sunnuntai 31. toukokuuta 2020

Anglosaksien rakennuksia 3: retkien suunnittelua

Source: Wikipedia, Chapel of St Peter-on-the-Wall

Paavo Haavikon kirja Lasi Claudius Civiliksen salaliittolaisten pöydällä on hienosti nimetty Rembrandtin maalauksen mukaan. Elämä vilahtaa ohi, suuret tapahtumat jättävät pienet tapahtumat sivuun ja yksilöt varjoonsa. Lasista jää jotain sirpaleita, joita arkeologit kaivavat esiin. Nuo sirpaleet saattavat olla ainoita todistajia unohduksien ja epämääräisyyksien pitkässä ketjussa.

***

Ensimmäiset kristittyjen tekemät rakenteet eivät olleet kirkkoja, vaan maisemaan pystytettyjä ristejä. Ne olivat merkittyjä paikkoja, joihin pienet ryhmät kerääntyvät rukoilemaan, jumalanpalvelukseen. Joissakin säilyneissä risteissä on rinnan kaiverrettuja muinaisuskon ja kristillisyyden tunnuksia. Ennen pitkää rakennettiin myös vaatimattomia kirkkorakennuksia, usein juuri näille paikoille.

Muutama kirkkorakennus on jäänyt jäljelle, usein syrjäisiin paikkoihin. Essexistä, paikkakunnalta Bradwell-on-Sea, syrjäiseltä meren rannalta, löytyy yksi kohde. 
Kappeli on toiminut myöhemmin latona ja on nykyisin taas vihitty alkuperäiskäyttöön. Kohde ei vaikuta arkkitehtonisesti kovin monimutkaiselta. Tällaiseen paikkaan ei jouduta sattumalta, vaan vierailu on pakostakin osoitus rakkaudesta lajiin. Tietysti rinnakkaistekosyy on meren näkeminen, sehän on aina vaikuttavaa. Voi miettiä, seisoiko joku yksilö sydän läpättäen idän horisonttia katsellen, peläten viikinkilaivan purjeen tulemista näkyviin. Samalle matkalle voisi yhdistää helposti myös vierailun Constable-countryyn - taidemaalarin jalanjäljille. Sekin reissu on vielä minulta käymättä.

Varsinainen saksilaisten pyhättöjen keskittymä löytyy kuitenkin pohjoisesta. Johnsonin Dominic-avustajan vanhempien kotipaikkana viime päivinä tunnetuksi tullut Durham on voittoisan normannilaisen rakennustaiteen keskuspaikka - katedraali on hieno ja sen holvaukset enteilevät jo gotiikkaa. Se on suppeassakin brittiläisen taidehistorian kertomuksessa päätähtenä. Olen Durhamissa käynyt ja haluan sinne palata - mutta ennen kaikkea nähdä lähistön Bedelandin kolme kohdetta Jarrowin, Monkwearmouthin ja Escombin kirkot.

Bede, jonka etuliite on Venerable - kunnioitettu, on Englannin historiankirjoituksen isä ja samalla kirkkohistorian isä, koska ne ovat enemmän tai vähemmän sama asia. Beden kirjoitukset ovat hyvin säilyneet useana kopiona. Hän oli munkki, sirpaleet hänen elämänpiiristään voimme nähdä noissa vaatimattomissa kirkoissa, niiden vanhimmissa katkelmissa, mustuneissa torneissa. Vähemmän eläytymiskykyisille on rakennettu tietysti Bede-keskus, jossa rakennuksia on pystytetty uudelleen parhaan tietämyksen pohjalta. Elämyskohteeksi päätyminen on myös osaltaan merkki siitä, että Beden historiankirjoitus on ollut voittajien historiaa.

