Super-Boris Sisyfoksena

Olen myötätunnolla seurannut Britannian taakkaa varsinkin pääministerin harteilla. On Brexit tehtävänä, kauppasopimuksineen ja aina odottamattomine seuraamuksineen. Ollaan jo syksyssä ja vuoden loppuun on aikaa hintsusti. Kesä on hukattu neuvotteluissa. Skotlantikin liikkuu rauhattomana ja mutisee sanoja irtaantumisesta.

Koronakriisi oli viedä pääministerin hengen, se vaatii vieläkin tarkkaa seurantaa. Talous on kutistunut hälyttävästi, kärsineet kauppaketjut saneeraavat työntekijöitä listoiltaan. Ravintoloita ja kahviloita pidetään yllä valtion rahalla. Asuntokauppaan on saatu vauhtia poistamalla leimaveroja: tämä on innostanut kauppoihin ja jopa nostanut asuntojen hintoja. Ensi vuonna ennustetaan taas asuntojen hintojen laskua, kun talouden alamäki ja irtisanomiset alkavat purra toden teolla.

Boris on halunnut uudistaa kaavoitusjärjestelmää ja ottaa paikallistasolta pois mahdollisuuden työntää kapuloita asuntohankkeiden rattaisiin. Tästä on jo syntynyt paikallistasolla kaplakkaa, mutta se taitaa olla pientä siihen verrattuna, mitä päivän (6.9.2020) Timesin mukaan on tulossa. Johnson on lehden mukaan kertakaikkisen kyllästynyt paikallistason nihkeään rooliin koronatoimien toteutuksessa. Kun vivusta on Whitehallissa väännetty, mitään ei ole alueilla tapahtunut. Vastaisku on tulossa: poliittisten sihteerien jatkokausia on alueilla jätetty jo uusimatta, mutta varsinainen mylläkkä on kohtaamassa district- ja countytasoja, sekä monimutkaisia sekaorganisaatioita QUANGOja. Näitä pyritään yhdistelemään ja karsimaan lehtitiedon mukaan ja lisäämään pormestareita. 

https://www.thetimes.co.uk/article/boris-johnsons-troubleshooting-trio-plot-to-transform-whitehall-with-a-big-bang-8zdksb70h

Väliportaan yhdistettyjen tasojen ylärajaksi kasvaillaan 600 000 asukkaan kokonaisuutta. Yhdistämiset vähentävät taatusti valtuustopaikkoja - vaalejahan on kaikilla tasoilla parish, district ja county. Tämä ei ole ainoastaan ristiretki Labourin vaikutusvaltaa vastaan, vaan myös konservatiivien sisäisten vastavoimien tukahduttamispyrkimys.

Ristiretki sekavaa väliportaan hallintoa vastaan on varmasti hyvin perusteltu. Asiasta sen enempää tietämättä voin sanoa nykymallia monimutkaiseksi. Omassa suosikkikohteessani Malvernissa on alimman paikallisen parish-tason vastuulla esimerkiksi urheilukenttien huolto, pääkyläkeskuksessa on oikein pormestarin toimisto, siitä pari korttelia katua alas on District office, jossa vastataan jo strategisemmista kysymyksistä. Kun lähdetään kaupungista ja mennään Worcesteriin (kuva), sieltä johdetaan koko Countya. Ja Whitehall häärii ja neuvoo kaikessa - ja rahoittaa. Jos joku epäilee, ettei nykymalli ole monimutkainen, voi tutustua vaikka tähän selvitykseen:

https://epress.lib.uts.edu.au/journals/index.php/cjlg/article/download/6022/6352

Onko tämä raskas syksy kutenkaan oikea ajankohta käydä puhtaasti sisäisen hallinnon uudistuksiin? Boris on ollut huumorimiehen maineessa, mutta tässä ei tunnu olevan kyse jonglöörin parista lisäpallosta temppuiluun, vaan kauheasta Sisyfoksen kantotaakasta kohti huippua, jossa vielä tulee myrskyämään ja salamoimaan. Miten oppositio tulee vastaamaan tähän? Miten omat rivit jakautuvat? Riittääkö ydinjoukon tuki: Dominic Cummingsin viekkaus ja tahtotila. Johnson ei totisesti pelkää riskejä: epäonnistuminen kääntäisi koomikon uran tragediaksi.

