseen johtoon. Komitea itsekin hätääntyy ja löytää Elias Canettin, joka on pitkään vaikuttanut Englannin kulttuuripiireissä. Suomalainen yleisö oppii tuntemaan hänen värikkäät muistelmansa. Komitea antaa myös William Goldingin kaventaa tilannetta, Kärpästen herran kirjoittajan jälkeen kuitenkin palkitaan USA:an asettautunut Joseph Brodsky ja viimeinen niitti USA:n joukkueelle on mustan naiskirjailijan Toni Morrisonin kiistatta ansaittu tunnustus 1993. 

Nykytilanne menee monimutkaisemmaksi: Morrisonin jälkeen palkinnon ovat USA:sta saaneet Bob Dylan ja toinen runoilija Louise Glück. Englannissa vaikuttaneiden Wole Soyinkan vuoro 1986 on merkitty Nigeriaan, V.S.Naipaulin palkinto 2001 Trinidadiin ja vuoden 2021 valinta Abdulrazak Gurnah Tansaniaan. Komitea myöntää kuitenkin tasoitukset emämaa- Englannille: dramaturgi Harold Pinter saa Nobelinsa hieman yllättäen 2005, siitä kahden vuoden kuluttua on Doris Lessingin vuoro ja lopulta Ishiguron 2017. Nähtäväksi jää, onko komitea maantieteellisessä tasapainopyrkimyksessään päätymässä tänä vuonna taas USA:n kirjallisen kentän puoleen. Keltaisen kirjastoon valikoitujen teosten perusteella amerikkalainen naiskirjailija voisi olla hyvinkin todennäköinen. Painimaaottelun hengessä John Irving olisi valinta suuren yleisön mieleen, mutta hän voi olla arvovaltaiselle ja snobistiselle komitealle liian rahvaanomainen valinta - englantilaisten helpotukseksi.

***

Keltainen Kirjasto (The Yellow Library) has been a high-quality series which has introduced the Finnish literary audience to some best novels and short stories of modern world literature. My essay is a light-hearted wrestling competition between US and UK authors published in this series, by publisher Tammi (Oak). In the series, over 500 volumes has been published since 1954. In the early years, Ernest Hemingway, John Steinbeck and William Faulkner were the US stars in the series: from UK side Graham Greene has appeared in 10 volumes and Kazuo Ishiguro in 8. When compared with the Nobel Prize of literature, the same competion is apparent between the US and UK authors. USA has some edge there, and I think it will be most likely some US author will receive this prize in years to come - for the sake of keeping the balance. 

https://www.britannica.com/topic/Winners-of-the-Nobel-Prize-for-Literature-1856938

 

Leijonat tasa-arvoisempia kuin leijonattaret - Animal farm by Orwell(s) revisited

Eileen O'Shaughnessy

Englannin Lionesset eli naisten maailmanmestaruus-joukkue kärsi finaalissa tappion. Tulos oli ansaittu, Englannin peli ei aina ollut fair play: Espanja piti palloa turhauttavan kauniisti ja myös tehokkaasti. Englannin lehdistön ja poliitikkojen hehkutus pelistä etukäteen oli väsyttävää ja taas kerran enteili lopputulosta. Vain syylliset tappioon on nyt löytämättä. Itse sanoisin, että jalkapallossa on tarkoitus tehdä maali tai maaleja ja tulos on sitä kautta ymmärrettävä: toiset ovat toisia parempia. 

Seurasin kisojen lisäksi sitä, miten ihmiset puhuivat niistä. Yllättävän monet jalkapalloa seuraavat ihmiset arvottivat naisten pelaamista potkupalloksi, joka olisi vielä jotenkin kehittymätöntä miesten peliin verrattuna. Tätä vasten leijonattarien hehkuttaminen tuntuu vähemmän opportunistiselta - yleisössä ja sen asenteissa on vielä kasvattamista ja on vain hyvä, jos poliitikot tekevät tätä työtä edes joltain osin. 

