torstai 24. marraskuuta 2022

Christmas Calendar Cars of England 12: Hillman Imp (Sunbeam 900)

Meiltä näki hyvin sedän puolelle 1980-luvun alussa. Olli-serkkuni oli saanut ennen ajokortti-ikää peltoralli-käyttöön vanhan Hillman Impin, jolla hän ajoi väsymättä laajaa, mutta kuraista rataa ympäri. Auto oli nimestään (pikkupaholainen) huolimatta varsin sympaattisen näköinen - kuran alla se oli Racing Green vihreä. Impin maine oli heikohko, lastentauteja esiintyi, mutta ralliväki tykkäsi takatuupparista - konehuone sijaitsi peräosassa. Takaikkuna oli kaiken huipuksi avattava. Autoa yritettiin päivittää paremmaksi, siksi nimenvaihdos Sunbeam 900. Suomessa tietysti tuttavallisesti Sumppi.

***

My 2022 Christmas Calendar is devoted to some English cars, not all classics, but all interesting, at least. We start from Hillman Imp, known also as Sunbeam 900. My cousin drove one - in a rally field. The car was green, but covered with mud.

keskiviikko 16. marraskuuta 2022

Tyytymättömyyden talvesta sosiaalisempaan ja iloisempaan jouluun: Minna Pye, YLE, haastattelu


Tyytymättömyyden talvesta sosiaalisempaan ja iloisempaan jouluun

Minna Pye, YLE, haastattelu 15.11.2022

 

Minna, mitkä ovat kaikkein läheisimpiä Englannin kolkkia sinulle?

 

-Manchester on minulle toinen kotikaupunki, vaikka se on rujo ja välillä vähän rapistunutkin. Siellä minä olen käynyt 1990-luvulta alkaen, kun edesmennyt mieheni oli manchesteriläinen (Mancunian), niin kaikki lomathan siellä vietettiin. Se on ollut rakas kaupunki, menin sinne alunperin opiskelijavaihtoon 1990-luvun alkupuolella, siellä mieheninkin tapasin. Kun ei oltu EU:ssa, Suomikaan, niin Tampereen yliopistolla oli opiskelijavaihto-ohjelma Manchesterin yliopiston kanssa. Silloin se oli erityyppinen kaupunki, yliopiston aluekin oli aika rapistunut, vanhaa teollisuusaluetta ei oltu kehitetty. On ollut jännittävä seurata kehitystä. Minä vaan niin pidän pohjois-englantilaisesta mentaliteetista, se on ihan eri maailma kuin etelä: ihmiset on jotenkin reheviä ja pärjääviä, elämäntilanteet saattavat olla kauheita, mutta sitä vaan otetaan cup of tea, jos alkaa itkettää ja taas jatketaan eteenpäin. On myös avuliaisuutta, rehtiä elämänasennetta, suomalaisen on helppo olla siellä. Vastaanotto on ystävällisempi kuin Lontoossa. Elämähän Pohjois-Englannissa on haastavampaa kuin etelässä, siinä mielessä erilaista.

 

Kuvasit Manchesteriä rujoksi, itse olin siellä 2000-luvun alussa ja kaupungista olikin tullut yhtäkkiä enemmän posh (hienohelma).

 

-Keskustan muutosta on ollut hämmentävä seurata, rapistuneet teollisuusalueet on nyt upgreidattu: on hienoa ravintolaa, klubia ja isoja, hienoja asuintaloja. Eriarvoisuus näkyy, ettei köyhemmällä väellä ole varaa muuttaa keskustan uusiin kerrostaloihin. Tytär on huolehtinut, että pitää osata olla tarpeeksi kohtelias ja posh, ihmisten aksenteista jo huomaa, mistä sosiaaliluokasta he tulevat, miehen siskot ovat hyvin toimeentulevia ja ns. parempaa väkeä, se tuo jännitettä, että osaako olla tarpeeksi kohtelias, kun me suomalaiset olemme tottuneet sanomaan asioita suoraan. Yksi Englannin viehätys onkin vastakohtaisuus, on todella hyvinvoivaa elämää ja myös karumpaa asumista. Alueellisia aksentteja syrjitään vieläkin, BBC:llä oli vasta uutisointia, että jos aksenttisi on pohjois-englantilainen, et välttämättä saa työpaikkaa niin helposti kuin etelän aksentilla. Aksentti siis vaikuttaa vielä elämään, mutta pikku hiljaa pohjoisen aksentti alkaa olla hyväksyttävämpi.

