Pääritkö parasta? Ylähuoneen asioita.

P.G. Wodehouse-suomennosvalikoimassa Pip pip, Sir on mainion Paavo Lehtosen, suomentajan, verraton esipuhe. Hän lainaa siinä Oscar Wildea: ”Päärit ovat parasta, mitä Englannin kirjallisuudelle on koskaan tapahtunut.” Ulkomaille syntyi Lehtosen mukaan aristokraatti-briteistä kummallinen kuva, jossa aatelisarvot ovat ostettavissa, eksentrisyys ja tietynlainen porvarillisuus löivät kättä, sikojen pitäminen saattoi olla säätyläiselle kunnia-asia, eikä säätykiertoonkaan suhtauduttu turhantarkasti. Tästä kaikesta Wodehouse ammensi kirjoihinsa aineksia lähes ehtymättömästi.

Vaikka Lehtonen toteaa, ettei Wodehouse ole realistinen kirjailija, emme voi väistää tosiasiaa, että Britannian parlamentin ylähuone - House of Lords - on yhä olemassa ja päärinarvoilla käydään poliittista kauppaa näinäkin päivinä. Vaikka alahuoneen - House of Commons - koko on rajoitettu  650 edustajaan, jotka kattavat koko valtakunnan vaalipiireillään, joita David Cameron huonolla menestyksellä yritti rajoittaa 600 kappaleeseen, on hämmentävää lukea, että ylähuonetta ei ole rajoitettu - määrä on vaihdellut useilla sadoilla henkilöllä vuosien aikana. Cameronin aikana hurjinta kehitystä jouduttiin suitsimaan - pääministeri itse ei ollut niinkään rajoittamassa päärien määriä. Nytkin luku on korkealta tuntuva 783 edustajaa - jotka eivät nauti palkkaa, mutta saavat päivärahat ja kulukorvaukset sekä kruunun työhuoneen käyttöönsä. Paikkamäärä ei kokouksissa aina tietenkään realisoidu, poissaoloja on. Sivumennen sanottuna, brittien väheksymässä Euroopan parlamentissa paikkoja on vaivaiset 705. Juontuuko brittien käsitys Euroopan parlamentista ”norsujen hautausmaana” heidän kokemuksiinsa omasta House of Lords-instituutiostaan?

Myös Boris Johnson on ollut liemessä viime päivinä perinteisen päärisuhmuroinnin kanssa. Kun periytyvistä paikoista on luovuttu, sitäkin enemmän punaisille penkeille (alahuoneen penkit ovat vihreät) pääsystä on tullut kuumaa poliittista kauppatavaraa. Ylähuoneeseen muuten kuuluvat myös piispat. Hengellinen sääty on paikalla virkakautensa, maallisemmat kollegat taas ovat pääosin elinkautisella komennuksella - for life.

Walter Bagehotin, suuren yhteiskunnallisen journalistin, mukaan parlamentti jakautui kahtia: tehokkaaseen ja hienostuneeseen osaan. Edellisen tehtävä oli hallita maata ja toinen taas keskittyi vaikutuksen tekemiseen. Tämä jälkimmäinen tuntuu jonkinlaiselta feodaaliselta jäännökseltä, jos kuningashuoneesta joskus luovutaan, vaikuttava ylimystön kamari varmaan menee samalla. Rooli alahuoneen lakien tarkistuksessa ja käsittelyn viivästyttämisessä tuntuu kummalliselta: varsinaista hylkäysvaltaa ei ylähuoneella ole demokraattisemmassa alavirrassa syntyneihiin tuotoksiin. Bagehot ajoi Englantiin perustuslakia, mutta sitä ei ole maahan edelleenkään luvassa.

https://en.wikipedia.org/wiki/House_of_Lords

Itse House of Lordsin sivut ovat hyvin vastuisiin keskittyneet: sieltä on turha hakea Wodehousen kuvaamaa matkailullista viehättävyyttä. Keskusteluja, asioita, pääsee seuraamaan korostetun helposti: avoimuus on kunniassa. Jokainen kadunhenkilökin pystyy muodostamaan käsityksen onko toiminta rationalisuuden sfääreissä. Kuuntelin pätkän tuoreesta keskustelusta: effectiveness - tehokkuus - toistui vanhan Lordin puheessa useasti, tietenkin hienostuneesti intonoiden.

https://www.parliament.uk/business/lords/

Ylähuoneessa voi olla tietynlaista matkailullista potentiaalia. Onhan meidänkin Ritarihuoneemme suhteellisen ahkerassa edustuskäytössä. Kyllä Englannin eksentrismiä voisi jalostaa myös matkailuvaltiksi Wodehousen hengessä. 

