Lämpimät terveiset Ulko-Hebrideiltä - Harris Tweed

Asterix Britanniassa-albumissa on ikimuistoinen kohtaus, jossa gallialaiset ihmettelevät britin karkeasta kankaasta tehtyjä housuja. 

”Me sanomme sitä tweediksi.” 

”Onko se kallista?” 

”Räätälini on varakas.”

Omistan muutaman tweedtakin, yhdet housut, joita olen käyttänyt harvemmin, pari lakkiakin, kravatin. Tweed pitää tuulta ja lämpöä, mutta ei erityisemmin laskeudu. Peruskankaasta on tehty myös kevytversio, joka yrittää tehdä kankaasta urbaanimman. Mutta jotenkin siinä soditaan kankaan periaatteita vastaan. Se on perinteinen kangas, jota tehdään käsityönä, ylpeänä, syrjäseudulla, Knallin ja sateenvarjon virkamiesten painajaiskomennuspaikalla, Ulko-Hebrideillä. 

Kangas on tehty äärimmäisiin oloihin, tuulta ja merta vastaan ja sen väritys on - kuten Juha Tanttu aivan oikein toteaa - oman maiseman väriä. Kanervaa, turvetta, ruohoja, horisonttia, sumua. Tweedtakissa sulautuu helposti osaksi luontoa. Itse vedän takin päälleni kuin haarniskaksi, muutun konservatiivisemmaksi, ajatteluni perinteellistyy. Kuten Tanttu, puen tweedtakin mielelläni matkalle mukaan. Siihen pukeutuneena ei ole missään tilanteessa liian muodollinen, mutta kuitenkin säilyttää tietyn asiallisuuden, jos olosuhteiden luonne sitä yllättäen vaatii.

Kankaan valmistaminen on kulkenut vaiheesta toiseen - välillä kangas on ollut huippumuotia, välillä ei. Vivienne Westwood on pyrkinyt vähentämään kankaan maskuliinisuutta. Toivottavaa on, että hieno kangas säilyttää korkean laatunsa ja hillityn kirjonsa. On ilahduttavaa, että netistä löytyy useita Harris Tweed-tuotteiden tarjoajia.

Oman kokemukseni pohjalta voin vastata Obelixin kysymykseen.

”Ei, tweed ei ole kallista. Se tekee, minkä lupaa ja kestää, jopa elämän ajan.”

***

There is no need to say much about the iconic wowen wollen cloth, Harris Tweed - its colors are from rural scenes and its durability and warmness is legendary. Obelix asked if it is very expensive. No, it is not. It is handmade and designed to wear lifetime of use.

Lontoota kiertämässä 2: Ticket to ride

Joulupukki toi meille kuvan pelin. Jos tunnet Eurooppa-version, Lontoo-seikkailu on pienempi ja sähäkämpi: pelilauta ruuhkautuu busseista kuten ennen vanhaan. Muutenkin paketti virittelee nostalgiaa: kannessa on selvää smogia, savusumua. Menolippuja heiluttamassa ovat prinsessa Anne-tyyppi, Lennon-hippi, hyväntuulinen Cityman versio John Cleesestä, kainalossaan vaihteeksi hymyyn sulanut Jeannie Shrimpton. Pelikortit kulkuvälineineen tavoittelevat 1960-luvun lopun svengiä: värit ovat pastelleja ja laput nättejä kuin muropaketista vedettyjä, ajoneuvot vitsikkäitä.

Peliä pelataan jakamalla jokaiselle pari reittikorttia, jonka jälkeen keräillään oikeanvärisiä ajoneuvoja ja jokereita, joilla liikenneväyliä saadaan tehdyksi. Hauskinta on kun pääsee telkeämään muiden suunnitelmia. 

