sunnuntai 12. heinäkuuta 2020

Euroopan sairas mies? - Osa 2 - Thatcher ja Blair

Conservatives’ slogan for the 1979 elections

Onko Britannia Euroopan sairas mies? Sodasta selvinnyt maa sai vahvaa USA:n taloudellista tukea. Se hyödynnettiin: 1950-luku olikin Englannin talouden nopean kasvun aikaa - muu Eurooppa painoi kasvuvauhdissa ohi vasta 60-luvulla, jonka olemme tunteneet Brittien swengaavana vuosikymmenenä. Vaikka brittiviihde aloitti maailmanvalloituksen, teollisuus alkoi jäädä kehityksestä jälkeen. Myös Kansainyhteisön sisäinen muutto Englantiin aiheutti yskintää ja Enoch Powell piti tyrmistystä herättäneen puheensa tulijoiden aiheuttamista haasteista.

Britannia oli silloin hyvin keskusjohtoinen ja on sitä yhä. 1970-luku ei ollut menestystarina: Labourhallitus taisteli käsiin vanhenevan teollisuuden ja kasvavan työttömyyden kanssa. Tie Eurooppaan oli ollut kompleksinen ja auennut vasta De Gaullen väistyttyä. Yhteismarkkinoita ja edullisia tuontitavaroita tarvittiin kuluttajien ostovoiman heikkouden vuoksi.

Thatcherin tie valtaan ei sekään ollut helppo. Vähemmän määrätietoinen ihminen olisi matkalla luovuttanut. Hän halusi uudistaa maata markkinaehtoisesti: vähentää valtion sekaantumista kaikkeen sääntelyä purkamalla. Työttömyys pysyi silti pitkään niin korkeana, että hän olisi kaatunut ilman Falklandin sodan tuomaa hehkutusta. Voitto sementoi hänen asemansa keulakuvana. Markkinauskovaisena hän piti kiinni ovesta talousyhteisön markkinoille, mutta syvempi integraatio oli hänelle kauhistus: hän oli vanhan polven imperiumi-ihminen ja se kuului hänen retoriikassaan. Uudistushalukaan ei aina kanavoitunut rakentavasti: hallituksen ukkokaarti joutui kestämään sanelua. Englantia ulkoisesti vahvistaneesta Rautarouvasta tuli lopulta sisäinen rasite.

Valtion karsiminen ja yksityistämisen ihannointi johti välimuotona hallinnolliseen tekopyhyyteen eli QUANGOihin (quasi-autonomous national government organisation) ja QUALGOihin (quasi-autonomous local government organisation) - näiden edustajat olivat epäsuorasti valittuja, kuten meidän sairaanhoitopiiriemme hallitukset - voidaan puhua demokratiavajeesta, eikä kontrollikaan muutenkaan välttämättä toiminut. Pahimmillaan nämä elimet lisäsivät byrokratiaa entisestään ja loivat päällekkäisiä vastuita. Brexit-keskustelussa argumentti EU:a vastaan oli eroon pääseminen juuri tällaisesta kasvottomuudesta. Eron nyt realisoituessa oma kansallinen pesä pitäisi rehellisyyden nimissä siivota näiltä osin ja se talkoo voi olla ylivoimainen. Esimerkiksi Heathrowin lentokentän laajentaminen, joka on puhtaasti kansallinen hanke, on takunnut jo vuosikymmeniä - viimeksi kapuloita rattaisiin laittoi itse pormestari Johnson. Yleisemminkin julkisten palvelujen laatu on ollut kysymysmerkki. Yksityistäminen ei kuitenkaan taannut toivottuja onnistumisia: rautatiet on siitä hyvä esimerkki. Vuoden 2000 Hatfieldin junaonnettomuuden jälkeen palattiin taas vahvaan keskushallinnon tukeen: ratoja ylläpitävä yhtiö oli epäonnistunut turvallisuuden takaamisessa. Samalla ajanjaksolla Ranskaan luotiin erittäin toimiva, nopea suurnopeusjunaverkko.

