Lawrence Durrell - Pimeässä sokkelossa

Kun aloin lukemaan romaaneja enemmän tai vähemmän systemaattisesti, hyllyyni ilmestyi myös Lawrence Durrellin Aleksandria-kvartetti. Luin sen tunnollisesti läpi ja se on mielikuvissani hyvin katkelmallinen. Teosta ylistettiin neliulotteiseksi: aika oli sen neljäs ulottuvuus. Aika on kylläkin unohtanut teoksen: se on jäänyt Durrellin eläimellisen perheen kuvauksen alle ja Henry Miller-ystävyyden varjoon. Ehkä palaan unohdettuun kirjasarjaan vielä.

Nuorena kuitenkin minun teokseni oli Durrellin nuoruudentyö Pimeä sokkelo, alkuperäiseltä nimeltään Cefalu. Se on jäänyt muistikuviini lumoavana teoksena, jossa turistiseurue eksyy Kreetalla salaperäiseen sokkeloon. Osa ei selviydy, osa taas löytää ulos muuttuneina ihmisinä. Teos imee itseensä, niinkuin jotkut teokset tekevät, niitä ei voi laskea käsistään: mutta vielä merkillisempi oli kirjan harvinaislaatuinen tunnelma, se tuntui niin hienolta, ettei sen edes uskonut olevan totta. Se oli kuin säkenöivä lomaromanssi. On mahdollista, että luin sen vielä toisen kerran. 

Pimeä sokkelo on helppo löytää divareista, kustantaja Taikajousi - Tarzan-kirjat! - lienee ollut vainaja jo vuosikausia. Oma kappaleeni on jossain kirjapinoissani. Jos ja kun löydän sen, saatan lukea sen uudelleen, epäanalyyttisesti, korkeintaan houkalle nuoruudenihastukselleni hymähdellen, mutta salaa toivoen, että tavoitan sen innon, jota teos herätti. 

Kahlasin Durrelia myöhemmin myös Avignon-sarjassa. Hänessä oli kirjailijana jotain katkeraa mystiikkaa: etsijä, joka ei lopulta oikein tarkkaan onnistunut määrittämään intohimonsa hämärää kohdetta. Lawrence Durrell oli niitä englantilaisia, jotka kääntyvät saarestaan pois, mutta eivät pysty kuitenkaan täysin karistamaan turmiollista englantilaista charmia, joka tunkeutuu kaikkialle kuin kivipöly - sehän lopulta tuhoaa ihmisen ja läheisetkin ympäriltä.

***

The Dark Labyrinth or early version of it, Cefalu - is in my memory the greatest book by Lawrence Durrell. It is a straight adventure in Crete, full of mystery, danger, realism and myth - something very fascinating reading. My memories of more famous The Alexandria Quartet are somewhat vague and sporadic. I held a huge respect to this author, even though his reputation has been shadowed by his mystical tendencies as a writer, of his other family and animals and his friendship with Henry Miller. 

Tätä mieltä Brexitistä - My position on Brexit

Olen blogissani useita kertoja kirjoittanut Brexitistä. Useammin kuin olisin tahtonut. Niinkuin elämässä yleensä, asiat voivat silti jäädä epäselviksi. Stalin-elämäkerrassa puhuttiin gruusialaisista. Vitsin mukaan kun gruusialaisen tapaa portaikoissa, hänestä ei saa selvää, onko hän menossa portaita ylös- vai alaspäin. En halua olla gruusialainen suhteessa Brexit-kantaani. Siispä tässä muutama selvennys.

Kirjoitan blogissani paljon Englannista siksi, että olen matkustanut siellä paljon ja aihe kiehtoo, haluan myös selvittää mitä kaikkea Englanti-suhteeseeni sisältyy, suorasti ja kierosti.

En kirjoita Englannista siksi, että haluaisin, että punaristilippu liehuisi vapautetun Englannin yllä. En halua kuningaskuntaunionin hajoamista ja Union Jackistä luopumista. En halua, että Englanti etääntyy Euroopasta. En halua edes sen eroa EU:sta. Näen, että Britannialla olisi enemmän annettavaa kansainväliseen yhteistyöhön, kuin mitä se eri syistä on pystynyt sille antamaan. Tämä mielipide on syntynyt siis omasta hyvin vaatimattomasta kokemuksestani EU:n, Euroopan Neuvoston ja OECD:n puitteissa. 

