Oh, dear! Never mind. Should I put the kettle on?

Photo source:Buckinghamshire Archaeological Society

Blogin päivittäminen on kestänyt: ei aiheiden puolesta, vaan miettiessä mihin on järkevää tarttua. Kirjoitin Boriksesta liikaakin: hänellä ei lopulta ollut kovin suurta merkitystä pääministerinä. Traagista on, että pääministerin rooliin ladataan niin paljon odotuksia. Näköalapaikaltakaan ei epävakauden oloissa pysty järjestelmän perusteita muuttamaan, oli paikalla sitten Boris tai Liz. Britannia tarvitsee yhteistyötä: se ei tarvitse omaa erinomaisuuttaan, vaan sisäistä yhteistyötä ja apua ulkopuolelta - vaikka vaalijärjestelmän kehittämiseen. Siitä on äkkiä tullut mehiläispesä ilman kuningatarta.

Vaikka saarella on ennätysmäisen sotkuinen aika, se ei estä, etteikö sinne olisi ikävä. Millainen syksy on? Sataako aamulla, vai vasta lounaan jälkeen? Mikä siinä on, kun tee ei maistu täällä samalta? Liittyykö se siihen, että meillä teenjuonti on briljeerausta ja britille välttämättömyys - se ei ole mikään neuvottelukysymys. Emme mekään oikeastaan ymmärrä niitä, jotka eivät innostu kahvista.

Pari viikkoa sitten innostuin kokkailemaan chutneytä - se on helppoa ja suositeltavaa. Se on niin vanhanaikaista, että vanha kunnon Englanti - ei ehkä iloinen, mutta ainakin kohtelias, järkevä ja purnaamaton tuli taas mieleeni. Sipulilla, mallasetikalla, sokerilla ja kuminansiemenillä pääsee jo pitkälle. Jos on luumuja, niistä voi tehdä myös plum puddingia.

Seuraava matka vanhoille laulumaille on hyvässä suunnittelussa. Odottelen Glastonburyn druidin vastausta kirjeeseeni. Kummallisuudet kuuluvat matkoihin, mutta ehkä vielä tärkeämpää on saada nähdä, että Magna Cartan allekirjoittamisen jälkeen ei ole mikään juuri muuttunut - tämähän on mahdollista kokea, jos vaivautuu astumaan Lontoon ulkopuolelle. ”Don’t change a hair for me”, lauloi jo Sinatrakin.

Ajat ovat ennenkin olleet vaikeat. Buckinghamshiren ruukkua olen jonkin verran pohtinut. Se on erittäin kiinnostava, sivupolkuna en ole ymmärtänyt, miksi se piti siirtää Stonen kirkkoon Hampstead Norrisin kirkosta, Berkshirestä. Teos on vakuuttava ja teorioita siitä voi pohtia linkkien kautta. Onko hahmo Kristus vai Herakles? Liz Truss se ei ainakaan ole: apuhahmo olisi silloin lyönyt puukkonsa pedon kurkun asemesta sankarin selkään. 

http://www.bucksas.org.uk/fontatstoneintroduction.html

Aihe esiintyy Ranskassakin vanhassa romaanisessa taiteessa: on sankari, joka leikitellen voittaa hirmuiset vaikeudet tiellään. Toivokaamme parasta Rakkaalle Englannillemmekin!

***

I am afraid my dearest England has been suffering some quite unpleasant time. I hope you will get better soon!

I'll be seeing you
In all the old familiar places
That this heart of mine embraces
All day through

In that small tea-room
The park across the way
The children's carousel
The chestnut trees
The wishing well

I'll be seeing you
In every lovely summer's day
In everything that's light and gay
I'll always think of you that way

I'll find you in the morning sun
And when the night is new
I'll be looking at the moon
But I'll be seeing you

I'll be seeing you
In every lovely summer's day
In everything that's light and gay
I'll always think of you that way

I'll find you in the morning sun
And when the night is new
I'll be looking at the moon
But I'll be seeing you

Oh! That Cello! And Moeran

Edward Elgarin nimikkokävelyreitti Malvernissa on merkitty viulu-tunnuksilla. Se oli säveltäjän oma soitin. Maastot ovat niin jylhät, että yhtä hyvin ne olisi voinut merkitä rouheammalla sellolla. Elgarin sellokonsertto löytyy Turun sellokilpailun ohjelmasta - konserttorepertuaari soittimelle on suhteellisen pieni. Elgarin viulukonsertto taas ei taida olla Sibelius-viulukilpailun kantaohjelmistoa. 