Syrjässä rakennukset silti ovat. Jarrowin kirkko on telakka-alueen liepeillä ja nykyinen jälkiteollinen lähiympäristö ei välttämättä nostata yleviä tunteita - minua se ei haittaa, pidän tuollaisistakin ympäristöistä. Antaahan se perspektiiviä ja tavallaan oikean kuvan myös historiaa ajatellen: kelttiläisperäinen kirkko on jäänyt takamaalle normannien jalkoihin. Se mikä vanhaa on, on useaan kertaan restauroitu. Sijainniltaan miellyttävämmästä Escombin kirkosta ovat säilyneet hyvät vanhat kuvat, millainen seinäpinta oli ennen nykyistä siloittavaa kalkkikerrosta. 
Mainion kirkkoharrastajan perusteelliset sivut löytyvät täältä:

Suomalaiselle katsojalle nämä vanhat kirkot ovat tutuhkoja: rakenteet löytyvät meidän vanhimmista kivikirkoistamme hyvin samanlaisina. 

***

On epilogin paikka. Meidän maailmamme on ruuhkaisempi, tieteellisempi ja turvallisempi kuin varhaisten noiden kolkkien asukkien. Kaikki oli elämässä epävarmaa ja pelkoa oli paljon. Vanha kelttiläinen rukous summaa nuo tunnot hyvin - siinä hienovaraisesti ilmaistu uskonnollisuus ja konkreettisempi läheinen luonnontunne ovat liittäneet kätensä yhteen. Lasin sirpaleet saavat siinä merkityksensä: voimme tekstistä aavistaa minkälaisia tuntoja tuntemattomalla kirjoittajalla oli luonnonvoimien edessä.

As the rain hides the stars,
As the Autumn mist hides the hills,
As the clouds veil the blue of the sky,
So the dark happenings of my lot
Hide the shining of thy face from me.
Yet, if I may hold thy hand in darkness,
It is enough,
Since I know, that though I may stumble in my going
Thou dost not fall”
.

Kuin sade kätkee tähdet,
Kuin syyssumu peittää kukkulat,
Kuin pilvet verhoavat taivaan sinen,
Niin osani synkät ikävyydet 
Peittävät sinun kasvojesi kirkkauden minulta.
Jos silti saan pitää kädestäsi pimeydessä,
Se on tarpeeksi,
Koska tiedän, vaikka kulkuni horjahtaisi, 
Sinä et kaadu.

***

My final part of Anglo-Saxon architechture - I dream of visits to some of the oldest churches in England. They are today more backwater stuff, thanks to victorious Normans. Some fragments are left to take us to the times of Venerable Bede. Not much to be seen, but absolutely worth visiting, I think: for history, ecclesiastical or art history.
Source: Escomb Saxon Church. Photo most likely by Edwin Smith.


perjantai 29. toukokuuta 2020

Saippuaa

Soup, Soap and Salvation on Pelastusarmeijan tunnus. George Orwell Puilla paljailla-teoksessaan totesi, että järjestön toimintalogiikka on mainio. Varsinaiseen hyvään sanomaan mennään vasta, kun perusedellytykset viestin vastaanottamiselle ovat olemassa. Huomionarvoista on, että saippua on prioriteeteissä toisena.

Kun olen hamsteriluonne, olen kiitellyt itseäni, että saippuaa on ollut eristysoloihin riittävästi. Kaiken lisäksi muodollista rahallista korvausta vastaan olen saanut saarivaltakunnasta toimituksen, jossa on ollut edustettuna yksi alan hienoimpia toimijoita - Pearsin perussaippua, jota saa alle punnan kappalehintaan. Saippua on varsin riittoisa, läpinäkyvä ja kauniin värinen, lähes meripihkamainen. Ovaali kappale on yhdistelmä aromaattisia ja kosteuttavia öljyjä, hajucocktail tuo miedosti mieleen Guerlainin Habit Rouge-tuoksuklassikon.