Vaikka Thatcher oli menestyneempi ulkopolitiikassa kuin sisäpolitiikassa, ei vallanvaihdos työväenpuolueeseen tuonut ratkaisua. Blair oli poliittisten taikatemppujen mestari. Ensimmäinen kausi puhuttiin kolmannesta tiestä, joka ei lopulta johtanut mihinkään - käsite haudattiin kaikessa hiljaisuudessa. Puolue hukkasi oman linjansa spin doctoreiden opastamana ja on edelleen eksyksissä. 

Historioitsija Tony Judt on esseekokoelmassaan Reappraisals, uudelleenarviointeja, kirjoittanut Blairista puutarhatonttuna, jonka poliittinen aate oli markkinasuuntautuminen Thatcherin tavoin. Heidän eronsa oli Judtin mukaan, että Rautarouva uskoi markkinoihin aidosti, Blair taas ”piti rikkaista ihmisistä”. Blairin Cool Britain oli pelkkää markkinointia ilman aatetta ja visioa. Thatcherin perintö ei sekään ole kovin hyvä: teollisuuden uudistuminen on haaste, tuottavuus jakaantuu maassa epätasaisesti, keskusjohtoisuus rehoittaa ja sekava, kovia palkkioita nostava väliporras hoitaa kuntien ja Whitehallin välistä tilaa.

Miksi Britannia kuitenkin kukoisti vuosituhannen loppuun tultaessa? Työmarkkinat olivat joustavat ja maa houkutteli investointeja. Lontoo sykki viihdettä, urheilua ja nykyaikaista muotoilua - ankeus ja likaisuus olivat mennyttä maailmaa. Suunta oli epäselvä, mutta sinne oltiin menossa ensimmäisessä luokassa ja taatusti markkinavetoisesti, Richard Bransonin blairmaisen leveän hymyn säestämänä.

***

Is Britain the sick man of Europe? Its economy was relatively strong in the 50’s, helped by the US support. In the Swinging 60’s, its relative position weakened and the 70’s was a continuous struggle of renewal of industries and high unemployment. Thatcher and Blair shared some ideas - the economy and employment got high, but privatisation was not always successful - railways... and yet the role of State remained strong. In between public and private, the world of QUANGOs was created - not necessarily for the benefit of greater effectiviness. And definitely not for greater openness and democracy.

torstai 9. heinäkuuta 2020

Euroopan sairas mies? - Osa 1 - Beveridge ja Churchill

Sir William Beveridge. Source: BBC.

Kun Suomi valmistautui EU-jäsenyyteen, Painatuskeskus julkaisi Kleio ja Nykypäivä-sarjassaan useita eri Euroopan maita käsitteleviä kirjoja, joissa yleispiirteisesti esiteltiin maiden yhteiskuntakehitystä 1900-alusta lukien. Hannu Leinosen ja Eino Lyytisen kirjoittama Iso-Britannia imperiumista Euroopan reunalle on sarjan muiden teosten tavoin ansiokas läpileikkaus yhteiskuntaan. Teoksen ja lukijoiden kommenttien innoittamana kolmiosaisessa sarjassa tuon näkökulmia Britannian nykytilanteeseen.

***

Tunnemme Britannian historiasta Churchillin puheen ”hienoimmasta hetkestä”, jolloin Englanti yksin seisoi Saksaa vastassa pitkälti ilmavoimien avulla. Sota venyi USA:n mukaan liittymisen odotteluksi. El Alameinin taistelu käänsi mieliä toivekkaampaan suuntaan ja siinä ilmapiirissä tapahtui käänne myös poliittisella rintamalla. Joulukuussa 1942 esiteltiin ekonomisti Sir William Beveridgen raportti Social Insurance and Allied Services. Suomalaisittain puhuttaisiin komiteamietinnöstä. Ennenkuulumatonta oli, että mietintö synnytti innostuksen, sitä painettiin puoli miljoonaa kappaletta ja kansa voimaantui keskustelemaan siitä.

