Autoilua huipulla: Buttertubs Pass, Clarkson ja Cosworth

Kun ensimmäisen kerran vuokrasin auton Englannissa, otin pienen yhden hengen auton. Kun tavaraa ei ollut paljon, se oli keskustoissa näppärä, mahtui joka paikkaan ja liikkui ripeästi. Sitten tulivat kukkulat. Moottorijarrutukset toimivat hyvin, mutta tuli tilanteita, joissa olisin mielelläni ottanut koneesta lisävääntöä. Ajaminen oli kuitenkin huumetta: menin sinnekin, minne ei ollut välttämättä järkevää mennä. Katsoin kartalta, että kukkuloiden yli kulkee tie, syrjässä kaikesta. Päätin mennä siitä yli. Myöhemmin Jeremy Clarksonin ohjelmasta huomasin, että tuo reitti on käsite. Se on Buttertubs Pass ja Clarksonin mukaan se on Britannian oikeastaan ainoa varsinaisesti kiinnostava autoilutaival urheilullisessa mielessä.

Tie ei ole mikään valtaväylä, sen alun löytäminen vaatii kartan tutkimista ja silmien auki pitämistä. Suuret ja jyrkimmät nousut tulevat tällaisilla kukkulareiteillä alkuun. Joka on kiivennyt puuhun, saa siitä hyvän mielikuvaharjoituksen. Ensin noustaan korkealle, hirvittää, sitten noustaan lisää. Mietin tarkasti jokaisen vaihtamisen, että vaihde oli varmasti oikea. Välillä kytkin rutisi ja haisi. En ehtinyt hirveästi miettiä, selviänkö ja mitä tuleman pitää. Edessä oli tie ja se vei.

Reitillä on tiessä pinnoite ja kaksi kaistaa. Jos on satanut, saattaa olla vain kaistan verran tietä näkyvissä. Vastaan tulee ajoneuvoja ja niitä saattaa mennä myös ohi. Moottoripyöriä on suhteellisen paljon. Liikenne ei ole vilkasta, mutta muut kuljettajat ovat kokeneita - ja pelottavan nopeita.

Alkunousun jälkeen tilanne rauhoittui ja syke tasaantui. Tie kulkee nyt varsin suoraan keskellä maisemaa. Tämä on kohta, jossa kannattaa ajaa tien sivuun ja jaloitella vähän. Maisemat ovat uskomattomat ja rauhalliset, näkymää on kilometreittäin, ikivanhaa, karua kukkulamaisemaa. Tässä vaiheessa reitti tuntuu selvältä: sitten alkaa laskeutuminen.

Kivimuurit reunustavat tietä monin paikoin toiselta puolen. Täällä parhaissa paikoissa kummallakin puolella on vain rautakaide ja sen takana putous. Tie kääntyilee omituisesti, katveita on tiheässä, siellä saattaa olla tierikko, auto, moottoripyörä, ihminen tai lammas tai rämisevä karjasilta. Kukkulat ovat yhtäkkiä lähellä ja jyrkkiä. Niiden tummuus ja koko ovat valtavia, sydän läpättää, mutta auto on tyytyväinen, kun tehot riittävät alamäessä hyvin. Nyt voi vetää henkeä ja katsoa maisemaa tarkemmin, pysäyttää. Ihmetellä valtavia, kivistä tehtyjä kuutiomaisia latoja. Ne varsinaiset Buttertubsit, pilarimaiset kivimuodostelmat maan sisässä löytyvät pohjoisosasta. Niiden viileydessä jäähdytettiin joskus voita. Reitti on hienosti kuvattu tässä videossa, maiseman värit ovat hienot, tie kiiltää sateen jäljiltä ja kuski yskii tiukimmissa paikoissa.

Clarkson ajaa taipaleen nuoruudensa Ford Cosworthin kanssa tässä hienossa videossa. Hän on kiistelty hahmo, mutta sovinismin rinnalla hänellä on monia oivalluksia, jotka tulevat mieleen useasti. Jokaisella on niistä omat suosikkinsa. Pidän siitä, miten ikonisesti hän suhtautuu vanhaan Fordiinsa ja miten hän videolla oikaisee hukkaan heitettyä nuoruuttaan ajamalla taipaleen, jota ei silloin ajanut, juuri tällä autolla.

Buttertubs Pass ei jää taakse: kun sen on ajanut, se palaa mieleen useasti.

