Kello - The Bell

Pink Floyd: The Division Bell. Cover art.

Suomen kielessä kello voi viitata kirkonkelloon tai rannekelloon - englannissa bell ja watch ovat eri asioita. Meillä Hemingwayn romaani For Whom the Bell Tolls on kääntynyt monikkoon, Kenelle kellot soivat. Donnen nimiruno on komea julistus ainakin eurooppalaisuuden ykseydestä, ettei mikään tai kukaan ole irrallinen saari.

https://web.cs.dal.ca/~johnston/poetry/island.html

En oikein ymmärrä, miksi suomentaja halusi käyttää monikkoa. Kellon soiminen sinänsä on hälyttävä, useampi kello alkaa hajoittaa viestiä. Sillä kellon soittaminen on merkinanto: hetki on lyönyt.

Kyllähän kelloja esiintyy monikossa lastenloruissa, niistä tunnetuin löytyy täältä:

https://en.wikipedia.org/wiki/Oranges_and_Lemons

Kirkoissa toimii kellonsoittajia siellä missä toimintoa ei ole automatisoitu: Englannissa he ovat järjestäytyneet lähes kiltalaitokseksi:

https://en.wikipedia.org/wiki/Central_Council_of_Church_Bell_Ringers

Keskiajalla kelloja soittamalla välitettiin eri viestejä, paitsi kirkonmenoista, myös erilaista uutisista: niitä kuunneltiin herkällä korvalla, jopa pelolla. Huizingan Keskiajan syksy-tutkielmassa erilaisia soittoja ja niiden tunnesisältöjä on kuvattu värikkäästi.

Englannissa kellon soittaminen pubissa kertoo, että on aika tilata viimeiset juomat, ennen kuin tarjoilu kokonaan päättyy seuraavalla kellonlyömällä. Koulun kello soi tunnin alkamisen ja loppumisen merkiksi. Virolainen Arvo Pärt teki Benjamin Brittenin muistoksi sävellyksen Cantus in Memoriam Benjamin Britten. Yksinkertaisen, jousiorkesterille ja kellolle sävelletty teos pysäyttää. Ihmisen matka on katkennut - Pärt ei koskaan tavannut Britteniä ja oli alkanut arvostaa hänen musiikkiaan juuri ennen kuolinviestiä. Kuolema vähensi peruuttamattomasti ihmiskuntaa, kuten Donnen runossa.

https://en.wikipedia.org/wiki/Cantus_in_Memoriam_Benjamin_Britten

Kellomonologin päätteeksi mieleen tulee myös omituinen, musiikin läpi leikkaava yksinäinen kello Pink Floydin viimeisellä levyllä, sen viimeisessä kappaleessa High hopes. Efekti on mielenkiintoinen ja outo ja se päättää sinänsä pitkähkön ja jankkaavankin kappaleen jotenkin muistettavasti. Kello päätyi oikein albumin nimeenkin: The Division Bell - tämä viittaa Britannian Parlamentin äänestyksistä ilmoittavaan merkinantokelloon. Nimen keksiminen on oli hankalaa ja muutenkin levyssä vaivaa tietynlainen yliyrittäminen. Monty Pythonin ikimuistettava tunnuskappale on Sousan ”The Liberty Bell”.

Pink Floydin levyn kansikuva on kuitenkin komea: modernin veistoksen välistä näkyy Fenin suomaisema ja sen kuningatar - Elyn katedraali. Se sijaitsee paikalla, joka on ollut joskus korkeamman veden aikana saari - Isle of Ely, eels - ankeriaitten saari. Olen aina pitänyt tuosta kirkon ikivanhasta profiilista. Kellotorni on normannilainen. Tornin suurimmat kellot ovat kirkon historiassa olleet epäonnisia, ne on pitänyt usein valaa uudelleen. Torni on arvioitu pari vuosisataa sitten niin hauraaksi, että suurimmat kellot on poistettu. Tornissa on kuitenkin kellotaulu - aikaa voi seurata ilman kellonlyöntejäkin.

***

In Finnish language ”kello” can refer to ”a watch” and to ”a bell” alike. Bells have a quite a remarkable part of the English culture - it is easy to find many references to them from nursery rhymes to pop music, from pubs to the Parliament, not to forget churches and Cathedrals.

Minä oppijana - Some language lessons

 -Can I play the piano?

