Hope End Ward or God Save the King?

Kunnalliseen parkkiautomaattiin viime viikolla yritin huonolla menestyksellä syöttää Elisabeth II kruunupäällä varustettuja punnan kolikkoja. Rietas kone hylkäsi ne yksi toisensa jälkeen ja sylki pihalle. Olin suuttua, kunnes tajusin, että kolikkoni olivat vanhentuneita - masiinat oli viritetty nirsoiksi kolikkouudistuksen jälkeen ja kolikoissa näkyvä monarkki oli kuollut. 

Sain lopulta käypää rahaa - eikä valtuusto ei muistanut minua isommalla maksulla, parkkisakolla. Hallitsijan kuva dominoi noinkin arkipäiväistä askaretta, kunnan toiminta menee kruunun loiston rinnalla matalalle tasolle - on ymmärrettävää, ettei roskienkeräyksen, tienpidon ja -valvonnan järjestäminen olekaan niin hohdokasta. Niihin tarvitaan rahaa, sen kerjääminen Lontoosta ei ylevöitä paikallista päättäjää, vaikka hän kuinka vakuuttelisi, että paikallistason työ on merkityksellistä ja tärkeää. Kuninkaallisten tallien vartiointi karhunnahkalakeissa on verrattomasti koreampaa touhua.

Tosiasiaksi jää, että parin päivän päästä lähestyvät kruunajaiset ovat pahasti himmentäneet huomenna 4.toukokuuta 2023 järjestettävät kuntavaalit. Nämä epämääräisesti järjestettävät - osassa paikallishallintoa valitaan kolmannes valtuustosta, osassa kaikki, osassa useammasta tasosta, Skotlannissa ja Walesissa ei nyt ollenkaan - vaalit eivät koskaan ole olleet kovin suosittuja äänestäjien keskuudessa. Järjestelmä on kummallinen - sekä paikallisille, että meille paikan päällä käyneille. Hope End Ward, jossa konservatiiviehdokas Keith Pieri kampanjoi vakuuttavasti, on siitä hyvä esimerkki. Pieri kilpailee tietenkin Vihreää ja Liberaalidemokraattista ehdokasta vastaan.

 https://www.herefordshire.gov.uk/downloads/file/25200/hope-end-ward

Mutta missä ovat Työväenpuolueen ehdokkaat? Ilmeisesti alue ei ole mitenkään punaista aluetta. Paikka on nyt konservatiivien läänittämä, Vihreä ehdokas vaikuttaa hyvältä, mutta facebookin puoluesivujen pohjalta varsinaista hurmosta ei ole luvassa - kun peukutan paria postausta, minusta tulee nopeasti sivun paras fani. 

Ihmiset eivät puhuneet vaaleista, he puhuivat kruunajaisista, niiden seuraamista valmisteltiin innolla pubeissa ja kirkoissa, lentokentällä ostimme kruunajaiskarhun, jolla oli viitta ja kruunu, kannoin kyllä kotiin myös kaksi Keith Pierin esitettä. Tuntemamme rouva murehti vielä kuningatarta. Ei se ole ihme - kuvitellaan, että Kekkonen olisi alkanut hallita vuonna 1952 ja olisi heittänyt lusikan nurkkaan vasta viime vuonna - maassamme olisi vielä suruaika ja varovaisia elämänkertaluonnoksia iteroitaisiin hartaudella. Miettisimme varmasti paljon kansakuntamme tulevaisuuden haurautta. Charlesin pitkään odotettu valtaannousu tuonee ryhtiä ja rutiinia siirtymäajan jälkeen - ehkä unohdamme kapinallisen pojan ja tuittupää rouvansakin pian. 