Kun oma Sote-uudistuksemme on taas kerran lausunnoilla, toive olisi, että laaja paperi kuluisi myös kansan käsissä. Miten innostus saatiin aikaiseksi puutteen oloissa ankeina sotavuosina? Beveridge oli innostunut viestin perille saamisesta, radioa käytettiin markkinointiin ja tietysti lehdistöä. Raportin pääsisältö oli kuitenkin harvinaisen selkeästi muotoiltu. Tavoite oli rakentaa sodanjälkeisestä Britanniasta hyvinvointivaltio. Tähän rakennustyöhön kutsuttiin avaamalla taistelu viittä jättiläistä vastaan. Näiden nimet olivat Puute, Kurjuus, Sairaus, Tietämättömyys ja Joutilaisuus.

Hyvin muotoiltu viesti meni kerralla perille. Kaikki tunnistivat haasteet. Merkillepantavaa on, että jätiksi oli valittu juuri joutilaisuus eikä abstraktimpi ”työttömyys” - jätit päästettiin kansan iholle ja arkeen. Sotaponnisteluihin väsynyt kansa sai tietoa asioiden tilasta ja samalla rohkaisua tulevaisuuden rakentamisesta. Tämä oli innostavaa: NHS:n syntyyn lopulta johtaneen raportin vastaanotto on yksi kansakunnan hienoimpia hetkiä ja sopii edelleen osallistamisen malliesimerkiksi. Meidän nimeämämme jätit huoltosuhde, työllisyysaste, kansantuotteen kasvu, ilmastonmuutos, maahanmuutto ym ovat kovin yleispiirteisiä ja keskustelu usein turhauttavaa. Beveridge oli myös onnekas raportin julkistamisen ajankohdassa: aikaisempi tiedottaminen olisi hautautunut sodan epävarmuuden alle.

Churchill ei ollut raportista yhtä innoissaan: hän halusi keskittyä sotaponnistuksiin. Puolue vastusti raporttia laajemminkin mm. rahoitussyistä. Osallisuuden henki oli kuitenkin päässyt irti. Raportti ei unohtunut muutamassa vuodessa ja nuiva asenne kostautui sodanjälkeisissä vaaleissa: Hitlerin voittaja Churchill otti pataan kansanvallalta vuoden 1945 vaaleissa. Alkoi hyvinvointivaltion rakennus työväenpuolueen johdolla.

Raportin tarkempi sisältö ja ehdotukset? Annetaan Sir Williamin itsensä selostaa se:

***

I start threepart blog series - The Sick Man of Europe? - UK in the post-war world. I start with one finest hour of UK- the Beveridge report of 1942 and its famous fighting against the five giants on the road of reconstruction - Want, Disease, Ignorance, Squalor and Idleness. The views of hope the report provided and very good timing made it a success story of citizen participation, British people really got interested of such skillfully made, clear and concrete text. It was not so fine hour for Churchill - he opposed the report - and lost the election of 1945. 


lauantai 4. heinäkuuta 2020

Poirot - pohdintoja kesän pimeyden sydämestä


Olen yllyttänyt ystäviäni tekemään juttua Agatha Christiestä. Olen itse väistänyt aihepiirin sillä, etten ole kovin kummoisesti tutustunut murhamamman tuotantoon. Itsetarkastelu on tuonut väitteisiini vähän samaa kuin Origon pakina, jossa hän varsin maalaismaisin termein pyrkii vakuuttamaan muut täydellisestä kaupunkilaisuudestaan. Mutta siis, vaikka en Christien tuotantoa kokonaisuudessaan tunne, voin nostaa joitakin havaintoja. Pyydän jo etukäteen anteeksi havaintojeni itsestäänselvyyttä kokeneille Christien lukijoille, joita ystävissäni on useita.