Kahvilanpitäjä katsoi minuun kummastuneena ja viittasi olkapäitään kohauttaen soittimeen salin perällä. Kiitin ja kävelin soittimen luo ja soitin Bachin ensimmäisen Ranskalaisen sarjan alun. Seuralaiselleni miekkonen totesi, ”He really can play it.”

Olin ensimmäisellä Englannin-matkallani ja tietenkin minun olisi pitänyt kysyä Could I….please?  Lukiolaisina olimme tulleet kielikurssien luvattuun kaupunkiin Weymouthiin Kanaalin yli. Kaupungissa oli teinien hyörinä melkoinen ja natiivit olivat harvassa. Suuntasimme jo seuraavana aamuna kohti Lontoota.

En ole koskaan ollut kovin varma millään kielellä. Ensimmäisellä luokalla osasin lukea jo hyvin, mutta sanelukirjoitus oli minulle painajaista, en meinannut pysyä perässä. Kolmannella luokalla tuli ensimmäinen vieras kieli, jostain syystä, varmaan myönteisten evakkokokemusten pohjalta, vanhempani halusivat minun valitsevan ruotsin. Opiskelu oli mukavaa, mutta minä jouduin sen luokan jälkeen vaihtamaan koulua. Siellä oli tarjolla ainoastaan englantia, joten jouduin ottamaan muut kiinni englannissa. Opettaja antoi minulle joitakin ylimääräisiä tunteja. En tuntenut englantia kovin varmaksi kielekseni, olin a late starter, myöhäinen aloittaja - se on jäänyt jonkinlaiseksi asenteeksi jonnekin syvälle. En oikein koskaan saanut rauhassa kulkeutua kieleen sisään, vaan lähdin sinne takamatkalta. 

Tämä asenne kulkeutui jotenkin myös ruotsin uudelleen opiskeluun 7. luokalla ja myös ranskan kieleen 8. luokalta lähtien. Kun lukiolaisena kävin Ranskassa, asenteeni parani, innostuin konkretiasta ja kulttuurista. Englannin kirjoitin m arvosanalla, samoin ranskan, mutta ruotsista sain laudaturin. Yliopistossa luin paljon ranskaa, kävin laajan kurssin ruotsia, mutta oikeastaan vain minimimäärän englantia. Siinä vaiheessa luin niin paljon englanniksi, etten enää nähnyt kursseja kovin tarpeellisiksi. Puhun ja ymmärrän kieltä kohtuullisen hyvin, mutta olen jostain syystä herkkä samassa tilassa puhutuille oudoille intonaatioille ja ne pitkään saattoivat huonontaa oman puheeni laatua. Kokemuksen myötä olen oppinut siitä pois, pyrin puhumaan selvästi ja hitaahkosti, haluan säilyttää puheessani huumorin ja keveyden. En myöskään käytä raskasta ja vaikeaa sanastoa, vaan pyrin huomioimaan kaikkien kuulijoiden tason.

Kummitätini oli englanninkielen opettaja - kun pääsin ripille, hän osti minulle kuningas Jaakon Raamatun eli King James Holy Biblen ja ranskankielisen La Sainte Biblen. Ostin opiskelijana nahkaselkäisen siteen The Complete Shakespeare. Nuo kaikki ovat olleet minulla varsin vähäisellä lukemisella. Se on vahinko, joka on tietenkin korjattavissa. Kaksi kirjaa ovat myös kielenoppimisen ja kulttuurin kulmakiviä, eikä niitä voi oikeastaan mitenkään väistää kulttuurin kentillä liikkuessa. Olen käyttänyt noita kirjoja vain satunnaisiin tekstipoimintoihin. Jostain syystä näytelmien lukeminen yhteen pötköön on ollut verrattoman raskasta. Tällä ei ole mitään tekemistä itse muodon vieroksumisen kanssa, olen itsekin ohjannut koulunäytelmiä ja käsikirjoittanut niitä. Shakespeare-suhdettani on leimannut tämän ristiriidan tiedostaminen ja vaistomaisesti oletan muidenkin suhteen Avonin Joutseneen olevan varsin pintapuolinen. Oletus pitää useimmiten paikkansa ja niissä tapauksissa, joissa olen oletuksessani erehtynyt, olen oppinut paljon kielen verrattoman mestarin tuotannosta - usein syvälliseltä asiantuntijalta. 