Sellossa on jotain brittiläistä, maisemallista; soitin jyrisee ja resonoi voimalla ja väännöllä, ei niinkään suurimmalla nopeudella ja yksityiskohdilla - yhteys loiviin, mutta vakuuttaviin englantilaisiin maisemiin on olemassa. Elgarin lisäksi muun muassa Britten, Finzi ja Moeran ovat tarttuneet sellokonserton mahdollisuuteen. 

Ernest John Moeranin elämä oli täynnä traagisia käänteitä. Hän haavoittui päähän ensimmäisessä maailmansodassa, joidenkin lähteiden mukaan hän kulki metallilevy haavan kohdalla. Ystävistä Philip Heseltine (Peter Warlock) oli arvokas, innostava ja sähäkkä säveltäjäystävä, mutta yhteinen juopotteluharrastus haittasi aivan erityisesti Moeranin työkykyä ja säveltämistä. Myös masennus oli tuttu vieras, sekin mahdollisesti sotaperintönä.

Moeranin sellokonserttoon liittyy valoisampia sävyjä. Hän oli tavannut lyhyesti sellisti Peers Coetmoren 1930-luvulla, mutta sodan jälkeen he tapasivat uudelleen ja menivät naimisiin. Elämässä oli lyhyt onnellinen aika, josta syntyi sellokonsertto kelttitunnelmineen, harpun helähdyksineen, riehakkaaseen finaaliin huipentuen. On kaksi kuvaa Coetmoresta ja Moeranista, kun he ovat nousseet Malvern-kukkuloiden korkeimmalle kohdalle ja kulkevat käsi kädessä jyrkkää rinnettä. Kuvat ovat riipaisevia: tämä tuulinen idylli särkyy pian Moeranin taisteluun Kuningas Alkoholin kanssa ja vaimonsa tehdessä uraa pitkillä konserttimatkoilla. Mökkinsä yksinäisyyteen vetäytynyt säveltäjä hukkuu kohta epäselvissä oloissa satama-altaaseen.

Musiikin maisemallisuus on enemmän kuin metafora. Osa viehätyksestä syntyy toistosta: kun näkee maiseman eri kulmista, eri vuodenaikoina, eri valaistuksissa. Mikrotasolla ovat merkitseviä kasvit, maaperän tuoksut, ominaisvärit. Arvostaminen vaatii pitkäaikaisempaa suhdetta, useita kuuntelukertoja, totuttautumista. Tällä matkalla mestariteoksen määrittely vähitellen katoaa, uudet merkitykset nostavat päätään. Parhaimmillaan teos valtaa alaa niin, että se jotenkin vaikuttaa mielessäni, vaikka en teosta kuuntelekaan: jokin siinä jäytää sisintäni. 

Coetmoren levytys sellokonsertosta on tehty aviomiehen kuoleman jälkeen. Sanotaan, että hänen tekniikkansa on jo rapistunut ja että Wallfischin moderni levytys tavoittaa enemmän loistokkuutta. Teknisesti varmaan juuri näin: silti rajoitteistaan huolimatta Coetmore tietää, mitä soittaa; mistä sävelet kertovat. Kaiken lisäksi säveltäjä on kirjoittanut tekstinsä Coetmoren persoonallinen tekniikka huomioiden: säveltämisessä on ollut rakkautta ja tuo postuumi levytys on saman tunteen heijastus esittäjän puolelta. 

Itse pidän Coetmoren levytyksestä. Ensin ajattelin, että hankin sen, tutustun teokseen ja ostan sitten ajanmukaisemman esityksen. Nyt olen päätymässä siihen, että pärjään hyvin Coetmoren esityksellä. Siinä on erityisyyttä, tarinallisuutta ja koskettavuutta. Sello kertoo sellaista tarinaa, jonka välittämiseen soitin lienee syntynytkin. Siinä on yön tummuutta, voimakkaasti esiin puskevaa iloa ja juurevaa eteenpäin kulkemista. Lyritan levytys on kaikkine puutteineenkin klassikko ja hieno osa brittiläistä kelpo selloperinnettä. 