 

Näyttää siltä, että Brexitin vaikutukset alkavat lopultakin realisoitua ja poliittisesta epävakaudesta on tullut pysyvää. Mitä tarvitaan tilanteen vakauttamiseksi?

 

-Tarvittaisiin vahva pääministeri ja että konservatiivipuolue pitäisi rivinsä yhtenäisenä: Rishi Sunakilla on tuhannen taalan paikka, vaikka häneltä puuttuu vaaleilla saatu legitimiteetti. Tuntuu hurjalta, että syy miksi mentiin kansanäänestykseen oli konservatiivipuolueen sisäinen veto, englantilaiset nationalistit ajoivat brexitiä ja erityisasemaa: tämä tuntuu jatkuvan yhä. Liz Trussin hallituksen talouspolitiikan takana olivat juuri ääri-brexitöörit: tämä on surullista juuri tavallisten brittien kannalta. Tietyssä mielessä brexit on poistunut poliittiselta agendalta, kun työväenpuolue on huomannut, ettei tapahtunutta vastustamalla vaaleja voiteta. Hyvin paljon kun tavallisten ihmisten kanssa puhuu, he ovat sitä mieltä, että tämä on päätetty, eikä enää haluta mennä takaisin keskusteluun. Brexit on tosiasia ja sen kanssa eletään ja mennään eteenpäin. Surullista on ollut, ettei konservatiivipuolue saa pidettyä rivejään, vaikka sillä on ollut mittava enemmistö 2019 vaaleissa. Se on ilmeisesti puolue, jota on mahdotonta hallita.

 

Kun olin Manchesterissä 2000-luvun alussa, kaupungin Lord Mayor oli intialaistaustainen, kuten Sunak nyt pääministerinä.

 

-Tämä on intialaistaustaisille todella tärkeä asia, että heidän riveistään on tullut uusi pääministeri, aikaisemmin valittuna myös Lontoon pormestari: aasialaisten vaikutusvalta näkyy, myös muissa ministereissä. Sunak vaikuttaa hyvin järkevältä ihmiseltä, hänessä ei ole kansanvillitsijän vikaa, Borishan osaa sen ja on tietysti odottamassa tilaisuuttaan: ei ole viimeinen kerta, kun hänestä kuullaan.

 

Toiveissa kuitenkin, että USA:n vaaleista voisi päätellä, että siirtymä asiallisempaan suuntaan on tulossa.

 

-Kyllä: myös moni tavallinen britti toivoisi sitä, että politiikka olisi vähän vähemmän kiinnostavaa!

 

Tunnet hyvin mediaympäristön kehityksen viime vuosina: miten arvioisit Britannian tiedonvälityksen tilaa?

 

-Sekin on luokkayhteiskuntaan keskittyvä asia: taustasi vaikuttaa hyvin paljon, mitä tiedotusvälinettä luet: konservatiivien kannattajalle Telegraph, Times; vasemmiston kannattajat lukevat Guardiania, joka voimakkaasti tunnustaa väriä, siitä ei ole epäilystä. Toisaalta sitten tabloidit: keskiluokkaiset sukulaiset eivät missään nimessä voisi lukea jotain The Sunia, mutta lukevat mielellään Telegraphia tai Mail On Sundayta tai Daily Mailia. Jotenkin itse olen Daily Mailia alkanut lukea, kun sieltä saa kansan syvien rivien tunnot selville. Pakko on myös ihailla otsikkonikkareita, ei Suomessa ole sellaista kielellä leikittelyä. BBC on yhä yleisradioyhtiö, joka laittaa yhä standardit: heidän uutiskoneistonsa on ihailtavan upea. Kun katsoi BBC kuuden iltauutisia Ukrainan sodan alettua, kun siellä tehdään lähetys Kiovasta, se on jotain valtavan upeaa. Minulle henkilökohtaisesti tärkein lähetys on aamuisin Radio 4:n Today-ohjelma, se on ihana, kuuntelen sen joka aamu. Nautin siitä, miten he tenttaavat poliitikot, meillä joutuisi jalkapuuhun tai kansan suureen epäsuosioon, jos alkaisi tenttaamaan sillä tavalla. Ehkä meilläkin ennen uskallettiin enemmän, Britanniassa ei päästetä helpolla. 