Sivupolulla aloittaen, Dame Agathan hammaskalusto on joissakin valokuvissa varsin järkyttävän näköinen. Asiahan on viime vuosikymmeninä kehittynyt valtavasti, hoitomenetelmissä nostalgiaa ei tarvitse harjoittaa hammaspraktiikkojen suuntaan. Nostalgia lienee kuitenkin yksi pääsyitä lukea Christien kirjoja.

Dame muistuttaa tuotantonsa kanssa minua yhdestä tädistäni, jonka kirjahyllystä pongasin ensimmäiset dekkarit. Tädin hampaat olivat paremmassa kunnossa, mutta yhdistin keveisiin englantilaisiin dekkareihin kesän joutilaisuuden ja tietynlaisen kokonaisvaltaisen järjestyksen, miten asioiden kuuluu olla tarjoiluissa ja sisustuksissa. Itse kirjoihin tätini ei saanut minua johdateltua. Ensimmäisen Christieni, nykyisin sievistelevästi otsikoidun ”Eikä yksikään pelastunut”-teoksen, luin koulussa. Se jätti hieman falskin vaikutelman, kirjailija pyrki liian ilmeisesti johtamaan lukijaa harhaan. Myöhemmät satunnaiset lukukokemukset olivat niinikään yllättävän tahmeita: teksti ei ainakaan minun kohdallani ollut kovin vetävää. 

Poirot’n kanssa oli vähän samalla tavalla. Pidin miekkosta ensin epäilyttävänä keikarina. Vasta aivan viime aikoina olen alkanut tuntea sympatiaa häntä kohtaan. Kirjailija ei itsekään oikein pitänyt luomuksestaan - tässä suhteessa Dame oli todellinen patriootti. Poirot tuo omituisella tavalla ulkopuolisen näkemyksen yhteiskuntaan, jossa hän järjettömästi tuntuu viihtyvän. Hän paljastaa ylivertaisella kohteliaisuudellaan englantilaisen yhteiskunnan töykeyden ja ennakkoluuloisuuden: sen täytettyjen voileipien inhottavuuden, maaseudun loskaisuuden ja asuinsijojen tason karmeat vaihtelut. 

Christie ei ollut helppo ihminen, hän saattoi kanavoida omaa Englanti-inhoaan ärsyttävän terävän ulkomaalaisen välityksellä. Harmaat aivosolut asetettiin raksuttamaan tuomiota yhteisölle, jossa osoitettiin laittamattomasti kaikkein vähäpätöisempien kuin mahtavienkin olevan tasavertaisia murhanhimossansa. Kun Poirot kokoaa omalle Viimeiselle Tuomiolleen epäiltyjen joukon, heitä saadaan aina vaivattomasti kokoon suuri huoneellinen. Ahneuden - rahallisen, seksuaalisen tai kunnianhimon muodossa - synti tuntuu vaanivan jokaista kahdella jalalla kävelevää tai rullatuoliin sidottua. Näiden loppukohtauksien komeissa, mutta jännittyneissä puitteissa, kaikki tuntuu tiivistyvän - on aika riisua naamiot.

Suchet on hionut näyttelemästään Poirotista lopullisen taideteoksen: hänen tuomionsa on täynnä tulta ja tulikiveä, kohteliaisuudet hiiteen heittävää jyrinää ja kiukkua rappeutuneen yhteiskunnan poikenneita vesoja kohtaan. Omat Poirot’n motiivit jäävät hämärän peittoon: miten hän jaksaa varovaisesti askeltaa potentiaalisia murhaajia ja murhaajattaria kuhisevan kansakunnan halki? Hän jää arvoitukseksi, mutta tarjoilee kyllä mukavasti särvintä teekupposen kanssa viihdyttäviin, joskin synkähköihin joutilaan kesän hetkiin.

