Tie Veganin aallonmurtajalle - The Road to Vegan Pier

Onko Englantia ilman paistettua pekonia, Sunday Roastia ja lammasta minttukastikkeen kera? 

***

Kysymys on lapsellinen ja ärsyttämään pyrkivä - vastaukset siihen todennäköisesti jakavat kansaa, kuten melkein mikä tahansa asia nykyisin. Vegaanius on ollut paljon esillä - kyse on sekä trendistä, että välttämättömyydestä. Ruokakulttuuria on viime vuosina ennennäkemättömällä tavalla leimannut erikoistuminen. Ihmiset ovat matkustelleet paljon, hankkineet kosketuksia vaihtoehtoisiin tapoihin syödä, osalla näkemykset ovat jyrkentyneet periaatteiksi. Englanti on ruokakuluttajalle paperilla erittäin tiedostava maa: ostaessasi tuotteen sen mahdollisesti allergioita aiheuttavat tekijät on huolellisesti eritelty. Riskiryhmiin kuuluville tämä on arjen turvaa tuova ominaisuus.

Vegaanius ei ole uutta. Keskiajalla oltiin vegaaneja sitä erityisemmin tiedostamatta. Viktoriaanisena aikana kyse ei enää ollut välttämättömyydestä, vaan hyvinvoinnin kasvaessa voitiin tehdä valintoja. Erikoisuuden tavoittelu oli yksi peruste tehdä ero entiseen, nykyisin puhuttaisiin myös sukupolvikapinasta. 

Orwellin Tie Wiganin aallonmurtajalle kuvaa myös sukupolvikapinaa, sosialismin nousua luokkakysymyksenä ja henkilökohtaisena kokemuksena ”alemmasta ylemmästä keskiluokasta”, johon hänen  perheensä kuului. Orwellille työväenluokan kysymys ei ollut mikään briljeerausprojekti: hän oli nähnyt brittiläisen siirtomaaimperiumin ongelmat, patsastelut ja kuten nykyisin sanottaisiin hyve-signaloinnit. Pyrkimys maailman parantamiseen johti Orwellin myös ehdottomuuteen: hän ei hyväksynyt puolivälin ratkaisuja, vaikka ymmärsikin inhimillistä puolta joidenkin yksilöiden kohdalla. Mutta järjestelmän kohdalla hän oli ehdoton: tuotanto on täynnä sapekkuutta kaidalta tieltä eksyneiden joukolle. Nämä olivat usein niin sanotusti omia. Orwell löysi vaivattomasti wanna be-työväenluokkaisesta yksilöstä pintaa raaputtamalla orvokkiselta kylvyltä tuoksuvan porvarin ja osoitti tämän kirjoituksissaan armottomasti. Tuolla asenteella ei hankittu laajaa ystäväjoukkoa ja Wigan-kirjan kustantaja Gollancz olisi halunnut pudottaa kaksiosaisesta teoksesta sosialismia käsittelevän jälkimmäisen osan kokonaan pois. Sen pisteliäisyys osui moneen mielestään työväenluokan asiaa ajavan mieleen kipeästi. Kustantajalle ensimmäinen osa oli huomattavasti ongelmattomampi: sehän on kenttätutkimus työväenluokan todellisista oloista, objektiivisen toteava. 

Luokkataistelu oli maailman tiivistämistä ja sen näkemistä rajatusta näkökulmasta. Onko se myös vegaaniuden olemus? 

Englannin lähipubini lista tarjoaa yllättäen näkökulman rauhanomaiseen rinnakkaiseloon. Perinteisten vaihtoehtojen rinnalle on hiipinyt kuin varkain taikasana "Vegan". Pääruokalistalla viidestä vaihtoehdosta vegaanien osuus on siis 20 %. Osuutta voi pitää huomattavana. Ravintoloitsija jättää moraalituputuksen asiakkaille - onko vegaani-pääruoan menekki yli 20 % vai alle, määrittää pitkälti sen, onko yksittäiselle annokselle tulossa myös kaveri. Lista ei syyllistä lihansyöjää - se varmaan onkin viisasta, kun ollaan maaseudun ytimessä ja lihakin todennäköisesti oikeasti lähiruokaa.

