Anglosaksien rakennuksia 2: havaintoja kentältä

Source: Wiltshire Council 2011

Kiinnostavimmat saksien rakennusluomukset eivät sijaitse ihan turistireittien sykkeessä: paikan päälle pääsemiseksi joutuu näkemään vaivaa, yleensä ilman autoa perille on hankala päästä. Deerhurst oli juuri sellainen paikka, navigaattorillakin oli vaikeuksia. Paikan vanhuus näkyi jo lähestyttäessä, se oli saareke, jossa alkoi siirtymä toiseen aikakauteen. Olen Deerhurstin vierailusta kirjoittanut aiemmin:

https://paxengland.blogspot.com/2018/01/kumpujen-yosta.html

Deerhurstin kirkosta tulee mieleen normannivalloittajien tyly näkemys valloitettujen kulttuurista - Rudes et idiotas - karkeaa ja oppimatonta. Hehän pyrkivät mitätöimään vanhaa kieltä ja osaamista, pistämällä paremmaksi vaikkapa omien rakennustensa suuremmalla skaalalla. Vanhan rakennuksen osia saattaa armollisesti löytyä laajemman normanniluomuksen syövereistä. Kyllähän Deerhurstin kalanruotoinen muuraus on kieltämättä karkean oloista, mutta sen voi myös nähdä maalauksellisen eloisana pintana. Sisätilassa länsiseinässä on kolme erikoista kolmiomaista ikkuna-aukkoa: rakenne on yksinkertainen ja tehokas. Deerhurstin kuulut petoveistokset säväyttävät jopa enemmän kuin normannien tyylitellyt pylväänpäiden hirviögalleriat. Deerhurstin hirviöissä on atavistista voimaa, jota edes maalipinnan kariseminen ei kesytä, ne ovat kuin suoraan Beowulfin sivuilta.

Deerhurst: Beast head & West wall

Kalkitseminen (limewash) on seinäpinnoissa kauhistus, se poistaa pinnan omaperäisyyttä. Tämä ei ole pelkästään viktoriaanien helmasynti, vaikka opaskirjoissa he ovat suosikkiryhmä kirkkojen viimeaikaisen turmelemisen syyllisten etsinnässä. Vielä niinkin myöhään kuin 1960-luvulla saksilaisia seinäpintoja peitettiin kalkkimaalilla. Kyseessä on vähän samanlainen materiaalinen häpäisy kuin muuratun leivinuunin maalaaminen sievistelevän valkoiseksi meidän oloissamme.

Rakennusten vanhoihin kryptiin olen päässyt laskeutumaan Riponissa ja syrjäisessä Lastinghamissa, molemmat Yorkshiressa. Varsinkin Lastinghamin krypta on hieno kokemus, varsinkin jos sinne laskeutuu lämpimänä päivänä aurinkoiselta nummelta. Mittasuhteiltaan rauhallinen, ihmisen kokoinen pieni tila pylväineen ja alttareineen on ajaton ja kunnioitusta herättävä.

Tolkienin pääteosta on tulkittu kuvaksi vanhan Englannin väistymisestä normannien vallan alle. Se on tietysti pitkälle vedetty johtopäätös. Ehkä konkreettisempi näkökulma löytyy Alec Clifton-Taylorilta, hänen The Pattern of English Building-käsikirjastaan. Ajattelemme Englannin useasti tiilirakentamisen maaksi. Tiilien valmistaminen kuitenkin unohdettiin Rooman vallan väistymisen ajaksi melkein tuhanneksi vuodeksi, omavaraisuus tiilien suhteen elpyi uudelleen vasta 1400-luvulla. Saksilaisissa rakennuksissa tiili oli silti käytössä, niissä käytettiin valmiina olevia roomalaisia tiiliä. Jos normannit hävittivät aiempaa perintöä, eivät anglosaksit olleet sen puhtaampia toimissaan: väistyneen vallan rakenteet otettiin omaan käyttöön. Roomalainen tiili näkyy saksilaisissa rakennuksissa helposti liuskeisen muotonsa vuoksi.