***

I am not a particular friend of Dame Agatha - like some my friends are. However, after decades of lukewarmness, I am now the last one to admit that Poirot is quite a character. Great Murderous Dame criticised her own country through him: all Englishmen and Englishwoman seem to be capable to commit a murder of most foul kind. Poirot seems to add as well that their habits are not polite at all, food is no good and the countryside is no better compared to towns and cities. When Poirot collects all suspects, a large and full room, to his personal Final Judgement - we can be safe behind our cups of tea. It is great, yet dark entertainment for a summer’s day.

tiistai 23. kesäkuuta 2020

Young girl, lost child and founding father

Source: Monticello.org

Olen välillä ylittänyt Atlantin jutuissani: niin teen nytkin, koska mustien asemasta käydään yhä kovaa keskustelua. Englannista irtaantunut Yhdysvallat lähti omille vapauden teilleen: diplomatiaa käytiin paljolti Englannissa ja Ranskassa - rauha solmittiin 1783 Pariisissa ja sen jälkeen seurattiin yhteiskunnan ja oikeuksien kehitystä entistä tiiviimmin.

***

Mutta kerron yhden tarinan, niin kuin se minua kosketti. Oli mies, tilanomistaja, joka menetti vaimonsa, lastensa äidin. Hän joutui lähtemään Pariisiin työtehtäviin yli Atlantin. Vanhalle mantereelle lähti hänen lapsiaan ja heille mukaan palvelusväkeä, jotka olivat hänen omaisuuttaan. Yksi heistä oli hänen vaimonsa sukua, kovin nuori, hän tuli mukaan hoitamaan pienintä lasta. Oliko muistuttanut hänen vaimoaan, kuitenkin tuo tyttö synnytti miehelle Pariisissa lapsen, tytön, joka kohta kuoli ja unohtui. Mies palasi pian väkensä kanssa takaisin Amerikkaan ja tyttö, nyt jo täysi nainen, synnytti hänelle kuusi lasta lisää ennen miehen kuolemaa. Näiden lasten alkuperä salattiin meidän päiviimme saakka.

Emme tiedä minne pieni kuollut tyttölapsi joutui. Ehkä Viattomien hautausmaahan nykyisen Place des Hallesin  lähellä, pienet luut kenties kuljetettiin vallankumouksen alettua katakombeihin. Voimme seuraavalla Pariisin matkalla muistaa tuota pientä, unohdettua lasta, hän oli esikoinen, kuusi hänen pikkusisarustaan ovat paremmin dokumentoituja.

Äidin nimi oli Sally Hemings. Hänestä ei ole säilynyt kuvaa. Hän eli elämänsä lähellä lapsiaan myös miehen kuoltua. Meillä on hänestä muutama todistus, joista voimme päätellä, että hänessä oli paljon myönteisiä piirteitä. Ihmiset lähettivät hänelle terveisiä, hänen lähellään pysyttiin. Oli kuitenkin tekijöitä, ettei hän saanut täyttä arvostusta yhteiskunnassa.

Miehen nimi oli Thomas Jefferson. Hän kuului Amerikan Yhdysvaltojen perustajaisiin, Founding Fathers. Hänestä tuli kolmas presidentti John Adamsin jälkeen. Hänen tilansa päärakennus oli Monticello, joka on tuttu taidehistorian lehdiltä. 

***

Jefferson-Hemings kiista on mielenkiintoinen. Kannattaa tutustua wikiartikkeliin.

Aivan viime vuosina, kun historiankirjoitus on lopullisesti vahvistanut, että Jefferson on todennäköinen Hemingsin lasten isä, myös Monticello-museo on lopulta antanut Sallylle virallisen paikan kansakunnan ytimessä. 

Tämä tarina on vanha ja se on viihteellistetty monta kertaa. Siitä voidaan esittää jyrkkiä tai vähätteleviä mielipiteitä. Ainakin itseäni kosketti, miten historian totuus lopulta paljastuu ja hävetty, salattu asia saa oikeutta. Oli myös liikuttavaa löytää se ensimmäinen lapsi, jota kukaan ei oikein muista. Elämä on merkillistä ja merkityksellistä: siinä ei ole mitään ihmeellistä ja se on täysin ihmeellistä.