***

Törmäsin Timesin jutussa vasta siihen, että Orwellin menestysteos Animal Farm - meillä Eläinten vallankumoukseksi suomennettu - oli oikeastaan myös hänen vaimonsa ideoiden ansiota. Kotioloissa käydyt keskustelut vaikuttivat teoksen kokonaisuuteen, joka on samalla viihdyttävä ja kasvattava - kaikenikäisille.

https://www.washingtonpost.com/books/2023/08/16/orwell-animal-farm-wife-biography/  

Sain taas käsiini ohuen kirjan pokkariversion - pamfletin hengen mukaisesti se oli helppo lukea läpi yhdeltä istumalta. Muistissa oli säilynyt paljon, työhevosten tinkimätön asenne ja elämän päätös, sekä farmin pelisäännöt, jotka päivittyivät kuin näkymättömän käden opastamana. Kaikki edellisen lukukerran jälkeen luetut totalitarististen maiden elämäkerrat eivät ole heikentäneet Eläinten vallankumouksen tuoreutta. Valta turmelee yhä ja tämä on kirjassa esitetty tunteilematta ja täsmällisesti.

Onko kirjan menestyksekäs rakenne ja idea vaimon ansiota? Orwell ei varmasti ollut aviomiehenä samanlainen pyhimys kuin hänestä kirjoittajana on tehty. Eikä edistyksellinen rouva olisi kestänyt maanisen yhteiskunnan muuttaja-miehensä keittiöjorinoita, ellei itsekin olisi elänyt niistä. 

Kirjalle oli olemassa tilaus ja se joutui odottamaan julkaisuaan jonkin aikaa, että Britannian vaalit saatiin alta pois ja rauha tehdyksi. Kirja julkaistiin loppukesällä 1945 ja lukijat pääsivät miettimään, onko Napoleon-sika Stalinin muotokuva, vai onko siinä myös vahvoja Churchillin piirteitä. Tästä syystä julkaisija lykkäsi myyntivalttinsa markkinoille tuloa. 

***

Eileen O'Shaughnessy eli rouva Blair on saanut tuoreessa Anna Funderin elämäkerrassa oikeutta. Kun hänen miehensä sivuutti rouvansa panoksen jokseenkin systemaattisesti, tämän ovat vuorollaan tehneet myös Orwellin elämäkerturit. Eläinten vallankumouksen osoittautuessa menestykseksi, Eileen oli jo kuollut. Nettiä selaillessa paljastuu jo ilman Funderin kiinnostavaa kirjaakin, että Eileen oli vahvasti mukana Wigan-kirjan tuotantotaisteluissa sekä Katalonia-kirjassa kahdella rintamalla - Kataloniassa miehensä mukana sodassa ja myös kustannustaisteluissa. Kumpikaan teoksista ei ollut mikään myyntivaltti, vaan niiden maine kasvoi vasta myöhemmin - eikä rouva ollut enää saamassa työstään kiitosta. Sankariksi nousi leskimies - tässähän ei sinänsä ollut mitään väärää. Eileenin visionäärisiä runoja on myös istuteltu 1984 romaanin innoittajaksi.

Decencyä (säädyllisyys) painottanut Orwell olisi voinut antaa reilummin tunnustusta myös väsymättömälle ja älykkäälle vaimolleen, joka yhteisen kodin pintojen puhdistuksen ja hengenpitimien järjestämisen lisäksi kouli miehensä kirjallista tyyliä sekä antoi myös hänen hengelleen ravintoa ja ympäristön, jossa isoja teemoja oli mahdollista rakentaa. Tasa-arvo näyttäisi nyt - kiitos Anna Funderin työlle - toteutuvan ainakin postuumisti ja täydentää ihanteellista kuvaamme Eric Blairista sekä George Orwellista. Reilu peli tuntuu taas olevan mahdollista - myös Englannissa. 

https://www.rnz.co.nz/national/programmes/saturday/audio/2018901393/anna-funder-how-george-orwell-wrote-his-wife-out-of-his-story

***

From the success of the Lionesses to the background of  Animal Farm by George Orwell. The new biography of Mrs Blair AKA Eileen O'Shaughnessy has revealed that she had much stronger role that was told us - by his biographers and by Mr Blair himself (as George Orwell). Her work and ideas are not only in background of Animal Farm but also in The Road to Wigan Pier and Homage to Catalonia. She fighted with him for democracy in Spain. Equality is difficult, as proved by The Lionesses and by the immortal pages stemmed from the thinking of the Orwells.