On kehtovaa ajatella, että kevyesti vaahtoavalla saippualla voi rikkoa kevään uutisia hallinneen viruksen rakenteen. Miten prosessi tapahtuu molekyylitasolla, sitä en osaa yksityiskohtaisesti kertoa, mutta on käsienpesusta ollut hyötyä, kausiflunssia ei ole osakseni ollut. Pears on toiminut hyvin, se ei ole myöskään kuivannut käsiäni. Merkki on vanha, toimintaa on ollut jo vuodesta 1807. Mainonta ei ole aina ollut nykytermein poliittisesti korrektia. Nimitaiteilijoista John Everett Millais on maalauksellaan edistänyt tuotteen tunnettuutta. Faktaa löytyy Wikistä:

Jos Pearsia haluaa nyt tilata Englannista, joutuu näkemään vaivaa. En ole Suomesta löytänyt jälleenmyyjää saippuoille - siinä olisi hyvä vinkki jollekin  yrittäjälle. Jos Pearsia ei löydy, ei pidä lannistua, kyllä kaupoista saippuaa löytyy. Siitä ei ole ollut pulaa kuten sota-aikana.

***

I have excellent reserves of my favorite soap, Pears - the amber-colored, transparent oval bar, with richly moisturising oil juices and pleasant Guerlain Habit Rougesque smell. Please still wash your hands to combat Coronavirus - its structure cannot resist these oils!


 

torstai 21. toukokuuta 2020

Anglosaksien rakennuksia 2: havaintoja kentältä

Source: Wiltshire Council 2011

Kiinnostavimmat saksien rakennusluomukset eivät sijaitse ihan turistireittien sykkeessä: paikan päälle pääsemiseksi joutuu näkemään vaivaa, yleensä ilman autoa perille on hankala päästä. Deerhurst oli juuri sellainen paikka, navigaattorillakin oli vaikeuksia. Paikan vanhuus näkyi jo lähestyttäessä, se oli saareke, jossa alkoi siirtymä toiseen aikakauteen. Olen Deerhurstin vierailusta kirjoittanut aiemmin:
https://paxengland.blogspot.com/2018/01/kumpujen-yosta.html

Deerhurstin kirkosta tulee mieleen normannivalloittajien tyly näkemys valloitettujen kulttuurista - Rudes et idiotas - karkeaa ja oppimatonta. Hehän pyrkivät mitätöimään vanhaa kieltä ja osaamista, pistämällä paremmaksi vaikkapa omien rakennustensa suuremmalla skaalalla. Vanhan rakennuksen osia saattaa armollisesti löytyä laajemman normanniluomuksen syövereistä. Kyllähän Deerhurstin kalanruotoinen muuraus on kieltämättä karkean oloista, mutta sen voi myös nähdä maalauksellisen eloisana pintana. Sisätilassa länsiseinässä on kolme erikoista kolmiomaista ikkuna-aukkoa: rakenne on yksinkertainen ja tehokas. Deerhurstin kuulut petoveistokset säväyttävät jopa enemmän kuin normannien tyylitellyt pylväänpäiden hirviögalleriat. Deerhurstin hirviöissä on atavistista voimaa, jota edes maalipinnan kariseminen ei kesytä, ne ovat kuin suoraan Beowulfin sivuilta.

Deerhurst: Beast head & West wall
Kalkitseminen (limewash) on seinäpinnoissa kauhistus, se poistaa pinnan omaperäisyyttä. Tämä ei ole pelkästään viktoriaanien helmasynti, vaikka opaskirjoissa he ovat suosikkiryhmä kirkkojen viimeaikaisen turmelemisen syyllisten etsinnässä. Vielä niinkin myöhään kuin 1960-luvulla saksilaisia seinäpintoja peitettiin kalkkimaalilla. Kyseessä on vähän samanlainen materiaalinen häpäisy kuin muuratun leivinuunin maalaaminen sievistelevän valkoiseksi meidän oloissamme.