Pelilauta ruuhkautuu juuri siellä minne turistitkit pakkautuvat: Lontoon, ei Pariisin, keskus on juurikin Piccadillyn Eros-patsas. Kun mennään laitamille, sieltä löytyy väljyyttä: Monica Alin ja Erkki Toivasen kuvaama kansojen sulatusuuni, Brick Lane. Elephant & Castle tuo mieleen muiston, kun hain sieltä oppositiossa ärvöttäneen Labourin toimistosta heidän varjo-liikennepoliittisen julistuksensa. Se varmaan toteutui Blairin aikana. Liikennepolitiikkahan on aina väärää, riittämätöntä tai ainakin haitallista. Mutta tässä pelissä siitä ei tarvitse murehtia: anteeksi kaupallisuus, mutta tämä on loistava peli!

***

Ticket to ride: London is simply a very entertaining board game and a great possibility to share good, nostalgic memories of the Swinging 60’s and its non-controllable coolness! My warmest recommendation to it!

Lontoota kiertämässä 1: Oxford ja Cambridge

Ensimmäisellä Englannin-matkallani ja muistaakseni toisellakin oli teemana Lontoon kiertäminen. Kun olimme tulleet maahan laivalla, lähdimme jo satamasta Interrail-lipuilla länttä kohti kiertämään pääkaupunkia ikäänkuin koukaten. Se ei ollut mitenkään helppoa, sopi hyvin reilaajille, joilla matkat oli maksettu ja aikaa riittävästi. Olen myös West Midlandsistä sukkuloinut Bury St Edmundsiin, Elyn kautta. Sekin edellytti useampaa junanvaihtoa. Lontoota olen myös välttänyt suosimalla Heathrowin sijasta paikallisia lentokenttiä: Leedsiä, Manchesteriä, Birminghamia, Stanstediä. Niin pääsee lähemmäs maaseutua, jos on sinne menossa.

Lontoota en sinänsä ole vältellyt, noilla kahdella ensimmäiselläkin reissulla kävimme palatessa näkemässä kaupunkia. Tuntuu vain turhalta käydä vilinässä pelkästään junanvaihtojen vuoksi. Kiertäminen ei kyllä useinkaan onnistu, liikennejärjestelmä on niin rakennettu, Lontoo on sen keskus.

Nyt kuitenkin näyttää, että Johnson ja Biden ovat molemmat junien ystäviä ja tätä yllättävääkin yhteistyön säveltä on ainakin tapailtu alustavasti. Johnson on heittänyt ilmaan aika kunnianhimoisen rautateiden investointisuunnitelman. Siihen sisältyy Cambridgen ja Oxfordin yhdistäminen radalla melkein miljardin punnan hankkeella.

https://railway-news.com/east-west-rail-to-receive-760-million-gbp-in-funding/

https://en.wikipedia.org/wiki/Varsity_Line

https://en.wikipedia.org/wiki/East_West_Rail

Rata on ollut aiemmin olemassa Varsity linen nimellä, sota-aikana se oli tärkeä Lontoon kiertämisen väylä, mutta liikennemäärät putosivat 1960-luvulle niin, että osuus lakkautettiin. Tuntuu uskomattomalta, että kahden yliopistokaupungin yhteys kulkee kaukaa Lontoon kautta: meillä sentään pääsee Tampereelta suoraan Turkuun halutessaan. 

Etätyön aikana voi miettiä, onko yhteydelle sittenkään tulevaisuudessakaan riittävästi käyttöä. Lippujen hinnat ovat korkeat ja yhteyden saa toki muutenkin. Voihan silti olla, että perinteinen raideyhteys luo uusia yhteyksiä yliopistojenkin ja opiskelijoiden välille, kaksi tieteen huippukuplaa voivat lähentyä toisiaan. Omat kokemukset ovat osoittaneet että itä-länsi-suuntaiset yhteydet eivät alueella autoiltunakaan ole turhan sujuvia. Karttaa tutkimalla voi huomata, että myös Lutonin lentokenttä - palvelutasoltaan Britannian surkeimmaksi mainittu - sijaitsee lähellä. Siitähän voisi tulla tulevaisuuden lentokeskus niille, jotka haluavat väistää Lontoota ruuhkineen ja suunnata yliopistojen riemuihin tai maaseudun iloihin.