Kauniimman elämän kaipaus

Olin toukokuussa kuuntelemassa Grigori Sokolovin pianokonserttia, jossa hän soitti alkupuoliskolla Henry Purcellin musiikkia. Suhtauduin ennakkoon varauksella tähän ohjelman osaan - iso pianisti esittämässä vähänuottista musiikkia, jota ei oikeastaan kukaan enää esitä, eikä varsinkaan pianolla. Yleisö hiljennettiin 45 minuutiksi kuuntelemaan pieniä kappaleita, joita harva tunsi, itsekin tiesin ennakkoon vain Chaconnen. Tunnelma oli omituinen:  välillä unelias, tunkkainenkin: yleisön seasta kuului jopa äänekäs kuorsaus jossain vaiheessa. Soittamisen laatu oli kuitenkin kauttaaltaan huipputasoa, teoksissa soi himmeä hehku, musiikki heräsi eloon, välillä jopa riehakkaisiin tunnelmiin, ainakin suhteellisesti. Konsertin aloittaneesta Groundista lähtien tunnelmassa oli myös melankolinen, leimallisesti purcellmainen juonne, joka pysäytti kauneudellaan. Aivoni sanallistivat tuon ilmapiirin muotoon ”kauniimman elämän kaipaus”, joka kummitteli ja suureni mielessäni halki konsertin. Pianisti oli uponnut omaan karhumaiseen surumielisyyteensä, joka tuntui vaativan selitystä.

Aloin pitää konserttia jonkinlaisena poliittisena kannanottona. Venäläinen pianisti soittaa vihollismaa Englannin musiikkia Ukrainan sodan kauhujen aikana ja kaipaa johonkin aikaan, jolloin asiat ainakin mielikuvissamme olivat paremmin. Yleisölle tarjoiltiin pakoa todellisuudesta ja ehkä verhottua anteeksipyyntöä barbaarisen, kulttuuria ja ihmisiä tuhoavan Venäjän puolesta. Ehkä se oli myös toive rauhan ajasta, joskus.

***

Purcell kuoli nuorena jättäen jälkeensä melkoisen nipun maallisia ja hengellisiä sävellyksiä. Kuuluisan ja juhlitun säveltäjän tuotannosta tunnemme hyvin vain pienen osan, senkin usein popularisaation kautta. Sitä ovat tehneet niinkin erilaiset toimijat kuin Benjamin Britten, Peter Townshend (The Who) ja Stanley Kubrick. Kaikki ovat halunneet luoda katseen omista lähtökohdistaan oman kaihonsa kultamaahan, menneeseen Englantiin, jonka musiikki sykkii sensuaalisuutta ja hartautta - ainakin mielikuvissamme. Keuhkotautiin kuollut säveltäjä ei ole keskuudessamme tuomassa täydentävää kuvaa.

Kaipaamme parempaa. Kyllästymiseen asti tiedämme, mistä Brexitissä oli kyse: osa ihmisistä ajatteli, että ulkomaalaisia on liikaa, terveydenhoidon kapasiteetti ei riitä turvaamaan loppuelämän laatua, kaikille ei riitä työtä. Pettymys tuntuu valtaavan alaa kaikkialla. Politiikka tuntuu jännitteisemmältä kuin koskaan, pilakuvat henkilöistä, joiden pitäisi ajaa yhteisiä asioita, kauhistuttavat räikeydellään ja tarpeettomalla kärjistyksellään. Yleisökommentteja seuraamalla huomaa, että kuvat heijastelevat yleisön makua ja käsitystä asioiden tilasta masentavan hyvin. Hyvinvoivia ihmisiä on jättänyt maan: yksi uuteen asuinmaahansa pettynyt on myynyt sukunsa tarinan viihdeteollisuudelle polttaen siltoja ja ihmetellen nyt mitä elämässä oli tarkoitus tehdä. Emme ymmärrä hänen ongelmiaan ja samalla tajuamme joltain osin hänen maailmatuskaansa: kuten T.S.Eliot kaunopuheisesti toteaa runossaan: ”Life is very long.” Elämän pituus voi tosiaan tulla yllätyksenä: tämän päivän valintamme vaikuttavat myös huomiseen.

