Let’s Go Back to 1987!

Kun tämän blogin kirjoittaminen alkoi, muuttolaatikkojeni mukana tuli puoli metriä vanhoja matkaoppaita, joita en ole poiskaan raaskinut heittää. Vuosien aikana oli tullut uutuuksia, toinen toistaan kiiltävämpiä ja visuaalisempia: Eyewitnessin kaupunkioppaat tuntuivat aikanaan todella hyviltä. Kahlasin matkavinkit tunnollisesti läpi: kun opukset oli hyllyyn palautettu, sinne ne ovat jääneet, harvoin niihin olen palannut.

Ensimmäinen oppaista oli Let’s Go - Harvardin opiskelijoiden nenäkäs ja kaikkitietävä matkaneuvo - ostin sellaiset Ranskaa ja Englantia varten. Edellinen on varsin räjähtäneen näköinen ja jälkimmäinen parempikuntoisempi. Halvasta, kevyestä paperista tehty nide kulki rinkan taskussa - se oli aikansa kännykkä, eloonjäämisen tarvetyökalu, jossa oli osoitteet, puhelinnumerot ja vinkit, miten punnat sai venytettyä pisimmälle. Teos oli juuri halvalla (budget) matkustavan paras kaveri. Ranskassa se tarkoitti vähätähtisten hotellien löytämistä, Englannissa suuntaamista retkeilymajoihin - ja jos oikein huolettomaksi heittäytyi tai olosuhteiden pakosta - guest houseihin tai Bed & Breakfast-paikkoihin. Nämä jälkimmäiset tuntuivat usein kalliilta, mutta aamiainen tietysti oli osa kokonaisuutta - päivä lähti liikkeelle tuhdisti, ei ollut heti nälkä ensimmäisen etapin jälkeen.

Näin jälkeenpäin johdanto itse nähtävyyksiin on pintaraapaisu ja valikoima kattaa vain paikat, jotka ovat jotenkin julkisen liikenteen saavutettavissa. Myöhempi suosikkikohteeni Yorkshiren Richmond mainitaan lyhyesti rivillä ”historiallinen markkinakaupunki” ja annetaan pari osoitetta yöpymiseen, neuvotaan linna ja Yrjöjen aikainen teatteri. Tämä opas ei onnistunut myymään tätä kohdetta minulle - hankalalla bussireitilläkin oli osuutensa. Sen sijaan Salisburyyn ja Brontejen Haworthiin suuntasimme neuvojen pohjalta, näimme Lontoota ja Stonehengen. 

Lontoossa yövyimme puolitutun pariskunnan luona, intialainen isäntämme ajoi meidät autollaan keskustaan ja muistan yhä, millaista oli nähdä Thames ensimmäisen kerran. Joki oli kotoisan kokoinen ja kaupunki suuri. En muista ensimmäisiltä reissuilta mitään kulinaarisia elämyksiä, nälkään ja janoon emme  ilmeisesti kuolleet. Todennäköisesti söimme paljon hampurilaispaikoissa - tunnen Lontoon veteen tehdyn Coca-Colan kloorinmaun vieläkin suussani. Museoita kiersimme tietenkin ahkerasti. 

Myöhemmät opassukupolvet osoittivat Let’s Gon kaikkitietävyyden harhaksi: tekijät, nuoret opiskelijanplantut, olivat yhtä tietämättömiä kuin mekin. Parhaita oppaita englantilaisuuteen ovat paikalliset, antikvaariset britit, jotka rakastavat kiviä, joita he ovat kuluttaneet esi-isiensä jalanjäljissä. Elintason noustessa myös vaatimukset ruokapaikoille, jopa majoitukselle alkoivat nousta: paine nähdä jotain kuvia paikasta etukäteen kasvoi. Kun neljäs ja viides opassukupolvi on kahlattu läpi, mieleen on jäänyt melkoinen ristivalotus siitä, mikä saarivaltakunnassa on kiinnostavaa, omilla kokemuksilla höystettyinä.