Kruunajaisten valintapäivä on silti isku vasten paikallishallinnon kasvoja. Englanti toteutuu paikallistasolla: pubeissa, pienissä kirkoissa, kyläteillä, luumulla ja inkiväärillä maustetuissa porsaanlihamakkaroissa. Kyllä Charlesin olisi se pitänyt tietää. Edes viikko siihen väliin olisi tehnyt sopivan pesäeron, kansa olisi voinut kruunajaisten kulkua turhaan jännittämättä vielä rauhassa perehtyä ehdokkaisiin, uudet valtuutetut olisivat voineet hieman huokaista kampanjoiden jälkeen - kunnes taas olisi kansakunta kokoontunut yhteisten asioiden äärelle.

Vaalit sinänsä ovat vain suuntaa-antavat koko maan vaaleja 2024 ajatellen. Isot puolueet odottavat menestystä, liberaalidemokraatit ja vihreät etenemistä. Sunak saa paljon paikkoja, mutta voi menettää niitä siinä määrin, että se luo painetta tulevaan. Starmerille paikkojen lisäys on myös tärkeää uskottavuuden kannalta. Kumpikin puolue on edellisissä vaaleissa ollut alisuorittaja, joka selittää kummallisen laimeaa tilannetta. 

Vaaleissa on yksi uutuus, joka vähentää taas kerran perienglantilaista eksotiikkaa. Kun henkilöllisyys aiemmin on todisteltu suomalaisittain kummallisen tuntuisesti kaasulaskulla, nyt on otettu käyttöön henkilökorttitunnistautuminen, joka on briteille elämys ja voi tarvittaessa olla myös sen laatuinen perinteistä poikkeaminen, että sillä voidaan selittää matalia äänestysprosentteja - niitä tuskin sopii laittaa tuoreen kuninkaan syyksi. Torstaina äänestetään, perjantaina saadaan tulokset ja lauantaina uusi monarkki. God Save the King - and Whitehall Save Hope End Ward!

***

I wonder if there is a country where local elections shadow a coronation of a king - but England it isn’t!

Muutos ja muuttumattomuus

Palasin Englantiin huhtikuussa 2023 - edellinen käynti oli joulukuussa 2019. Tähän väliin on mahtunut koronaepidemia ja Boris Johnsonin lähtö pääministerin paikalta ja kuningattaren kuolema.

Ajattelin reilun viikon reissun aikana päivittää blogiani otsikon aiheella. Kun palasin paikkaan, josta olin lähtenyt, jopa jonkinlainen objektiivisuuden mahdollisuus kajasteli mielessäni.

Vaikka politiikka ja kuningashuone esiintyvät käydyissä keskusteluissa ja näkyvät vahvasti lehtien palstoilla, sain silti vaikutelman, että niillä ei lopulta ole arjen kanssa juuri merkitystä. Hyvää kuningatarta kaivataan ja ihmetellään, mitä elämä ilman häntä on. Pitkälti se näytti samalta kuin ennenkin. Teetä juotiin ja kaupan hyllyiltä löytyi paahtoleipää. Kuningataräidin suosimaa giniä näytti olevan uusina makuversioina - Fairyn tai Marmiten makuista versiota en huomannut.

Politiikan tilanteesta kuva näyttäytyi synkempänä. Osassa maata on toukokuun alussa paikallisvaalit, into ei ollut tarttuvaa: mielipiteet tuntuivat olevan, että vaalit eivät muutosta tuo: samat ongelmat jatkuvat, oli vallassa kuka hyvänsä. Rahasta on paikallisesti puutetta, paikat pitäisi säilyttää siisteinä, tienpitoa pitäisi parantaa ja vähentää nopeuksia. Tiet olivat minusta hyvässä kunnossa pääosin, paikoitellen esiintyi potholes, reikiä, talven jäljiltä - niitä kyllä myös korjattiin - vaaleja silmälläpitäen. 