Puolueet tuntuvat olevan samassa umpikujassa. Niille kauniimpi elämä tarkoittaa korkeampia kannatuslukuja ja niiden ylläpitoa mieluummin vaaleista toiseen: tarvittaessa vaikka ihmisiä, yhteistyötä, arvoja ja luontoa jalkoihin polkemalla. Englannin kaksipuoluejärjestelmä on kuin omaa häntäänsä pureva käärme: puolueen voitto kätkee sisäänsä myös tappion siemenen, jota onnettomat johtajavalinnat lannoittavat tehokkaasti. Kierre syö tehokkaasti kansalaisten luottamusta poliittiseen järjestelmään sinänsä. Tämä on vakava asia, kun sille järjestelmälle ei oikeastaan kaikesta kyseenalaistamisesta huolimatta ole löytynyt säädyllistä korvaajaa. Britanniassa varmaan lähinnä oleva vaihtoehto oli pääministerin erityisavustaja Dominic Cummingsin luonnostelema tehopolitiikka, jossa kalkkeutumisesta kärsivä järjestelmä piiskataan tekoälyn ja profilointien pohjalta täysiveriseen toimintaan, jonkinlaiseen valistuneeseen despotiaan, jolla on perinteisen britti-parlamentarismin kanssa vähän tai ei ollenkaan tekemistä. 

Cummings ainakin oli perus-parlamentaarikkoihin ja heidän asioiden loputtomaan vatvomiseensa väsynyt, samoin hän kyllästyi moneen ministeriin, pääministerin rouvaan ja lopulta myös itse Johnsoniin. Hän sai itse lähteä ja vaikuttaa nyt tasapainoisemmalta lukiessaan, kirjoittaessaan - keskittyen niihin, eikä poliittisen kentän sotkemiseen. Hänen teksteistään välittyy kuva älykkäästä, oppineesta ja perinteisen kärjekkäästi itseään ilmaisevasta henkilöstä, jonka sisimmät ja salaiset pohdinnat ovat vahvasti akateemisia. Julkisuuteen hän tulee mielellään purskautuksillaan, joissa maanläheisemmät ilmaisut eivät jää vakan alle muiden esiin kaivettavaksi. Hänen mediastrategiansa toimii tässä suhteessa hyvin, lehdistön ei ole tarvinnut kaivaa hänen luurankojaan esiin - hän on pystynyt itse aika suvereenisti ottamaan etumatkan journalisteihin - hän on tässä suhteessa jotenkin Steve Ovettin kaltainen juoksu- ja mediaihme - omilla usein kyynisillä ehdoillaan.

Viisas hakeutuukin politikoinnin seuraamisesta kirjojen pariin. Nykymaailmassa on liikaa vaihtoehtoisia virikkeitä ja liikaa syventymistä katkovia häiriötekijöitä: silti lukemista tulee harjoittaa niistä huolimatta ja niiden ohella. Luin intensiivisesti useaa kirjaa, moni niistä on täyttänyt minut levottomuudella, mutta Jukka Koskelaisen Viisi matkaa Saksan sieluun on tuottanut häiriötöntä iloa ja ihailua. Kirjailija on käynyt valtavan tausta-aineiston läpi ja tiivistänyt sen punnituksi pohdinnaksi, jossa hän etsii Saksaa uteliaisuudella, johon itsekin pyrin tässä Englanti-blogissani. Koskelainen tekee ison havainnon saksalaisen filosofian pohjalta kansallisesta pyrkimyksestä kokonaisuuteen - englantilaisuus ei samassa määrin sisällä tätä pyrkimystä, merkitys syntyy pienemmistä asioista. Tiivistys on karkea, mutta se tavoittaa Saksan hengen lisäksi myös jotain englantilaisuuden sisimmästä olemuksesta, imperiumin sisäänrakennetusta sisäänpäinkääntymisestä ja kotoperäisyydestä. Sartrea mukaillen Englanti on ollut tuomittu maailmanvallaksi ja nyt lumous on haihtumassa: valta on otettu omiin käsiin. Puolustettavana onkin kansainvälisten arvojen sijaan oman kylän kaavoitusratkaisut ja perheen, läheisten, kodin tila. Nähtäväksi jää, kaipaako eläköitynyt näyttelijä vielä kovin lavalle, modernisoitujen tulkintojen pariin.