Oppaat on unohdettu siitäkin syystä, että näkemättä olevien paikkojen lista on nyt hyvin tiedossani ja se on yllättävän lyhyt. Se toinen lista, eli paikat, joihin haluaisi vielä palata, on huomattavasti pidempi ja siihen ei tarvitse enää oppaita, vaan lentotietoja ja autovuokraamoita, ja tietenkin lomamajoitusta - kaiken saa nyt netistä ja pääsee vatvomaan ja piehtaroimaan vaihtoehdoissa tavalla, jota ei nuorena voinut. Let’s Gon mukaan olen yöpynyt Salisburyn retkeilymajassa noin kolmella punnalla, ateriat maksoivat 1-2 £. Ajat ovat muuttuneet, vanha retkeilymajakin on sulkenut ovensa vuosia sitten. Kaikki on käynyt nopeammaksi ja paremmaksi. Toisaalta matkustamiseen turtuu: nuoruuden ainutlaatuista maailman avautumisen kokemusta ei enää ole. Asiat ovat sulkeutuneet, itsekin olen parkkiintunut ja kerrostunut reissujen ja kokemusten alle. 

Jos minun pitäisi lisätä neuvo tuohon vuoden 1987 oppaaseen itselleni, se olisi tämä:

”Matkailija, pysähdy Englannissa vihreälle kentälle, kun tapaat sen: oli se krikettikenttä, puisto, metsäinen rinne tai Common Green. Pysähdy ja ihmettele, kuinka rauhallisen terapeuttinen suuri vihreä pinta voi olla.”

***

My first guide book to England was Let’s Go - made by cocky Harvard students. It is a general view to the vast subject, later guidebook generations were much better and more detailed - even them have been outdone by my layers of experience and memories. A short list of must see-places is in my heart and a longer list of places I would love to revisit.

To the 1987 guide, I would like to add a guide to my young self this short sentence:

”Dear Traveller, stop by every green field, whether it would be a cricket Holy Ground, a park, a green side of a valley forest, or a Common Green. Stop and marvel at how therapeutic and peaceful can a green surface be.”

Vihreä kuningas ja vaalijärjestelmä?

Greene King - Viheriä Kuningas - on suurpanimo - kaikki sen kotipaikassa Bury St Edmundsissa käyneet muistavat sieltä isot tuotantorakennukset. Englannin kuningashuoneessa näyttää siltä, että pitkäaikainen kuningaskandidaatti, Walesin Prinssi Charles, on pitkällisen sisäänajon jälkeen päätymässä valtaistuimelle. Lehdistö on jonkin verran viime aikoina pohtinut monarkin asemaa - hänellä ei ole periaatteessa poliittista valtaa. Niinhän varmasti kadunmieskin, tuo Claphamin bussin proverbiaalinen matkustaja, julistautuisi olevansa ”politiikan ulkopuolella” - joka määritelmä, jos mikä, on syvästi poliittinen. Prinssi Charles on jo nyt vaikuttanut vahvasti uskontopolitiikkaan, maatalouspolitiikkaan, kaupunkien rakennus- ja kaavoituspolitiikkaan - hän on siis laajasti kiinnostunut asioista, joka on aina huolestuttavaa varsinaisten poliittisten toimijoiden kannalta.

Asiassa ei varsinaisesti ole ongelmaa, mutta se ei tarkoita, ettei siitä voisi muodostaa sellaista. Prinssi Charles on tehnyt jonkin verran työtä ns. vihreiden arvojen eteen. Prinssihän on huomattava viljelijä ja on kantanut huolta kestävästä maataloudesta. Tämähän on kunnioitettavaa, mutta keskustelussa on vähän samaa kitkerää sävyä, kuin meikäläisessä Björn Wahlroosin keskustelussa demokratian tilasta. Keskustelijana on ns. väärä henkilö. En tiedä, miten Englannin vihreät suhtautuvat Charlesin rooliin asiassa - ei siitä varmaan heille haittaakaan ole. Ongelman ydin kuitenkin nähdäkseni on, että Englannin vaalijärjestelmä on sellainen, että Green Party ei kovin helposti ole saavuttanut jalansijaa first-past-the-post ehdoilla rakennetussa poliittisessa järjestelmässä. Suhteellinen vaalitapa olisi tuonut puolueen ajatukset paljon nykyistä laajemmin parlamenttiin ja paikallis- ja aluevaltuustoihin. 

Vaalijärjestelmästä huolimatta Vihreä Ajattelu on Englannissa levinnyt ja myös puolueen kannatus laajentunut vuosi vuodelta. Kuvituskuvassani vanhat puolueen johtajat Caroline Lucas ja Natalie Bennett ovat tarttuneet puolueen naisvaltaiseen maineeseen - tuttua myös Suomesta. Olen Caroline Lucasin taivalta seurannut jonkin verran - hän on legendaarisen Malvernin Girls’ Collegen kasvatteja, luonnonsuojelualueen reunalta. West Midlands on Greensien linnakkeita ja Lucasin siirtyminen Brightoniin laajensi puolueen kannatusta myös kaupunkialueilla.