Brexit ei ollut esillä. Hinnat olivat nousseet, ketjukaupat kukoistivat, pääkadulla oli tyhjää liiketilaa, toiminnot olivat kauppakeskuksessa. Bootsin kemikalioliike on nyt vain siellä, mikä oli Great Malvernin pääkadulle menetys. Se on myös myrskyvaroitus: jos Boots siirtyy, mikä tahansa voi siirtyä. Perinteinen sisustuskauppa oli huolestunut. Mutta ei silti liian huolestunut: henkilökuntaa oli paljon ja he olivat ennen sulkemisaikaa jo kärsimättömiä - miksi emme jo lähtisi liikkeestä heitä pidättelemästä? Töitä oli tarjolla hyvin. Olisin heti saanut mielekästä vapaaehtoistyötä museoalalla. Palkkatöitäkin olisi löytynyt. 

Kirkko toimi kuin ennenkin, maskeista ja etäisyyksistä oli luovuttu pääosin. Välillä soi sähköpiano, välillä urut. Papit kevensivät puheitaan vitseillä, välillä mielestäni liiankin kanssa. Tämä kuitenkin kertoi myös yhteisön tiiviydestä, kastetilaisuuden keskipiste sai paljon huomiota, mutta myös ulkoa tulleet suomalaiset huomioitiin kohteliaasti. Kanttori Piers Maxim perheensä kanssa maksimoi musikaaliset osuudet tyylillä ja kouli seurakuntaa elgariaanis-messiaenisilla soinnuilla. Yllättäen kirkon piirissä toimivat kommentoivat tyytyväisinä Suomen Nato-jäsenyyttä ja uutta liittolaista, jonka armeija tiedettiin vahvaksi. Sanoin, että vasta siitä vahva tulee, kun naisetkin saadaan laajemmin asevelvollisuuden piiriin.

Jossain korona jylläsi yhä ja seurueemmekin pieneni suunnitellusta sen vuoksi. On saarella ennenkin ollut epidemioita ja niistä on jotenkuten selvitty: pärjätty, miten pärjätty.

Oli mukava matkata osin tutuissa ja täysin uusissa paikoissa hyvän ystäväpariskunnan kanssa. Ihmettely, kysymykset ja kommentit syvensivät omaa kokemusta. Maisemat ja kuivakakut saivat yksimielisen hyväksynnän, yhteiskunnan toimivuudesta käytiin keskusteluja, joihin pitää palata tämänkin blogin parissa - asumisen verotukseen ja kaavoitukseen. Kiinnitin huomiota opastuksissani paljon luostarilaitokseen - sen aseman häviäminen on itsellenikin yhä yllätys, muutos on ollut valtava 1500-luvulta lähtien. Raunioiden äärellä rakennuskokonaisuuksien ulottuvuuksia arvaillessa asia usein kirkastuu: mittakaava on valtava.

Myös luokkakysymys on merkittävä ja leimaa-antava yhä. Hämmentävää oli tutustua Glastonburyyn, jossa tarusto, luostarin häviö ja Uuden Ajan hörhöily lyövät kättä. Kaupunki näyttäytyi mielenkiintoisena sekamelskana, jossa mikä tahansa tuntui olevan mahdollista. Siellä voi haikailla kadonnutta historiaa tai kauhistella nykyhetken päämäärättömyyttä. Kauppiaat tarjoavat mielellään rahastukselle selkeän alustan ja antavat kaikkien kukkien kukkia - vierailemamme rohtokauppa jakoi tuotteensa kolmeen ryhmään: ruokakäyttöön, lääkkeisiin ja esoteriaan. Viimeinen kaatoluokka kattaa lähes kaiken noituudesta buddhalaisuuteen. Viidentoista minuutin päässä sijaiseva Wells, Englannin pienin city, on taas mallikelpoinen konservatiivipaikka, se huokuu hyvinvointia ja vaurasta eläkeläisyyttä historiallisissa rakennuksissaan. Kahden kaupungin kontrasti on omin silmin koettava.