Rakennusten vanhoihin kryptiin olen päässyt laskeutumaan Riponissa ja syrjäisessä Lastinghamissa, molemmat Yorkshiressa. Varsinkin Lastinghamin krypta on hieno kokemus, varsinkin jos sinne laskeutuu lämpimänä päivänä aurinkoiselta nummelta. Mittasuhteiltaan rauhallinen, ihmisen kokoinen pieni tila pylväineen ja alttareineen on ajaton ja kunnioitusta herättävä.

Tolkienin pääteosta on tulkittu kuvaksi vanhan Englannin väistymisestä normannien vallan alle. Se on tietysti pitkälle vedetty johtopäätös. Ehkä konkreettisempi näkökulma löytyy Alec Clifton-Taylorilta, hänen The Pattern of English Building-käsikirjastaan. Ajattelemme Englannin useasti tiilirakentamisen maaksi. Tiilien valmistaminen kuitenkin unohdettiin Rooman vallan väistymisen ajaksi melkein tuhanneksi vuodeksi, omavaraisuus tiilien suhteen elpyi uudelleen vasta 1400-luvulla. Saksilaisissa rakennuksissa tiili oli silti käytössä, niissä käytettiin valmiina olevia roomalaisia tiiliä. Jos normannit hävittivät aiempaa perintöä, eivät anglosaksit olleet sen puhtaampia toimissaan: väistyneen vallan rakenteet otettiin omaan käyttöön. Roomalainen tiili näkyy saksilaisissa rakennuksissa helposti liuskeisen muotonsa vuoksi.

Jos haluaa kentälle näkemään saksilaisia rakennuksia ja niiden ohessa muuta kiinnostavaa, kannattaa suunnata Wiltshireen Bradford-on-Avoniin. Kudontateollisuuspaikka hiljeni 1900-luvun alkuvuosina. Vanhan teollisuuden rakennukset ovat vakuuttavia, Avonin ylittää keskiaikainen silta, jossa on kappeli, joka toimi myös sellinä. Rettelöijä saattoi päätyä veden ylle, kalan alle - tyrmän huipulla oli kala tuuliviirinä. Bradfordissa on myös erittäin komea kymmenyslato - tithe barn, muuratut seinät ja korkea katto niiden päällä komeiden tammisten kattotuolien varassa. Tarina Bradfordin saksilaisesta kirkosta on kuitenkin yliveto. Paikallinen pappismies luki 1800-luvulla vanhasta kronikasta, että Bradfordissa oli ollut saksilainen kirkko. Näkyvissä oli vain toistensa kyljissä kiinni kyyröttäviä koulurakennuksia, mutta niiden keskeltä löytyi kirkkotila ja verrattomat enkelikoristeet kapean laivan yläosasta, siitä oli tehty ullakkotila. Esiinraivattu kirkko on pienehköstä koostaan huolimatta vakuuttava paikka, kirkkosali on korkea ja hämärä. Enkelit ovat niin ylhäällä, että yksityiskohdat eivät erotu. Viktoriaaniset piirrokset ovat parhaat havainnollistajat näille omaperäisille ja monumentaalisille veistoksille. Hyvä esittely kirkosta löytyy täältä:

Bradfordin kirkon ajoitus ei ole sekään mitenkään sataprosenttinen. Vanha se on, mutta epäillä sopii, että normannivalloittajat halusivat siihenkin painaa puumerkkinsä. Gotiikan myötä sen mittakaava oli väistämättä liian pieni, uusi kirkko tehtiin viereen ja vanha, karkeaksi koettu rakennus sai peittyä aikojen yöhön. Hyvä niin, koska näin on säilynyt saksilainen rakennus lähes sellaisenaan keskellä kaupunkistruktuuria.