Jos Skotlanti, Wales tai Pohjois-Irlanti haluavat jättää Britannian, en nouse barrikaadeille, vaan heitän lakkini ilmaan ja toivotan lähtijöille sydämestäni onnea. Jos kansat etsivät vapautta ja onnea, se heille suotakoon. Suotiinhan se meille suomalaisillekin. 

Todennäköisimpänä lähtijänä pidän Skotlantia. Jos se lähtisi, olisi hienoa saada se Pohjoismaisen yhteistyön pariin. Monet tuntevat Suomessa sydämen yhteyttä Skotlantiin. Minä pidän enemmän Englannista, mutta rakastaisin tehdä Pohjoismaista yhteistyötä Skotlannin kanssa. Jos Yorkshire saisi lähettää Pohjoismaiseen yhteistyökokoukseen tarkkailijajäsenen, itkeä tirauttaisin onnesta.

Wales on hieno kokonaisuus, jolla on vaikuttava historia. Sillä on myös periferian haasteet ja toivon, että sen suhde Whitehalliin olisi lämminhenkinen. Se tarvitsee tukea, mutta niin, että sen ylpeys ja ainutlaatuisuus säilyvät. 

Irlannin kysymys on hankala. En ole sen suhteen mikään asiantuntija, kun en ole jalkaani vihreälle saarelle laskenut. Tosin blogissakin virittelen välillä kelttiläisen tulen loimotusta.

Valitsin kuvakseni Maggien, Rautarouvan kotitalon, jossa näen Union Jackin. Hän osaltaan on voinut edesauttaa eroa EU:sta, mutta hän ei olisi hyväksynyt uhkaa omalle Unionilleen. Hän olisi pitänyt vanhasta liitosta kiinni kuin terrieri. Taloudellisesti epävakaina aikoina skotteja on tarvittu ja on tarvittu vakaita Walesin käsiä. Tarvitaan myös Pohjois-Irlannin sopua - mutta ennenkaikkea Englannin miehuullista, naisellista tai moniselitteistä panosta saarien parempaan tulevaisuuteen. Hyvää jatkoa kaikille valitsemallanne tiellä.

***

My position of Brexit: I did not want it. I see Britain could have it so much more better with better co-operation with the EU, Council of Europe or OECD. I do not like to see the United Kingdom going to shambles. But if Scotland, Wales or North Ireland decide to go finding freedom: let them go, like Meghan and Harry. There is nothing like free spirits of enterprise.

I am writing about England, because I love it. In my writing, there is no political agenda to get it alone, free of other members. I just aim with my writings to better understand this tricky isle, its rich culture and stubborn people: and to better understand why I love it so much.

Syvemmällä pimeyden sydämessä - Poirot

Agatha Christien Kurpitsajuhlassa (Hallowe’en party) on merkillinen kohtaus, jossa Poirot kuumeisesti miettii jutun ratkaisua. Hän tuhahtaa Ariadne Oliverille, dekkarikirjailijattarelle, että nyt ratkotaan oikeaa murhajuttua, eikä kehitellä dekkariviihdettä. Kohtaus on ensivaikutelmaa monimutkaisempi.

Ariadne oli Christien jonkinlainen omakuva. Hän esiintyy useassa kirjassa tuskailemassa, miten ratkaisisi keksimänsä suomalaissalapoliisi Sven Hjersonin jonkun toivottoman juonenkäänteen. Hjersonin seikkailuista ollaan ilmeisesti puuhaamassa jonkinlaista tv-sarjaakin. Ariadne on temperamenttinen ja koominen hahmo, vastakohta harkitsevalle Poirot’lle.

Kohtauksen voi nähdä niin, että kaunokirjallisen teoksen sisässä kirjailijan luoma kuvitteellinen hahmo ojentaa tosiasioihin perustuvaa hahmoa tulemaan kuvitteellisista kehitelmistä ”todellisuuden” - tosin kirjallinen sekin - puolelle. Poirot’n tuhahdus on kuitenkin epäreilu: Ariadne pohtii juuri ”todellisia” henkilöitä ja hän on ainakin alustavasti jyvällä polusta mahdolliseen ratkaisuun. Hän häiritsee ja samalla stimuloi Poirot’n kuulua Harmaata Ainetta, joka on ratkaisemaisillaan jutun. 