Vaalijärjestelmän muutosta Englannin vihreät ovat ajaneet jo pitkään. 

https://www.theguardian.com/politics/2015/may/09/australian-born-leader-of-uk-greens-blasts-british-voting-system

Walesin ja Skotlannin vaalien sekajärjestelmät ovat saaneet vihreiltä kannatusta. He ovat myös olleet anti-brexit puolue, vaikka ovatkin EU:n demokratiavajetta arvostelleet. Skotlannin riippumattomuus on ollut myös heidän ajamiaan asioita. Kannattajakunta on varsin monipuolista, taustalta löytyy varmasti suomalaisittain tuttuja liberaaleja ja vasemmistolaisia, mutta myös konservatiiveja ja jopa kirkollisen Ekklesia-järjestön aktiiveja https://premierchristian.news/en/news/article/christian-politician-to-co-lead-green-party

Joka tapauksessa näyttää siltä, että Green Partyn kannatuksen kasvu, vaalijärjestelmän paineet ja kuninkaallisten ”maallistuminen” avaa puolueelle uusia mahdollisuuksia. Elinkustannuksien, energian ja ruoan hintojen kohoamisesta käytävä keskustelu tarjoaa myös tilaisuuksia tuoda vihreitä arvoja keskusteluun - menestyminen siinä debatissa ei tosin ole kovin helppoa, koska suuret puolueet pyrkivät vaalikarjaa kosiskellen syleilemään muodikkaita maailmanparannusaiheita kuoliaaksi myös omissa ohjelmissaan.

***

Green Party in the UK is the party of future promises. The current voting system is very much against them, but perhaps they are going to have their very own King Charles - nominally inpolitical person - but he can have his royal say on various dear issues shared by the Green Agenda as well. The situation of the small party is not too easy in the current system in England. In Scotland, the Greens are more powerful and also campaigned for Scottish independence.

Taisteleva Kirkko

https://www.cornwalls.co.uk/photos/celtic-cross-west-cornwall-425.htm

Tähän mennessä tapahtunut: 

Saarialueella, jota myöhemmin kutsutaan ”Englanniksi”, harrastetaan omituisia, nyt jo unohtuneita palvontamenoja. Niille tarjotaan vaihtoehtoja Irlannista käsin, sekä alueita valloittaneen Rooman valtakunnan kansalaisten toimesta. On aika, jolloin kristinusko etenee kolmella eritaustaisella rintamalla: Irlannin vaikutuksesta syntyneenä, Rooman armeijoiden mukana kulkeutuvana ja kolmantena Canterburystä lähtevänä erilaisena roomalaisena suuntauksena, nyt valtionuskontona ja Paavin hallitsemana. Whitbyn synodissa vuonna 664 asiat järjestyvät yhtenäisemmäksi: yhtenäiskatolisia kirkkoja ja erityyppisiä luostareita nousee kaikkialle. Henrik VIII irtaantuu paavin ohjauksesta Englannin kirkoksi: luostarit lakkautetaan, hänen jälkeensä katolisuus palaa valtaan, vain pian taas väistyäkseen. Anglikaaninen kirkko jatkaa eteenpäin, se jakautuu kohta saman katon alla kolmeen osaan: evankelinen Low Church on protestanttista linjaa korostava, eikä laita suurta painoa riiteille; High Church on enemmän katolista linjaa ja riittien merkitystä korostava; näistä kummastakin poikkeaa liberaalimpi suuntaus. Nämä kolme koria kätkevät sisäänsä rikkaan valikoiman kaikenlaista.