Good morning, Britain -ohjelmassa on kiinnostavia hahmoja, kuten juontaja Piers Morgan, katson häntä ilolla, vaikka hän edustaa niin arvokonservatiivista ihmistä kuin voi olla. Hänen tapa tehdä haastatteluja räväkkäästi ja harjoittaa diskuteeraamisen kulttuuria - sitä kaipaan. Brittiläinen lehtimies- ja mediaperinne on todella kunnioitettavaa: on hyvä, että sitä vielä on. Silti siellä tapahtuu sama kuin meillä, ihmiset jää omiin kupliinsa ja lukevat omaa näkökantaansa vahvistavaa mediaa. Laatulehdillä on tietysti kolumnistit, jotka ovat valtavan hyviä: henkilökohtainen suosikkini on intelligentti Timothy Garton Ash. Kun Britanniassa olen, ostan jo kentältä kaikki mahdolliset viikonlopun lehdet ja luen ne, siihen menee monta päivää!

 

Olet seurannut tarkasti myös Englannin sosiaalisia haasteita, miltä tilanne näyttäytyy?

 

-Hirveän huolestuttava tilanne: henkilökohtaisesti pelkään ensi talvea, että onko se uusi Winter of Discontent: sairaanhoitajat pohtivat lakkoa, energian ja kaasun hinta, inflaatio 10 %:n pahemmalla puolella. Kun kuuntelee ihmisten kertomuksia, miten he eivät lämmitä asuntojaan, koska ei ole varaa; miten ihmiset, joilla on vammaisia hoidettavaan ja energiaa vaativia erikoislaitteita, eikä varaa pyörittää niitä - tämä koskettaa jo keskiluokkaakin. Mietitään bensan, energian ja ruoan hinnan kallistumista: ruokapankit, jotka ovat aiemmin paikanneet valtion jättämää aukkoa, joutuvat entistä kovemmille, miten ne selviytyvät asiakasmäärän kasvaessa. Kun kävin tammikuussa Liverpoolissa ruokapankissa, he puhuivat asukasmäärien kasvusta jo silloin, lahjoitusruokia joudutaan keräämään yhä laajemmalle joukolle: mukana on jo ihan tavallisia brittejä, eikä vain kodittomia. Ihmiset, pienipalkkaiset yksinhuoltajaäidit eivät pysty kustantamaan lämpöä ja ruokaa, pitää miettiä lämmitätkö ruokasi vai asuntosi. Köyhemmät asuvat myös huonommin eristetyissä asunnoissa, joista lämpö karkaa: siinä näkyy eriarvoisuuden surullisempi puoli.

 

Toisaalta briteillä on ketterämpiä tapoja tehdä hyväntekeväisyyttä, kuten markettien kassoilla voi helposti tehdä ruokalahjoituksia.

 

-Se on ihailtavin puoli heidän yhteiskuntaansa, miten tavalliset ihmiset menevät vapaaehtoisesti auttamaan hyväntekeväisyysjärjestöihin. Hyväntekeväisyyden antaminen on luontevampaa kuin meillä. Yksi ongelma on ollut Universal Credit ja sen maksatusten viivästykset ja miten tuki ei huomioi erilaisia elämäntilanteita. Tuntuu, että Britanniassa helpommin tippuu yhteiskunnan aukkoihin ja sieltä on hankalampi päästä ylös. Luokkarakenne vaikuttaa, ja on samaa kuin meillä: köyhyyden ylisukupolvista periytymistä. Kovasti puhutaan ilmaisista kouluaterioista ja siihen liittyvistä kampanjoista. Manchesterin jalkapalloilija Marcus Rashford on ajanut, että köyhimmätkin lapset saisivat niitä, keskustelua käydään, miten parhaiten tuettaisiin. Kaikki hyvinvointiyhteiskunnat ovat tietysti samojen haasteiden edessä.