Jos haluaa kentälle näkemään saksilaisia rakennuksia ja niiden ohessa muuta kiinnostavaa, kannattaa suunnata Wiltshireen Bradford-on-Avoniin. Kudontateollisuuspaikka hiljeni 1900-luvun alkuvuosina. Vanhan teollisuuden rakennukset ovat vakuuttavia, Avonin ylittää keskiaikainen silta, jossa on kappeli, joka toimi myös sellinä. Rettelöijä saattoi päätyä veden ylle, kalan alle - tyrmän huipulla oli kala tuuliviirinä. Bradfordissa on myös erittäin komea kymmenyslato - tithe barn, muuratut seinät ja korkea katto niiden päällä komeiden tammisten kattotuolien varassa. Tarina Bradfordin saksilaisesta kirkosta on kuitenkin yliveto. Paikallinen pappismies luki 1800-luvulla vanhasta kronikasta, että Bradfordissa oli ollut saksilainen kirkko. Näkyvissä oli vain toistensa kyljissä kiinni kyyröttäviä koulurakennuksia, mutta niiden keskeltä löytyi kirkkotila ja verrattomat enkelikoristeet kapean laivan yläosasta, siitä oli tehty ullakkotila. Esiinraivattu kirkko on pienehköstä koostaan huolimatta vakuuttava paikka, kirkkosali on korkea ja hämärä. Enkelit ovat niin ylhäällä, että yksityiskohdat eivät erotu. Viktoriaaniset piirrokset ovat parhaat havainnollistajat näille omaperäisille ja monumentaalisille veistoksille. Hyvä esittely kirkosta löytyy täältä:

http://www.greatenglishchurches.co.uk/html/bradford-on-avon.html

Bradfordin kirkon ajoitus ei ole sekään mitenkään sataprosenttinen. Vanha se on, mutta epäillä sopii, että normannivalloittajat halusivat siihenkin painaa puumerkkinsä. Gotiikan myötä sen mittakaava oli väistämättä liian pieni, uusi kirkko tehtiin viereen ja vanha, karkeaksi koettu rakennus sai peittyä aikojen yöhön. Hyvä niin, koska näin on säilynyt saksilainen rakennus lähes sellaisenaan keskellä kaupunkistruktuuria.

***

I have visited some notable saxon churches, like Bradford-on-Avon and Deerhurst reviewed here. Bradford is specially interesting, sort of miraculous saving of the whole church without much later alternations. Normans were notorious to replace the work of Anglo-Saxons as ”Rudes et idiotas” - nor were saxons so clean, they used roman buildings as a source for ready materials, stone and roman tiles.

Deerhurst: Odda’s chapel

Anglosaksien rakennuksia 1: yleisvaikutelmia

All Saints’ Church Brixworth, Northamptonshire

Viime vuosina mieleni on paljon askarrellut Englannin vanhimpiin kuuluvien rakennusten parissa. Rooman valloituksen aikaisia rakenteita on useassa paikassa näkyvissä, usein vain raunioina ja kivijalkoina. Roomalaisten perintö näkyy rakennustekniikassa ja rakennusaineiden hyödyntämisessä - roomalaisten kivien uusiokäyttöä harrastettiin paljon. Minua on kiehtonut aika normannien maihinnousuun 1066 saakka. Sen jälkeen hallinto alkoi enemmän tai vähemmän päättäväisesti manifestoida valtaansa myös vaikuttavina rakennuksina, normannilaisena vankkana pyörökaarirakentamisena vaikkapa Towerin linnan kappelissa tai Durhamin katedraalissa.