Ehkä teokseen tutustuminen on hyvä aloittaa finaalin pelimannimaisista tunnoista.

https://youtu.be/CoRUvneqyVQ

***

The Cello Concerto by Moeran is - like somebody said - the greatest British Cello Concerto. The competition is not too high, but I really like pastoral-later tragic Moeran work, tailor-made for his wife - cellist Peers Coetmore. The photos of the Lyrita original LP and CD of the happy couple in the Malvern Hills are moving. I think cello as an instrument has parallel features with the English Landscape: its merciless beauty and broad, slow gestures - not to forget the gentler, but still wild winds breezing in the Moeran Finale.

Mitä teen täällä? - What am I doing here?

Bruce Chatwin on kohtuullisen unohdettu kirjailija. Hänen matkaesseekokoelmaansa, jolta otsikkoni on lainattu, ei ole koskaan suomennettu. Lause on silti hyvä ja jokaisen matkailijan pitäisi se kysyä itseltään, mielellään muutamia kertoja matkan aikana. Mikä on perimmäinen syy, miksi matkustan? Haluanko nähdä, kokea, vai onko poispääsy tutusta ympyrästä tärkeämpi? Äärimmäisyyskohteiden ystävät tarjoavat syyksi klassikkoa ”Koska se oli siellä.” Maapallomme ei välttämättä kestä enää lähestymistapaa, jossa ihmiset haluavat käydä kaikilla vuorenhuipuilla, vierailla kaikki maat ja raahata kolopallovehkeensä kaikille merkittäville kentille.

Olen kirjoittanut blogiani kohta viidensadan jutun verran. Kun korona-aika alkoi, liityin samalla facebookin jäseneksi. Lukijamääräni kasvoivat vuodeksi. Nyt näyttää siltä, että lukeminen ei ole kovin suosiossa, eikä kirjoittaminenkaan. Kuvamateriaali ja vitsit, koirapostaukset ovat kunniassaan. Olen kirjoittanut täällä aiheista, joista olen itse ollut kiinnostunut. Olen väsynyt Brexitiin ja Britannian sekavaan politiikkaan. Se on kyllä kiinnostavaa, mutta lopputulokset ovat liian ennakoitavia. Arvostellaan tuleen joutuvia poliitikkoja ja pilkataan heidän ratkaisuehdotuksiaan päivänpolttaviin ongelmiin - esittämättä itse mitään rakentavaa vaihtoehdoksi. En elättele illuusioita, että toinen puolue ratkaisisi ongelmat - sama jatkuu, ehkä vielä pahempana.

Aion jatkaa kirjoittamistani ja itsetutkiskeluani. Käsitykseni Britanniasta on syventynyt kirjoittamisen myötä: on eri asia kirjoittaa, kuin vain miettiä ja keskustella. Vasta kirjoitettuna jotkut asiat saavat hahmonsa. On asioita, jotka ovat säilyneet tuoreina, sekä asioita, jotka tuovat mieleeni tätini hänen sairautensa loppuvaiheessa. En enää saanut häneen sanallista yhteyttä ja jouduin peilaamaan häneen vain omia muistojani. Se on menetyksen ensimmäinen, jo peruuttamaton askel.

Jouluna tulee kolme vuotta siitä, kun olen viimeksi Englannissani käynyt. Uuden matkan suunnittelu on alkanut. Se on vanhenevan ihmisen matka, riskitön, takuuvarma. Tuttuja paikkoja, joita täydentävät muutamat varman päälle valitut uudet kohteet. Ranskan matkalla ajoimme yhden taulun perässä Epinaliin: kaupunkiin tutustuminen tuli Georges de la Tourin Job-maalauksen tutkimiselle kaupan päälle. Nyt haaveilen lopultakin käyväni Shobdonissa ja Fairfordissa. 

Jos matkustamisessa on jotain mysteeriä, se liittyy siihen, miten mielipaikkamme valikoituvat. Harva joutuu sattumalta Lontooseen - mutta näin tapahtuessa, joku voi siihen intensiivisesti ihastua jostain syystä. Useimmat hankkivat jotain tietoa etukäteen ja haluavat kokea jotakin siitä paikan päällä - oli se sitten kuuluisa Fish&Chips ravintola, Paddingtonin rautatieaseman kuviteltu raide, dinosauruksen ennallistus, Rosetten kivi tai Abbey Road.