Matka lähipubin listaukseen on vaatinut paljon työtä, vegaaneille lounaalle menokin on voinut olla taistelukenttä ja häviöitä on tullut. Kuitenkin asenneilmapiiri on ajan myötä helpottunut.

Yritän muistella Orwellin teoksista vegaaniulottuvuutta. Eläinten vallankumouksessa siat kaikkiruokaisina rinnastuivat epäilyttävästi ihmisiin. Puilla paljailla ja köyhyyden maisemassa hän varmasti söi, mitä saatavilla oli. Hän tuskin olisi lihansyöjiä tuominnut, mutta olisi inhonnut sekä lihalla mässäilyä ja yliampuvaa gastronomiaa. Samalla tavalla hän olisi vaistollaan asettautunut vastaan fanaattisinta vegaaniasennetta ja selvittänyt sen taustan kestävyyttä henkilöitä myöten. On vaikea kuvitella hänen ylistämässä Britanniaan tuotuja avokadoja, vaikka niiden alkuperä olisikin Commonwealth itse. Oman kreivikunnan marjat ja juurekset varmasti olisivat saaneet hänen puoltoäänensä. Hänen tee-esseensä ei puhu reilun kaupan lajikkeista, mutta voin kuvitella hänen nyökkäävän pientilallisten asian ymmärtäen. Vaikeampi on kuvitella hänen käyttävän teessään kauramaitoa.

Alkuperäinen matka Wiganin aallonmurtajalle oli matka ei-mihinkään. Työväenluokan kysymys on edelleen pitkälti ratkaisematta. Labourilla on mahdollisuus voittaa vaalit, mutta aatteen nykysisältö on ollut omituisen häilyvä. Päämäärää ei vaalivoiton lisäksi tunnu olevan. Wiganin aallonmurtaja oli vitsi - kyse oli vain puisesta laiturirakennelmasta mutaisen kanavan kupeessa - se oli purettu pois jo ennen kuin Orwell sen käynnillään nosti maailmanmaineeseen. 

Kuten Labourin kohdalla, myös vegaaniudesta käytävällä keskustelulla ja siihen liittyvillä johtopäätöksillä ja niihin liittyvillä kulutustottumusten muutoksilla on seurauksia. Tuloksena on voi olla työttömyyttä, rakennemuutosta, uusia mahdollisuuksia ja taas työpaikkoja. 

Ehkä pohjimmiltaan vakavimmat vegaanit tulevat Orwellin tavoin siirtymään lähemmäksi omia ideaalejaan lähituotannon piiriin ja vastaamaan tarpeisiin omalla tuotannollaan. Maailman muutos lähtee pieniltä viljelypalstoilta, kesämökeiltä, datsoilta. Se muutos voi myös näkyä lihansyöjän lautasella rauhanomaisena rinnakkaiselona. Ehkä myös vegaanin lehmän kunnia voidaan ajan myötä palauttaa Animal Farmin hengessä. 

***

Orwell went quite long route to Wigan Pier. His aim was to make the best out of socialism, finding concrete things and avoiding vain sentimentalism. That is a challenge on the road towards Vegan Pier as well.

Richard Hughes: Kettu ullakolla

Richard Hughes on nimi, joka todennäköisesti suomalaisen korviin kuulostaa tutulta, mutta jota ei osaa yhdistää mihinkään. Hänen kirjansa Rajumyrsky Jamaikassa (A High Wind in Jamaica, 1929) ja Sattuman kourissa (In Hazard, 1938) - ovat meri- ja myrskyaiheisia. Suomennettu on kolmaskin teos, Kettu ullakolla (The Fox in the Attic, 1961). Kaikki kolme romaania ovat suomennettu osana Keltaista kirjastoa, sen alkupäätä. Kettukirjan edeltäjä sarjassa on Joycen Odysseus: en oikein tiedä, mikä Hughesin kirjan vastaanotto oli, ainakin se on Joycen massiivista teosta helppolukuisempi.