***

Today’s Times hint that Boris Johnson plan a major reform on District and County levels, and making shuffle on QUANGOs. This is quite strange: I thought his political agenda would be quite full and heavy to the end of this year.

Lawrence Durrell - Pimeässä sokkelossa

Kun aloin lukemaan romaaneja enemmän tai vähemmän systemaattisesti, hyllyyni ilmestyi myös Lawrence Durrellin Aleksandria-kvartetti. Luin sen tunnollisesti läpi ja se on mielikuvissani hyvin katkelmallinen. Teosta ylistettiin neliulotteiseksi: aika oli sen neljäs ulottuvuus. Aika on kylläkin unohtanut teoksen: se on jäänyt Durrellin eläimellisen perheen kuvauksen alle ja Henry Miller-ystävyyden varjoon. Ehkä palaan unohdettuun kirjasarjaan vielä.

Nuorena kuitenkin minun teokseni oli Durrellin nuoruudentyö Pimeä sokkelo, alkuperäiseltä nimeltään Cefalu. Se on jäänyt muistikuviini lumoavana teoksena, jossa turistiseurue eksyy Kreetalla salaperäiseen sokkeloon. Osa ei selviydy, osa taas löytää ulos muuttuneina ihmisinä. Teos imee itseensä, niinkuin jotkut teokset tekevät, niitä ei voi laskea käsistään: mutta vielä merkillisempi oli kirjan harvinaislaatuinen tunnelma, se tuntui niin hienolta, ettei sen edes uskonut olevan totta. Se oli kuin säkenöivä lomaromanssi. On mahdollista, että luin sen vielä toisen kerran. 

Pimeä sokkelo on helppo löytää divareista, kustantaja Taikajousi - Tarzan-kirjat! - lienee ollut vainaja jo vuosikausia. Oma kappaleeni on jossain kirjapinoissani. Jos ja kun löydän sen, saatan lukea sen uudelleen, epäanalyyttisesti, korkeintaan houkalle nuoruudenihastukselleni hymähdellen, mutta salaa toivoen, että tavoitan sen innon, jota teos herätti. 

Kahlasin Durrelia myöhemmin myös Avignon-sarjassa. Hänessä oli kirjailijana jotain katkeraa mystiikkaa: etsijä, joka ei lopulta oikein tarkkaan onnistunut määrittämään intohimonsa hämärää kohdetta. Lawrence Durrell oli niitä englantilaisia, jotka kääntyvät saarestaan pois, mutta eivät pysty kuitenkaan täysin karistamaan turmiollista englantilaista charmia, joka tunkeutuu kaikkialle kuin kivipöly - sehän lopulta tuhoaa ihmisen ja läheisetkin ympäriltä.

***

The Dark Labyrinth or early version of it, Cefalu - is in my memory the greatest book by Lawrence Durrell. It is a straight adventure in Crete, full of mystery, danger, realism and myth - something very fascinating reading. My memories of more famous The Alexandria Quartet are somewhat vague and sporadic. I held a huge respect to this author, even though his reputation has been shadowed by his mystical tendencies as a writer, of his other family and animals and his friendship with Henry Miller. 

Tätä mieltä Brexitistä - My position on Brexit

Olen blogissani useita kertoja kirjoittanut Brexitistä. Useammin kuin olisin tahtonut. Niinkuin elämässä yleensä, asiat voivat silti jäädä epäselviksi. Stalin-elämäkerrassa puhuttiin gruusialaisista. Vitsin mukaan kun gruusialaisen tapaa portaikoissa, hänestä ei saa selvää, onko hän menossa portaita ylös- vai alaspäin. En halua olla gruusialainen suhteessa Brexit-kantaani. Siispä tässä muutama selvennys.