***

House of Lords is a great British institution, according to Bagehot - its purpose is to impress, and it rarely fails. Wodehouse as a writer, was as well very fond of Peers. To other countries, the institution itself is quite exotic - without limitations to the number of persons in the Upper Chamber. However, its internet pages and discussions are open to everyman to judge. 

Yksi ohi muiden - First past the post - vaalijärjestelmä

Source: Sky News. 

Miltä sinusta tuntuisi, jos äänestysalueesi olisi varsin pieni ja siltä valittaisiin vain yksi edustaja, joka kerää suurimman äänisaaliin? Periaatteessa kunnallisvaaleissa näin voisi ollakin, mutta itse en luota, että asuinalueeltani löytyisi ehdokas, joka ajaisi yleisesti parhaiten niitä asioita, joita haluaisin edistettävän. Toisaalta voisi olla kiehtovaa tavata meidän miestä tai naista kylätalolla säännöllisesti ja kysellä, miten hän edistää piirimme asioita - ja tietenkin välittää ideoita.

Näin kuitenkin Britannian malli toimii, sekä paikallisvaaleissa, että parlamenttivaaleissa. Järjestelmä suosii isoja puolueita - pienillä puolueilla ei ole samanlaista mahdollisuutta saada ehdokkaita läpi kuten meidän suhteellisessa vaalitavassamme, jossa ääntenlaskun edetessä pienten puolueiden mahdollisuudet kasvavat. On harvinaista, että Britanniassa paikka menee pienelle puolueelle, mutta ei se mahdotontakaan ole: Vihreät ja  Liberaalit voivat tuottaa paikallisia yllätyksiä.

First-past-the-post - järjestelmää on viime aikoina jonkin verran arvosteltu poliittisen kentän polarisaatiosta - aivan oikein, sillä vahvin ehdokas jyrää siinä muut, joille aikanaan tarjotaan revanssia. On alueita, joissa sininen tai punainen väri istuu perinteessä ja liukumaa toiselle puolelle ei juuri esiinny, vaikka politiikka ei miellyttäisikään. Pienille puolueille suunnatut protestiäänet menevät järjestelmässä kirjaimellisesti hukkaan. Kummallisempi viime aikojen piirre on ollut Labourin (Whigs) anemiaa hipova kyvyttömyys kerätä kannattajia valtapuolue Konservatiiveihin (Torys) pettyneistä. Vaikka Boris Johnsonin hallituskausi ei ole ollut mikään kovin ihmeelliseltä vaikuttava menetystarina, sen kannatus on vaihtoehtojen puutteessa ollut varsin hyvä. Vaalijärjestelmän uudistuksissa seurataan tarkasti, palveleeko tilanne omaa ”red wall” tai ”blue wall” peruskannatusseutuja. Valtapuolue voi myös suomalaisittain yllättävän vapaasti valita itselleen mahdollisesti suotuisimman vaaliajankohdan - sitä on veikkailtu jopa ensi vuoden alkupuolelle. Korona-aika toi tämän Suomeenkin, tosin väliaikaisesti - kuntavaalien siirrosta käytiin melkoinen keskustelu, jossa myös poliittisia tarkoitusperiä kyseltiin.