***

Jokainen, joka on perehtynyt suomalaisen kirkkohistorian kulkuun ja varsinkin herätysliikkeiden sekavaan historiaan kirkon tai kirkkojen sisällä, ei varmasti ylläty, että myös Englannin kirkon historia on niin monimutkaista, ettei varmaan Canterburyn arkkipiispallekaan ole aina ollut selvää missä mennään. Tein taustatutkimusta kotikirjastossani, josta tietenkin löytyi Beden kirkkohistoria ja myöhempi Neillin Anglicanism. Molemmat ovat hyviä lähteitä. Bedeä lukiessa täytyy muistaa, että hän on Voittoisan Kirkon historian kirjoittaja. Neill taas pyrkii kertomaan tieteellisemmin vastavoimien ja skismojen kautta. (Tämähän ei sinänsä suoraan tarkoita paholaisen toimintaa, vaan näkökulmien eroja kirkon sisällä - esimerkiksi Whitbyn synodin pääaihe oli, oliko irlantilainen vai roomalainen tapa määrittää pääsiäisen ajankohta oikea. Tästä saatiin iso periaatteellinen kysymys suhteessa paavinvallan tunnustamiseen.)

Nykykirkon tilan esittäminen ei ole kovin helppoa, onneksi se ei minua niin suuresti kiinnosta. Englannissa jotkut tuttavat valistivat minua, että anglikaanisen kirkon jako High Churchin ja Low Churchin kesken on todellinen: ero ei kuitenkaan ole niin suuri, että tarvittaisiin erilliset kirkot, tai että samassa tilaisuudessa eri suuntien edustajat istuisivat kirkkolaivan eri osissa. Ehkä kannattajat tunnistaa vaatetuksen konservatiivisuudesta tai hiusmalleista (Whitbyn synodissa silläkin oli merkitystä - Irlannin luostariveljien hiusmalli oli toinen Rooman veljiin nähden).

Mikä minua kiinnostaa eniten, on juuri tuo vanhin, huonoimmin tunnettu osa, josta saatava tieto on spekulatiivista eli arvailujen varassa. Kyse on vaiheesta, jolloin kelttiläinen, mietiskelevä kristillisyys piti saaren pohjoisosia lempeässä otteessaan. Keski-Maassa ja etelässä oli ehkä sotilasvallan vaikuttamia paikkakuntia, kuten ehkä nykyinen Bath (jonka lähteet olivat tietenkin luonnonuskon pyhiä paikkoja) ja marttyyrin mukaan nimetty St Albans, joissa oli kristittyjen yhteisöjä - niiden järjestys on arvailujen ja muutaman esinefragmentin varassa. Oli myös etelän piiri, joka oli suoremmin paavin vaikutuspiirissä, jonka haarakonttori oli Canterbury. Tämän jonkinlaisen tasapainotilan sotkivat viikinkien retket, jotka söivät erityisesti Irlannin piiriä ja ajoivat luostareita ahtaalle. Kun meidän historiassamme pakanoita käännytetään, Englannissa ulkopuoliset pakanat tulevat sotkemaan vakiintumassa olevia kristillisiä kuvioita. Kokonaisuutta on lisäksi hämärtänyt normannivalloitus 1066 lukien, joka vahvisti siteitä Roomaan ja pyrki syrjäyttämään anglosaksien kirkkorakennustaidetta omalla tyylillään.

Uskonto antoi levottomina, vaarallisina aikoina turvaa: sen menot olivat tärkeässä osassa elämänpiiriä, jossa virikkeet, eloonjäämistä lukuunottamatta, olivat vähissä. Kun ajat rauhoittuivat, kirkko ja sen hallinto valtasivat alaa, mahdollistaen nykyisen kirjavuuden - myös kirkon ulkopuolella. Haave yksinkertaisemmista ajoista elää silti meissä yhä. Myöskään kelttiläiset polut, joista Liisa Seppänen on kirjoittanut, eivät ole umpeutuneet. Hän kulkee pyhien ihmisten vanhoja jalanjälkiä nykyajan subjektiivisuudesta käsin. Kirjan idea on sympaattinen, mutta huomaan, että liian henkilökohtainen ote aiheeseen tuntuu tympäisevältä. Kun varsinaiset päähenkilöt ovat vaipuneet kiehtovaan aikojen yöhön, kertojan liiankin arkipäiväinen todellisuus vie voimaa itse eläytymiseltä, jossa ollaan perimmäisen sanoman äärellä. Miksi olemme täällä? 

Yksi selkeimpiä vastauksia kirkkohistorian ongelmiin Englannin kohdalla lienee kuunnella William Byrdin, John Tavernerin ja Thomas Tallisin messu- ja palvelustuotantoa. Niistä on tullut konserttikappaleita, mutta ne ovat yhä saman hiljentymisen asian äärellä. Niissä taisteleva kirkko on laskenut aseet ylistykseen ja avautuu ikuisuutta kohti - näin kuuluukin tehdä.