***

In my early travels in England, I have done my best to avoid congested London: it was not always easy. However, in future, it might be easier: Government is backing the Varsity Line back on track, connecting Cambridge and Oxford, with the great financing scheme. Even better, Johnson and Biden are both friends of trains. My modest suggestion is also to develop somewhat problematic Luton airport, so that it could be linked to the same scheme - make it easier to travel to Oxbridge and to the Good Old Countryside.

Red tape - punaista nyöriä

Brexitiä on käyty läpi lukemattomissa jutuissa. Silti 22.1.2021 Timesissä kuluttajat valittavat "yllättävistä" maksuista, joita on tullut, kun on tilattu tavaraa mannermaalta. Kyse on tullimaksuista ja arvonlisäveroista, joita Kruunu eli Britannia itse kantaa kansalaisiltaan.

EU:n Red tapesta haluttiin eroon Brexitissä. Toive on nyt toteutunut. Vaikka Britannia on saari, se ei silti ole byrokratiasta vapaa vyöhyke, sen pykäläviidakot tai niiden puute ovat sen omia luomuksia. Red tape on hankala käsite kääntää. Ymmärrettävä käännös voisi olla paperisota: säännöt ja raportoinnit, jotka hidastavat ydintoimintoja, kuten tuotantoa, ostoa, myyntiä ja jakelua. Erityisesti pienet yritykset ovat vaikeuksissa, isoilla on enemmän rahkeita sopeutua ja ottaa kenttää haltuunsa. Sääntöviidakkoa vastaan soditaan meilläkin normitalkoissa. 

EU on ollut normitalkoina menestys. Usean maan säännöstöt on saatu yhtenäistettyä. Tämä on ollut tavoitteellista. Ei niin, että proverbiaalisia kurkkuja olisi haluttu neliöidä tai määrätä niiden käyryydestä. EU on ollut projekti, jossa tavoitellaan tavaroiden, palveluiden ja ihmisten esteetöntä liikkuvuutta - yhteisellä ja linjakkaalla sääntelyllä. EU on pyrkinyt tarpeettomasta paperiviidakosta eroon, jopa niin, että se on järjestänyt yleisökilpailuja parhaista Red tapea vähentävistä ehdotuksista. Tällä saavutettu liikkuvuuden sujuvuus ei ollut enemmistölle brittejä tärkeä asia. Siksi rekat nyt seisovat satamissa ja lisää väkeä on palkattu, että palautetuista paperimuodollisuuksista selvittäisiin ilman, että kuormat mätänevät. Kontrolli on saatu takaisin, mutta kalojen tuoreus kärsii.

Red tape tarkoittaa myös rajoittamista. Se on mielikuva euroherrojen saleista, jonne kansalaiset voivat tuoda vain vääriä mielipiteitä. Tosiasiassa päätöksiin vaikuttaminen on kohtuullisen avointa - asiakirjat löytyvät, on keskustelupapereita jo hyvin varhaisessa vaiheessa valmistelua. Jos asiat haluaa nähdä suljettuina, sitähän voi olla yhtä hyvin kansallinen Whitehallin kuin Local Councilinkin toiminta. "Eivät ne kuuntele." Red tape muuttuu näissä puheissa paksuksi pajunköydeksi.

Aika harva kansalainen on noudattanut ex-pomoni mottoa, ”Ota selvää!” - ja siksi puolivillaiset ja kevytmieliset heitot EU:n tarkoituksettomasta byrokratiasta tai pienet valtiot imaisevasta liittovaltiosta uppoavat hyvin. Erityisen hyvin ne upposivat lyhyitä huumoriheittoja rakastaviin britteihin. On niin paljon helpompi seurata tarkemmin Katie Priceä ja hänen poikaystävänsä touhuja, kuninkaallisista puhumattakaan. 

Kun Britannian Kruunu eli valtio nyt perii omilta kansalaisiltaan maksuja ja veroja tuotteista, joita he mantereelta tilaavat, se ei oikeastaan ole red tapea, vaan valtion perustehtävää - ei sääntelyn vuoksi, vaan tuoda ylellisyystarpeista rahaa valtiolle käytettäväksi mihin tahansa yhteiseen hyvään. Vaikkapa NHS:en eli terveydenhuoltoon.