Kuvaparini on West Burtonista. West Burtonissa ei ole periaatteessa mitään kiinnostavaa. Se on syrjäinen kylä, jossa keskusaukio ja kukkuloita, pieni, mutta kiukkuinen purontapainen. Näin kuvan paikasta James Herriotin maisemien kirjasta. Vaikutelma oli houkutteleva, vaikka ihan sitä en ole tavoittanut käynneilläni - olen käynyt siellä kahdesti. Löysin saman keskusaukion ja huomasin, että alkukuvani esittää siitä tiukan rajauksen. Sain bonuksena avaramman näkymän kyläkeskukseen, jalkapalloa pelaavat koululaiset, elämää nähneen pub-isännän, teehuoneen, puron. Kukkulat sykähdyttivät paikan päällä vielä enemmän: mutkittelevaa tietä, WEST BURTON-kylttiä ja lämmintä vastaanottoa maisemaan on vaikea kuvailla. Saatan käydä siellä uudestaankin. Syitä on monia: Onko tuo puu, puro, teehuone ja pub paikoillaan? Onko keskusaukio siellä yhä? Vieläkö kukkulat saartavat tämän kaiken? Eiväthän ole menneet oikaisemaan tähän rauhan tyyssijaan johtavaa tietä?

***

West Burton is not London, there is less to see, but it has the same kind of friendly intensity. I found the village from James Herriot’s Yorkshire and never regretted visiting it. Perhaps I will go there again, doing the third visit. It is worth it - very special with nothing special. Hope they will not change a hair for me.

In defence of J.K.Rowling - J.K.Rowlingin puolustus

J.K.Rowling photo from Wikipedia

En koskaan ole saanut loppuun Harry Potter-sarjaa: luin viidennen kirjan ja keskeytin siihen. Kirjat olivat paisuneet, muuttuneet kaavamaisiksi ja jännityselementtiä venytettiin liiaksi. Parhaaksi jäi mielestäni ensimmäinen osa, Viisasten kivi. Siinä hahmotellaan perusteemat, liikutaan todellisuuden ja velhouden rajapinnassa kiinnostavasti. Viisikoilta ei kukaan aikanaan odottanut mitään suuria yllätyksiä: Pottereissa vaatimus entistä kovemmista taioista kasvoi jatko-osien myötä.

Nirsoilustani huolimatta Harryn hahmo on varmasti monelle nuorelle lukijalle juuri innostava silla tavalla kuin kirjoittaja on tarkoittanutkin. Nuori poika kasvaa syrjittynä ja väärässä ympäristössä, vain tullakseen täydellisesti yllätetyksi omasta alkuperästään. Hän saa oikeudenmukaisuutta, kavereita ja kiinnostavia haasteita. Harryn tarinassa on ammennettu monista lähteistä Salaisesta puutarhasta Tolkieniin. Hänen tarinastaan saa kehitysikäinen rohkeutta ja rohkaisua omaksi itsekseen kasvamiseen, pystyy käsittelemään kiusaamisen, porukoitumisen ongelmia, koulumaailmaa kummallisuuksineen, aikuisten outoa olemusta. Tarina on myös ilman edellämainittuja ominaisuuksia myös viihdyttävää ajankulua, josta voi tykätä häpeilemättä: muitakin faneja löytyy.

En tunne mitenkään hyvin transasiaa, jonka silmätikuksi Rowling on kommenteillaan joutunut. Aluksi ajattelin, että kohulla haluttiin vaan nostaa aihepiiriä hetkeksi esille Rowlingia hyväksikäyttäen, mutta se on vellonut uutisissa pitkään. On hämmentävää, että kirjailija, jonka teokset tuntuvat monille elämänsä kanssa kipuilevalle nuorelle merkitsevän todella paljon, halutaan rajata yhtäkkiä paarian asemaan parin kommentin vuoksi. Paine asiassa on johtanut naurettaviinkin tuloksiin, viime päivinä huispausyhdistysten nimien muuttamista on pohdittu kirjailijan kommenttien vuoksi. Jos suuttumus on tuota luokkaa, ehkä olisi parempi pidättäytyä huispauksesta ylipäänsäkin, onhan se juuri kyseisen kirjailijan keksintö.