***

Englannin tyynen pinnan ja muuttumattomien maisemien alle voi halutessaan maalailla sisäistä kiehuntaa ja väistämätöntä, radikaalia muutosta. Itse en usko, että näin tapahtuu. Vilkkaat paikat jatkavat hyörinäänsä ja pitävät huolettomasti kiinni perinteistään. Taantuvat seudut takertuvat menneisyyteen tavoitellen samaa huolettomuutta. Kaltaiselleni turistille, jonka imperatiivi ei ole ollut Saarimaan muutos, vaan sen perinteiset vahvuudet ja takapajuisuudet, tämä asiaintila on erinomainen. Mikään ei tule koskaan muuttumaan pintakuohunnan alla. Voimme ihailla druidien, roomalaisten, luostarien aikaa, maisemia, hyvää teekupillista ja ihmiskirjoa kuten tähänkin asti ja maustaa aamiaispekonia Brown Sauce HP-kastikkeella. Se on Englannin rauha meidän aikanamme.

***

My return to England after December 2019 was a happy one. A series of changes have taken place, but on surface, only some tiniest marks are noticeable. There will be differences between areas - like between Glastonbury and Wells I observed, but perhaps the peaceful and conservative English character will fill occasional potholes here and there. 

Tie Veganin aallonmurtajalle - The Road to Vegan Pier

Onko Englantia ilman paistettua pekonia, Sunday Roastia ja lammasta minttukastikkeen kera? 

***

Kysymys on lapsellinen ja ärsyttämään pyrkivä - vastaukset siihen todennäköisesti jakavat kansaa, kuten melkein mikä tahansa asia nykyisin. Vegaanius on ollut paljon esillä - kyse on sekä trendistä, että välttämättömyydestä. Ruokakulttuuria on viime vuosina ennennäkemättömällä tavalla leimannut erikoistuminen. Ihmiset ovat matkustelleet paljon, hankkineet kosketuksia vaihtoehtoisiin tapoihin syödä, osalla näkemykset ovat jyrkentyneet periaatteiksi. Englanti on ruokakuluttajalle paperilla erittäin tiedostava maa: ostaessasi tuotteen sen mahdollisesti allergioita aiheuttavat tekijät on huolellisesti eritelty. Riskiryhmiin kuuluville tämä on arjen turvaa tuova ominaisuus.

Vegaanius ei ole uutta. Keskiajalla oltiin vegaaneja sitä erityisemmin tiedostamatta. Viktoriaanisena aikana kyse ei enää ollut välttämättömyydestä, vaan hyvinvoinnin kasvaessa voitiin tehdä valintoja. Erikoisuuden tavoittelu oli yksi peruste tehdä ero entiseen, nykyisin puhuttaisiin myös sukupolvikapinasta. 

Orwellin Tie Wiganin aallonmurtajalle kuvaa myös sukupolvikapinaa, sosialismin nousua luokkakysymyksenä ja henkilökohtaisena kokemuksena ”alemmasta ylemmästä keskiluokasta”, johon hänen  perheensä kuului. Orwellille työväenluokan kysymys ei ollut mikään briljeerausprojekti: hän oli nähnyt brittiläisen siirtomaaimperiumin ongelmat, patsastelut ja kuten nykyisin sanottaisiin hyve-signaloinnit. Pyrkimys maailman parantamiseen johti Orwellin myös ehdottomuuteen: hän ei hyväksynyt puolivälin ratkaisuja, vaikka ymmärsikin inhimillistä puolta joidenkin yksilöiden kohdalla. Mutta järjestelmän kohdalla hän oli ehdoton: tuotanto on täynnä sapekkuutta kaidalta tieltä eksyneiden joukolle. Nämä olivat usein niin sanotusti omia. Orwell löysi vaivattomasti wanna be-työväenluokkaisesta yksilöstä pintaa raaputtamalla orvokkiselta kylvyltä tuoksuvan porvarin ja osoitti tämän kirjoituksissaan armottomasti. Tuolla asenteella ei hankittu laajaa ystäväjoukkoa ja Wigan-kirjan kustantaja Gollancz olisi halunnut pudottaa kaksiosaisesta teoksesta sosialismia käsittelevän jälkimmäisen osan kokonaan pois. Sen pisteliäisyys osui moneen mielestään työväenluokan asiaa ajavan mieleen kipeästi. Kustantajalle ensimmäinen osa oli huomattavasti ongelmattomampi: sehän on kenttätutkimus työväenluokan todellisista oloista, objektiivisen toteava. 