Sources:

https://www.churchofengland.org/news-and-media/media-centre/history-church-england

https://www.history.com/topics/british-history/church-of-england

https://en.wikipedia.org/wiki/Roman_Britain

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/seurustelee-kelttien-kanssa

***

The history of English church is complicated: a rich melange of Celtic, Roman and Popish influence and later development to take distance to all that: the High Church, the Low Church, the liberal views. My interest is in the earliest history and few facts we know about it. Bede, of course is the official guide to that all, but he was a man of Rome, after all. The lost and overgrown paths of Celtic Christianity are very interesting, and how those Christians arranged their churches under the Roman rule. Some balance for development is to be found in the golden age of English church music: Taverner, Byrd and Tallis.

Britannian juustot - Gourmetin ytimessä?

Belgialainen herkkusuu-kollegani muisteli ilmiömäistä englantilaista juustoa, sinisuonista, kultaista, herkullista - Shropshire Blue!, huudahdin. Sehän se - monta synkkää hetkeä olen Suomessa viettänyt, kun tätä maistuvaa meijerituotetta ei ole ollut saatavilla. Sehän toimii loistavasti sellaisenaan ja sopii kastikkeisiin kuin unelma.

Päivän Timesin mukaan englantilaisten juustojen lajimäärä on ylittänyt ranskalaiset juustot. Tätä ei ole vaikea uskoa - ranskalaiset marketit luottavat aika suuriin tuotantopaikkoihin ja kärkilajit ovat vakiintuneet. Ranskalaiset uskovat olevansa lajissa maailman parhaita, mille onkin tietysti hyvät perusteet. Nykymaailmassa marginaalit ovat kuitenkin pieniä. Englantilaiset pienet juustolat ovat tehneet innovatiivista työtä markkinoita vallanneiden pienpanimoiden tavoin: kun on lähimarkkinaa, voi kehitellä sen makuun sopivia tuotteitakin. Juustojenkaan valmistus ei nykypäivänä ole enää salatiedettä: Timesin mukaan vasta pari vuotta alalla olleita tekijöitä on palkittu tuotteistaan. Laatuun on siis satsattu - ranskalaisia vastaan on käyty heidän omilla aseillaan, joista he ovat osittain luopuneet - yksilöllisyydellä ja osaamisella.

Brexit on kuitenkin ollut omalle englantilaisten juustojen harrastukselleni katastrofi. Kun valikoima on ennestäänkin ollut meikäläisissä liikkeissä heikohko, tuontitullit ovat pitäneet huolta, että valikoima on entisestään kapeutunut. On tapahtunut se, mitä Brexitissä pelättiin: britit kääntyvät sisäänpäin omaan erinomaisuuteensa - tässä tapauksessa nauttimaan muulta maailmalta huolellisesti salatuista gourmet-tason juustoista. 

Onneksi Suomessa vielä löytyy yrittäjiä, joilla on vastoin keskusliikkeitä halua ottaa riskiä ja koulia tietämätöntä kuluttajakuntaa ja ennen kaikkea hemmotella herkkusuita. Rolling Cheese Helsingin Töölössä on siitä hyvä esimerkki. Liike ui vastavirtaan ja on kelpuuttanut Englannin meijerituotteet Italian ja Ranskan ylpeiden klassikkojen rinnalle. Iso arvostus tällaiselle kulttuuriteolle! Tietenkin Shropshire Blue löytyy listalta!

https://rollingcheese.shop/

***

The Times made a great article how English microdairies have developed new cheese types so eagerly that the English varieties now outnumber the French ones. This is also about the quality - the French cheeses tend to be quite mass produced these days - leaving for England the possibility to develop some soft and moist cutting edge development to the domestic market, that is more and more quality and gourmet-orientated. The microbreweries have shown there is a potential for some new enterprises, that is not laid down by the extra export fees caused by Brexit. In Finland, some very brave shopkeepers, like Rolling Cheese in Helsinki, really believe England has something to got to give for the connoisseurs of the dairy products.

Edwin Smith & Olive Cook - kehitystä vastaan vai menneisyyden puolesta?

