Henry Moore - Monumentaalisuuden lämpö

© The Henry Moore Foundation. All Rights Reserved, DACS 2023 / www.henry-moore.org. Photo credit: Jonty Wilde

Kuvanveistäjät olivat 1950-60-lukujen modernin sankareita - ainakin Herbert Readin kirjan mukaan. Modernin kuvanveistotaiteen historia ilmestyi myös suomeksi - teos on asiallinen, rauhallinen ja itse tarina esitetään selkeän voittoisana kertomuksena, jota on turha kiistää ja jossa voi vaeltaa itsestäänselvän rauhallisuuden vallitessa.

Juuri noin muistan Henry Mooren. Hän oli varmasti ensimmäisiä taiteilijoita, joista hahmotin, mitä kuvanveisto oli: jotain monumentaalista, pelkistävää, vahvaa, tummaa, painavaa ja ehdottoman asiallista. Shokkitehot eivät kuuluneet Mooren repertuaariin, huomiota ei haettu väkisin, mutta voimaa käytettiin silti sumeilematta. Opin teokset valokuvista, sävykkäistä mustavalkoisista vedoksista, edullisesta näkökulmasta otetuista, taiteilija itsekin näytti sulautuvan vaivattomasti teoksiinsa. ”Veitsen terä kaksiosainen” - sen levollinen aggressiivisuus kiehtoi minua: teoksesta huolellisesti valitut kuvat vakuuttivat jopa siinä määrin, että itse teoksen näkeminen ei sitten niin säväyttänytkään. 

Mooren, Yorkshiren pojan, elämä ei ollut Picassomaista humua. Hänen elämänsä suodattui kahden maailmansodan myllyjen lävitse, taide kehittyi hitaasti ja saavutti vääjäämättä muutamat aiheensa täydellisesti, makaavat hahmot ja levolliset massat, jotka olivat kuin tehtyjä julkisiksi taideteoksiksi näkyville paikoille toimimaan puistojen ja rakennusten edustojen katseenvangitsijoina. Naishahmojen muusana toimi hänen ukrainalaistaustainen vaimonsa. Lepäävien hahmojen matalat painopisteet peräytyivät maanalaisen laitureilta, jossa pommeilta suojautuneet hahmot olivat Mooren piirrettävänä: työt ovat vakuuttavia tutkielmia sisätilasta ja hahmojen toisiaan hoivaavasta plastisesta veistosmaisuudesta. Ne voi nähdä politiikasta ja kauhusta syntyneinä töinä, kuitenkin hädän tuolla puolen, outoina kuvina englantilaisten lähes epäinhimillisestä tyyneydestä ja järkevyydestä Blitzkriegin kourissa ja sen jälkeen.

Kun omassa 1970-luvussani mietteliäs Henry Moore tuntui töineen olevan kaikkialla Hedgecoen ja kumppaneiden valokuvaamana - hänenlaisensa taiteilijat tuntuvat nyt jotenkin unohtuneen. Mooren menestys oli liian massiivinen - vääjäämätön läpilyönti teki hänestä rikkaan miehen, jonkinlaisen taiteen valtiosihteerin. Vaatimattomien olojen mies ei osannut heittäytyä laakereilleen, vaan asiallisesti säätiöitti varansa nuorempien avuiksi - ja oman perintönsä vaalimiseksi. Valtavat teokset eivät olleet lopultakaan kovin raflaavia ja ne olivat kauppatavarana lähinnä instituutioille sopivia. Suomessa Didrichsenin taidemuseon kokoelma on laaja, voisi sanoa edustava - museokäynti on oivallinen matka Mooren teosten omaan maisemaan - edustava yksityiskoti, joka on silti enemmän intiimi museo kuin henkilökohtainen asunto, tarjoaa autenttiset puitteet veistosten ideaaliselle asettelulle. Valkoisessa marmorissakin Mooren veistotaide huokuu hillittyä lämpöä. 

Kun tummavoittoisia pronssiveistoksia on aikansa ihaillut, ajatukset siirtyvät niiden ylläpitoon. Mooren teosten patinan säilyttäminen ei ole helppoa, teoksia on huollettava: niiden korrosio ei ole toivottavaa, vaikka se olisikin kuinka orgaanista tahansa. Teoksia pitää restauroida ja suojata säältä taiten, viimeistellä vahaamalla. Arvokkaiden teosten ylläpitokin on hinnakasta. Princetonin yliopiston taidemuseon raportti Mooren veistosten pintahaasteista on kiinnostava - harvemmin teosten entisöimisen ongelmia tulee mietittyä, ainakaan modernien veistosten. Mooren teokset ovat ikäänkuin salakavalasti saavuttaneet miehen iän ja huoltoa tarvitaan. Modernismin voittoisuus on kääntynyt hoivaan, mutta se ei ole mitenkään ristiriidassa töiden massiivis-intiimin sisällön kanssa: kannattaa terästää katseensa ja mielensä vaeltamaan Mooren teosten pinnoilla, niiden ajattomuuden patinassa. 