Britannian lehdet seuraavat uskollisesti hiipuvan rikkauden ja haihtuvan kauneuden pintajulkkiksia. Timesin suosikkikolumnistini James Marriott on 1.heinäkuuta 2023 kolumnissaan huolissaan, kuinka aikamme niin suurelta osin kuluu joutavanpäiväisen trivian, Love Islandin ja Barbie-elokuvan seurannassa. Ovatko ne tosiaan parasta mitä aikamme voi juuri nyt tarjota? Vai onko kolumnistista tulossa hyvää vauhtia kangistuva konservatiivi? 

Itse hakeudun Katie Pricen ja Kardashianin klaanin seurannasta pakoon myös vanhoihin, taattuihin lukuelämyksiin. Yksi sellainen on Nancy Mitfordin kirja Aurinkokuningas Ludvig XIV:sta. Mitford osasi viihteellistää elämäkertansa, mutta hän leipoi makean jälkiruoan sekaan myös suolaisempaa, katkerampaa makua. Muistan kirjan vaikutelmat: hovin loistokkuus, sotaretkien menestys, pöydän ja vuoteen ilot himmenevät asteittain, varjot pitenevät. Kaiken keskipisteenä oleva kuningas menettää läheisiään, terveyttään, huoli oman ruumiin ja hengen tilasta johtaa häntä asteittain myös miettimään kohtaloaan haudan tuolla puolella. Onko hän kaikesta menestyksestä huolimatta ollut sittenkään Hyvä Kuningas? Viisaat neuvonantajat toimivat epäilyn tiloissa helpottavina ja elämänmuutoksen aikaansaattajina. 

Englannin Mitfordit olivat kummallinen, lähes kaikkia ääripäitä poliittisesti edustava sisarussarja. Heidän muistelemisensa on oivallista eskapismia kesän päivien kallistuessa kypsään vaiheeseensa. Lainasin kirjan aikanaan teetä tarjoilevan tätini kirjastosta - nyt minun on etsittävä se käsiini jostain. Uusia painoksia siitä ei ole tehty, kirjakaupat vähenevät kaikkialta, mutta jostain sen löytää, unohdettuna: säteilevänä.

***

This text is a strange mix of theme ”longing for a more beautiful life” - ranging from the music of Purcell to the sisters of the Mitford family - and in between commenting Dom Cummings and an excellent Finnish essayist Jukka Koskelainen.  

Liikkuvan metsän kintereillä

Photo Credit: https://lostrainforestsofbritain.org/

Englannin historian halki kulkee eleginen melodia menetetystä metsämaasta. Tämä sävelkulku on niin dominoiva ja turruttava, että havahduin kummeksuen tosiasiaan, että jopa Englannista löytyy vielä kelttiläisiä sademetsiä ja varsinkin niitä olisi ollut tarjolla huhtikuisen Walesin vierailun reitin varrella. Britannian sademetsät eivät ole mitään Shakespearen Birnamin liikkuvia metsiä, vaan ne ovat pitkään pysyneet merellisen rannikon tuntumassa ja vähin erin menettäneet jalansijaansa. Ne rinnastuvat Yhdysvaltojen rannikkoseudun punapuualueisiin. Mammuttipetäjät ja punapuut ovat tuttu näky myös Englannissa, tosin istutettuina. Ne menestyvät ainakin korkeudesta päätellen aivan hyvin: jälleen kerran viktoriaanit olivat ahkeria eksotiikan levittäjiä. Sademetsä ei tietenkään ole pelkkää puuta vaan myös aluskasveja, sammalia, leviä ja naavoja ja tietenkin pienempiä ja isompia eliöitä niiden mukana.

https://lostrainforestsofbritain.org/

Sademetsäalueita kummastellessani törmäsin myös niihin liittyneeseen toiseen käsitteeseen: lehdestämiseen - coppicing ja pollarding ovat termejä. Molemmat tarkoittavat puun leikkaamista niin, että siitä versoaa tuoreita oksia. Jälkimmäisessä menetelmässä leikkauskohta on muutaman jalan korkeudessa, kun tarkoitus on estää laiduntavia eläimiä, sekä peuroja ja kaniineja pääsemään versoihin kiinni. Tämä kaveri havainnollistaa viikinkirveensä avulla käsitteiden eroja. https://youtu.be/-AStex4g3zw

Pollardointia toistettaessa aina uudesta korkeammasta kohdasta puu vähitellen saa kummallisen muotonsa jonkinlaiseksi tuoliksi, joka voi olla sisältä ontto. Lehdestäminen varsin omituisesti lisää puun elinkaarta, sen juuristo levittäytyy normaalia suppeammalle alueelle, se pyrkii pitämään elinvoimansa vesojen kasvatuksessa korkeuden sijaan ja se säästyy myös latvatuhoilta, tuulen vaurioilta tavallista puuta helpommin. Vanhimmat lehdestämiseen käytetyt rungot voivat olla satoja vuosia vanhoja.