Kirjan ilmestyessä suomeksi, Hughes vielä eli. Kettu ullakolla oli tarkoitettu kolmiosaisen romaanisarjan ensimmäiseksi osaksi. Sarjan nimi oli The Human Predicament (Ihmisen osa) ja sen oli määrä käsitellä kirjailijan omaa aikaa ja toiseen maailmansotaan johtaneita kehityskulkuja. Toinen osa, suomentamaton The Wooden Shepherdness ilmestyi 1973, viimeinen osa jäi kesken - sen valmiit luvut julkaistiin joitakin vuosia sitten toisen osan uudessa laitoksessa. Vuonna 1900 syntynyt Hughes kuoli 1976. 

Kaveripiirini on puhunut Odysseyksesta paljonkin: en muista Hughesista puhutun. Tartuin Kettuun pari päivää sitten - lukien rinnalla Doctorowia, DeLilloa ja Austeria - yllättäen huomasin heti alkusivuilta, että Hughesin kirja on laatutyötä. Se ei harrasta teknisiä kikkailuja, mutta on teoksena hyvin punnittu. Alkuasetelma, epäselvissä oloissa kuolleen pikkutytön kohtalo vangitsee heti lukijan mielenkiinnon. Teos on sijoitettu 1920-luvulle ja alkaa Walesin rajan pinnassa. Kuin huomaamatta lukija joutuu hyvin pian keskelle luokkaristiriitoja ja -ennakkoluuloja, seuraamaan ajassa liikkuvaa filosofian, tieteen ja ajattelun kehitystä: maallistumisen vahvistumista. Freud järkyttää maailmankuvaa myös rajasoiden alueella, kaukana pääkaupungista. Myös poliittinen kenttä on liikkeessä - liberaalien asema on huolestuneessa pohdinnassa ja kovapintaisimmat konservatiivit käyttävät yöastiaa, jossa on periliberaali Gladstonen kuva pohjalla.

Ihmiskuvaus on pätevää, henkilöt eivät ole ihannoituja, vaan ristiriitaisia. Myös lämmitysolot vastaavat hyvin tämän päivän lämmityskustannusten parissa kamppailevaa Britanniaa: eräs rouvashenkilö huomaa, että lämpimänä pysyttely isossa talossa vaatii niin paljon energiaa, että ajattelu onnistuu kunnolla ainoastaan kylvyssä.

Lukemiseni on kesken: nimihenkilöt ovat vielä tulematta, mutta juoni kääntyy Midlandsin ja Walesin reunoilta Saksaan, jonne päähenkilö kulkeutuu skandaalin tieltä - kansallissosialistien nousu ja Hitlerin vallankaappausyritys kytkeytyvät mukaan. 

Kirja on erittäin lupaava, teksti vetää, sen esikuva tuntuu olevan Thomas Hardy ja hänen ironinen tarkkanäköisyytensä. Kirjaa on vaikea ajatella 1960-luvulla syntyneeksi, se tuntuu iättömämmältä. Pohdinnat ajatteluvirtauksista ja henkilöiden yrityksistä saada niistä otetta, ovat myös Eric Malpassin teosten sivuaiheita - mutta Malpass on Hughesia tunteellisempi ja viihteellisempi.

Voin lyhyen tutustumisen perusteella jo suositella Hughesia ja lisätä kustantajalle painetta käännättää seuraava osa keskenjäänyttä sarjaa. Keltaiseen kirjastoon se sopisi itseoikeutetusti. Kansitaiteestaan tunnettu Martti Mykkänen on selkeästi inspiroitunut alkuperäisteoksen kannesta. Hitaasti kirjoittanut Hughes rakensi teoksessaan korkeaviritteisen rakennelman, jolla on kuitenkin vahvat perustukset kansakunnan psyykessä ja sen horjuttamisessa. Onko kettu ovela vai pelkkä tuholainen (vermin)? - jään lukemaan, mitä tuleman pitää.

***

Richard Hughes - three of his main novels have found their way into Finnish, but not The Wooden Shepherdness, the second tome of the unfinished trilogy. I started a couple of days ago The Fox in the Attic and like its Hardyesque irony, sharp eye for local color, thinking, attitudes and prejudices - the 1920’s are surpringly similar to the current Britain: political tensions, new liberal ideas and scientific thinking - albeit houses are so cold, thinking is only possible while having a bath!

https://foxedquarterly.com/richard-hughes-in-hazard-literary-review/

Henry Moore - Monumentaalisuuden lämpö

© The Henry Moore Foundation. All Rights Reserved, DACS 2023 / www.henry-moore.org. Photo credit: Jonty Wilde

Kuvanveistäjät olivat 1950-60-lukujen modernin sankareita - ainakin Herbert Readin kirjan mukaan. Modernin kuvanveistotaiteen historia ilmestyi myös suomeksi - teos on asiallinen, rauhallinen ja itse tarina esitetään selkeän voittoisana kertomuksena, jota on turha kiistää ja jossa voi vaeltaa itsestäänselvän rauhallisuuden vallitessa.