Olen päätynyt loppujen lopuksi oppijana siihen, että tehokursseja parempi on kehittää päivittäistä traditiota harrastaa kieltä: puhua tai kirjoittaa. Kansainvälisiin asioihin hakeutuminen hoitaa puhumisen tarpeet automaattisesti, kieltä voi passiivisemmin kuunnella monesta paikasta, pitää muistilistoja oudoista vastaan tulleista sanoista. Aktiiviseen kirjoittamiseen on some ja sen päivittäiset ryhmät ollut hyvä väline. Vielä vuosienkin jälkeen huomaan tutussa ryhmässä viestin lähettämisen jälkeen tehneeni tyhmän kielioppivirheen. Ne aina harmittavat - varsinkin silloin, kun natiivi englannin opettaja-ystäväni on asiasta jo hienovaraisen ironiseen tyyliinsä jo aiemmin huomauttanut. Ajatuksien välittämisen epäonnistumiset eivät jostain syystä siinä määrin vaivaa, vaikka niitä tapahtuukin taajaan. Ehkä näissä väistämättömissä tappiossa lohduttaa Uuno Turhapuron asenne: ”On se kumma, miten huonosti paikalliset ymmärtävät omaa kieltään.” 

Uunon asenteessa on viisautta: on tärkeää nähdä myös omahyväisten tapojensa vankien - englantilaisten - kulissien taakse, suhtautua mediaan ja instituutioihin terveen epäilyn kanssa. Esimerkki tältä aamulta: legendaarinen The Times valisti lukijoitaan, että viehättävä Tarot-korttien lukija ei onnistunut ennustamaan La Palmaa uhkaavaa tulivuorenpurkausta. Brittiläisen ei sovi liikaa huolehtia ulkobrittien omaisuusarvoista, mutta vaihtoehtoisen tieteen edustajaa sopii aina kauhistella. Näkökulma ei ole arvovaltaiselle lehdelle kunniaksi, mutta se on kuitenkin lujasti kiinni keltaisen lehdistön viihdyttävissä aiheissa.

***

My learning process with the English language has been almost lifelong. I was a late starter and my humble path has been lined with grammar errors and misunderstandings - more or less severe. You cannot master English - the language and the culture - the best way to learn it is to use it on a daily base - and I thank very much my friends in different social media groups to keep me brushing up my skills and broaden my vocabulary.

Mitta mitasta - Measure for Measure

Kun Boris Johnson nyt ilmoitti, että palataan vanhoihin paino-, pituus- ja tilavuusmittoihin, tunne oli epäuskoinen. Kyllähän minun saarellani, minun ajatusteni Englannissa, on ollut kummalliset mittaus- ja punnitustavat aina käytössä. Romaaneja lueskellessa olen joutunut muuttamaan henkilöiden pituutta jaloista ja tuumista, saadakseni selville ovatko he paljonkin yli vähäisen varteni. Punta eli naula on tuttu Venetsian kauppiaan tunteville - lihaa ja hedelmiä olen varmaan ostanut tällä mitalla, sehän on noin kolmannes kilogrammaa. Unsseissa (Ounce) näkee merkintöjä jauhopaketeissa, yksikkö on alle 30 grammaa, joka on jo jonkinlainen annos jauhoja.

Waitrosen sivujen ja tutun juustokaupan sivujen tarkastelu kuitenkin osoitti, että vanhoista mitoista on pitkälti luovuttu. Olin varma, että juuston hinnat ovat myös ilmoitettu naulaa kohti, ne olivat kuitenkin tiukasti napoleonilaisen grammajärjestelmän piirissä. Mutta riemastuin, kun maitoa sai omituisessa 1,136 litran tonkassa - sehän on paljon kätevämmin kaksi pinttiä! Tämä on varmasti suurimmalle osalle suomalaisia myös kaikkein tutuin britti-mittayksikkö.

Autoilija on tähänkin saakka joutunut kohtaamaan mailit: numeroina lyhyt välimatka on kreivikunnissa tuntunut ajassa pitkältä ja olen hikoillut kaarteissa, vaikka mittari on näyttänyt vain 60 yksikköä tiimaa kohti. Loppujen lopulta mitat ja painot ovat vain sopimuksia ja niiden tarkoitus on antaa suhteellinen kuva vähästä tai paljosta. Kun olen ostanut piirakan, en ole juuri vaivannut päätäni sen painolla tai tilavuudella, vaan kappalemäärällä, johon ei nyt siis ole tarkoitus puuttua. Syöty piiras tietysti voi painaa mahanpohjalla grammoja tai vaikkapa naulan verran - tuhtia tavaraa ne ovat.