Se mitä Rooman ja normannien isännyyksien välissä paikallisesti rakennettiin kiehtoo mieltäni: se on suurten kertomusten alle väistynyttä pientä kertomusta, paikallisesti kirjavaa, usein katkelmallista, vaatimatonta ainakin keisarikunnan mittakaavaan nähden, sekä nykykatsojalle hankalasti hahmottuvaa, usein epäselvää. Kun myöhemmät polvet ovat rakentaneet rakennuksia uudelleen, vanhat osat ovat helposti saaneet väistyä purkamisen tai peittämisen kautta. Säilyneisiin osiinkin on tehty muutoksia, uudentyylisiä ikkunoita ja ovia, sortumia ja muita vahinkoja on korjailtu. Myös hyvää tarkoittavat restauroijat ovat tehneet vahinkoja. 

Ihmeenomaisesti jotain on kuitenkin jäänyt jäljelle: muutamia tunnusomaisia kapeita ja korkeita tiloja, erikoisia elementtejä, kuten pieniä ikkuna-aukkoja, muutamia veistoksia, joista voi tavoittaa jotain sen aikaisten kuvanveistäjien mielikuvituksen voimasta. Itse olen pitänyt näitä katkelmia kiinnostavina: ne ovat ikkunoita menneeseen, ne ovat valonsäteitä, jotka tekevät keskiajan pimeimmistä vuosisadoista hieman konkreettisempia. Hieman yllättävää on myös näissä katkelmissa kohdata jopa yksilö. Esimerkiksi myöhempi goottilaisen arkkitehtuurin valta-aika oli enemmän yhtenäiskulttuuria, teknistä kovan rahan rakentamista, jossa sooloilijoita esiintyy yllättävän vähän.

Maallisia rakennuksia on säilynyt vähän: on linnoituksia, niiden osia, puurakenteisten hallien perustoja. Kirkkoja on säilynyt enemmän. Kristinusko jatkoi taisteluaan, vaatimattomia kirkkoja nousi joskus vanhoille kulttipaikoille, usein puisina sauvakirkkoina, joista ei ole jäänyt yleensä jäljelle kuin paalujen reiät maahan. Yksi puisista säilyneistä on Greenstedin kirkko Essexissä: https://en.wikipedia.org/wiki/Greensted_Church

Ajankohdan rakennustaiteen tarkastelu on usein juuri kirkkojen tutkimista. Niiden funktio oli tarjota yhteisölle kokoontumispaikka, ehkä myös jonkinasteista fyysistä suojaa, niissä kerrottiin kirkon viestiä, joka oli kokonaisuutena lähempänä ihmistä kuin nykyjään, elämä oli kovaa, ahdistavaa ja raskasta, vaarallista ja pelastuksen henkisellä sanomalla on ollut epävarmuudessa tärkeä merkitys. Miten ihmiset ovat sen ymmärtäneet? On kiehtovaa käydä näissä samoissa tiloissa kokemassa jotain samassa mittakaavassa noin 1000 vuotta sitten eläneiden ihmisten kanssa. Pimeät, viileät sisätilat ja raskas, historiantäyteinen hiljaisuus ovat puhuttelevia. 

Romaanisten rakennuksien mittakaava voi olla yllättävänkin suuri. Tournusin luostarinkirkko Burgundissa oli valtava, raskas rakennus, joka henki aikojen yötä, painavat holvikaaret johtavat ajatuksia menneisyyteen ja herättävät kunnioitusta. Englannin yhteys mannermaalle ei tullut vasta normannien myötä: Englannin paikalliskuninkaat olivat tunnustettuja karolingisen renessanssin kumppaneita. Yhteyksiä oli aina Reininmaalle saakka.

Anglosaksien kirkot olivat vanhan kristinuskon manifesteja - eivätkä pelkästään pakanoita vastaan. Normannit pyrkivät häivyttämään vanhat kirkot omilla rakennushankkeillaan monesti systemaattisesti. Samalla tavalla anglosaksinen papistojohto korvattiin normannimyönteisellä ja varmistettiin yhteyttä Roomaan, jota johti nyt keisareiden jälkeen paavi.