Itse tilasin vuodenvaihteeseen saakka jonkin verran tavaraa Britanniasta. Maksoin niistä ALVin (VAT) Britanniaan. Maksoin kuljetuksesta samalla Englannin jakelufirmoille. Tavarat tulivat kotiini ilman muita veroja ja maksuja. Nyt olen sen lopettanut. Samat tavarat tilaan nyt Ranskasta, jolloin maksamani verot saa Macron hallintonsa käyttöön. Tämä on Johnsonin tappio, nyt hän ei voi minun panoksellani tukea NHS:n toimintaa. 

En sano, että panokseni poisjäänti Borista vielä hätkähdyttää, mutta toimintani on kertautuvaa ja en ole ainoa. Tämä virta muualle on kauhistuttavasti realisoitumassa Britannian kansalaisille vasta nyt, vuosien puhumisen jälkeen. 

Jos tämä tilanne on ollut tiedossa, mitä on tehty? Miksi paperisotaan ei ole haettu kansallisia, nokkelia ratkaisuja? Miksi tähän ei ole varauduttu automatisoimalla prosesseja ja turvaamalla teollisuuden ja palvelujen investointien houkuttelevuus? Jossain vaiheessa Britanniassa on suuri joukko kansalaisia, jotka lopultakin ovat ymmärtäneet asiat oikein. Silloin he voivat kaivata aikaa, joilloin he olivat itse punomassa ja seuraamassa punaista nyöriä yhteisten tavoitteiden hyväksi.

***

Today, 21 January 2021, in The Times, somebody asks why extra cost has been levied from her - she just ordered a blouse from France. This was a surprise to her - after all these years. The project to cut Red Tape has failed - previously smooth processes are slower, and eventually, the Crown will miss also my taxes I paid, quite happily, to Boris. Now I am more serving Macron. There was enough time to perfect these processes in a national, clever, witty way - to create a new, redder shade of tape.

https://www.debatingeurope.eu/2018/11/22/is-eu-red-tape-making-it-harder-to-do-business/#.YAsuny2Jef1

https://en.wikipedia.org/wiki/Red_tape

Katkelma Englantilaista sarjaa

Jos koronan haasteet tuntuvat raskailta ja maailma rajoittuneelta - onnea! - tässä on kirja juuri sinulle, nojatuolimatka tyytyväisyyteen ja elämän voittamiseen.

Tarina on kertomus herttaisesta pikku tytöstä, joka rakasti vanhempiaan, halusi muusikoksi, koska rakasti musiikkia, joka ei lannistunut, vaikka perheeltä vietiin kauppa, vaikka heidät eristettiin muista, vaikka isä sairastui ja kuoli olosuhteiden vuoksi, vaikka tyttö kuljetettiin äitinsä kanssa Auschwitziin, josta heidät siirrettiin Bergen-Belsenin leirille, joka oli edellistä pahempi. Vapauttamisen jälkeen he sairastivat viikkoja ja palasivat kotiin Tsekkoslovakiaan, jossa joutuivat pian kokemaan uuden sorron aikakauden, miehityksineen ja järjenvastaisine toiminnan rajoittamisineen. Zuzana Ruzickova tästä huolimatta toteuttaa unelmansa: hänestä tulee muusikko, joka levyttää Bachin koko cembalotuotannon ja hän eläköityy oppilaittensa arvostamana musiikin professorina ja rakastettuna artistina, joka on konsertoinut niin Pariisissa kuin Tokiossakin.