https://artmuseum.princeton.edu/story/conservation-treatment-henry-moores-oval-points

***

Henry Moore was not only Herbert Read’s sculptor hero - he was mine as well - and many others in the 1970’s and 1980’s - the ultimate, serious, heavy-duty monumentalist, of reclining figures and cutting edges - all perfected in slow processes distilled through the two world wars. The Yorkshire lad did get rich - in that extent, he made his fortune into the foundation of his name, to support youngsters and to better understand his own works and their massive institutional context.

https://henry-moore.org/

Englanti, joka oli, on ja on oleva

Tapasin ihmisen, joka halusi saada hyvän uutisen Englannista. Vastasin siihen, että maa on kaunis, vihreä ja miellyttävä, ihmiset kohteliaita ja urheita. Se sama Englanti, jota rakastamme, on elossa, se jää helposti päivän uutisvirran alle, eikä saa pidättyväisyyttään ääntään kuuluville. Eikä aina haluakaan, näin on hyvä: otetaan päättäväinen asento ja suunnataan kulku vihreille kukkuloille, tuulen ajaessa pilviä, sateen ja auringon vuorotellessa. 

Kulkija sanallistaa mielessään kokemuksiaan siinä määrin kuin pystyy tai on tarpeellista. Ihmisen kokemuspiiri on aika pieni. Muutama ihminen mahtuu seisomaan Glastonburyn Tor-kirkon jäännöksen alle. Se kohoaa vakuuttavasti suuren kukkulan päältä. Puut reunustavat ja jäsentävät muodostelmaa, joka erottuu kaukaa ja yhdistyy peltoihin, vesiin ja toisiin kukkuloihin, joiden välisiin laaksoihin on muodostunut kyliä ja kaupunkeja. 

Meillä voi olla tarve ikuistaa näitä kuviksi, mutta se onnistuu harvoin kunnolla. Voi tuntua, ettemme pääse niihin niin lähelle kuin haluaisimme. Rajoituksen ei pidä antaa harmittaa (kirjoitan nyt itselleni), vaan ajatella, että nuo puut, kukkulat, maisemat ovat minussa ja niissä on jotain ikuista, joka tulee säilymään aina. Ehkä on joku tapa joskus, että ne kaikki kerran ovatkin isossa kuvassa yhtä, tasapainossa ja minä sen osana.

Sama asia on myös ihmisten ja asioiden kanssa, voi keskittyä hyvään kaunistelematta, tunteilematta ja toivoa sen laajenevan. 

T.S.Eliot hakee mielestäni samaa kokemusta polveilevassa runossaan Little Gidding. 

http://www.columbia.edu/itc/history/winter/w3206/edit/tseliotlittlegidding.html

Runon ydin on kuitenkin selkeä. ”England is.” Englanti on. Meidän tarvitsee vain se löytää sieltä missä se on.

***

Somebody asked for a positive news about England. I derived the positive, almost Gospel-like news from T.S. Eliot and his poem Little Gidding - ”England is.” And it is pleasant and good.

Liptonin Keltainen - teen kaksi kulttuuria

Olen blogissani kirjoittanut teenjuonnista yllättävän vähän, vaikka se on yleisesti yksi kaikkein tunnistettavimpia ja leimallisimpia englantilaisen kulttuurin piirteitä. Kuulun myös siihen surkuteltavaan kansanosaan, joka yrittää mielessään painaa unohdukseen hävettävää sukupolvikokemusta - puhun tietysti Liptonin Yellow Label teestä. Kukapa ei olisi liottanut kupposessaan keltaisella lappusella varustettua pussia, joka tuottaa leimallisesti kitkerän ja tumman juoman. Eikö ole reilua tunnustaa, että tunnet sen maun nytkin suussasi? - vaikka olisit siihen törmännyt vain kerran, kun Käyrämön baarissa ei kertakaikkiaan mitään muuta lajia teetä ollut tarjolla - silloin 1970-luvulla. 

Keltainen on ollut porttikokemus: toiset se on suistanut kahvikulttuuriin pysyvästi, josta ei ole sittemmin noustu. Toiset ovat lähteneet etsimään parempaa teetä, tajuntaa laajentavia uusia kokemuksia - itse tunnustaudun tähän ryhmään kuuluvaksi - meitä leimaa jonkinlainen snobistinen asenne - keltainen on unohdettu samalla tavalla kuin joku lapsuuden häpeällinen kokemus. Se ei ole ollut oikeaa teetä, vaan bulkkia, Costa Ricaa tai Kulta Katriinaa kahvimerkeissä. Sille on sopivan tilaisuuden tullessa käännetty selkä ja otettu heti elintason nousun niin salliessa suuntima Assamin ja Darjeelingin kautta kohti vieläkin mystisempiä teelajikkeita ja niiden arvoituksellisia kirjainjonotunnuksia.