Luokkataistelu oli maailman tiivistämistä ja sen näkemistä rajatusta näkökulmasta. Onko se myös vegaaniuden olemus? 

Englannin lähipubini lista tarjoaa yllättäen näkökulman rauhanomaiseen rinnakkaiseloon. Perinteisten vaihtoehtojen rinnalle on hiipinyt kuin varkain taikasana "Vegan". Pääruokalistalla viidestä vaihtoehdosta vegaanien osuus on siis 20 %. Osuutta voi pitää huomattavana. Ravintoloitsija jättää moraalituputuksen asiakkaille - onko vegaani-pääruoan menekki yli 20 % vai alle, määrittää pitkälti sen, onko yksittäiselle annokselle tulossa myös kaveri. Lista ei syyllistä lihansyöjää - se varmaan onkin viisasta, kun ollaan maaseudun ytimessä ja lihakin todennäköisesti oikeasti lähiruokaa.

Matka lähipubin listaukseen on vaatinut paljon työtä, vegaaneille lounaalle menokin on voinut olla taistelukenttä ja häviöitä on tullut. Kuitenkin asenneilmapiiri on ajan myötä helpottunut.

Yritän muistella Orwellin teoksista vegaaniulottuvuutta. Eläinten vallankumouksessa siat kaikkiruokaisina rinnastuivat epäilyttävästi ihmisiin. Puilla paljailla ja köyhyyden maisemassa hän varmasti söi, mitä saatavilla oli. Hän tuskin olisi lihansyöjiä tuominnut, mutta olisi inhonnut sekä lihalla mässäilyä ja yliampuvaa gastronomiaa. Samalla tavalla hän olisi vaistollaan asettautunut vastaan fanaattisinta vegaaniasennetta ja selvittänyt sen taustan kestävyyttä henkilöitä myöten. On vaikea kuvitella hänen ylistämässä Britanniaan tuotuja avokadoja, vaikka niiden alkuperä olisikin Commonwealth itse. Oman kreivikunnan marjat ja juurekset varmasti olisivat saaneet hänen puoltoäänensä. Hänen tee-esseensä ei puhu reilun kaupan lajikkeista, mutta voin kuvitella hänen nyökkäävän pientilallisten asian ymmärtäen. Vaikeampi on kuvitella hänen käyttävän teessään kauramaitoa.

Alkuperäinen matka Wiganin aallonmurtajalle oli matka ei-mihinkään. Työväenluokan kysymys on edelleen pitkälti ratkaisematta. Labourilla on mahdollisuus voittaa vaalit, mutta aatteen nykysisältö on ollut omituisen häilyvä. Päämäärää ei vaalivoiton lisäksi tunnu olevan. Wiganin aallonmurtaja oli vitsi - kyse oli vain puisesta laiturirakennelmasta mutaisen kanavan kupeessa - se oli purettu pois jo ennen kuin Orwell sen käynnillään nosti maailmanmaineeseen. 

Kuten Labourin kohdalla, myös vegaaniudesta käytävällä keskustelulla ja siihen liittyvillä johtopäätöksillä ja niihin liittyvillä kulutustottumusten muutoksilla on seurauksia. Tuloksena on voi olla työttömyyttä, rakennemuutosta, uusia mahdollisuuksia ja taas työpaikkoja. 