 

Jos ajattelemme keskimääräistä englantilaista veronmaksajaa, mistä asioista hän voisi löytää parhaiden perinteiden mukaista ylpeyttä omasta maastaan?

 

-Britit ovat ylpeitä omasta maastaan, eivät he kauheasti kyseenalaista, olisiko siinä jotain vikaa. Ehkä se on juuri saarimentaliteettia. Erityisen ylpeitä he ovat huippuyliopistoistaan, musiikistaan, kulttuurielämänsä tuotteista, linnoista, mahtavista nähtävyyksistään, historiastaan. Suurin ylpeydenaihe on kuitenkin julkinen terveydenhoito. Olen ajatellut, että kun Britannia on maallistunut maa, että jos siellä ei mitään uskontoa olisi, niin kuitenkin NHS:en (National Health Service) uskottaisiin! Siitä ollaan erittäin ylpeitä, selvittiin koronapandemiasta, ihmiset saavat hoitoa, vaikka on hoitajapulaa ja jonoja, ihmiset ovat mielestäni ihan aiheesta siitä ylpeitä. Julkinen terveydenhoito on hyvin kattava, on huippulääketiedettä, ilmaiset lääkkeet. Borishan voitti vaalitkin vaatimalla lisää rahaa NHS:lle, sairaanhoitojärjestelmään britit ovat valmiita satsaamaan. Ongelmat ovat hyvin samantyyppisiä kuin Suomessakin, niistä voitaisiin oppia vertailussa Britanniaan: sairaalapaikkojen ylläpitoa vanhainkotipaikkojen puuttuessa, hoitajien palkkakysymykset, hoitajapula EU-muuton loppuessa ja rekrytointivaikeudet 

 

Ison-Britannian uskottavuus kansainvälisenä kumppanina joutui koetukselle yllätyksellisessä Brexit-prosessissa. Miten näet Suomi-Britannia-suhteen kehitysmahdollisuudet?

 

-Suomalaiset yhä jatkossakin käyvät siellä, haluavat mennä opiskelemaan, mutta onhan kaikki kuitenkin vaikeutunut. Meidän sukupolvi kävi siellä jo ennen EU-aikaa, mutta väliaikana liikkuminen oli helpompaa, opiskelemaan töihin suhteellisen vapaasti. Suren, kun nyt on kaikki taas hankalampaa: tarvitset tulorajat oleskeluluvan saamiseksi, että saat työpaikan: opiskelu on kallista. Taas on palattu niihin aikoihin, kun itse opiskelija-aikanani jonotin leimoja paperihin hämärällä takakujalla Alien Registration Officeen eri puolilta maailmaa tulleiden kanssa. Nettiostosten tekeminen on myös vähentynyt, kun kuka jaksaa tullata tilaamiaan tavaroita. Eihän tämä Suomesta kiinni ole, vaan menee EU-tasolla, miten Britannia pystyy suhteensa tervehdyttämään. Yhä käydään keskustelu Pohjois-Irlannin protokollasta. Nato-kysymys ja siihen liittyvä yhteistyö varmasti tulee lisääntymään. Mietin yhteyksiä lähinnä yksilöiden tasolla. Valtioiden tasolla tuskin mitään ongelmia on, kun olemme kulttuurillisesti lähellä heitä, Skandinavia ja koko Pohjois-Eurooppa. Yhteistyö on hedelmällistä. Kansalaisten tasolla työnteko- ja opiskeluyhteydet kuitenkin ovat muuttuneet ja vaikeutuneet.

 

Miten Britannia-yhteydet näkyvät omassa joulunvietossasi?