Juuri noin muistan Henry Mooren. Hän oli varmasti ensimmäisiä taiteilijoita, joista hahmotin, mitä kuvanveisto oli: jotain monumentaalista, pelkistävää, vahvaa, tummaa, painavaa ja ehdottoman asiallista. Shokkitehot eivät kuuluneet Mooren repertuaariin, huomiota ei haettu väkisin, mutta voimaa käytettiin silti sumeilematta. Opin teokset valokuvista, sävykkäistä mustavalkoisista vedoksista, edullisesta näkökulmasta otetuista, taiteilija itsekin näytti sulautuvan vaivattomasti teoksiinsa. ”Veitsen terä kaksiosainen” - sen levollinen aggressiivisuus kiehtoi minua: teoksesta huolellisesti valitut kuvat vakuuttivat jopa siinä määrin, että itse teoksen näkeminen ei sitten niin säväyttänytkään. 

Mooren, Yorkshiren pojan, elämä ei ollut Picassomaista humua. Hänen elämänsä suodattui kahden maailmansodan myllyjen lävitse, taide kehittyi hitaasti ja saavutti vääjäämättä muutamat aiheensa täydellisesti, makaavat hahmot ja levolliset massat, jotka olivat kuin tehtyjä julkisiksi taideteoksiksi näkyville paikoille toimimaan puistojen ja rakennusten edustojen katseenvangitsijoina. Naishahmojen muusana toimi hänen ukrainalaistaustainen vaimonsa. Lepäävien hahmojen matalat painopisteet peräytyivät maanalaisen laitureilta, jossa pommeilta suojautuneet hahmot olivat Mooren piirrettävänä: työt ovat vakuuttavia tutkielmia sisätilasta ja hahmojen toisiaan hoivaavasta plastisesta veistosmaisuudesta. Ne voi nähdä politiikasta ja kauhusta syntyneinä töinä, kuitenkin hädän tuolla puolen, outoina kuvina englantilaisten lähes epäinhimillisestä tyyneydestä ja järkevyydestä Blitzkriegin kourissa ja sen jälkeen.

Kun omassa 1970-luvussani mietteliäs Henry Moore tuntui töineen olevan kaikkialla Hedgecoen ja kumppaneiden valokuvaamana - hänenlaisensa taiteilijat tuntuvat nyt jotenkin unohtuneen. Mooren menestys oli liian massiivinen - vääjäämätön läpilyönti teki hänestä rikkaan miehen, jonkinlaisen taiteen valtiosihteerin. Vaatimattomien olojen mies ei osannut heittäytyä laakereilleen, vaan asiallisesti säätiöitti varansa nuorempien avuiksi - ja oman perintönsä vaalimiseksi. Valtavat teokset eivät olleet lopultakaan kovin raflaavia ja ne olivat kauppatavarana lähinnä instituutioille sopivia. Suomessa Didrichsenin taidemuseon kokoelma on laaja, voisi sanoa edustava - museokäynti on oivallinen matka Mooren teosten omaan maisemaan - edustava yksityiskoti, joka on silti enemmän intiimi museo kuin henkilökohtainen asunto, tarjoaa autenttiset puitteet veistosten ideaaliselle asettelulle. Valkoisessa marmorissakin Mooren veistotaide huokuu hillittyä lämpöä. 