***

Buttertubs Pass - I drove it with small car, limited torque made me sweat in many places, but I finished it and enjoyed it so much! Jeremy Clarkson, the love-hate guy, visited the route with the Ford Cosworth of his youth. Buttertubs Pass is magical, you cannot leave that highway completely behind. The way is full of surprises and sticky situations and the scenery is fantastic, old and distant. For my blood pressure, the climbing part of the route was the most exciting: please check the route before trying as well as the torque of your car! You will need it...

Rally, English

A Flying Finn Timo Mäkinen with his Ford Escort, winnng the 1973 RAC Rally, Photo source:

http://www.snaplap.net/legend-car-spotlight-ford-escort-rs-mark-i-mark-ii/

Rallienglannin maine on suotta huono: suomalaiset ovat menestyneet saarivaltakunnan ralleissa hienosti. Oikeastaan yhdeksi maaksi käsittämättömän hyvin. RAC Royal Automobile Clubin nimeä pisimpään kantaneen rallin suomalaisvoittajia on hirveä lista. Colin McRaen muistavat suomalaiset kovaksi kuskiksi, joka otti voittoja. Aivan ensimmäisiltä vuosilta löytyy myös kiinnostavasti naispuolinen Miss Kitty Brunell voittajana AC Ace autollaan. Sehän on varsinainen kaunotar Thames Dittonin tehtailta. Merkin tarina päättyi jo 1963. Kittystä voi lukea enemmän täältä.

Opin jotenkuten ajamaan Flying Finn Timo Mäkis-tyyppisellä Ford Escortilla mökkitiellä. Kytkimen käyttö ei tosin vieläkään ole kovin hääviä. Se on kuitenkin antanut pohjan ajella Englannin teillä väärää puolta opittuun nähden. Varsinkin moottoriteillä olen huomannut, että kyllä briteillä on vankat perinteet ralliasenteessa, ajetaan kovaa ja reilusti, arkailija saa tyyttäyksiä osakseen.

RAC-kehittyi Walesin ralliksi. Se ei ole ominta maaperääni: pidän vanhempien kisojen lopetuspaikoista: Cheltenham, Harrogate, Torquay, Hastings, York, Bath, Scarborough... ajamisen iloa, klassisia autoilukohteita!

***

The RAC Rally is part of English motoring history, and of Finnish sport history as well, thanks to many Flying Finns, a legendary Timo Mäkinen, Simo Lampinen and Rauno Aaltonen before him - all winners of the RAC Rally. Richard Burns and Colin McRae took the trophy temporarily from Finns, only to give it later back to Finns, French and Norwegians. In the early years, the winner was once a lady - Miss Kitty Brunell with her beautiful AC Ace.

I learnt my basic driving skills in the cottage road, with the Timo Mäkinen-type Ford Escort. It was not that powered car, and nor am I such skilled driver, but at its best, I enjoy driving in England. It is pity that the English Rally has developed more to Wales-based. I love those early ending places of the Rally: Cheltenham, Harrogate... a real motorists’ paradise, England!

Kaulapartaiset miehet

Photos: Wilkie Collins, Charles Darwin, William Holman Hunt (National Portrait Gallery)

Boris Johnson (New Statesman), Theresa May (Die Welt), Jacob Rees-Mogg (Wikipedia)

Boris Johnson on Brexitia ajaessaan haikaillut viktoriaanisen dynamiikan palauttamista. Eli pitäisi rakentaa imperiumia päättäväisesti miesvoimin, kaulaparrat kehityksen tuulissa liehuen. Ajatus on komea, mutta epäkäytännöllinen: mitään suurta visioa en ole Brexit-prosessissa tunnistanut, ehkä naispääministerin kampittamista lukuunottamatta. Lehtien mukaan suosituin Mayn korvaava konservatiivijohtaja olisi nimeämätön: tilanne on siis yhä jäsentymätön.

Britannian tilanne muistuttaa jossain määrin Anna Ahmatovan varhaisia runoja, joissa runoilija painaa kädet korvilleen, etteivät ikävät sanat synnyinmaan tilasta satuttaisi surevaa sielua entisestään.

Olisi hyvä, että vielä löytyisi yhteishenki, joka pitäisi ihmiset yhdessä. Valitettavasti brittien suvaitsevaisuus on huippuluokkaa, jopa kotimaisia fasisteja siedettiin vieläpä sodankin aikana.