Christie antaa siis luomansa mieshahmon vaientaa kirjassa itsensä: juurikin belgialaisen mieshahmon - todellinen gentleman tuskin näin toimisi, vai toimisiko? Murhamamma osasi olla ironinen ja osoittaa naiselle hänen paikkansa miehen aivojen jyllätessä. Kohtaus on kieroutuneen nerokas: on huvittavaa lukea, että 1969 ilmestynyt teos ei saanut kovin hyvää vastaanottoa: sitä pidettiin väsähtäneenä ja hajamielisenä. Kirjailijatar myös omisti opuksen toiselle suurelle Englannin viihdyttäjälle: poliittisista syistä epäsuosioon joutuneelle P.G.Wodehouselle. Kunnioitus oli molemminpuoleista. 

Itse pidän tarinan synkistä vivahteista, narsismi ja epämääräinen letaali palvonta (Huomasiko joku yhteyden Christie-kytkentäisen David Pinnerin romaaniin Ritual?) kukoistavat, jälleen kerran kulissit kätkevät taakseen synkkiä salaisuuksia ja tarpeetonta häpeää. Englantilainen yhteiskunta koko laajuudeltaan tuntuu kirjan perusteella jatkuvasti jumittaneen pimeän puolelle: kauniiden puutarhojen taustat ja maapohja ovat kauhistuttavia. Ariadne korostaa tarinan langassa omenoiden merkitystä - englantilaisia omenia todella kannattaakin fanittaa. Hän myös neuvoo Poirot’ta vaarallisella alueella, henkilökohtaisessa vaatemaussa. Hiertävät lakeerikengät pitäisi korvata mukavammilla pukinnahkaisilla... ”Quel horreur!”

***

Hallowe’en party by Agatha Christie has been critisised as weary and carelessly plotted: however, there is an excellent culmination where grey-brained Poirot seeks for a solution and ask imaginarity writer Ariadne Oliver (A self-portrait of Agatha herself) come into reality from her murder fantasies. Christie shows wonderful sense of irony - letting her male character show woman her position - and justice too: the book is dedicated to another great entertainer, P.G.Wodehouse.

Boris builds better homes?

Kesäkuun lopussa Boris Johnson lanseerasi uuden konseptinsa, jolla koronan riivaama talous pitäisi kääntymän nousuun. Kyse on ohjelmasta Build, build, build. 

Paikallishallinnolla on Britanniassa avainrooli päättää, miten maata ja rakennuksia kaavoituksessa käytetään. Jos halutaan muuttaa vaikka vanha koulurakennus vanhusten asuinkäyttöön, tämä tarkoittaa muutoksia kaavaan. Se tuntuu vielä suhteellisen helpolta tapaukselta. Hankalampaa on, jos haluan avata pubin tai erityisryhmien hoitopisteen keskelle rauhallista naapurustoa, se edellyttää jo hyviä suhteita päättäjiin. Jos haluan rakentaa kokonaisen alueen ja myydä asunnot kovalla markkinahinnalla, minun pitää saada hankkeelleni täydellinen paikallinen ymmärrys.

On selvää, että usea hanke on lyöty paikallisesti jäihin, sijoittajien ja spekulanttien kauhistukseksi. Yksityisten haaveet ovat kaatuneet julkisen edessä. On esitetty epäilyjä, että näin on jarrutettu taloutta suurestikin. On helppo ymmärtää, että kaavamuutokset tai niiden torppaaminen ovat löytäneet aiheena ja motiivina myös Midsomerin murhiin - kyse on suurista tunteista.

Kaavoitusalueilla maa tyypitellään käytön mukaan kasvualueisiin, saneerattaviin alueisiin ja suojeltuihin vihervyöhykkeisiin. Boriksen tarkoitus on pistää muutokseen vipinää: monimutkaista käsittelyä halutaan nopeuttaa ja ottaa paikallisilta toimijoilta kehitystä hidastavia ”leluja” pois. Eli hallituksen toive on, että puskutraktorit lähtevät töihin ja asuntopula-alueilla pääsee edullinen uudisasuntotuotanto käytiin. Tämä elvyttäisi myös koronan runtelemaa taloutta.