Kirjoitan blogissani paljon Englannista siksi, että olen matkustanut siellä paljon ja aihe kiehtoo, haluan myös selvittää mitä kaikkea Englanti-suhteeseeni sisältyy, suorasti ja kierosti.

En kirjoita Englannista siksi, että haluaisin, että punaristilippu liehuisi vapautetun Englannin yllä. En halua kuningaskuntaunionin hajoamista ja Union Jackistä luopumista. En halua, että Englanti etääntyy Euroopasta. En halua edes sen eroa EU:sta. Näen, että Britannialla olisi enemmän annettavaa kansainväliseen yhteistyöhön, kuin mitä se eri syistä on pystynyt sille antamaan. Tämä mielipide on syntynyt siis omasta hyvin vaatimattomasta kokemuksestani EU:n, Euroopan Neuvoston ja OECD:n puitteissa. 

Jos Skotlanti, Wales tai Pohjois-Irlanti haluavat jättää Britannian, en nouse barrikaadeille, vaan heitän lakkini ilmaan ja toivotan lähtijöille sydämestäni onnea. Jos kansat etsivät vapautta ja onnea, se heille suotakoon. Suotiinhan se meille suomalaisillekin. 

Todennäköisimpänä lähtijänä pidän Skotlantia. Jos se lähtisi, olisi hienoa saada se Pohjoismaisen yhteistyön pariin. Monet tuntevat Suomessa sydämen yhteyttä Skotlantiin. Minä pidän enemmän Englannista, mutta rakastaisin tehdä Pohjoismaista yhteistyötä Skotlannin kanssa. Jos Yorkshire saisi lähettää Pohjoismaiseen yhteistyökokoukseen tarkkailijajäsenen, itkeä tirauttaisin onnesta.

Wales on hieno kokonaisuus, jolla on vaikuttava historia. Sillä on myös periferian haasteet ja toivon, että sen suhde Whitehalliin olisi lämminhenkinen. Se tarvitsee tukea, mutta niin, että sen ylpeys ja ainutlaatuisuus säilyvät. 

Irlannin kysymys on hankala. En ole sen suhteen mikään asiantuntija, kun en ole jalkaani vihreälle saarelle laskenut. Tosin blogissakin virittelen välillä kelttiläisen tulen loimotusta.

Valitsin kuvakseni Maggien, Rautarouvan kotitalon, jossa näen Union Jackin. Hän osaltaan on voinut edesauttaa eroa EU:sta, mutta hän ei olisi hyväksynyt uhkaa omalle Unionilleen. Hän olisi pitänyt vanhasta liitosta kiinni kuin terrieri. Taloudellisesti epävakaina aikoina skotteja on tarvittu ja on tarvittu vakaita Walesin käsiä. Tarvitaan myös Pohjois-Irlannin sopua - mutta ennenkaikkea Englannin miehuullista, naisellista tai moniselitteistä panosta saarien parempaan tulevaisuuteen. Hyvää jatkoa kaikille valitsemallanne tiellä.

***

My position of Brexit: I did not want it. I see Britain could have it so much more better with better co-operation with the EU, Council of Europe or OECD. I do not like to see the United Kingdom going to shambles. But if Scotland, Wales or North Ireland decide to go finding freedom: let them go, like Meghan and Harry. There is nothing like free spirits of enterprise.

I am writing about England, because I love it. In my writing, there is no political agenda to get it alone, free of other members. I just aim with my writings to better understand this tricky isle, its rich culture and stubborn people: and to better understand why I love it so much.

Syvemmällä pimeyden sydämessä - Poirot

Agatha Christien Kurpitsajuhlassa (Hallowe’en party) on merkillinen kohtaus, jossa Poirot kuumeisesti miettii jutun ratkaisua. Hän tuhahtaa Ariadne Oliverille, dekkarikirjailijattarelle, että nyt ratkotaan oikeaa murhajuttua, eikä kehitellä dekkariviihdettä. Kohtaus on ensivaikutelmaa monimutkaisempi.