Se, mikä on muutoksessa ja häviämisvaarassa, on tietysti otollinen kohde valokuvauksella taltioitavaksi. Valokuvahan jäädyttää tilanteen ja antaa objektiivisen oloisen tietopaketin kohteesta. Kaikki kuvia näppäilleet tietävät, että objektiivisuudesta on silti turha puhua, kuvaajan näkökulma vaikuttaa aina. Edwin Smithin valokuva Didmartonin kirkosta pysäyttää meidät. Se tuo paikan rakenteet esiin, sen valo on poikkeuksellinen ja asetelma täydellinen. Kaikki on liiankin täydellistä: Smith todennäköisesti asetteli kohteensa esineet ja avasi ylisille johtavan oven. Pimiössä hän sääteli kontrastia muutellen alkuperäisen negatiivin valotasapainoa loivemmaksi, mutta antoi huippuvalojen ”palaa puhki”. Hän oli itse ensimmäisenä valmis myöntämään tämän: olihan hän tehnyt kuvaajan ja pimiötyöskentelyn tempuista oikein opaskirjankin.

Kuva on hieno, se rakentaa myyttiä, että maaseutu kuhisee tällaisia löytöjä, jos vain silmämme vaivautuisivat paikalle ja avautuisivat. Kuva voi aiheuttaa meissä kansatieteellisten, uskonnollisten tai vaikkapa huonekaluharrastajan tunteiden läikähdyksiä. Voimme päätyä ajattelemaan, että on Hieno ja Aito Englantilainen Maaseutu, joka moraalisesti ylivoimaisena turmeltumattomuudessaan muodostaa väkevän vastavoiman Lontoon tapainturmelukselle ja rakennuskannan laadulliselle rappiolle. Voimme myös ajatella, että kuva edustaa jotenkin parempaa aikaa kuin omamme, että keskiajan käsityöläisyys oli parempaa kuin mekaanisen toiston teollinen aikakautemme. Tällainen ajattelu on tavallista ja tietenkin kärjistys. Olive Cook näyttää Smithin valokuvien säestyksessä viljelevän juuri tällaisia yleistyksiä. 

Cookin yhteistyö Betjemanin, toisen kehityksen vastustajan ja nostalgikon kanssa on oireellista. Betjeman ei pitänyt leimakirvestä vakan alla vaan hän kävi säälimättä Metrolandin laajenemista vastaan. Hänhän oli oikeassa: Lontoo on valtavan suuri. Ja hän on väärässä: se on yhä kylien Lontoo. Cookin ”England”-kirjan kuvat on jaoteltu aikakausittain. Vanhemmat aikakaudet ovat selviä ”highlights”, joissa yllätyksiä ja kritiikkiä ei juuri ole. Kohteetkin ovat vakiintunutta arkkitehtuurikohteiden ”best of”-kaanonia. Mutta kun päästään lukuun ”Victorian and modern”, alkaa tapahtua. Kokonaisuutena voi sanoa, että varsinaiset modernit esimerkit ovat harvalukuisia ja niistäkin osa varoittavia. Viktoriaaninen aika on pääosin hieman laimeaa tekstiä, josta voi päätellä, ettei Cook mitenkään erityisellä lämmöllä suhtautunut viktoriaaneihin. Kuitenkin he kelpaavat nojapuuksi modernismiä arvioitaessa. Sanoma on vanha tuttu: ”Ennen oli paremmin.” - vaikka sitten imperiumista riivaantuneiden viktoriaanien aikana.

Manchesterin Cheadlen Puginin mestariteokseksi ylistetyn (viisi tähteä: Simon Jenkins: England’s 1000 best churches) kirkon tyyli ei pariskuntaamme jostain syystä miellytä. Kuvaksi on valikoitunut typerryttävän rikkaasta koristelustaan tunnetusta rakennuksesta jokseenkin lattea kuva. Cook toteaa, että viesti hukkuu välineeseen, kaikkea on liikaa ja ennenkaikkea rahaa on ollut runsaasti. 

Uusrikkaista Cook puhuu myös Smithin loistavan romanttis-surrealistisen nimettömän viktoriaanisen kartanon kuvan selityksessä. Vaikka suurten kartanoiden aika oli kaatumassa hautaansa jo 1800-luvun jälkipuoliskolla, se ei estänyt kapitalismilla rikastuneita purkamasta vanhoja kartanorakennuksia ja rakentamalla vanhan tilan toisintoa suuremmin ja romanttisemmin tudor-hengessä. Cook mainitsee tällaisia luomuksia syntyneen kaikkialle saarelle, jolloin kokonaisvaikutus oli suuri ja epookille leimaa-antava. Itse rakennukset ovat yleensä vain paikallisesti tunnettuja. Rakentamisen laatu ja suunnittelu on kuitenkin Cookin mukaan yllättävänkin hyvää ja jopa loogista. Kartanoiden pystyttämisen takana ei silti hänen mukaansa ole realiteetteja, tarkoitusta: ne ovat vain näyttämishaluisia vetäytymispaikkoja. Wodehousen Wooster voisi puhua näistä ”verenimijän synkkinä lymypaikkoina”. 