Lehdestämisessä saatiin karjalle kuivattua lehtiainesta, kerppuja, talviravinnoksi. Melkein kaikki lehtipuut tuntuvat soveltuneen lehdestämiseen. Oksista tehtiin polttopuita tai ne käytettiin pienempään tarvepuukäyttöön rakentamiseen, huonekaluiksi ja puukengiksi.

Lehdestämisen kulta-aika päättyi 1800-luvulla teollistumisen myötä. Polttopuun tarve väistyi hiilenkäytön rinnalla, kuljetusmahdollisuuksien kasvu ja puuta korvaavat rakennusmateriaalit yleistyivät. Maisemassa näkyvistä pollardeista on tullut eksotiikkaa, puutarhojen koriste-elementti, jonka laajempi merkitys on vähitellen unohtunut. Kehitys on meillä pitkälti ollut sama: lehdestäminen on pitkälti unohdettu menetelmä, joka parhaiten tunnetaan puutarhoissa Terijoen salavien leikkaustavasta. Ilmeisesti joissakin perinnealueilla vanhoja menetelmiä on meilläkin elvytetty.

Viimeisiä sademetsäalueita ja kadonneita metsänhoidon menetelmiä kartoittaessani mieleeni tulivat Macbethin kohtalonyhteyden lisäksi myös Tolkienin näkymät metsänhoitoon, jossa rauhalliset, tulevaisuudestaan huolestuneet entit suuttuvat pahan voimille elinpiirinsä uhkaamisesta. Seuraavalla Englannin matkalla voimme ikivanhan pollardoidun puun kohdatessamme ajatella sen olevan Tolkienin huornin tai entin, olion, joka on muuttunut niin puumaiseksi, ettei se enää liiku mihinkään, tyytyy vain olemaan paikoillaan, jossa se on viettänyt kunnioitettavan iäisyyden. Sademetsäalueella sopii varoa Vanhaa Halava-Ukkoa, joka on aikomuksiltaan pahantahtoisempi, ainakin jos vanhaa satusetää on uskominen.

***

This text is about Celtic Rain Forests and differences between coppicing and pollarding. The strange looking, woody forest-creatures can be centuries old, and most likely inspired some writings of J.R.R.Tolkien: his ents, huorns and The Old Man Willow.

Hope End Ward or God Save the King?

Kunnalliseen parkkiautomaattiin viime viikolla yritin huonolla menestyksellä syöttää Elisabeth II kruunupäällä varustettuja punnan kolikkoja. Rietas kone hylkäsi ne yksi toisensa jälkeen ja sylki pihalle. Olin suuttua, kunnes tajusin, että kolikkoni olivat vanhentuneita - masiinat oli viritetty nirsoiksi kolikkouudistuksen jälkeen ja kolikoissa näkyvä monarkki oli kuollut. 

Sain lopulta käypää rahaa - eikä valtuusto ei muistanut minua isommalla maksulla, parkkisakolla. Hallitsijan kuva dominoi noinkin arkipäiväistä askaretta, kunnan toiminta menee kruunun loiston rinnalla matalalle tasolle - on ymmärrettävää, ettei roskienkeräyksen, tienpidon ja -valvonnan järjestäminen olekaan niin hohdokasta. Niihin tarvitaan rahaa, sen kerjääminen Lontoosta ei ylevöitä paikallista päättäjää, vaikka hän kuinka vakuuttelisi, että paikallistason työ on merkityksellistä ja tärkeää. Kuninkaallisten tallien vartiointi karhunnahkalakeissa on verrattomasti koreampaa touhua.