***

I have visited some notable saxon churches, like Bradford-on-Avon and Deerhurst reviewed here. Bradford is specially interesting, sort of miraculous saving of the whole church without much later alternations. Normans were notorious to replace the work of Anglo-Saxons as ”Rudes et idiotas” - nor were saxons so clean, they used roman buildings as a source for ready materials, stone and roman tiles.
Deerhurst: Odda’s chapel

lauantai 16. toukokuuta 2020

Anglosaksien rakennuksia 1: yleisvaikutelmia

All Saints’ Church Brixworth, Northamptonshire

Viime vuosina mieleni on paljon askarrellut Englannin vanhimpiin kuuluvien rakennusten parissa. Rooman valloituksen aikaisia rakenteita on useassa paikassa näkyvissä, usein vain raunioina ja kivijalkoina. Roomalaisten perintö näkyy rakennustekniikassa ja rakennusaineiden hyödyntämisessä - roomalaisten kivien uusiokäyttöä harrastettiin paljon. Minua on kiehtonut aika normannien maihinnousuun 1066 saakka. Sen jälkeen hallinto alkoi enemmän tai vähemmän päättäväisesti manifestoida valtaansa myös vaikuttavina rakennuksina, normannilaisena vankkana pyörökaarirakentamisena vaikkapa Towerin linnan kappelissa tai Durhamin katedraalissa.

Se mitä Rooman ja normannien isännyyksien välissä paikallisesti rakennettiin kiehtoo mieltäni: se on suurten kertomusten alle väistynyttä pientä kertomusta, paikallisesti kirjavaa, usein katkelmallista, vaatimatonta ainakin keisarikunnan mittakaavaan nähden, sekä nykykatsojalle hankalasti hahmottuvaa, usein epäselvää. Kun myöhemmät polvet ovat rakentaneet rakennuksia uudelleen, vanhat osat ovat helposti saaneet väistyä purkamisen tai peittämisen kautta. Säilyneisiin osiinkin on tehty muutoksia, uudentyylisiä ikkunoita ja ovia, sortumia ja muita vahinkoja on korjailtu. Myös hyvää tarkoittavat restauroijat ovat tehneet vahinkoja. 

Ihmeenomaisesti jotain on kuitenkin jäänyt jäljelle: muutamia tunnusomaisia kapeita ja korkeita tiloja, erikoisia elementtejä, kuten pieniä ikkuna-aukkoja, muutamia veistoksia, joista voi tavoittaa jotain sen aikaisten kuvanveistäjien mielikuvituksen voimasta. Itse olen pitänyt näitä katkelmia kiinnostavina: ne ovat ikkunoita menneeseen, ne ovat valonsäteitä, jotka tekevät keskiajan pimeimmistä vuosisadoista hieman konkreettisempia. Hieman yllättävää on myös näissä katkelmissa kohdata jopa yksilö. Esimerkiksi myöhempi goottilaisen arkkitehtuurin valta-aika oli enemmän yhtenäiskulttuuria, teknistä kovan rahan rakentamista, jossa sooloilijoita esiintyy yllättävän vähän.

Maallisia rakennuksia on säilynyt vähän: on linnoituksia, niiden osia, puurakenteisten hallien perustoja. Kirkkoja on säilynyt enemmän. Kristinusko jatkoi taisteluaan, vaatimattomia kirkkoja nousi joskus vanhoille kulttipaikoille, usein puisina sauvakirkkoina, joista ei ole jäänyt yleensä jäljelle kuin paalujen reiät maahan. Yksi puisista säilyneistä on Greenstedin kirkko Essexissä: https://en.wikipedia.org/wiki/Greensted_Church

Ajankohdan rakennustaiteen tarkastelu on usein juuri kirkkojen tutkimista. Niiden funktio oli tarjota yhteisölle kokoontumispaikka, ehkä myös jonkinasteista fyysistä suojaa, niissä kerrottiin kirkon viestiä, joka oli kokonaisuutena lähempänä ihmistä kuin nykyjään, elämä oli kovaa, ahdistavaa ja raskasta, vaarallista ja pelastuksen henkisellä sanomalla on ollut epävarmuudessa tärkeä merkitys. Miten ihmiset ovat sen ymmärtäneet? On kiehtovaa käydä näissä samoissa tiloissa kokemassa jotain samassa mittakaavassa noin 1000 vuotta sitten eläneiden ihmisten kanssa. Pimeät, viileät sisätilat ja raskas, historiantäyteinen hiljaisuus ovat puhuttelevia. 