Cook kirjoittaa kuvan yhteydessä kauniisti kartanoihin liittyvistä metsistä harvinaisine puulajeineen, rhodoista, kukkaistutuksista ja nurmikoista. England-kirjan esipuheen tekijä ei ole Cook vaan Agnus Wilson. Hän kirjoittaa Englannin vanhasta aatelista, että se köyhtyessään myi omistuksensa mielummin Lontoosta ja piti kiinni maaseutupaikoistaan. Omat hoidetut metsät ja puistot varmasti loivat suurempaa riippumattomuuden tunnetta kuin jatkuva oleskelu Lontoon hyörinässä. Kartanotiluksiin iski verotus tiukkana varsinkin toisen maailmansodan jälkeen. Aihe on mielenkiintoinen, se on esillä myös Sarah Watersin romaanissa Vieras Kartanossa - teos ei kuitenkaan kummitustarinamaisine käänteineen ole mikään täysosuma. Mark Girouardin tutkimusteokset The English Country House ja The Return to Camelot penkovat aikakautta ilman tendenssejä.

Modernin osaston kuvissa tanskalainen huonekalusuunnittelija Jacobsen saa huutia virastomaisista luomuksistaan. Nykyisin ne ovat varsin arvostettuja. Cookin mielestä moderni arkkitehtuuri on huonoa,koska se on unohtanut ihmisen mittana. Kehuja saa polkupyöräilijöiden ehdoilla kehitetty collegerakennus, kun taas jäähdytysvesisäiliöiden ja tutkapallojen valtava mittakaava tekevät kirkoistakin kääpiöitä. Voi kuitenkin kysyä, miksi juuri ne haluttiin nostaa esimerkeiksi ajastamme tai teollisuussavu viktoriaanisesta jaksosta? Emmehän voi enää hahmottaa keskiaikaakaan mutaisten ja sontaisten kujien sekä haisevien nahanparkitusaltaiden kautta. Cookin on helppo ottaa ajastamme juuri se, mikä häntä ei miellytä. Se ei kuitenkaan riitä todistamaan, että ennen oli paremmin. Missä määrin hänen miehensä jakoi vaimonsa käsitykset ja omiin kuviinsa liittämät tulkinnat? Minulla ei ole tästä tarkempaa tietoa, mutta on turvallista olettaa kaiken tapahtuneen yhteisymmärryksessä, kun kirjakin on julkaistu.

Smithin ja Cookin England on komea matka menneisyyden ihanteellisuuteen. Se on sukua meillekin tutuille kirjoille puretuista rakennuksista Helsingissä ja Turussa, tai muistoissa menetetystä Rovaniemestä. Menneisyydenrakastaja haluaa rakastaa menneisyyttä ja harvoin hän pääsee siihen, että hänen visiotaan kuultaisiin. Jos sellainen hetki yllättäen tulisi, voi olla, ettei Cookillakaan olisi ollut selvää visiota, mitä oikein pitäisi tehdä. Stanstedin kenttä tehtiin, tarpeesta, nykyiset Cookin hengenheimolaiset ovat vastustaneet Heathrow’n laajentamista jo vuosia. Cook vastusti lentämistä, välillä hän tuntuu vastustavan autoilua, mutta ei junamatkailukaan ole täysin onnellista. Kievarilaitoksesta ei puhuta mitään, mutta se ei enää olekaan keskuudessamme haukkujen kohteena. Maantierosvotkin (highwayman) ovat harvinaistuneet, kaiketi sosiaalietujen laajetessa. On harmillista, ettei heistä ole säilynyt valokuvamateriaalia.

***

The personalities of Edwin Smith and Olive Cook were interesting. I can see from their England book that they were not always happy with the modern developments, rather opposite, but even the Victorians could have it all wrong. In modern challenges, we can easily nurture ideas of the happier past. However, we have also tendency not to note some other, nastier aspects of the glorious past. Olive Cook’s text for his husband’s great photo is very rich, containing much food for thought.