Heikoinkaan vaalijärjestelmä ei kykene estämään pätevien ehdokkaiden valituksi tulemista, tai jos estää, demokratia on toiminut. Kuitenkin käytännössä kaksipuoluejärjestelmä polarisoi poliittista keskustelua: omaa leiriä puolustetaan pidempään, omasta piiristä pidetään mustasukkaisesti kiinni kuin reviiristä. Konsensustyyppistä toimintaa on vähemmän ja vastakkainasettelua enemmän. Huumoria rakastavat britit jäävät helposti koukkuun nokitteluun ja keveisiin heittoihin vastustajan suuntaan - poliittisen sisällön kustannuksella. Suomessakin keskivertoäänestäjällä alkaa olla vaikeuksia seurata keskusteluja vaalien alla - tietävätkö kaikki, mistä vastuista hyvinvointialuevaaleissa äänestetään? Toivottavasti. Mutta ainakaan Brexit-äänestyksessä brittien sisältötaju ei vakuuttanut - sen verran yllätyksiä on tullut.

Yllättävää on, että EU-parlamentin brittijäsenet valittiin listavaalilla - äänestettiin vain puoluetta, joka sitten kokosi mieleisensä listan läpi päässeiden määrää vastaavasti. Tälläkin on voinut olla osuutensa, ettei suuri yleisö Britanniassa kokenut Unionia omakseen. 

https://www.parliament.uk/about/how/elections-and-voting/voting-systems/

***

Finnish and British voting systems are fairly different. In Finland, proportional system allows greater variety of parties selected to local councils, to the Parliament and to the councils of newly established Wellbeing Services Counties. Is this a better way to build political trust? Both countries have political challenges, but perhaps Finnish discussion is not so polarised as current situation in the UK. Understanding the contents of the current politics is not either easy for a common person in both countries. 

Kello - The Bell

Pink Floyd: The Division Bell. Cover art.

Suomen kielessä kello voi viitata kirkonkelloon tai rannekelloon - englannissa bell ja watch ovat eri asioita. Meillä Hemingwayn romaani For Whom the Bell Tolls on kääntynyt monikkoon, Kenelle kellot soivat. Donnen nimiruno on komea julistus ainakin eurooppalaisuuden ykseydestä, ettei mikään tai kukaan ole irrallinen saari.

https://web.cs.dal.ca/~johnston/poetry/island.html

En oikein ymmärrä, miksi suomentaja halusi käyttää monikkoa. Kellon soiminen sinänsä on hälyttävä, useampi kello alkaa hajoittaa viestiä. Sillä kellon soittaminen on merkinanto: hetki on lyönyt.

Kyllähän kelloja esiintyy monikossa lastenloruissa, niistä tunnetuin löytyy täältä:

https://en.wikipedia.org/wiki/Oranges_and_Lemons

Kirkoissa toimii kellonsoittajia siellä missä toimintoa ei ole automatisoitu: Englannissa he ovat järjestäytyneet lähes kiltalaitokseksi:

https://en.wikipedia.org/wiki/Central_Council_of_Church_Bell_Ringers

Keskiajalla kelloja soittamalla välitettiin eri viestejä, paitsi kirkonmenoista, myös erilaista uutisista: niitä kuunneltiin herkällä korvalla, jopa pelolla. Huizingan Keskiajan syksy-tutkielmassa erilaisia soittoja ja niiden tunnesisältöjä on kuvattu värikkäästi.

Englannissa kellon soittaminen pubissa kertoo, että on aika tilata viimeiset juomat, ennen kuin tarjoilu kokonaan päättyy seuraavalla kellonlyömällä. Koulun kello soi tunnin alkamisen ja loppumisen merkiksi. Virolainen Arvo Pärt teki Benjamin Brittenin muistoksi sävellyksen Cantus in Memoriam Benjamin Britten. Yksinkertaisen, jousiorkesterille ja kellolle sävelletty teos pysäyttää. Ihmisen matka on katkennut - Pärt ei koskaan tavannut Britteniä ja oli alkanut arvostaa hänen musiikkiaan juuri ennen kuolinviestiä. Kuolema vähensi peruuttamattomasti ihmiskuntaa, kuten Donnen runossa.