Kiista on mielestäni jo saavuttanut samat mittasuhteet kuin P.G.Wodehousen kohdalla - hän joutui julkisuuden tulilinjalle päätyessään saksalaisten sotavangiksi ja antaessaan varomattoman haastattelun natsi-propagandakoneiston käyttöön. Sinänsä harmittomasta radiorupattelusta saatiin vedettyä syvempiä ja pitkälle meneviä tulkintoja - paheksuntaa, osin aiheestakin, riitti. George Orwell esseessään asettui puolustamaan Wodehousea, joka Rowlingin tavoin oli erittäin suosittu ja menestynyt viihdekirjailija - Woosterin ja Jeevesin luoja. 

https://www.orwellfoundation.com/the-orwell-foundation/orwell/essays-and-other-works/in-defence-of-p-g-wodehouse/

Ymmärrän sota-ajan jyrkkiä reaktioita, tiedotuksen tilanne ei ollut normaali, vaan oltiin propagandan oloissa: on itsestään selvää, että suuren yleisön silmissä puolta vaihtaneen kirjailijan suosio putosi hetkessä ja etäisyyttä häneen otettiin ylilyönnein niin pontevasti, että Orwell - oikeudenmukaisuuden tavoittelija - halusi käyttää järjen äänen puheenvuoron paheksunnan kakofoniassa. 

Oma puheenvuoroni ei edusta järkeä, vaan ihmettelyä. Miksi aikamme tuntuu nyt toimivan kuin sodan oloissa? Rowling on vaikuttava kirjailija ja hänellä lienee Englannin kirjoittamattoman perustuslain mukainen suoja mielipiteisiinsä ja niiden ilmaisuun. Onko hän liian menestynyt, liian nainen, liian rikas? 

Itse näkisin, että J.K.Rowling on tuotannossaan kertonut rohkaisevan tarinan erilaisuudesta, sen kanssa elämisestä, toivottomistakin vaikeuksista ja niiden voittamisesta. Jos hänen mielipiteensä loukkaavat, kannattaa ehkä kuitenkin tutustua myös hänen kirjoihinsa: niissä pääviestit ovat varmasti kaikille löydettävissä ja kirjailijalle voi niihin tutustuttuaan tehdä paremmin oikeutta.

***

I have been wondering some cancel-culture attacks against J.K.Rowling. In these attacks, there is some similar spirit than in attacks towards P.G.Wodehouse after he gave some interviews to the Nazi Radio during his capture in Germany. George Orwell later wrote a defence for him. I can understand the wartime propaganda effect, but my own time should not be under war conditions: we should better tolerate even those opinions that are against ours. J.K.Rowling has wrote inspiring, encouraging books to youngsters in difficult age, helping them to find themselves, or just to escape in a good story. She had done a good job there, and of course, she should have right to express her views and opinions like you and I.

Let’s Go Back to 1987!

Kun tämän blogin kirjoittaminen alkoi, muuttolaatikkojeni mukana tuli puoli metriä vanhoja matkaoppaita, joita en ole poiskaan raaskinut heittää. Vuosien aikana oli tullut uutuuksia, toinen toistaan kiiltävämpiä ja visuaalisempia: Eyewitnessin kaupunkioppaat tuntuivat aikanaan todella hyviltä. Kahlasin matkavinkit tunnollisesti läpi: kun opukset oli hyllyyn palautettu, sinne ne ovat jääneet, harvoin niihin olen palannut.

Ensimmäinen oppaista oli Let’s Go - Harvardin opiskelijoiden nenäkäs ja kaikkitietävä matkaneuvo - ostin sellaiset Ranskaa ja Englantia varten. Edellinen on varsin räjähtäneen näköinen ja jälkimmäinen parempikuntoisempi. Halvasta, kevyestä paperista tehty nide kulki rinkan taskussa - se oli aikansa kännykkä, eloonjäämisen tarvetyökalu, jossa oli osoitteet, puhelinnumerot ja vinkit, miten punnat sai venytettyä pisimmälle. Teos oli juuri halvalla (budget) matkustavan paras kaveri. Ranskassa se tarkoitti vähätähtisten hotellien löytämistä, Englannissa suuntaamista retkeilymajoihin - ja jos oikein huolettomaksi heittäytyi tai olosuhteiden pakosta - guest houseihin tai Bed & Breakfast-paikkoihin. Nämä jälkimmäiset tuntuivat usein kalliilta, mutta aamiainen tietysti oli osa kokonaisuutta - päivä lähti liikkeelle tuhdisti, ei ollut heti nälkä ensimmäisen etapin jälkeen.