Vaikka kevät 2020 onkin huonoa aikaa matkustaa Englantiin kirkkoja tutkimaan, mitään hätää ei ole. Googlen avulla pääsee vaikka kuvani Brixworthin saksilaiskirkon pihamaalle tutkimaan raskaita, korkealle muurattuja seiniä. Tämä kirkko on säilyneistä ajan kirkoista suurin ja lähinnä täydellisenä säilynyt. Se muistuttaa huvittavasti Turun tuomiokirkkoa, mutta on toki sitä vanhempi. Tornin alaosa on komea, sinne johtaa tukirakennelmana toimiva porrasosa. Ikkunat ovat harvassa, mutta niistä sisätila saa valoa. Kirkko on yhteisön aktiivikäytössä yhä. Se on suuri: vasemmalla puolella näkyvä mammuttipetäjä ei pienennä ikiaikaista rakennusta.

https://en.wikipedia.org/wiki/All_Saints%27_Church,_Brixworth

***

I begin here three-part series devoted to anglo-saxon architecture. I specially like this period between the fall of Rome and the Norman Conquest. Buildings are scarce and often fragmatic, but they have strong originalilty and spiritual power that makes my imagination run.

Happy VE Day!

Onnellista Euroopan voiton päivää! Kun tulevaisuus on epävarma, menneisyys elähdyttää. Silti ihmettelin hieman Timesin kuvastoa. Spitfiret innostavat minuakin, kyyneleet tulevat silmiin näistä kauniista tappajista. Mitenkähän meidän lentäjä-ässämme olisivat niillä pärjänneet? Varmasti hienosti.

Mutta säkkipillinsoittaja Doverin kalliolla, nyt? Tulee mieleen se ikimuistoinen ruutu Hugo Prattin Corto Maltese-sarjakuvasta. Skottiupseeri kuolee kaukana isiensä mailta, kuulee viime hetkillään säkkipillin johdolla lähestyvien asetoveridensa tulevan ja toteaa vastaansanomattomasti: ”Minun on aina käynyt sääliksi niitä...jotka joutuvat kuulemaan säkkipilliä olematta skotlantilaisia...”

Laitan tähän vielä linkin mainioon Timo Vihavaisen blogiin, jossa lähdetään Orwellista liikkeelle ja tullaan Suomen sotien tarinaan, joka on yhtäaikaa karvas ja makea. Voiton makuun ei päästy ja tässäkin asiassa totuus on enemmän kuin kauneus.

https://timo-vihavainen.blogspot.com/2020/05/nakokulma-sota-aikaan.html

Mutta, mutta... Timesin avulla myös suomalaiset saavat maistaa voittoa, katso autenttiset reseptit lopusta!

***

Happy VE Day! Now Finns also have possibility to taste Victory, thanks to excellent recipes from the Times!

Harry and Meghan - Some Wishes Upon Stars

”Ilmaiset neuvot ovat hintansa arvoisia” - Perusinsinööri Veijo Miettinen

Viikonlopun Times oli yhä hieman murheellista luettavaa. Saarivaltakunnan jättäneen pariskunnan taistelu jatkuu. Olen miettinyt eräänkin kerran, että mielelläni lukisin lehdistä jotain tähdellisempääkin. Kriisi on ilmeisesti pitkittynyt, koska pariskunnan neuvonantajat eivät ole tehtäviensä tasalla ja pyrkivät turvaamaan palkkioitaan myös jatkossa. Haluaisin siksi antaa muutaman neuvon, mihin pariskunnan ei kannata puuttua, vaan jättää kokonaisuudet todellisille asiantuntijoille. Laitan myös vinkit, mihin oikeasti kannattaa vaikuttaa, jos haluaa hyvää tehdä maailmassa. Näillä ilmaisilla ohjeilla he varmasti saavuttavat sellaisen kunnioituksen asteen, että he voivat pitkällä tähtäimellä pyrkiä vaikka Aniston-Pitt parin verrokiksi. Heidän julkinen ilmeensä kirkastuisi myös valoisaksi, vaikka pysyisivätkin ankaran yksityisinä toiveittensa mukaisesti.