https://en.wikipedia.org/wiki/Cantus_in_Memoriam_Benjamin_Britten

Kellomonologin päätteeksi mieleen tulee myös omituinen, musiikin läpi leikkaava yksinäinen kello Pink Floydin viimeisellä levyllä, sen viimeisessä kappaleessa High hopes. Efekti on mielenkiintoinen ja outo ja se päättää sinänsä pitkähkön ja jankkaavankin kappaleen jotenkin muistettavasti. Kello päätyi oikein albumin nimeenkin: The Division Bell - tämä viittaa Britannian Parlamentin äänestyksistä ilmoittavaan merkinantokelloon. Nimen keksiminen on oli hankalaa ja muutenkin levyssä vaivaa tietynlainen yliyrittäminen. Monty Pythonin ikimuistettava tunnuskappale on Sousan ”The Liberty Bell”.

Pink Floydin levyn kansikuva on kuitenkin komea: modernin veistoksen välistä näkyy Fenin suomaisema ja sen kuningatar - Elyn katedraali. Se sijaitsee paikalla, joka on ollut joskus korkeamman veden aikana saari - Isle of Ely, eels - ankeriaitten saari. Olen aina pitänyt tuosta kirkon ikivanhasta profiilista. Kellotorni on normannilainen. Tornin suurimmat kellot ovat kirkon historiassa olleet epäonnisia, ne on pitänyt usein valaa uudelleen. Torni on arvioitu pari vuosisataa sitten niin hauraaksi, että suurimmat kellot on poistettu. Tornissa on kuitenkin kellotaulu - aikaa voi seurata ilman kellonlyöntejäkin.

***

In Finnish language ”kello” can refer to ”a watch” and to ”a bell” alike. Bells have a quite a remarkable part of the English culture - it is easy to find many references to them from nursery rhymes to pop music, from pubs to the Parliament, not to forget churches and Cathedrals.

Minä oppijana - Some language lessons

 -Can I play the piano?

Kahvilanpitäjä katsoi minuun kummastuneena ja viittasi olkapäitään kohauttaen soittimeen salin perällä. Kiitin ja kävelin soittimen luo ja soitin Bachin ensimmäisen Ranskalaisen sarjan alun. Seuralaiselleni miekkonen totesi, ”He really can play it.”

Olin ensimmäisellä Englannin-matkallani ja tietenkin minun olisi pitänyt kysyä Could I….please?  Lukiolaisina olimme tulleet kielikurssien luvattuun kaupunkiin Weymouthiin Kanaalin yli. Kaupungissa oli teinien hyörinä melkoinen ja natiivit olivat harvassa. Suuntasimme jo seuraavana aamuna kohti Lontoota.

En ole koskaan ollut kovin varma millään kielellä. Ensimmäisellä luokalla osasin lukea jo hyvin, mutta sanelukirjoitus oli minulle painajaista, en meinannut pysyä perässä. Kolmannella luokalla tuli ensimmäinen vieras kieli, jostain syystä, varmaan myönteisten evakkokokemusten pohjalta, vanhempani halusivat minun valitsevan ruotsin. Opiskelu oli mukavaa, mutta minä jouduin sen luokan jälkeen vaihtamaan koulua. Siellä oli tarjolla ainoastaan englantia, joten jouduin ottamaan muut kiinni englannissa. Opettaja antoi minulle joitakin ylimääräisiä tunteja. En tuntenut englantia kovin varmaksi kielekseni, olin a late starter, myöhäinen aloittaja - se on jäänyt jonkinlaiseksi asenteeksi jonnekin syvälle. En oikein koskaan saanut rauhassa kulkeutua kieleen sisään, vaan lähdin sinne takamatkalta. 