Ehkä pohjimmiltaan vakavimmat vegaanit tulevat Orwellin tavoin siirtymään lähemmäksi omia ideaalejaan lähituotannon piiriin ja vastaamaan tarpeisiin omalla tuotannollaan. Maailman muutos lähtee pieniltä viljelypalstoilta, kesämökeiltä, datsoilta. Se muutos voi myös näkyä lihansyöjän lautasella rauhanomaisena rinnakkaiselona. Ehkä myös vegaanin lehmän kunnia voidaan ajan myötä palauttaa Animal Farmin hengessä. 

***

Orwell went quite long route to Wigan Pier. His aim was to make the best out of socialism, finding concrete things and avoiding vain sentimentalism. That is a challenge on the road towards Vegan Pier as well.

Richard Hughes: Kettu ullakolla

Richard Hughes on nimi, joka todennäköisesti suomalaisen korviin kuulostaa tutulta, mutta jota ei osaa yhdistää mihinkään. Hänen kirjansa Rajumyrsky Jamaikassa (A High Wind in Jamaica, 1929) ja Sattuman kourissa (In Hazard, 1938) - ovat meri- ja myrskyaiheisia. Suomennettu on kolmaskin teos, Kettu ullakolla (The Fox in the Attic, 1961). Kaikki kolme romaania ovat suomennettu osana Keltaista kirjastoa, sen alkupäätä. Kettukirjan edeltäjä sarjassa on Joycen Odysseus: en oikein tiedä, mikä Hughesin kirjan vastaanotto oli, ainakin se on Joycen massiivista teosta helppolukuisempi.

Kirjan ilmestyessä suomeksi, Hughes vielä eli. Kettu ullakolla oli tarkoitettu kolmiosaisen romaanisarjan ensimmäiseksi osaksi. Sarjan nimi oli The Human Predicament (Ihmisen osa) ja sen oli määrä käsitellä kirjailijan omaa aikaa ja toiseen maailmansotaan johtaneita kehityskulkuja. Toinen osa, suomentamaton The Wooden Shepherdness ilmestyi 1973, viimeinen osa jäi kesken - sen valmiit luvut julkaistiin joitakin vuosia sitten toisen osan uudessa laitoksessa. Vuonna 1900 syntynyt Hughes kuoli 1976. 

Kaveripiirini on puhunut Odysseyksesta paljonkin: en muista Hughesista puhutun. Tartuin Kettuun pari päivää sitten - lukien rinnalla Doctorowia, DeLilloa ja Austeria - yllättäen huomasin heti alkusivuilta, että Hughesin kirja on laatutyötä. Se ei harrasta teknisiä kikkailuja, mutta on teoksena hyvin punnittu. Alkuasetelma, epäselvissä oloissa kuolleen pikkutytön kohtalo vangitsee heti lukijan mielenkiinnon. Teos on sijoitettu 1920-luvulle ja alkaa Walesin rajan pinnassa. Kuin huomaamatta lukija joutuu hyvin pian keskelle luokkaristiriitoja ja -ennakkoluuloja, seuraamaan ajassa liikkuvaa filosofian, tieteen ja ajattelun kehitystä: maallistumisen vahvistumista. Freud järkyttää maailmankuvaa myös rajasoiden alueella, kaukana pääkaupungista. Myös poliittinen kenttä on liikkeessä - liberaalien asema on huolestuneessa pohdinnassa ja kovapintaisimmat konservatiivit käyttävät yöastiaa, jossa on periliberaali Gladstonen kuva pohjalla.

Ihmiskuvaus on pätevää, henkilöt eivät ole ihannoituja, vaan ristiriitaisia. Myös lämmitysolot vastaavat hyvin tämän päivän lämmityskustannusten parissa kamppailevaa Britanniaa: eräs rouvashenkilö huomaa, että lämpimänä pysyttely isossa talossa vaatii niin paljon energiaa, että ajattelu onnistuu kunnolla ainoastaan kylvyssä.