Boriksen painotus on kuitenkin varsin päättäväinen askel menneeseen, eksoottiseen ja museaaliseen. Siinä on jotain samaa kuin kotikaupunkini Espoon tapiolalaisuudessa. Ulkoa tulleen on vaikea saada kiinni, mikä puutarhakaupungissa ja sen usein ulkomuseaalisessa tilassa, jota kuitenkin muutos on perusteellisesti myllännyt, on niin ylivertaisen hienoa ja nostalgista. Boriksen strategia voi silti olla oikea, korostaa perusbrittien eksentrisyyttä, epäkäytännöllisyyttä ja perinteellisyyttä - ja kääntää selkää mannermaiselle yhtenäisjärjestelmälle. Kun vihreä ajattelu saarella etenee, on kiinnostavaa seurata esimerkiksi hiilijalanjäljen manifestoitumista vaikkapa unsseina eekkeriä kohti. On myös tärkeä seurata, onko kellojen taaksepäin kääntämisen projekti myös sellainen, että sillä on nuorison tuki - hehän ovat ilmeisesti pääosin kasvaneet universaalien suureiden parissa.

***

Boris Johnson has introduced some ideas to take back some old measurement units. It is surprising that continental way has taken such a good grip of the UK, there are some opportunities with this project of remembrance of things past. For exemple, Waitrose has much updating in their pages - but for example milk is very conveniently sold at 2 pints bottles. The message is very clear, a point about the tradition and the history, but I am afraid young people might get confused in some details.

Michael Lambert - A Fanfare for the Common Man

Blogin pito on viime aikoina muuttunut entistä enemmän kaukorakkaudeksi.  Saarivaltakunta on etääntynyt mantereesta ja peittynyt sumujen alle. Rakkaalle maalle ei tunnu kuuluvan hyvää, olen jopa miettinyt, onko suhteeni kestävällä pohjalla. 

Viime aikoina uskoani Britanniaan on palauttanut kuitenkin Michael Lambert. Hän on perusbritti, joka on ottanut asiakseen järjen puhumisen, vaikka se olisi kuin tuuleen kuiskaamista. Hän tekee sen alistuneesti, hienovireisen suorasti, välttää kiihkoa, mutta on silti tuohtumuksen kyllästämä. Vallanpitäjät ovat hänen yhden miehen sotansa kohteena.

Lambert ei käytä mestaritoimittajien värikästä ja itsekeskeistä repertuaaria, hän luottaa yksinkertaiseen, samoja esimerkkejä postauksesta toiseen käyttävään ilmaisuunsa. Hän ei asetu vallanpitäjien ylä- tai alapuolelle, vaan heidän tasolleen. Heistä tuleekin äkkiä ihmisiä, jotka voivat erehtyä - Lambert uskoo, että he ovat erehtyneet pahemman kerran.

Uusimmassa postauksessa käsitellään Brexitin aiheuttamaa rekkakuskipulaa ja Lontoon metron kuljettajien vahvaa neuvotteluasemaa. Jos kuljettajat menevät lakkoon - ne mitä on jäljellä - yhteiskunta on nopeasti polvillaan. Tilanne on kärjistymässä, sanoo Lambert. Hän lienee oikeassa. 

Luokittelin Lambertin ensin tietysti katkeroituneeksi hörhöksi, mutta olen muuttanut asennettani - hänessä on lyyristä pahanilmanlintua iso osa, hänen sordinoituja jeremiadejaan on jollain salaisella tavalla erittäin miellyttävä kuunnella. Niissä kuuluu peribrittiläinen yksilöllinen ääni, joka on ollut ikävästi harvinaistumassa. Suosittelen. Alla linkki uusimpaan.

https://youtu.be/fNuuYrjoe9s

***

Above is a link to the latest criticism from Mr Michael Lambert, a Common Man with a lot of Common Sense. When I first listened to him, I mistook him as a bitter old man, but I have started to think him more as a male version of Cassandra, prone to subdued and eloquent tones - which make his repetitive and everyday level message more easy listening - he can be seen as a pessimistic, but I think in his heart he try to be a true optimistic, hoping England will one day reign supreme and the fogs of today will be cast away.