Silti Liptonin sekoitus on leimallisesti juuri teetä, samalla tavalla kuin Lada muistuttaa jotenkin filosofisessa mielessä Mercedes-Benziä, tietyllä karkealla tasolla. Kuten autoissakin, monet tyytyvät teessä vähempään. Jotkut, kuten edesmennyt setäni, hyväksyivät keltaisen leiman teen mukisematta, jos muuta ei ollut tarjolla. Usein ei ollut: yllättävän monelle Yellow Label Lipton edusti standardia, johon ei tarvinnut koskaan pettyä. Se on kuin MacDonaldsin perusjuustohampurilainen: tilatessaan tietää varmasti, mitä tuleman pitää. Oma makumuistoni liittyy mökkiolosuhteisiin: on kylmä syksy, jotain lämmintä pitää saada, majapaikasta löytyy vain pölyinen paketti Liptonia. Kiehuvan juoman karvauden rinnalla on erottavinaan hiirenpapanan aromia: se viipyilee suussa pitkään, säestäen samanaikaista tuntemusta kuuman veden polttamasta kielestä.

Minulla ei ole Englannista minkäänlaisia mielikuvia Liptonin keltaisesta: en ole hakenutkaan sellaisia havaintoja aktiivisesti. Keltainen voi olla suomalainen ilmiö. Sen kattava levinneisyys on voinut pohjustaa meillä alkuunsa rappeutuneen teekulttuurin surullista tilaa. Se antoi Tiikerin Päiväuni- ja Keisarin Morsian-tyyppisten sekoitusten sotkea markkinat ja kansan terveen teen laatutajun viimeistään 1980-luvulle tultaessa. Näitä on riittänyt - ostimme Pukka-merkin teejoulukalenterin: 24 erilaista teesekoitusta, joissa musta tee jätetään häikäilemättömästi oppositioon. Mikään sekoituksista ei muistuta alkuperäistä Yellow Label Lipton-kokemusta: valikoima tuntuu oman elämänsä teesnobi-keittiöpsykologin tekemältä. Imperiumin parhaiden teeperinteiden äärellä ei siinä olla.

Kaivoin vaivalloisesti muistini lokeroista peltisen teepurkin. Se on päällisin puolin hieno. Törppö herättää mennyttä eloon kuin kitkerä versio Proustin lehmuksenkukkaisesta Madeleine-leivoksesta. En millään tajua, miten saimme tuollaisen purkin joskus tyhjennettyä. Siinä on katkeruutta melkein kuin entisen prinssin mielessä - vaikka muille jakaa.

***

Yellow Label Lipton is a sort of standard in tea quality. From that level you can rise to the snobistic hights of Assam and Darjeeling and even finer brews, or sink to the endless, sentimentally named tea combinations like Borgesian ”Tiger’s Daydream” or exotic ”Emperor’s Bride” - all ghastly.

Christmas Calendar Cars of England 1: Morgan

https://altenaclassicservice.com/classics/morgan-plus-8-2001/

Morgan - Malvern. Tehtaat ovat vielä olemassa, Ekslusiivista Urheiluautoa tehdään yhä. Morganiin suuntautuvaa autokuumetta voi yrittää hoitaa myös tehdaskierroksella, jos se riittäisi. Halvempaakin se olisi. Jos kuitenkin tilaatte, suosittelen perinteistä väriä Racing Green. https://www.morgan-motor.com/experience-morgan/factory-tours/

***

Is it possible not to love Morgan - Made in Malvern? If serious, you better have one. My advice: take enough money and select the Racing Green for its colour. That’s the tradition.

Christmas Calendar Cars of England 2: Lotus

https://www.wikiwand.com/en/Lotus_Europa

Isoja Lotuksia ei näkynyt meilläpäin, mutta pikkuautoja keräsimme, pikkuserkkuni vaihtoi oman Lotuksensa johonkin minun autooni - Racing Green värissä ja erikoisella takatelineellä se oli mielestäni hyvä vaihtokauppa. Pikkuauton valmistaja oli Corgi, muita yleisiä olivat Matchbox ja ranskalainen Majorette. En edes muista mikä oli minun vaihdokkini. Pikkuautoissani oli myös oranssi Morris Mini (Matchbox) - suosikkini. Ei puhettakaan sen vaihtamisesta - edes Lotukseen.

***

We loved collecting small model cars - The Matchbox Mini was my favorite. But the Racing Green Lotus I got from my small cousin - I never remember what my car he accepted in the change - but I think it was a good deal for me.