Ariadne oli Christien jonkinlainen omakuva. Hän esiintyy useassa kirjassa tuskailemassa, miten ratkaisisi keksimänsä suomalaissalapoliisi Sven Hjersonin jonkun toivottoman juonenkäänteen. Hjersonin seikkailuista ollaan ilmeisesti puuhaamassa jonkinlaista tv-sarjaakin. Ariadne on temperamenttinen ja koominen hahmo, vastakohta harkitsevalle Poirot’lle.

Kohtauksen voi nähdä niin, että kaunokirjallisen teoksen sisässä kirjailijan luoma kuvitteellinen hahmo ojentaa tosiasioihin perustuvaa hahmoa tulemaan kuvitteellisista kehitelmistä ”todellisuuden” - tosin kirjallinen sekin - puolelle. Poirot’n tuhahdus on kuitenkin epäreilu: Ariadne pohtii juuri ”todellisia” henkilöitä ja hän on ainakin alustavasti jyvällä polusta mahdolliseen ratkaisuun. Hän häiritsee ja samalla stimuloi Poirot’n kuulua Harmaata Ainetta, joka on ratkaisemaisillaan jutun. 

Christie antaa siis luomansa mieshahmon vaientaa kirjassa itsensä: juurikin belgialaisen mieshahmon - todellinen gentleman tuskin näin toimisi, vai toimisiko? Murhamamma osasi olla ironinen ja osoittaa naiselle hänen paikkansa miehen aivojen jyllätessä. Kohtaus on kieroutuneen nerokas: on huvittavaa lukea, että 1969 ilmestynyt teos ei saanut kovin hyvää vastaanottoa: sitä pidettiin väsähtäneenä ja hajamielisenä. Kirjailijatar myös omisti opuksen toiselle suurelle Englannin viihdyttäjälle: poliittisista syistä epäsuosioon joutuneelle P.G.Wodehouselle. Kunnioitus oli molemminpuoleista. 

Itse pidän tarinan synkistä vivahteista, narsismi ja epämääräinen letaali palvonta (Huomasiko joku yhteyden Christie-kytkentäisen David Pinnerin romaaniin Ritual?) kukoistavat, jälleen kerran kulissit kätkevät taakseen synkkiä salaisuuksia ja tarpeetonta häpeää. Englantilainen yhteiskunta koko laajuudeltaan tuntuu kirjan perusteella jatkuvasti jumittaneen pimeän puolelle: kauniiden puutarhojen taustat ja maapohja ovat kauhistuttavia. Ariadne korostaa tarinan langassa omenoiden merkitystä - englantilaisia omenia todella kannattaakin fanittaa. Hän myös neuvoo Poirot’ta vaarallisella alueella, henkilökohtaisessa vaatemaussa. Hiertävät lakeerikengät pitäisi korvata mukavammilla pukinnahkaisilla... ”Quel horreur!”

***

Hallowe’en party by Agatha Christie has been critisised as weary and carelessly plotted: however, there is an excellent culmination where grey-brained Poirot seeks for a solution and ask imaginarity writer Ariadne Oliver (A self-portrait of Agatha herself) come into reality from her murder fantasies. Christie shows wonderful sense of irony - letting her male character show woman her position - and justice too: the book is dedicated to another great entertainer, P.G.Wodehouse.

Boris builds better homes?

Kesäkuun lopussa Boris Johnson lanseerasi uuden konseptinsa, jolla koronan riivaama talous pitäisi kääntymän nousuun. Kyse on ohjelmasta Build, build, build. 