***

I tell here story about one lost little girl, died in Paris. After her, six secret siblings from the same mother, Sally Hemings. Nowadays we can say their father was one of the Founding Fathers of the Nation, Thomas Jefferson. It is wonderful to read how the forgotten have take their position in the center of things. At least we can say, it is to the right direction, to justice. 



sunnuntai 21. kesäkuuta 2020

Englantilaisista valokuvista

Henri Cartier-Bresson: Ascot, 1955.
© Victoria and Albert Museum, London.

Sain Facebookin haasteessa tehtäväkseni koota kymmenen kuvan mustavalkoisen valokuvan sarjan. Kävin läpi englantilaisia kuvaajia ja sarjaani valikoitui oikeastaan vain Cecil Beaton. John Hedgecoe oli listallani, mutta hän oli enemmän teknikko kuin varsinainen taiteilija. Huomasin, että oli hankalaa poimia teoksia, kun rajoituksena oli, ettei kuvissa saanut olla ihmisiä. Loppujen lopuksi ihminen on valokuvauksen tärkeitä aiheita, mikä on hienoa. Beaton tosin usein muotimaailmassa työskennelleenä vetää ihmisenkin pintaan, vaatteen tasolle, usein briljantisti toteutettuna. Hänellä oli kyky löytää henkilöistään virheet ja peittää ne nerokkaissa kuvissaan: englantilaista terävyyttä.

Bill Brandt, alunperin saksalainen, työskenteli Henry Mooren ja Francis Baconin kanssa - hänen valokuviensa muotokieli on sukua näiden taiteilijoiden töille, niissä on Mooren plastisuutta ja Baconin muodonmuutosmaista notkeutta, joka pystyy liukumaan karmaisevien tunnelmien puolelle. Hän oli juuri oikea mies dokumentoimaan sodanaikaisia maanalaisen asemia, jotka oli otettu pommisuojiksi. Nehän olivat myös Moorelle, kuvanveistäjälle, kokemuksellisesti tärkeitä paikkoja. Brandt kuvasi myös samoja teollisuusmaisemia, katoavaa puutteen maisemaa, josta Orwellin tuotanto ammensi. Jos Beaton kuvasi pintaa, Brandt keskittyi taustaan. 

Brandt on vieraillut myös Haworthissa, Emily Bronten Humisevan harjun oletetussa sijainnissa Top Withensissä. Hänen kuvassaan rakennuksessa on vielä katto. Kun kävin paikalla 1987, kattoa ei enää ollut. On yllättävää, että suhteellisen tuoreissa kohteissakin on tapahtunut näin suuria muutoksia. Brandtin kuvalla on siis dokumentaarista arvoa ja samalla se tavoittaa paikan ja kirjan tuntua: taustan kukkulat vielä lisäävät synkkää ylevyyttä.

Valokuvissa on samalla jotain paljastavaa ja kätkevää. Cartier-Bressonin kuva Ascotista tavoittaa vanhan jääräpäisen miehen, joka pärjää olosuhteista huolimatta. Asenne on tuttu, Brexit ollaan valmis viemään loppuun, vaikka tiedettäisiin, että huonosti käy. Vaaditaan monesti juuri ulkomaalainen näkemään tämä. Pidän kovasti siitä, miten Cartier-Bressonin Leican optiikka on tavoittanut sadetakin märkyyden. Se on toisarvoista perinteiseen laukkakisaan keskittymisen rinnalla.

***

English photography: not many names that are world famous. I highly appreciate John Hedgecoe as a technical teacher, but Cecil Beaton and Bill Brandt are more artists: the first as a master of surface and the latter a master of background - like his great documentary photo of Top Withens in Haworth - the real Wuthering heights, I suppose? However, a Frenchman, Henri Cartier-Bresson, so well caught the English Attitude with his photo from Ascot. The old man is waterproof and he can illustrate also the modern position to Brexit: come shine or rain, we’ll manage, somehow!
Bill Brandt: Top Withens, 1944.
© Bill Brandt Archive, Ltd.