Tämä asenne kulkeutui jotenkin myös ruotsin uudelleen opiskeluun 7. luokalla ja myös ranskan kieleen 8. luokalta lähtien. Kun lukiolaisena kävin Ranskassa, asenteeni parani, innostuin konkretiasta ja kulttuurista. Englannin kirjoitin m arvosanalla, samoin ranskan, mutta ruotsista sain laudaturin. Yliopistossa luin paljon ranskaa, kävin laajan kurssin ruotsia, mutta oikeastaan vain minimimäärän englantia. Siinä vaiheessa luin niin paljon englanniksi, etten enää nähnyt kursseja kovin tarpeellisiksi. Puhun ja ymmärrän kieltä kohtuullisen hyvin, mutta olen jostain syystä herkkä samassa tilassa puhutuille oudoille intonaatioille ja ne pitkään saattoivat huonontaa oman puheeni laatua. Kokemuksen myötä olen oppinut siitä pois, pyrin puhumaan selvästi ja hitaahkosti, haluan säilyttää puheessani huumorin ja keveyden. En myöskään käytä raskasta ja vaikeaa sanastoa, vaan pyrin huomioimaan kaikkien kuulijoiden tason.

Kummitätini oli englanninkielen opettaja - kun pääsin ripille, hän osti minulle kuningas Jaakon Raamatun eli King James Holy Biblen ja ranskankielisen La Sainte Biblen. Ostin opiskelijana nahkaselkäisen siteen The Complete Shakespeare. Nuo kaikki ovat olleet minulla varsin vähäisellä lukemisella. Se on vahinko, joka on tietenkin korjattavissa. Kaksi kirjaa ovat myös kielenoppimisen ja kulttuurin kulmakiviä, eikä niitä voi oikeastaan mitenkään väistää kulttuurin kentillä liikkuessa. Olen käyttänyt noita kirjoja vain satunnaisiin tekstipoimintoihin. Jostain syystä näytelmien lukeminen yhteen pötköön on ollut verrattoman raskasta. Tällä ei ole mitään tekemistä itse muodon vieroksumisen kanssa, olen itsekin ohjannut koulunäytelmiä ja käsikirjoittanut niitä. Shakespeare-suhdettani on leimannut tämän ristiriidan tiedostaminen ja vaistomaisesti oletan muidenkin suhteen Avonin Joutseneen olevan varsin pintapuolinen. Oletus pitää useimmiten paikkansa ja niissä tapauksissa, joissa olen oletuksessani erehtynyt, olen oppinut paljon kielen verrattoman mestarin tuotannosta - usein syvälliseltä asiantuntijalta. 

Olen päätynyt loppujen lopuksi oppijana siihen, että tehokursseja parempi on kehittää päivittäistä traditiota harrastaa kieltä: puhua tai kirjoittaa. Kansainvälisiin asioihin hakeutuminen hoitaa puhumisen tarpeet automaattisesti, kieltä voi passiivisemmin kuunnella monesta paikasta, pitää muistilistoja oudoista vastaan tulleista sanoista. Aktiiviseen kirjoittamiseen on some ja sen päivittäiset ryhmät ollut hyvä väline. Vielä vuosienkin jälkeen huomaan tutussa ryhmässä viestin lähettämisen jälkeen tehneeni tyhmän kielioppivirheen. Ne aina harmittavat - varsinkin silloin, kun natiivi englannin opettaja-ystäväni on asiasta jo hienovaraisen ironiseen tyyliinsä jo aiemmin huomauttanut. Ajatuksien välittämisen epäonnistumiset eivät jostain syystä siinä määrin vaivaa, vaikka niitä tapahtuukin taajaan. Ehkä näissä väistämättömissä tappiossa lohduttaa Uuno Turhapuron asenne: ”On se kumma, miten huonosti paikalliset ymmärtävät omaa kieltään.” 

Uunon asenteessa on viisautta: on tärkeää nähdä myös omahyväisten tapojensa vankien - englantilaisten - kulissien taakse, suhtautua mediaan ja instituutioihin terveen epäilyn kanssa. Esimerkki tältä aamulta: legendaarinen The Times valisti lukijoitaan, että viehättävä Tarot-korttien lukija ei onnistunut ennustamaan La Palmaa uhkaavaa tulivuorenpurkausta. Brittiläisen ei sovi liikaa huolehtia ulkobrittien omaisuusarvoista, mutta vaihtoehtoisen tieteen edustajaa sopii aina kauhistella. Näkökulma ei ole arvovaltaiselle lehdelle kunniaksi, mutta se on kuitenkin lujasti kiinni keltaisen lehdistön viihdyttävissä aiheissa.