Romaanisten rakennuksien mittakaava voi olla yllättävänkin suuri. Tournusin luostarinkirkko Burgundissa oli valtava, raskas rakennus, joka henki aikojen yötä, painavat holvikaaret johtavat ajatuksia menneisyyteen ja herättävät kunnioitusta. Englannin yhteys mannermaalle ei tullut vasta normannien myötä: Englannin paikalliskuninkaat olivat tunnustettuja karolingisen renessanssin kumppaneita. Yhteyksiä oli aina Reininmaalle saakka.

Anglosaksien kirkot olivat vanhan kristinuskon manifesteja - eivätkä pelkästään pakanoita vastaan. Normannit pyrkivät häivyttämään vanhat kirkot omilla rakennushankkeillaan monesti systemaattisesti. Samalla tavalla anglosaksinen papistojohto korvattiin normannimyönteisellä ja varmistettiin yhteyttä Roomaan, jota johti nyt keisareiden jälkeen paavi.

Vaikka kevät 2020 onkin huonoa aikaa matkustaa Englantiin kirkkoja tutkimaan, mitään hätää ei ole. Googlen avulla pääsee vaikka kuvani Brixworthin saksilaiskirkon pihamaalle tutkimaan raskaita, korkealle muurattuja seiniä. Tämä kirkko on säilyneistä ajan kirkoista suurin ja lähinnä täydellisenä säilynyt. Se muistuttaa huvittavasti Turun tuomiokirkkoa, mutta on toki sitä vanhempi. Tornin alaosa on komea, sinne johtaa tukirakennelmana toimiva porrasosa. Ikkunat ovat harvassa, mutta niistä sisätila saa valoa. Kirkko on yhteisön aktiivikäytössä yhä. Se on suuri: vasemmalla puolella näkyvä mammuttipetäjä ei pienennä ikiaikaista rakennusta.


***

I begin here three-part series devoted to anglo-saxon architecture. I specially like this period between the fall of Rome and the Norman Conquest. Buildings are scarce and often fragmatic, but they have strong originalilty and spiritual power that makes my imagination run.


torstai 7. toukokuuta 2020

Happy VE Day!


Onnellista Euroopan voiton päivää! Kun tulevaisuus on epävarma, menneisyys elähdyttää. Silti ihmettelin hieman Timesin kuvastoa. Spitfiret innostavat minuakin, kyyneleet tulevat silmiin näistä kauniista tappajista. Mitenkähän meidän lentäjä-ässämme olisivat niillä pärjänneet? Varmasti hienosti.

Mutta säkkipillinsoittaja Doverin kalliolla, nyt? Tulee mieleen se ikimuistoinen ruutu Hugo Prattin Corto Maltese-sarjakuvasta. Skottiupseeri kuolee kaukana isiensä mailta, kuulee viime hetkillään säkkipillin johdolla lähestyvien asetoveridensa tulevan ja toteaa vastaansanomattomasti: ”Minun on aina käynyt sääliksi niitä...jotka joutuvat kuulemaan säkkipilliä olematta skotlantilaisia...”

Laitan tähän vielä linkin mainioon Timo Vihavaisen blogiin, jossa lähdetään Orwellista liikkeelle ja tullaan Suomen sotien tarinaan, joka on yhtäaikaa karvas ja makea. Voiton makuun ei päästy ja tässäkin asiassa totuus on enemmän kuin kauneus.


Mutta, mutta... Timesin avulla myös suomalaiset saavat maistaa voittoa, katso autenttiset reseptit lopusta!

***

Happy VE Day! Now Finns also have possibility to taste Victory, thanks to excellent recipes from the Times!