Puutarhan alla - Under the garden

Lähes 40 vuotta vierähti ja nyt luin Graham Greenen Nollapisteen uudelleen. Neljän novellin tai novellan kokonaisuus on alkuperäiseltä nimeltään A sense of reality - todellisuuden tuntu, mutta suomennoksenkin otsikko on hyvä, tarinat liikkuvat todellakin kummallisesti jonkinlaisella Ground Zerolla.

Tämä oli niitä kirjoja, joista tuli olo, että voiko kirjallisuus olla tällaista. Kaikki oli hyvin selkeää, kirkasta ja samalla täysin mielikuvituksellista ja salaperäistä. Pidin teoksesta valtavasti ja olen muistellut sitä usein. On aina riski palata tämmöiseen kokemukseen. Mutta kun riski havaitaan, se otetaan - luin tämän uudelleen ja jouduin toteamaan, että tässä on ilmeisesti mestariteos, koska se iski edelleen vanhoilla jekuillaan makeasti.

Puutarhan alla on kertomus miehestä, joka sairastuu vakavasti ja palaa lapsuutensa maisemiin. Hän on kulkenut maailman halki ja kohtaa nyt veljensä, äitinsä vaikutuksen, mittakaavaltaan kutistuneet paikat. Veli on joutunut palastelemaan tiluksia kunnan vuokra-asunnoiksi ja äidin Fabian Society - Labour-puolueen taustatekijä - yhteydet nousevat esiin alleviivaten puitteiden tunkkaisuutta. Velikään ei ole saanut paljoa aikaiseksi. 

Tarinan aihe on vanha Aarresaari-henkinen seikkailutarina, jonka nimihenkilö on poikasena kirjoittanut koulunsa lehteen. Nyt tuo juttu näyttäytyy valheellisena ja vanhentunut mies kirjoittaa äitinsä huoneessa yöpyessään jutun uudelleen. Se, mitä hän poikasena koki puutarhan alla on muovannut häntä, opettanut ja ohjannut, hän on etsinyt onneansa ympäri maailman, mutta hän ei ole tietoa jakanut. Hän ei ole itsekään varma, mitä oikein tapahtui. Hän palaa seuraavana aamuna vuosikymmenien takaiselle tapahtumapaikalle - järven keskellä oleva saari osoittautuu matalaksi lammikoksi, jossa on pieni saarentapainen - hän pääsee sinne helposti hyppäämällä. Puutarhan alle johtava kolo löytyy ja esinetodisteita, että joskus tapahtunut olisi sittenkin ollut totta. Tarinan päättyessä jää vain kasvava uteliaisuus, ovatko elämään niin suuresti vaikuttaneet hahmot olleet oikeasti olemassa. 

Greene on erittäin juonikas kirjailija. Taloudellinen tyyli kertoo kurinalaisuudesta - hän kirjoitti aamupäivällä vakiomäärän liuskoja, oli kunto mikä hyvänsä. Aiheissa näkee hyvin hänen vakavan ilkikurisuutensa, voidaan mennä syvälle maan alle aarteiden perässä ja käsiin ei oikeastaan jääkään mitään. Nollapisteen seuraava novelli on samalla tavalla herkullinen - kertoja kohtaa jouluyön messussa Colmarin-matkallaan katolisen kirjailijan, jota on ihaillut. He viettävät yön kirjailijan kotona keskustellen oivallisen viinin ja kehnon konjakin parissa. Puitteet ovat hienosti kuvatut - tunnen itsekin Colmaria hyvin - mutta mikään ei ole isännän luona niin kuin vieras olettaa. Yhden tulkinnan mukaan kertomuksen juju on, että Greene on laittanut itsensä vierailemaan kirjailijan luona, joka on hyvin hänen itsensä kaltainen. Tarina loppuu siinäkin kuin uni toden ja mielikuvituksen rajoille.

Nollapisteen saa suomalaisista divareista helposti, vahva suositus. Kevyttä luettavaa, mutta painavaa tekstiä.

***

After almost 40 years, I re-read Under the garden, from A sense of reality by Graham Greene. A clear, fascinating and vague story of a man returning to the scenes of his boyhood and some mysterious things that happened to him. I loved to revisit this great story! I liked it then, and I like it now!

http://thresholds.chi.ac.uk/graham-greenes-alice-in-wonderland/