 

-Näkyvät kyllä aika tavalla. Mieheni sanoi, että suomalaiset jouluruoat ovat baby foodia, kun kaikki on mashed - soseutettua. Minä olen aina tehnyt kalkkunan Delia Smithin ohjeen mukaan: taytettä, voita ja pekonia päälle, ensin folioon ja uuniin ja sitten glasing, kiille ja roast potatoes, kermat, leivänmurut, palsternakka. Jouluvanukkaista ja rusinoista en ole ollut kovin innostunut, mutta täytekakkumaisesta triflestä pidän, kakkupohja alla, päälle alkoholia, marjoja, vaniljakastike ja kermaa. Se vetoaa suomalaiseen makuun. Lisäksi suomalaiset kalat ja savulohet kalkkunan rinnalle. Joulustressin välttämiseksi olemme ottaneet jouluaaton rennommin ja hienompi päivällinen on ollut vasta joulupäivänä. Emme ole olleet yöpaidoissa ja villasukissa, vaan aina pukeuduttiin jouluaterialle vähän prameammin brittityyliin. Suomessa jouluna sulkeudutaan kotiin, Britanniassa on kiva, kun joulunvietossa kaverit kilkuttavat ovikelloa, poikkeavat lasillisella moikkaamassa, saatetaan käydä yhdessä pubissa: joulu on sosiaalisempi tapahtuma ja iloisempi. Meillä on vähän melankolinen pohjavire joulunvietossa.

 

Olen itsekin ihmetellyt, miksi ei triflejä tuoda Suomeen - nehän voisivat mennä täällä tosi hyvin kaupaksi! Niin kuin sanoit, niissä on jotain tosi suomalaista myös! Kiitos paljon haastattelusta!






sunnuntai 16. lokakuuta 2022

Oh, dear! Never mind. Should I put the kettle on?

Photo source:Buckinghamshire Archaeological Society

Blogin päivittäminen on kestänyt: ei aiheiden puolesta, vaan miettiessä mihin on järkevää tarttua. Kirjoitin Boriksesta liikaakin: hänellä ei lopulta ollut kovin suurta merkitystä pääministerinä. Traagista on, että pääministerin rooliin ladataan niin paljon odotuksia. Näköalapaikaltakaan ei epävakauden oloissa pysty järjestelmän perusteita muuttamaan, oli paikalla sitten Boris tai Liz. Britannia tarvitsee yhteistyötä: se ei tarvitse omaa erinomaisuuttaan, vaan sisäistä yhteistyötä ja apua ulkopuolelta - vaikka vaalijärjestelmän kehittämiseen. Siitä on äkkiä tullut mehiläispesä ilman kuningatarta.

Vaikka saarella on ennätysmäisen sotkuinen aika, se ei estä, etteikö sinne olisi ikävä. Millainen syksy on? Sataako aamulla, vai vasta lounaan jälkeen? Mikä siinä on, kun tee ei maistu täällä samalta? Liittyykö se siihen, että meillä teenjuonti on briljeerausta ja britille välttämättömyys - se ei ole mikään neuvottelukysymys. Emme mekään oikeastaan ymmärrä niitä, jotka eivät innostu kahvista.

Pari viikkoa sitten innostuin kokkailemaan chutneytä - se on helppoa ja suositeltavaa. Se on niin vanhanaikaista, että vanha kunnon Englanti - ei ehkä iloinen, mutta ainakin kohtelias, järkevä ja purnaamaton tuli taas mieleeni. Sipulilla, mallasetikalla, sokerilla ja kuminansiemenillä pääsee jo pitkälle. Jos on luumuja, niistä voi tehdä myös plum puddingia.

Seuraava matka vanhoille laulumaille on hyvässä suunnittelussa. Odottelen Glastonburyn druidin vastausta kirjeeseeni. Kummallisuudet kuuluvat matkoihin, mutta ehkä vielä tärkeämpää on saada nähdä, että Magna Cartan allekirjoittamisen jälkeen ei ole mikään juuri muuttunut - tämähän on mahdollista kokea, jos vaivautuu astumaan Lontoon ulkopuolelle. ”Don’t change a hair for me”, lauloi jo Sinatrakin.