Tosiasiaksi jää, että parin päivän päästä lähestyvät kruunajaiset ovat pahasti himmentäneet huomenna 4.toukokuuta 2023 järjestettävät kuntavaalit. Nämä epämääräisesti järjestettävät - osassa paikallishallintoa valitaan kolmannes valtuustosta, osassa kaikki, osassa useammasta tasosta, Skotlannissa ja Walesissa ei nyt ollenkaan - vaalit eivät koskaan ole olleet kovin suosittuja äänestäjien keskuudessa. Järjestelmä on kummallinen - sekä paikallisille, että meille paikan päällä käyneille. Hope End Ward, jossa konservatiiviehdokas Keith Pieri kampanjoi vakuuttavasti, on siitä hyvä esimerkki. Pieri kilpailee tietenkin Vihreää ja Liberaalidemokraattista ehdokasta vastaan.

 https://www.herefordshire.gov.uk/downloads/file/25200/hope-end-ward

Mutta missä ovat Työväenpuolueen ehdokkaat? Ilmeisesti alue ei ole mitenkään punaista aluetta. Paikka on nyt konservatiivien läänittämä, Vihreä ehdokas vaikuttaa hyvältä, mutta facebookin puoluesivujen pohjalta varsinaista hurmosta ei ole luvassa - kun peukutan paria postausta, minusta tulee nopeasti sivun paras fani. 

Ihmiset eivät puhuneet vaaleista, he puhuivat kruunajaisista, niiden seuraamista valmisteltiin innolla pubeissa ja kirkoissa, lentokentällä ostimme kruunajaiskarhun, jolla oli viitta ja kruunu, kannoin kyllä kotiin myös kaksi Keith Pierin esitettä. Tuntemamme rouva murehti vielä kuningatarta. Ei se ole ihme - kuvitellaan, että Kekkonen olisi alkanut hallita vuonna 1952 ja olisi heittänyt lusikan nurkkaan vasta viime vuonna - maassamme olisi vielä suruaika ja varovaisia elämänkertaluonnoksia iteroitaisiin hartaudella. Miettisimme varmasti paljon kansakuntamme tulevaisuuden haurautta. Charlesin pitkään odotettu valtaannousu tuonee ryhtiä ja rutiinia siirtymäajan jälkeen - ehkä unohdamme kapinallisen pojan ja tuittupää rouvansakin pian. 

Kruunajaisten valintapäivä on silti isku vasten paikallishallinnon kasvoja. Englanti toteutuu paikallistasolla: pubeissa, pienissä kirkoissa, kyläteillä, luumulla ja inkiväärillä maustetuissa porsaanlihamakkaroissa. Kyllä Charlesin olisi se pitänyt tietää. Edes viikko siihen väliin olisi tehnyt sopivan pesäeron, kansa olisi voinut kruunajaisten kulkua turhaan jännittämättä vielä rauhassa perehtyä ehdokkaisiin, uudet valtuutetut olisivat voineet hieman huokaista kampanjoiden jälkeen - kunnes taas olisi kansakunta kokoontunut yhteisten asioiden äärelle.

Vaalit sinänsä ovat vain suuntaa-antavat koko maan vaaleja 2024 ajatellen. Isot puolueet odottavat menestystä, liberaalidemokraatit ja vihreät etenemistä. Sunak saa paljon paikkoja, mutta voi menettää niitä siinä määrin, että se luo painetta tulevaan. Starmerille paikkojen lisäys on myös tärkeää uskottavuuden kannalta. Kumpikin puolue on edellisissä vaaleissa ollut alisuorittaja, joka selittää kummallisen laimeaa tilannetta. 

Vaaleissa on yksi uutuus, joka vähentää taas kerran perienglantilaista eksotiikkaa. Kun henkilöllisyys aiemmin on todisteltu suomalaisittain kummallisen tuntuisesti kaasulaskulla, nyt on otettu käyttöön henkilökorttitunnistautuminen, joka on briteille elämys ja voi tarvittaessa olla myös sen laatuinen perinteistä poikkeaminen, että sillä voidaan selittää matalia äänestysprosentteja - niitä tuskin sopii laittaa tuoreen kuninkaan syyksi. Torstaina äänestetään, perjantaina saadaan tulokset ja lauantaina uusi monarkki. God Save the King - and Whitehall Save Hope End Ward!

***

I wonder if there is a country where local elections shadow a coronation of a king - but England it isn’t!