Viktoriaanit olivat varmasti vision miehiä, ja ainakin jälkeenpäin heidän pyrkimyksensä ovat näyttäytyneet ikään kuin voittoisana tarinana. Ehkä heidänkin visionäärisuutensa oli kuitenkin rajoitteinen, heillä vain oli resursseja käytössään enemmän. Itsekin olisin neuvomassa visioksi lähinnä sisäänpäin kääntymistä: omenoiden, lampaan ja kalan kotimaista tuotantoa ja prosessointia, jalostusta. Kotimaan matkailua, Ibizan asemesta. Rakentavaa vaikuttamista kansainvälisissä järjestöissä, kuten OECD:ssä ja Euroopan Neuvostossa. Kotimaisten nettikauppojen suosimista, jos ei halua ostella High Streetillä. NHS:n päivittämistä ja Universal Creditin ongelmien ratkaisuihin keskittymistä. Niillä pääsee pitkälle. Ja varautua tukemaan niitä alueita, jotka halusivat eroon EU:sta ja tulevat menettämään näköaloja ohjelmien loppumisen takapotkuina.

***

Neck beards were fashionable in the Victorian era. Those men had their visions and dynamism, like Boris Johnson has confessed. What is the vision for Britain without the EU? I suggest new thinking of apple, sheep and fish processing, turning inwards and towards greater inner unity. Domestic tourism should be activated more, and less trips to Ibiza. And perhaps Britain may take a more dynamic role in some other international organisations: OECD, Council of Europe. Come on, England, you can do it! The Victorians were not so sure and visionary after all. You could be so lucky as well!

Edward VII ja Suomi

Hyvää uutta vuotta lukijoille, kohotan menestyksenne maljan täynnä tummaksi haudutettua Malawi Black OP1-teetä, jota saa ainakin www.mandragora.fi osoitteesta. Siinä on oikeanlaista maanläheisyyttä, eikä liian päällekäyvää kitkeryyttä.

En ole mikään Fazerin vihreitten kuulien ystävä, vaan kaipaan vanhaa Finlandia-marmeladipakettia, jossa palat olivat valettu hedelmien muotoon, eikä sokeroituina palloina. Pidin niistä violetinvärisistä kovasti. Mutta sai sitä joulua näillä nykyaikaisillakin vietettyä.

Fazer oli menestynyt marmeladien tekijänä ja se oli syy liehakoida Edward VII:a vuonna 1902 hänen kruunajaisissaan, jonne lähettiin näitä puisessa paketissa, joka oli kruunulla koristeltu. Ehkä syy oli poliittinen, olihan kruunattava myös kotoisen tsaarimme sukulaismies. Lahjan vastaanotosta ei ole tietoa, mutta ainakin tätä on menestyksekkäästi käytetty tuotteen markkinoinnissa. Finlandia nimitys vakiintui vasta toisen maailmansodan jälkeen. Nykyisestä paketista tervehdin mustaherukkaa ja aprikoosia ilolla. Fazer, miksi vihreitä kuulia on tässäkin laatikossa?

***

Happy New Year to my keen readers! I toast to your prosperity with a cup full of Malawi Black tea, with earth tones and without bitterness. My photo is a popular Finnish Marmelade Box by Fazer. They send selction of their marmelades to Edward VII Crowning in a posh wooden box, decorated with crown. These marmelades, specially the green ones, are hugely popular in Christmastime. They have changed their form a little bit from my childhood, but if you like sugar, you cannot go wrong with these colorful sweets!

Fuller Montgomery

Source: Imperial War Museum

http://media.iwm.org.uk/ciim5/49/53/large_000000.jpg

Ystävä varusti minut joulunpyhiksi Antony Beevorin Ardennit 1944 teoksella. Arvostan Beevoria, mutta en ole käyttänyt aikaani kaikkien hänen teostensa lukemiseen, monta on kyllä tullut luettua. Tämäkin lähti vetämään heti alusta saakka. Ihmettelen Beevorin kykyä tiivistää tekstiin olennainen valtavasta lähdeaineistosta ja pitää teksti lukijaystävällisenä. Detaljilla elävöittämisen kyky on huippuluokkaa, Ardenneilta jäi mieleen kylmävamma jaloille, märät jalat ja pakkanen on ikävä yhdistelmä ja siihen vielä raskas tykistö päälle...