Kaavoitusprosessien nopeuttamisen historia on kuitenkin ollut aiemmin takkuista: maankäytöstä vastaava ministeri on vaihtunut monta kertaa viime vuosina, eikä politiikassa ole juuri ollut jatkuvuutta. Vaikka Johnson on asian ytimessä isossa kuvassa, on kuitenkin selvää, että hankkeen kanssa vielä tupakat syödään. Kritiikkinä on esitetty liian halpa ja huono rakentaminen, jopa slummiutuminen - tämä siis jo ennen kuin yksikään lapio on isketty maahan. Vihervyöhykkeiden säilymisestä on jo noussut poru. Ja tietenkin paikallispolitiikot ovat kohottaneet äänensä keskushallinnon pyrkimyksistä löytää ohituskaista paikalliseen perusteelliseen harkintaan. Tietysti paikalliset kansalaiset ja järjestöt, luonnonsuojelutahot ja National Trust haluavat olla osa prosessia ja varmistaa, että niiden ääni kuuluu ja sanottavat saa sanoa. Myönteisiäkin puolia on, pienyrityksille on luvassa helpompia mahdollisuuksia päästä paikallisille markkinoille.

Suomalaisittain tuntuu hassulta, että paikallishallinto nähdään toistuvasti Whitehallista ikäänkuin valtion vähälahjaisena jatkeena, jota sopii pyörittää aina vallitsevien valtion tarpeiden mukaisesti. Kun ohjelman toteutus etenee, taloudellisesti heikommille alueille on luvassa vielä lisätukea valtion kassasta. Se voi vähentää rutinoita uudistuksesta ainakin paikallisesti.

https://www.gov.uk/government/news/pm-build-build-build

https://www.cnbc.com/2020/06/30/boris-johnson-demands-britain-build-build-build-to-beat-slump.html

https://www.independent.co.uk/environment/boris-johnson-build-economy-infrastructure-environment-rspb-national-trust-a9602196.html

https://theconversation.com/is-build-build-build-really-the-best-way-forward-for-englands-planning-system-141857

***

Boris Johnson introduced in the end of June his heroic effort to speed planning processes in England: Build, build, build. It is an interesting project, some its goals are very good, like affordable housing. However, this has been attempted before, with not so good results. There have been already some critical voices - about quality of buildings and possible threat to protected green belts. From Finnish point of view, it is strange how Whitehall constantly sees local level as a continuation of State, vulnerable to its caprices. 

Brothers in Sports, Part 2: Gary Lineker and Paul ”Gazza” Gascoigne

© BT 2

Gazza and Gary © BT 2020

Kasvoin jalkapallokentän laidalla. Olen ollut maalivahti, toppari, keskikenttämies, hyökkääjä ja liberonakin olen pelannut, muistaakseni myös lentävänä maalivahtina. Pelissä oppi tuntemaan naapuripoikien luonnetta ja erilaisia rooleja pelissä, usein fyysisten ominaisuuksien mukaan määräytyvinä. Jalkapallo on hieno laji. Pelaamiseni muuttui varovaisemmaksi seiskaluokalla, kun sain silmälasit. Jalkapallo on minulle nostalgiaa ja se on nykyisin lähes ainoa urheilulaji, jota seuraan jonkinlaisella mielenkiinnolla. 

Suhteeni englantilaiseen jalkapalloon kuitenkin jollain tasolla kuoli kesällä 1990. Englanti jäi MM-kisoissa välieriin häviten Saksalle. Peli oli erittäin hieno ja jännittävä, muistan sen yhä elävästi suurena otteluna, joka tuotti täydellisen, lähes traumatisoivan pettymyksen. 

”Football is a simple game. Twenty-two men chase a ball for 90 minutes and at the end, Germany always wins.” Gary Linekerin sanat summaavat silloiset tunnot täydellisesti. Lineker oli hyökkääjänä juuri niin shakaalimainen kuin kuuluu ollakin. Ihailin hänen suoraviivaisuuttaan: jalkapallo on yksinkertainen peli ja hyökkääjän tehtävä on tehdä maaleja. Nykyjalkapallossa tämä unohtuu helposti: vuoden 1990 kisat olivat jo pelottavan vähämaaliset. Sittemmin olemme nähneet Kreikan ja Espanjan, jotka tekivät puolustamisesta taidetta. Sellainen tuhoaa totaalisen jalkapalloilun. 