Ajat ovat ennenkin olleet vaikeat. Buckinghamshiren ruukkua olen jonkin verran pohtinut. Se on erittäin kiinnostava, sivupolkuna en ole ymmärtänyt, miksi se piti siirtää Stonen kirkkoon Hampstead Norrisin kirkosta, Berkshirestä. Teos on vakuuttava ja teorioita siitä voi pohtia linkkien kautta. Onko hahmo Kristus vai Herakles? Liz Truss se ei ainakaan ole: apuhahmo olisi silloin lyönyt puukkonsa pedon kurkun asemesta sankarin selkään. 

http://www.bucksas.org.uk/fontatstoneintroduction.html

Aihe esiintyy Ranskassakin vanhassa romaanisessa taiteessa: on sankari, joka leikitellen voittaa hirmuiset vaikeudet tiellään. Toivokaamme parasta Rakkaalle Englannillemmekin!

***

I am afraid my dearest England has been suffering some quite unpleasant time. I hope you will get better soon!

I'll be seeing youIn all the old familiar placesThat this heart of mine embracesAll day through
In that small tea-roomThe park across the wayThe children's carouselThe chestnut treesThe wishing well
I'll be seeing youIn every lovely summer's dayIn everything that's light and gayI'll always think of you that way
I'll find you in the morning sunAnd when the night is newI'll be looking at the moonBut I'll be seeing you
I'll be seeing youIn every lovely summer's dayIn everything that's light and gayI'll always think of you that way
I'll find you in the morning sunAnd when the night is newI'll be looking at the moonBut I'll be seeing you

sunnuntai 4. syyskuuta 2022

Oh! That Cello! And Moeran

Edward Elgarin nimikkokävelyreitti Malvernissa on merkitty viulu-tunnuksilla. Se oli säveltäjän oma soitin. Maastot ovat niin jylhät, että yhtä hyvin ne olisi voinut merkitä rouheammalla sellolla. Elgarin sellokonsertto löytyy Turun sellokilpailun ohjelmasta - konserttorepertuaari soittimelle on suhteellisen pieni. Elgarin viulukonsertto taas ei taida olla Sibelius-viulukilpailun kantaohjelmistoa. 

Sellossa on jotain brittiläistä, maisemallista; soitin jyrisee ja resonoi voimalla ja väännöllä, ei niinkään suurimmalla nopeudella ja yksityiskohdilla - yhteys loiviin, mutta vakuuttaviin englantilaisiin maisemiin on olemassa. Elgarin lisäksi muun muassa Britten, Finzi ja Moeran ovat tarttuneet sellokonserton mahdollisuuteen. 

Ernest John Moeranin elämä oli täynnä traagisia käänteitä. Hän haavoittui päähän ensimmäisessä maailmansodassa, joidenkin lähteiden mukaan hän kulki metallilevy haavan kohdalla. Ystävistä Philip Heseltine (Peter Warlock) oli arvokas, innostava ja sähäkkä säveltäjäystävä, mutta yhteinen juopotteluharrastus haittasi aivan erityisesti Moeranin työkykyä ja säveltämistä. Myös masennus oli tuttu vieras, sekin mahdollisesti sotaperintönä.

Moeranin sellokonserttoon liittyy valoisampia sävyjä. Hän oli tavannut lyhyesti sellisti Peers Coetmoren 1930-luvulla, mutta sodan jälkeen he tapasivat uudelleen ja menivät naimisiin. Elämässä oli lyhyt onnellinen aika, josta syntyi sellokonsertto kelttitunnelmineen, harpun helähdyksineen, riehakkaaseen finaaliin huipentuen. On kaksi kuvaa Coetmoresta ja Moeranista, kun he ovat nousseet Malvern-kukkuloiden korkeimmalle kohdalle ja kulkevat käsi kädessä jyrkkää rinnettä. Kuvat ovat riipaisevia: tämä tuulinen idylli särkyy pian Moeranin taisteluun Kuningas Alkoholin kanssa ja vaimonsa tehdessä uraa pitkillä konserttimatkoilla. Mökkinsä yksinäisyyteen vetäytynyt säveltäjä hukkuu kohta epäselvissä oloissa satama-altaaseen.