Beevor ei britiksi ole pahemmin kaunistellut Montgomerya. Itsekeskeinen, sosiopaattinen Monty kulkee kollegaupseerien keskuudessa vailla käsitystä närkästyksestä, mitä hän aiheuttaa uskomalla loputtomasti itseensä ja vähättelemällä ylempää johtoa. Kun miehet kohtaavat kuolemaa rintamalla, liittoutuneiden kenraalit Eisenhower, Patton, Bradley ja Montgomery pahoittavat toistensa mieliä tepastellen kuin ballerinat ainakin.

Montgomery oli ristiriitainen tyyppi. Hän pystyi voittamaan miehistön sympatiat, mutta empi päätöksiä, hidastellen ja varmistellen loputtomiin, mutta uskoi silti vankkumattomasti omiin kykyihinsä. Hänelle Britannia johti onnetonta sotaa ja hän olisi ollut itse paras johtamaan kokonaisoperaatiota. Tämä oli poliittisestikin mahdotonta. Beevorin kirjasta ymmärtää, miksi Eisenhower katkaisi välit Montgomeryyn sodan jälkeen. Amerikkalaisten osa sodassa ei ollut häävi, he kantoivat raskasta taakkaa jälleen kerran Saksaa vastaan ja vanha emämaa suhtautui nuivaillen Atlantin takaa saapuneisiin pelastajiin, joita he olivat. Amerikkalaisten kannalta oli ikävää, että Montyn tapaisten oman egonsa korostajien viestit menivät brittilehdistölle läpi ilman turhia suodatuksia. Ja eripura länsiliittoutuneiden kesken oli mannaa Hitlerille ja Stalinille...

Eipä Beevor Pattoniakaan helpolla päästä, hänessäkin on jotain operettimaista helmiäiskoristeltuine pistoolinperineen. Sodan johdosta on tehty sankareita voiton jälkihuumassa, Beevorin kirjan suuri ansio on korjata suhteet ja kuvata etulinjan kaaosta ja karmeutta juoksuhaudan pohjaa myöten, siviilejä unohtamatta. Sodan sankarillisuus jää kuvauksista pois ja karmea, karu urakka paljastuu kokonaisuudessaan, epäinhimillisenä ja inhimillisenä - hyvässä ja pahassa.

Montgomeryn käytöksen ja persoonan takaa löytyy psykologisia selityksiä kasvatusta myöten. Ehkä kiinnostavampaa olisi kuitenkin katsoa kotimaisesta lehdistöstä, miten Ardennien taisteluja meillä seurattiin. Korpisodasta oli meilläkin osaamista ja nyt kaiken huipuksi taisteltiin samaa maata vastaan  Lapissa... mielenkiintoa varmasti oli ja sympatiaa Amerikkalaisten haasteille.

Pidän kovasti Churchillin ja Montyn yhteiskuvasta. Katsoja pääsee sankariksi nostettuja lähelle, avoimeen tilaan. Miehet ovat mainettaan pienempiä ja heissä näkyy tehtävien rasitus. Kuvasta ymmärtää, että nämä olivat päättäväisiä miehiä, joille myös virheet olivat tuttuja. Churchillilla oli jopa kanttia myöntää niitä.

***

Field Marshal Montgomery was a war hero, but he promoted himself as an even greater man, who would have achieved even more without other persons making such many mistakes. As a personality, he was a complex man, with a strong ego that furiated the fellow Americans, who placed such a wealth of material, men, vehicles and guns towards Hitler. Monty was in his best a tactful master of slowing and consideration, a friend of men in line, but a real nightmare to other generals with his personal show and patronising comments about other generals.

Ardennes 1944 by Antony Beevor is a fine book. He does justice to the men in line, their suffering and sacrifices in very demanding fields of war and he very finely illustrates the tensions in the headquarters, where the Allied fought against each other like some teen ballerinas... Patton, Eisenhower, Bradley and Monty. The British press was too eager to swallow Monty’s ego bait, he was great, but his personal complexes sometimes strained others too much. And he would have been greater without his stubborn position to be so quiet of his own mistakes.

I am not sure how the Finnish press did see the Ardennes operation. We have had our portions of war in deep woods and at that time we had also the campaign against Hitler in the North. My guess is the Finnish people read the news with much interest and understanding the difficulties.