Lukemiseni on kesken: nimihenkilöt ovat vielä tulematta, mutta juoni kääntyy Midlandsin ja Walesin reunoilta Saksaan, jonne päähenkilö kulkeutuu skandaalin tieltä - kansallissosialistien nousu ja Hitlerin vallankaappausyritys kytkeytyvät mukaan. 

Kirja on erittäin lupaava, teksti vetää, sen esikuva tuntuu olevan Thomas Hardy ja hänen ironinen tarkkanäköisyytensä. Kirjaa on vaikea ajatella 1960-luvulla syntyneeksi, se tuntuu iättömämmältä. Pohdinnat ajatteluvirtauksista ja henkilöiden yrityksistä saada niistä otetta, ovat myös Eric Malpassin teosten sivuaiheita - mutta Malpass on Hughesia tunteellisempi ja viihteellisempi.

Voin lyhyen tutustumisen perusteella jo suositella Hughesia ja lisätä kustantajalle painetta käännättää seuraava osa keskenjäänyttä sarjaa. Keltaiseen kirjastoon se sopisi itseoikeutetusti. Kansitaiteestaan tunnettu Martti Mykkänen on selkeästi inspiroitunut alkuperäisteoksen kannesta. Hitaasti kirjoittanut Hughes rakensi teoksessaan korkeaviritteisen rakennelman, jolla on kuitenkin vahvat perustukset kansakunnan psyykessä ja sen horjuttamisessa. Onko kettu ovela vai pelkkä tuholainen (vermin)? - jään lukemaan, mitä tuleman pitää.

***

Richard Hughes - three of his main novels have found their way into Finnish, but not The Wooden Shepherdness, the second tome of the unfinished trilogy. I started a couple of days ago The Fox in the Attic and like its Hardyesque irony, sharp eye for local color, thinking, attitudes and prejudices - the 1920’s are surpringly similar to the current Britain: political tensions, new liberal ideas and scientific thinking - albeit houses are so cold, thinking is only possible while having a bath!

https://foxedquarterly.com/richard-hughes-in-hazard-literary-review/

Henry Moore - Monumentaalisuuden lämpö

© The Henry Moore Foundation. All Rights Reserved, DACS 2023 / www.henry-moore.org. Photo credit: Jonty Wilde

Kuvanveistäjät olivat 1950-60-lukujen modernin sankareita - ainakin Herbert Readin kirjan mukaan. Modernin kuvanveistotaiteen historia ilmestyi myös suomeksi - teos on asiallinen, rauhallinen ja itse tarina esitetään selkeän voittoisana kertomuksena, jota on turha kiistää ja jossa voi vaeltaa itsestäänselvän rauhallisuuden vallitessa.

Juuri noin muistan Henry Mooren. Hän oli varmasti ensimmäisiä taiteilijoita, joista hahmotin, mitä kuvanveisto oli: jotain monumentaalista, pelkistävää, vahvaa, tummaa, painavaa ja ehdottoman asiallista. Shokkitehot eivät kuuluneet Mooren repertuaariin, huomiota ei haettu väkisin, mutta voimaa käytettiin silti sumeilematta. Opin teokset valokuvista, sävykkäistä mustavalkoisista vedoksista, edullisesta näkökulmasta otetuista, taiteilija itsekin näytti sulautuvan vaivattomasti teoksiinsa. ”Veitsen terä kaksiosainen” - sen levollinen aggressiivisuus kiehtoi minua: teoksesta huolellisesti valitut kuvat vakuuttivat jopa siinä määrin, että itse teoksen näkeminen ei sitten niin säväyttänytkään. 