Musiikin maisemallisuus on enemmän kuin metafora. Osa viehätyksestä syntyy toistosta: kun näkee maiseman eri kulmista, eri vuodenaikoina, eri valaistuksissa. Mikrotasolla ovat merkitseviä kasvit, maaperän tuoksut, ominaisvärit. Arvostaminen vaatii pitkäaikaisempaa suhdetta, useita kuuntelukertoja, totuttautumista. Tällä matkalla mestariteoksen määrittely vähitellen katoaa, uudet merkitykset nostavat päätään. Parhaimmillaan teos valtaa alaa niin, että se jotenkin vaikuttaa mielessäni, vaikka en teosta kuuntelekaan: jokin siinä jäytää sisintäni. 

Coetmoren levytys sellokonsertosta on tehty aviomiehen kuoleman jälkeen. Sanotaan, että hänen tekniikkansa on jo rapistunut ja että Wallfischin moderni levytys tavoittaa enemmän loistokkuutta. Teknisesti varmaan juuri näin: silti rajoitteistaan huolimatta Coetmore tietää, mitä soittaa; mistä sävelet kertovat. Kaiken lisäksi säveltäjä on kirjoittanut tekstinsä Coetmoren persoonallinen tekniikka huomioiden: säveltämisessä on ollut rakkautta ja tuo postuumi levytys on saman tunteen heijastus esittäjän puolelta. 

Itse pidän Coetmoren levytyksestä. Ensin ajattelin, että hankin sen, tutustun teokseen ja ostan sitten ajanmukaisemman esityksen. Nyt olen päätymässä siihen, että pärjään hyvin Coetmoren esityksellä. Siinä on erityisyyttä, tarinallisuutta ja koskettavuutta. Sello kertoo sellaista tarinaa, jonka välittämiseen soitin lienee syntynytkin. Siinä on yön tummuutta, voimakkaasti esiin puskevaa iloa ja juurevaa eteenpäin kulkemista. Lyritan levytys on kaikkine puutteineenkin klassikko ja hieno osa brittiläistä kelpo selloperinnettä. 

Ehkä teokseen tutustuminen on hyvä aloittaa finaalin pelimannimaisista tunnoista.

https://youtu.be/CoRUvneqyVQ

***

The Cello Concerto by Moeran is - like somebody said - the greatest British Cello Concerto. The competition is not too high, but I really like pastoral-later tragic Moeran work, tailor-made for his wife - cellist Peers Coetmore. The photos of the Lyrita original LP and CD of the happy couple in the Malvern Hills are moving. I think cello as an instrument has parallel features with the English Landscape: its merciless beauty and broad, slow gestures - not to forget the gentler, but still wild winds breezing in the Moeran Finale.



lauantai 20. elokuuta 2022

Mitä teen täällä? - What am I doing here?

Bruce Chatwin on kohtuullisen unohdettu kirjailija. Hänen matkaesseekokoelmaansa, jolta otsikkoni on lainattu, ei ole koskaan suomennettu. Lause on silti hyvä ja jokaisen matkailijan pitäisi se kysyä itseltään, mielellään muutamia kertoja matkan aikana. Mikä on perimmäinen syy, miksi matkustan? Haluanko nähdä, kokea, vai onko poispääsy tutusta ympyrästä tärkeämpi? Äärimmäisyyskohteiden ystävät tarjoavat syyksi klassikkoa ”Koska se oli siellä.” Maapallomme ei välttämättä kestä enää lähestymistapaa, jossa ihmiset haluavat käydä kaikilla vuorenhuipuilla, vierailla kaikki maat ja raahata kolopallovehkeensä kaikille merkittäville kentille.