Paikallishallinnolla on Britanniassa avainrooli päättää, miten maata ja rakennuksia kaavoituksessa käytetään. Jos halutaan muuttaa vaikka vanha koulurakennus vanhusten asuinkäyttöön, tämä tarkoittaa muutoksia kaavaan. Se tuntuu vielä suhteellisen helpolta tapaukselta. Hankalampaa on, jos haluan avata pubin tai erityisryhmien hoitopisteen keskelle rauhallista naapurustoa, se edellyttää jo hyviä suhteita päättäjiin. Jos haluan rakentaa kokonaisen alueen ja myydä asunnot kovalla markkinahinnalla, minun pitää saada hankkeelleni täydellinen paikallinen ymmärrys.

On selvää, että usea hanke on lyöty paikallisesti jäihin, sijoittajien ja spekulanttien kauhistukseksi. Yksityisten haaveet ovat kaatuneet julkisen edessä. On esitetty epäilyjä, että näin on jarrutettu taloutta suurestikin. On helppo ymmärtää, että kaavamuutokset tai niiden torppaaminen ovat löytäneet aiheena ja motiivina myös Midsomerin murhiin - kyse on suurista tunteista.

Kaavoitusalueilla maa tyypitellään käytön mukaan kasvualueisiin, saneerattaviin alueisiin ja suojeltuihin vihervyöhykkeisiin. Boriksen tarkoitus on pistää muutokseen vipinää: monimutkaista käsittelyä halutaan nopeuttaa ja ottaa paikallisilta toimijoilta kehitystä hidastavia ”leluja” pois. Eli hallituksen toive on, että puskutraktorit lähtevät töihin ja asuntopula-alueilla pääsee edullinen uudisasuntotuotanto käytiin. Tämä elvyttäisi myös koronan runtelemaa taloutta.

Kaavoitusprosessien nopeuttamisen historia on kuitenkin ollut aiemmin takkuista: maankäytöstä vastaava ministeri on vaihtunut monta kertaa viime vuosina, eikä politiikassa ole juuri ollut jatkuvuutta. Vaikka Johnson on asian ytimessä isossa kuvassa, on kuitenkin selvää, että hankkeen kanssa vielä tupakat syödään. Kritiikkinä on esitetty liian halpa ja huono rakentaminen, jopa slummiutuminen - tämä siis jo ennen kuin yksikään lapio on isketty maahan. Vihervyöhykkeiden säilymisestä on jo noussut poru. Ja tietenkin paikallispolitiikot ovat kohottaneet äänensä keskushallinnon pyrkimyksistä löytää ohituskaista paikalliseen perusteelliseen harkintaan. Tietysti paikalliset kansalaiset ja järjestöt, luonnonsuojelutahot ja National Trust haluavat olla osa prosessia ja varmistaa, että niiden ääni kuuluu ja sanottavat saa sanoa. Myönteisiäkin puolia on, pienyrityksille on luvassa helpompia mahdollisuuksia päästä paikallisille markkinoille.

Suomalaisittain tuntuu hassulta, että paikallishallinto nähdään toistuvasti Whitehallista ikäänkuin valtion vähälahjaisena jatkeena, jota sopii pyörittää aina vallitsevien valtion tarpeiden mukaisesti. Kun ohjelman toteutus etenee, taloudellisesti heikommille alueille on luvassa vielä lisätukea valtion kassasta. Se voi vähentää rutinoita uudistuksesta ainakin paikallisesti.

https://www.gov.uk/government/news/pm-build-build-build

https://www.cnbc.com/2020/06/30/boris-johnson-demands-britain-build-build-build-to-beat-slump.html

https://www.independent.co.uk/environment/boris-johnson-build-economy-infrastructure-environment-rspb-national-trust-a9602196.html

https://theconversation.com/is-build-build-build-really-the-best-way-forward-for-englands-planning-system-141857

***

Boris Johnson introduced in the end of June his heroic effort to speed planning processes in England: Build, build, build. It is an interesting project, some its goals are very good, like affordable housing. However, this has been attempted before, with not so good results. There have been already some critical voices - about quality of buildings and possible threat to protected green belts. From Finnish point of view, it is strange how Whitehall constantly sees local level as a continuation of State, vulnerable to its caprices.