Näin jälkeenpäin johdanto itse nähtävyyksiin on pintaraapaisu ja valikoima kattaa vain paikat, jotka ovat jotenkin julkisen liikenteen saavutettavissa. Myöhempi suosikkikohteeni Yorkshiren Richmond mainitaan lyhyesti rivillä ”historiallinen markkinakaupunki” ja annetaan pari osoitetta yöpymiseen, neuvotaan linna ja Yrjöjen aikainen teatteri. Tämä opas ei onnistunut myymään tätä kohdetta minulle - hankalalla bussireitilläkin oli osuutensa. Sen sijaan Salisburyyn ja Brontejen Haworthiin suuntasimme neuvojen pohjalta, näimme Lontoota ja Stonehengen. 

Lontoossa yövyimme puolitutun pariskunnan luona, intialainen isäntämme ajoi meidät autollaan keskustaan ja muistan yhä, millaista oli nähdä Thames ensimmäisen kerran. Joki oli kotoisan kokoinen ja kaupunki suuri. En muista ensimmäisiltä reissuilta mitään kulinaarisia elämyksiä, nälkään ja janoon emme  ilmeisesti kuolleet. Todennäköisesti söimme paljon hampurilaispaikoissa - tunnen Lontoon veteen tehdyn Coca-Colan kloorinmaun vieläkin suussani. Museoita kiersimme tietenkin ahkerasti. 

Myöhemmät opassukupolvet osoittivat Let’s Gon kaikkitietävyyden harhaksi: tekijät, nuoret opiskelijanplantut, olivat yhtä tietämättömiä kuin mekin. Parhaita oppaita englantilaisuuteen ovat paikalliset, antikvaariset britit, jotka rakastavat kiviä, joita he ovat kuluttaneet esi-isiensä jalanjäljissä. Elintason noustessa myös vaatimukset ruokapaikoille, jopa majoitukselle alkoivat nousta: paine nähdä jotain kuvia paikasta etukäteen kasvoi. Kun neljäs ja viides opassukupolvi on kahlattu läpi, mieleen on jäänyt melkoinen ristivalotus siitä, mikä saarivaltakunnassa on kiinnostavaa, omilla kokemuksilla höystettyinä.

Oppaat on unohdettu siitäkin syystä, että näkemättä olevien paikkojen lista on nyt hyvin tiedossani ja se on yllättävän lyhyt. Se toinen lista, eli paikat, joihin haluaisi vielä palata, on huomattavasti pidempi ja siihen ei tarvitse enää oppaita, vaan lentotietoja ja autovuokraamoita, ja tietenkin lomamajoitusta - kaiken saa nyt netistä ja pääsee vatvomaan ja piehtaroimaan vaihtoehdoissa tavalla, jota ei nuorena voinut. Let’s Gon mukaan olen yöpynyt Salisburyn retkeilymajassa noin kolmella punnalla, ateriat maksoivat 1-2 £. Ajat ovat muuttuneet, vanha retkeilymajakin on sulkenut ovensa vuosia sitten. Kaikki on käynyt nopeammaksi ja paremmaksi. Toisaalta matkustamiseen turtuu: nuoruuden ainutlaatuista maailman avautumisen kokemusta ei enää ole. Asiat ovat sulkeutuneet, itsekin olen parkkiintunut ja kerrostunut reissujen ja kokemusten alle. 

Jos minun pitäisi lisätä neuvo tuohon vuoden 1987 oppaaseen itselleni, se olisi tämä:

”Matkailija, pysähdy Englannissa vihreälle kentälle, kun tapaat sen: oli se krikettikenttä, puisto, metsäinen rinne tai Common Green. Pysähdy ja ihmettele, kuinka rauhallisen terapeuttinen suuri vihreä pinta voi olla.”

***

My first guide book to England was Let’s Go - made by cocky Harvard students. It is a general view to the vast subject, later guidebook generations were much better and more detailed - even them have been outdone by my layers of experience and memories. A short list of must see-places is in my heart and a longer list of places I would love to revisit.

To the 1987 guide, I would like to add a guide to my young self this short sentence:

”Dear Traveller, stop by every green field, whether it would be a cricket Holy Ground, a park, a green side of a valley forest, or a Common Green. Stop and marvel at how therapeutic and peaceful can a green surface be.”