Olen kirjoittanut blogiani kohta viidensadan jutun verran. Kun korona-aika alkoi, liityin samalla facebookin jäseneksi. Lukijamääräni kasvoivat vuodeksi. Nyt näyttää siltä, että lukeminen ei ole kovin suosiossa, eikä kirjoittaminenkaan. Kuvamateriaali ja vitsit, koirapostaukset ovat kunniassaan. Olen kirjoittanut täällä aiheista, joista olen itse ollut kiinnostunut. Olen väsynyt Brexitiin ja Britannian sekavaan politiikkaan. Se on kyllä kiinnostavaa, mutta lopputulokset ovat liian ennakoitavia. Arvostellaan tuleen joutuvia poliitikkoja ja pilkataan heidän ratkaisuehdotuksiaan päivänpolttaviin ongelmiin - esittämättä itse mitään rakentavaa vaihtoehdoksi. En elättele illuusioita, että toinen puolue ratkaisisi ongelmat - sama jatkuu, ehkä vielä pahempana.

Aion jatkaa kirjoittamistani ja itsetutkiskeluani. Käsitykseni Britanniasta on syventynyt kirjoittamisen myötä: on eri asia kirjoittaa, kuin vain miettiä ja keskustella. Vasta kirjoitettuna jotkut asiat saavat hahmonsa. On asioita, jotka ovat säilyneet tuoreina, sekä asioita, jotka tuovat mieleeni tätini hänen sairautensa loppuvaiheessa. En enää saanut häneen sanallista yhteyttä ja jouduin peilaamaan häneen vain omia muistojani. Se on menetyksen ensimmäinen, jo peruuttamaton askel.

Jouluna tulee kolme vuotta siitä, kun olen viimeksi Englannissani käynyt. Uuden matkan suunnittelu on alkanut. Se on vanhenevan ihmisen matka, riskitön, takuuvarma. Tuttuja paikkoja, joita täydentävät muutamat varman päälle valitut uudet kohteet. Ranskan matkalla ajoimme yhden taulun perässä Epinaliin: kaupunkiin tutustuminen tuli Georges de la Tourin Job-maalauksen tutkimiselle kaupan päälle. Nyt haaveilen lopultakin käyväni Shobdonissa ja Fairfordissa. 

Jos matkustamisessa on jotain mysteeriä, se liittyy siihen, miten mielipaikkamme valikoituvat. Harva joutuu sattumalta Lontooseen - mutta näin tapahtuessa, joku voi siihen intensiivisesti ihastua jostain syystä. Useimmat hankkivat jotain tietoa etukäteen ja haluavat kokea jotakin siitä paikan päällä - oli se sitten kuuluisa Fish&Chips ravintola, Paddingtonin rautatieaseman kuviteltu raide, dinosauruksen ennallistus, Rosetten kivi tai Abbey Road.

Kuvaparini on West Burtonista. West Burtonissa ei ole periaatteessa mitään kiinnostavaa. Se on syrjäinen kylä, jossa keskusaukio ja kukkuloita, pieni, mutta kiukkuinen purontapainen. Näin kuvan paikasta James Herriotin maisemien kirjasta. Vaikutelma oli houkutteleva, vaikka ihan sitä en ole tavoittanut käynneilläni - olen käynyt siellä kahdesti. Löysin saman keskusaukion ja huomasin, että alkukuvani esittää siitä tiukan rajauksen. Sain bonuksena avaramman näkymän kyläkeskukseen, jalkapalloa pelaavat koululaiset, elämää nähneen pub-isännän, teehuoneen, puron. Kukkulat sykähdyttivät paikan päällä vielä enemmän: mutkittelevaa tietä, WEST BURTON-kylttiä ja lämmintä vastaanottoa maisemaan on vaikea kuvailla. Saatan käydä siellä uudestaankin. Syitä on monia: Onko tuo puu, puro, teehuone ja pub paikoillaan? Onko keskusaukio siellä yhä? Vieläkö kukkulat saartavat tämän kaiken? Eiväthän ole menneet oikaisemaan tähän rauhan tyyssijaan johtavaa tietä?

***

West Burton is not London, there is less to see, but it has the same kind of friendly intensity. I found the village from James Herriot’s Yorkshire and never regretted visiting it. Perhaps I will go there again, doing the third visit. It is worth it - very special with nothing special. Hope they will not change a hair for me.