Mooren, Yorkshiren pojan, elämä ei ollut Picassomaista humua. Hänen elämänsä suodattui kahden maailmansodan myllyjen lävitse, taide kehittyi hitaasti ja saavutti vääjäämättä muutamat aiheensa täydellisesti, makaavat hahmot ja levolliset massat, jotka olivat kuin tehtyjä julkisiksi taideteoksiksi näkyville paikoille toimimaan puistojen ja rakennusten edustojen katseenvangitsijoina. Naishahmojen muusana toimi hänen ukrainalaistaustainen vaimonsa. Lepäävien hahmojen matalat painopisteet peräytyivät maanalaisen laitureilta, jossa pommeilta suojautuneet hahmot olivat Mooren piirrettävänä: työt ovat vakuuttavia tutkielmia sisätilasta ja hahmojen toisiaan hoivaavasta plastisesta veistosmaisuudesta. Ne voi nähdä politiikasta ja kauhusta syntyneinä töinä, kuitenkin hädän tuolla puolen, outoina kuvina englantilaisten lähes epäinhimillisestä tyyneydestä ja järkevyydestä Blitzkriegin kourissa ja sen jälkeen.

Kun omassa 1970-luvussani mietteliäs Henry Moore tuntui töineen olevan kaikkialla Hedgecoen ja kumppaneiden valokuvaamana - hänenlaisensa taiteilijat tuntuvat nyt jotenkin unohtuneen. Mooren menestys oli liian massiivinen - vääjäämätön läpilyönti teki hänestä rikkaan miehen, jonkinlaisen taiteen valtiosihteerin. Vaatimattomien olojen mies ei osannut heittäytyä laakereilleen, vaan asiallisesti säätiöitti varansa nuorempien avuiksi - ja oman perintönsä vaalimiseksi. Valtavat teokset eivät olleet lopultakaan kovin raflaavia ja ne olivat kauppatavarana lähinnä instituutioille sopivia. Suomessa Didrichsenin taidemuseon kokoelma on laaja, voisi sanoa edustava - museokäynti on oivallinen matka Mooren teosten omaan maisemaan - edustava yksityiskoti, joka on silti enemmän intiimi museo kuin henkilökohtainen asunto, tarjoaa autenttiset puitteet veistosten ideaaliselle asettelulle. Valkoisessa marmorissakin Mooren veistotaide huokuu hillittyä lämpöä. 

Kun tummavoittoisia pronssiveistoksia on aikansa ihaillut, ajatukset siirtyvät niiden ylläpitoon. Mooren teosten patinan säilyttäminen ei ole helppoa, teoksia on huollettava: niiden korrosio ei ole toivottavaa, vaikka se olisikin kuinka orgaanista tahansa. Teoksia pitää restauroida ja suojata säältä taiten, viimeistellä vahaamalla. Arvokkaiden teosten ylläpitokin on hinnakasta. Princetonin yliopiston taidemuseon raportti Mooren veistosten pintahaasteista on kiinnostava - harvemmin teosten entisöimisen ongelmia tulee mietittyä, ainakaan modernien veistosten. Mooren teokset ovat ikäänkuin salakavalasti saavuttaneet miehen iän ja huoltoa tarvitaan. Modernismin voittoisuus on kääntynyt hoivaan, mutta se ei ole mitenkään ristiriidassa töiden massiivis-intiimin sisällön kanssa: kannattaa terästää katseensa ja mielensä vaeltamaan Mooren teosten pinnoilla, niiden ajattomuuden patinassa. 

https://artmuseum.princeton.edu/story/conservation-treatment-henry-moores-oval-points

***

Henry Moore was not only Herbert Read’s sculptor hero - he was mine as well - and many others in the 1970’s and 1980’s - the ultimate, serious, heavy-duty monumentalist, of reclining figures and cutting edges - all perfected in slow processes distilled through the two world wars. The Yorkshire lad did get rich - in that extent, he made his fortune into the foundation of his name, to support youngsters and to better understand his own works and their massive institutional context.

https://henry-moore.org/