Luin kirjan hitaasti. Zuzana on ihastuttava henkilö: hän on herkkä, rehellinen ja niin vahva, että hän kestää kaiken. Keskitysleirien todellisuus on kuvattu niin, että turtuneinkin aihepiiristä lukenut kauhistuu. Pahin hetki on paluu kotiin: miten tuttavat kääntävät selkänsä, eivät suo edes yhtä ystävällistä sanaa, kun vain sitä kaivattaisiin. Kokonaisuus on kuvattu ihmeen henkevästi ja älykkäästi, ilman ironiaa tai katkeruuksia, hyvin suorasti ja täsmällisesti eri värein ja harmonioin, kuin cembalolla soitettuna. Kohdatut kauheudet saavat usein rinnalleen lievittävän ihmeen, epätoivoisimmissakin paikoissa on toivoa ja elämästä kiinni pitämistä, jopa iloitsemista.

Voimia antavat rakkaus äitiin ja säveltäjä-puolisoon, jotka suhteet ovat kauniisti kuvattu. Ne suhteet ovat täydentäviä, vaikeina hetkinä toisella puoliskolla on voimaa jaettavaksi. Rakkaus musiikkiin kulminoituu Bachin 5. Englantilaisen sarjan katkelmassa, Sarabandessa, jonka säveltäjälle poikkeuksellinen hellyys kulkee tyttöä ja äitiä suojelevana talismanina keskitysleirien epäinhimillisyyden halki. 

Kirjan tyyli välttää tunteellista maalailua, asiat kerrotaan miten ne ovat ja mitkä asiat ovat lopulta välttämättömiä. Rakenteessa luvut eivät ole aikajärjestyksessä. Eri ajat ja paikat rinnastuvat toisiinsa näin paremmin - ratkaisu on älykäs ja rikas, elämän jännite kulkee lukujen välillä voimakkaana. Lukijana huomasin tarvitsevani välillä helpomman jakson suhteellistavan lepotauon. On rankkaa lukea viimeisestä soittotuokiosta rakkaan opettajan kanssa ennen leirille lähtöä. On myös rankkaa kohdata opettaja, joka yrittää estää hengissä selvinneen haaveen urasta musiikissa. Myös se kokemus opettaa jotain: tämä on hieno kasvukertomus.

Englanti vilahtaa muistelmissa kauniisti: britit vapauttavat Bergen-Belsenin. Vaikka nääntyneitä uhreja kuolee yhä, Zuzana kuvaa miten britit palauttavat vapautetuille heidän kaipaamansa inhimillisen kohtelun ja ovat tehokkaita järjestämään olot niin, että toipuminen on mahdollista. Ystävällisyyden, kohteliaisuuden, inhimillisen lämmön merkitys on suuri ihmisille, joilta lähes kaikki on rikollisesti riistetty. Zuzana näkee myöhemmällä iällään yhä sankarillisia piirteitä englantilaisissa: he vastustavat itäblokin järjestelmää. Myös englantilaisten huumori on inhimillistä: kun Zuzana kirjoittaa Cambridgen musiikin professorille teknisestä, tiukasti rajatusta ongelmasta Purcellin teoksessa, hän saa avarasydämisen, suurpiirteisen vastauksen: Jos Purcell kuulisi teidän soittavan, hän ei välittäisi tuosta ongelmasta ollenkaan.

Suosittelen teosta erittäin lämpimästi. Ihmettelen, miksi kukaan suomalainen kirjankustantaja ei ole tarttunut teokseen, jolla on lämmin, inhimillinen tarina kerrottavanaan ja joka samalla kertoo konkreettisesti kahdesta viimeaikaisesta poliittisesta katastrofista, jotka ovat herättäneet kauhua meilläkin. Kaikenlaista joutavaa käännetään kyllä.

***

I warmly recommend the book in my picture. I read it through slowly - it is a hard development story of a young woman into a famous harpsichord artist. The story passes through the horrors of political systems, Bergen-Belsen concentration camp, and inhuman neighbours. It is a book of great substance, warmest kind of humanity, of hope and life, and very cleverly structured. Zuzana Ruzickova took Englishmen as her heroes: they saved her from the horrors, treated her with humanity and kindness and humor. The value of all this was limitless - like love of the dearest ones, or the excerpt of Bach’s Sarabande.

The talisman itself - Sarabande is here:

https://youtu.be/t3YM7LrgcRM