Itse toivon vain nöyrimmästi, että lehdistön palstat puhdistuvat. No, tietysti on niin, että onhan tuossa toivelistalla pari minunkin etujeni mukaista kokonaisuutta.

Vaikka mieli tekisi, älkää puuttuko näihin:

1. Lehdistönvapauteen, myös roskalehdistön (Lisätietoja: Juha Sipilä, Finland)
2. NHS:n työhön
3. Veteraanityöhön, ette olleet vielä paikalla heidän tiukimmissa paikoissansa
4. Brittipoppareiden ydinosaamiseen
5. Kuningashuoneen toimintatapoihin
6. Pubien ruoan terveellisyyteen
7. Kettujahtiin ja muuhun metsästykseen
8. Ilmastonmuutokseen
9. Ekosysteemeihin ylipäänsä
10. Ihmisten perusarkirutiineihin

Muutama vinkki, jos haluatte tehdä hyvää

1. Englannissa on iso kodittomuusongelma (Lisätietoja Minna Pye, Finland)
2. Tukekaa yksinhuoltajaäitejä kaikkein haavoittuvimmillaan
3. Markkinoikaa mainioita englantilaisia juustoja
4. Edistäkää englantilaisia viinejä
5. Tehkää englantilaisia omenalajikkeita ja Gerald Finzin musiikkia tunnetuksi
6. Pyrkikää Toffo-kääröjen palauttamiseen markkinoille
7. Kampanjoikaa kuntien vastuulla olevan sosiaalitoimen vahvistamiseksi
8. Edistäkää koulurauhaa ja kiinnittäkää erityistä huomiota syrjäytyneisiin nuoriin
9. Tukekaa vähävaraisten perheitten harrastusmahdollisuuksia
10. Ilmoittautukaa vapaaehtoiseksi avustusjärjestöihin, kuten Oxfamiin

***

Some free advice to Meghan and Harry - 10 list ”not to do” and 10 list ”to do”. The to do list highlights duties concerning helping most vulnerable single mothers, homeless people, promoting peace in schools, activiting poor families to hobbies - and returning MacIntosh Toffos to market. 

Englannin pinnan raapaisun 4. vuosi käyntiin

Arvoisat lukijat! Kiitos mukanaolosta, kun kolme vuotta blogia ja 337 tekstiä tuli täyteen. Matka jatkuu, sumuisena ja epämääräisenä, toisaalta selkeästi rajattuna ja tarkasti. 

***

Olen muutaman kerran laatinut blogini ulkopuolella kaunokirjallista esitystä matkallaolon kokemuksesta. Matkustamisesta pitävät tekevät sen jostain syystä, minkä kokevat jotenkin myönteiseksi. Tuon myönteisyyden vuoksi voidaan sitten sietää vaikka vähän ikävämpiä asioita. Karrikoiden Englannin maisemia rakastavat joutuvat sietämään englantilaisten tyhjänpäiväistä kohteliaisuutta ja kulahtaneita, salaovelia fraaseja. Englantilaisia ihmisiä rakastavat joutuvat sietämään paikalliset kehnot saniteettiolot ja latteat maisemat iänikuisine perinnetaloineen. Tai kuten Poirot, Christien Sad Cypress eli Teetä kolmelle tarinassa, joutuu sietämään inhottavia englantilaisia leipälevitteitä hintana oleskelustaan.

Olen huomannut viime vuosina kärsimättömyyden hiipivän luokseni nykyajan loputtomissa matkan siirtymäriiteissä: turvatarkastuksissa, lentokenttäjunissa ja -busseissa, terminaalien ja kaupunkien välisissä siirtymätaipaleissa. Olen kysynyt, milloin alkaa se Englanti, jonka vuoksi maahan matkustin? 