Kun tummavoittoisia pronssiveistoksia on aikansa ihaillut, ajatukset siirtyvät niiden ylläpitoon. Mooren teosten patinan säilyttäminen ei ole helppoa, teoksia on huollettava: niiden korrosio ei ole toivottavaa, vaikka se olisikin kuinka orgaanista tahansa. Teoksia pitää restauroida ja suojata säältä taiten, viimeistellä vahaamalla. Arvokkaiden teosten ylläpitokin on hinnakasta. Princetonin yliopiston taidemuseon raportti Mooren veistosten pintahaasteista on kiinnostava - harvemmin teosten entisöimisen ongelmia tulee mietittyä, ainakaan modernien veistosten. Mooren teokset ovat ikäänkuin salakavalasti saavuttaneet miehen iän ja huoltoa tarvitaan. Modernismin voittoisuus on kääntynyt hoivaan, mutta se ei ole mitenkään ristiriidassa töiden massiivis-intiimin sisällön kanssa: kannattaa terästää katseensa ja mielensä vaeltamaan Mooren teosten pinnoilla, niiden ajattomuuden patinassa. 

https://artmuseum.princeton.edu/story/conservation-treatment-henry-moores-oval-points

***

Henry Moore was not only Herbert Read’s sculptor hero - he was mine as well - and many others in the 1970’s and 1980’s - the ultimate, serious, heavy-duty monumentalist, of reclining figures and cutting edges - all perfected in slow processes distilled through the two world wars. The Yorkshire lad did get rich - in that extent, he made his fortune into the foundation of his name, to support youngsters and to better understand his own works and their massive institutional context.

https://henry-moore.org/

Englanti, joka oli, on ja on oleva

Tapasin ihmisen, joka halusi saada hyvän uutisen Englannista. Vastasin siihen, että maa on kaunis, vihreä ja miellyttävä, ihmiset kohteliaita ja urheita. Se sama Englanti, jota rakastamme, on elossa, se jää helposti päivän uutisvirran alle, eikä saa pidättyväisyyttään ääntään kuuluville. Eikä aina haluakaan, näin on hyvä: otetaan päättäväinen asento ja suunnataan kulku vihreille kukkuloille, tuulen ajaessa pilviä, sateen ja auringon vuorotellessa. 

Kulkija sanallistaa mielessään kokemuksiaan siinä määrin kuin pystyy tai on tarpeellista. Ihmisen kokemuspiiri on aika pieni. Muutama ihminen mahtuu seisomaan Glastonburyn Tor-kirkon jäännöksen alle. Se kohoaa vakuuttavasti suuren kukkulan päältä. Puut reunustavat ja jäsentävät muodostelmaa, joka erottuu kaukaa ja yhdistyy peltoihin, vesiin ja toisiin kukkuloihin, joiden välisiin laaksoihin on muodostunut kyliä ja kaupunkeja. 

Meillä voi olla tarve ikuistaa näitä kuviksi, mutta se onnistuu harvoin kunnolla. Voi tuntua, ettemme pääse niihin niin lähelle kuin haluaisimme. Rajoituksen ei pidä antaa harmittaa (kirjoitan nyt itselleni), vaan ajatella, että nuo puut, kukkulat, maisemat ovat minussa ja niissä on jotain ikuista, joka tulee säilymään aina. Ehkä on joku tapa joskus, että ne kaikki kerran ovatkin isossa kuvassa yhtä, tasapainossa ja minä sen osana.

Sama asia on myös ihmisten ja asioiden kanssa, voi keskittyä hyvään kaunistelematta, tunteilematta ja toivoa sen laajenevan. 

T.S.Eliot hakee mielestäni samaa kokemusta polveilevassa runossaan Little Gidding. 

http://www.columbia.edu/itc/history/winter/w3206/edit/tseliotlittlegidding.html

Runon ydin on kuitenkin selkeä. ”England is.” Englanti on. Meidän tarvitsee vain se löytää sieltä missä se on.

***

Somebody asked for a positive news about England. I derived the positive, almost Gospel-like news from T.S. Eliot and his poem Little Gidding - ”England is.” And it is pleasant and good.

Liptonin Keltainen - teen kaksi kulttuuria

Olen blogissani kirjoittanut teenjuonnista yllättävän vähän, vaikka se on yleisesti yksi kaikkein tunnistettavimpia ja leimallisimpia englantilaisen kulttuurin piirteitä. Kuulun myös siihen surkuteltavaan kansanosaan, joka yrittää mielessään painaa unohdukseen hävettävää sukupolvikokemusta - puhun tietysti Liptonin Yellow Label teestä. Kukapa ei olisi liottanut kupposessaan keltaisella lappusella varustettua pussia, joka tuottaa leimallisesti kitkerän ja tumman juoman. Eikö ole reilua tunnustaa, että tunnet sen maun nytkin suussasi? - vaikka olisit siihen törmännyt vain kerran, kun Käyrämön baarissa ei kertakaikkiaan mitään muuta lajia teetä ollut tarjolla - silloin 1970-luvulla. 