***

My learning process with the English language has been almost lifelong. I was a late starter and my humble path has been lined with grammar errors and misunderstandings - more or less severe. You cannot master English - the language and the culture - the best way to learn it is to use it on a daily base - and I thank very much my friends in different social media groups to keep me brushing up my skills and broaden my vocabulary.

Mitta mitasta - Measure for Measure

Kun Boris Johnson nyt ilmoitti, että palataan vanhoihin paino-, pituus- ja tilavuusmittoihin, tunne oli epäuskoinen. Kyllähän minun saarellani, minun ajatusteni Englannissa, on ollut kummalliset mittaus- ja punnitustavat aina käytössä. Romaaneja lueskellessa olen joutunut muuttamaan henkilöiden pituutta jaloista ja tuumista, saadakseni selville ovatko he paljonkin yli vähäisen varteni. Punta eli naula on tuttu Venetsian kauppiaan tunteville - lihaa ja hedelmiä olen varmaan ostanut tällä mitalla, sehän on noin kolmannes kilogrammaa. Unsseissa (Ounce) näkee merkintöjä jauhopaketeissa, yksikkö on alle 30 grammaa, joka on jo jonkinlainen annos jauhoja.

Waitrosen sivujen ja tutun juustokaupan sivujen tarkastelu kuitenkin osoitti, että vanhoista mitoista on pitkälti luovuttu. Olin varma, että juuston hinnat ovat myös ilmoitettu naulaa kohti, ne olivat kuitenkin tiukasti napoleonilaisen grammajärjestelmän piirissä. Mutta riemastuin, kun maitoa sai omituisessa 1,136 litran tonkassa - sehän on paljon kätevämmin kaksi pinttiä! Tämä on varmasti suurimmalle osalle suomalaisia myös kaikkein tutuin britti-mittayksikkö.

Autoilija on tähänkin saakka joutunut kohtaamaan mailit: numeroina lyhyt välimatka on kreivikunnissa tuntunut ajassa pitkältä ja olen hikoillut kaarteissa, vaikka mittari on näyttänyt vain 60 yksikköä tiimaa kohti. Loppujen lopulta mitat ja painot ovat vain sopimuksia ja niiden tarkoitus on antaa suhteellinen kuva vähästä tai paljosta. Kun olen ostanut piirakan, en ole juuri vaivannut päätäni sen painolla tai tilavuudella, vaan kappalemäärällä, johon ei nyt siis ole tarkoitus puuttua. Syöty piiras tietysti voi painaa mahanpohjalla grammoja tai vaikkapa naulan verran - tuhtia tavaraa ne ovat.

Boriksen painotus on kuitenkin varsin päättäväinen askel menneeseen, eksoottiseen ja museaaliseen. Siinä on jotain samaa kuin kotikaupunkini Espoon tapiolalaisuudessa. Ulkoa tulleen on vaikea saada kiinni, mikä puutarhakaupungissa ja sen usein ulkomuseaalisessa tilassa, jota kuitenkin muutos on perusteellisesti myllännyt, on niin ylivertaisen hienoa ja nostalgista. Boriksen strategia voi silti olla oikea, korostaa perusbrittien eksentrisyyttä, epäkäytännöllisyyttä ja perinteellisyyttä - ja kääntää selkää mannermaiselle yhtenäisjärjestelmälle. Kun vihreä ajattelu saarella etenee, on kiinnostavaa seurata esimerkiksi hiilijalanjäljen manifestoitumista vaikkapa unsseina eekkeriä kohti. On myös tärkeä seurata, onko kellojen taaksepäin kääntämisen projekti myös sellainen, että sillä on nuorison tuki - hehän ovat ilmeisesti pääosin kasvaneet universaalien suureiden parissa.

***

Boris Johnson has introduced some ideas to take back some old measurement units. It is surprising that continental way has taken such a good grip of the UK, there are some opportunities with this project of remembrance of things past. For exemple, Waitrose has much updating in their pages - but for example milk is very conveniently sold at 2 pints bottles. The message is very clear, a point about the tradition and the history, but I am afraid young people might get confused in some details.