Linekerin pelaaminen oli ahneudestaan huolimatta sulavan kaunista ja hän edusti tyyppiä, joka on aina lähellä sydäntäni eri joukkueissa. Sitä, joka raataa ja juoksee koko joukkueen puolesta. Siis hyvin päinvastainen kuin joku älyllinen Michel Platini, joka laskelmoi aina, kannattaako palloa tavoitella. Lineker ei saanut maajoukkueurallaan yhtään varoitusta tai ulosajoa. Todellinen herrasmies siis: ehkä liikaakin, hän on pelaajamaineeltaan hieman aliarvostettu.

Mukavan miehen maine on vienyt sittemmin Linekerin tv-kommentaattoriksi, kuinkas muuten. Ja kuten meikäläisetkin mukavan maineessa olevat urheilijat, myöskään Lineker ei ole malttanut pysyä lestissään, vaan on puuttunut politiikkaankin jotenkin teemuselännemäisesti. Mikäs siinä, mutta teot kentällä ovat varsinaisesti niitä, joista jalkapalloilijat pitäisi muistaa.

Jonathan Agnew to Gary Lineker: 'Keep your political views private' http://www.bbc.co.uk/news/entertainment-arts-46565154

Ei noin, Gary! Vaan näin:

https://youtu.be/YMzqN4T0JKI

Inhoan lempinimiä, mutta Paul Gascoignen kohdalla teen poikkeuksen. Keskikenttäpelaaja, hyökkäyksiin suuntautunut Gazza oli kentällä ilmiö, luonnonvoima. Kun Lineker oli maajoukkueen vastuullinen virkamies, joka väsymättä kantoi vastuuta, Gazza oli taiteilija, joka sytytti koko joukkueen liekkeihin osaamisellaan - ei, vaan nerokkuudellaan! 

Vuoden 1990 Saksa-ottelussa Gazza puhkesi kyyneliin tajuttuaan varoituksen johdosta joutuvansa pois seuraavasta pelistä. Isänmaalliset kyyneleet viimeistään tekivät hänestä suursuosikin. Gazza on ollut Englannin mattinykänen, jonka huuruiset hetket ovat toteuttaneet riskejä ja tuoneet värikkäitä käänteitä - jo pelaajauran aikana.

Jos olet jalkapalloilun ystävä, sinun on mahdotonta olla liikuttumatta Gazzan parhaiden hetkien koosteesta. Mies on jässikkä härkä, joka liikkuu räjähtävän nopeasti ja kevyesti. Hän menee läpi valtavalla itseluottamuksella, keijukaismaisen herkästi ja päämäärätietoisen fyysisesti. Pelaaminen suuntautuu suoraviivaisesti kohti vastustajan maalia: jos omaa vetopaikkaa ei tule, on vapauttavan syötön aika. Gazzan tapaisen pelaajan olemassaolo antaa selityksen, miksi niin monet miehet istuvat ja tuijottavat ruutua. He odottavat, että pelissä tapahtuu jokin ihmeellinen käänne, kuin vain jalkapallossa voi tapahtua: he odottavat, että yksi mies lumoaa heidät ihmeenomaisilla oivalluksillaan, höyhenenkeveällä taituruudellaan ja painaa koko massallaan läpi puolustuksesta. Nykyaikana he usein pettyvät, mutta kun he sulkevat huokaisten silmänsä, he näkevät Gazzan rynnistävän maalia kohti pallon kanssa.

Tässä ollaan vain asian ytimessä:

https://youtu.be/Lg2w0kmbtZc

Kiitos Gary ja Gazza - oli hienoa seurata teitä kentällä!

***

My latter part of great duos in sports - two great English football players - Gary and Gazza. I grew up by the football field, playing there in many roles and I highly appreciate these two heros of green fields. Gary was a reliable civil servant, working for a team, but Gazza was an artist, who inspired everybody with his attitude and tricks. Thank you, both! Football has never been the same after you!