Ihailemani matkakirjailija Juha Tanttu kuvasi omaa suhdettaan Pariisiin hienosti. Hän sanoi, että kaupunkiin palattuaan pitää tarkistaa onko kaikki paikoillaan, istua tuttuun kuppilaan kadunvarteen, tilata kahvi, lukea lehti, sytyttää tupakka, olla osa Pariisia - tunnistan tuossa intiimissä ja tiukanlöysässä vaatimuksessa itseäni. Itsekin kysyn, onhan se paikka, minkä muistin, vielä olemassa? Onhan se tuttu sillä tavalla kuin tuttu ihminen on, jotenkin hankalasti kuvattavalla, mutta välittömästi tunnistettavalla tavalla. Tuohon sisältyy halu jollain tavalla liudentaa osa oman identiteetin rajapinnasta osaksi toista, avautua joltain osin ja asettua toiselle alttiiksi. 

Mielestäni tämä suhteellistaminen on tärkeää. Minä en ole englantilainen, mutta joltain osin minussa on jotain, mihin englantilaisuus vastaa: pidättyväisyys, mieltymys tiettyihin väreihin, maiseman, luonnon ja rakennusten piirteisiin, jonkinlainen kieron-humoristisen asenteen viljely. Mikään ei tietenkään luonnossa esiinny puhtaana. Tarvitsemme suhteellistamista myös muualle. Suomalaiset kuvittelevat usein olevansa jotenkin ainutlaatuisia suoraviivaisuudessaan ja torjuvat muualta tulevat vaikutteet. Mielellämme peilaamme itseämme suhteessa Englantiin tai USA:an. Tosiasiassa meitä selittää paljon suhteemme Ruotsiin, Venäjään ja Viroon - vaikka meillä on kiusaus torjua yhteydet. Samalla tavalla Wales, Skotlanti, Ranska ja Hollanti määrittävät monesti asioita, joita ei helposti englantilaisen pintakuoren alta löydä.

Oman elämänkokemukseni karttuessa olen löytänyt välillä jonkin häivähdyksen zeniläisyyttä itsessäni. Kun lähden matkalle Englantiin, olen jo perillä, vaikka pakkaisin vasta laukkuani adaptereineen, turvatarkastuksessa, koneessa, autovuokraamon tiskillä, moottoritiellä eksyneenä, majapaikassa tavaroita purkaen ja hiustenkuivaajaa etsien. Voin olla yhtä hyvin rauhallinen kärsimättömyyden sijaan ja etsiä tunkkaisissakin tilanteissa Englanti-kokemusta: kiireen keskellä nautittua teekuppia, hauskaa mainospätkää terminaalin seinässä, erikoista tyyppiä omituisessa päähineessään, pekoninkäryä, aseman hyörinää, kyllästyneellä äänellä vaihdettua kohteliaisuutta, roskalehtien räikeitä otsikoita, Starburst-pötkylöitä, ikkunan takana näkyvää maiseman pätkää, satunnaista tornia, Bootsin ikiaikaista logoa, vanhaa ukkelia Kelso capin kanssa, hopeahiuksista hymyilevää mummelia, lävistettyä skinijonnea, purkkaa jauhavaa teinityttöä, jonka nenä ja posket ovat lähes kuninkaalliset...aineksia perillä oloon on loputtomasti. 

Mutta oikeasti perillä ollaan vasta kun aamu koittaa ja saa paahtoleipää ja Tiptree marmeladia nokkansa alle!

***

This is the beginning of my 4th year with Oh my England!-blog. I think some Englishness is defined by neighbours, what is and what not by Dutch, Welsh, Scottish and French cultures - very much like Finland is much defined in relation to our good neighbours Sweden, Estonia, Norway and Russia. I like to find from England some issues, that strike chord in me: this can make me anxious waiting for my arrival to the country. When I have grown older, I have noted being more zen: when I have started my journey, I am already in England and can see it also in quite trivial things: in terminals, in transfer transport, in unknown people met in transition etc. But for real, I am at England when it is morning and I get some English toast with Tiptree marmelade under my very nose!