Keltainen on ollut porttikokemus: toiset se on suistanut kahvikulttuuriin pysyvästi, josta ei ole sittemmin noustu. Toiset ovat lähteneet etsimään parempaa teetä, tajuntaa laajentavia uusia kokemuksia - itse tunnustaudun tähän ryhmään kuuluvaksi - meitä leimaa jonkinlainen snobistinen asenne - keltainen on unohdettu samalla tavalla kuin joku lapsuuden häpeällinen kokemus. Se ei ole ollut oikeaa teetä, vaan bulkkia, Costa Ricaa tai Kulta Katriinaa kahvimerkeissä. Sille on sopivan tilaisuuden tullessa käännetty selkä ja otettu heti elintason nousun niin salliessa suuntima Assamin ja Darjeelingin kautta kohti vieläkin mystisempiä teelajikkeita ja niiden arvoituksellisia kirjainjonotunnuksia.

Silti Liptonin sekoitus on leimallisesti juuri teetä, samalla tavalla kuin Lada muistuttaa jotenkin filosofisessa mielessä Mercedes-Benziä, tietyllä karkealla tasolla. Kuten autoissakin, monet tyytyvät teessä vähempään. Jotkut, kuten edesmennyt setäni, hyväksyivät keltaisen leiman teen mukisematta, jos muuta ei ollut tarjolla. Usein ei ollut: yllättävän monelle Yellow Label Lipton edusti standardia, johon ei tarvinnut koskaan pettyä. Se on kuin MacDonaldsin perusjuustohampurilainen: tilatessaan tietää varmasti, mitä tuleman pitää. Oma makumuistoni liittyy mökkiolosuhteisiin: on kylmä syksy, jotain lämmintä pitää saada, majapaikasta löytyy vain pölyinen paketti Liptonia. Kiehuvan juoman karvauden rinnalla on erottavinaan hiirenpapanan aromia: se viipyilee suussa pitkään, säestäen samanaikaista tuntemusta kuuman veden polttamasta kielestä.

Minulla ei ole Englannista minkäänlaisia mielikuvia Liptonin keltaisesta: en ole hakenutkaan sellaisia havaintoja aktiivisesti. Keltainen voi olla suomalainen ilmiö. Sen kattava levinneisyys on voinut pohjustaa meillä alkuunsa rappeutuneen teekulttuurin surullista tilaa. Se antoi Tiikerin Päiväuni- ja Keisarin Morsian-tyyppisten sekoitusten sotkea markkinat ja kansan terveen teen laatutajun viimeistään 1980-luvulle tultaessa. Näitä on riittänyt - ostimme Pukka-merkin teejoulukalenterin: 24 erilaista teesekoitusta, joissa musta tee jätetään häikäilemättömästi oppositioon. Mikään sekoituksista ei muistuta alkuperäistä Yellow Label Lipton-kokemusta: valikoima tuntuu oman elämänsä teesnobi-keittiöpsykologin tekemältä. Imperiumin parhaiden teeperinteiden äärellä ei siinä olla.

Kaivoin vaivalloisesti muistini lokeroista peltisen teepurkin. Se on päällisin puolin hieno. Törppö herättää mennyttä eloon kuin kitkerä versio Proustin lehmuksenkukkaisesta Madeleine-leivoksesta. En millään tajua, miten saimme tuollaisen purkin joskus tyhjennettyä. Siinä on katkeruutta melkein kuin entisen prinssin mielessä - vaikka muille jakaa.

***

Yellow Label Lipton is a sort of standard in tea quality. From that level you can rise to the snobistic hights of Assam and Darjeeling and even finer brews, or sink to the endless, sentimentally named tea combinations like Borgesian ”Tiger’s Daydream” or exotic ”Emperor’s Bride” - all ghastly.